Part 2
Oli tietysti paikkakunnalla montakin yhtä varakasta kuin tuomari, ehkäpä varakkaampiakin. Mutta niiltä tiesi saavansa varman epuun, aivan varman epuun jokaiselta. Kun oli nainen. Eikä ollut takaajia.
Tuomari Keihäs sitävastoin...
Sinä päivänä, jona Lyyli viimeinkin pakoittautui astumaan ratkaisevan askeleen, istui hän tuntikausia turtuneena pöytänsä ääressä pyöritellen paperipalasta sormissansa. Marraskuun lumiräntä löi akkunoihin, valuen ruudulta ruudulle, ja tuuli pieksi armotonna puiden jäätyneitä, alastomia oksia.
... Kas — eikö juuri sellaista ollut hänen sydämessäänkin! Eikö sielläkin tuuli ja räntä tulvehtineet joka soppeen...
Mitä tahansa! Pääasia oli, että sai tuudittautuneeksi siihen uskoon, ettei tuomari Keihäälle ollut _se_ enää minkään arvoista, mikä kerran valoisana oli vallinnut heidän välillään. Ja olisiko ollutkaan! Hänhän oli jo naimisissa, oli puoliso ja isä. Synti hautoakin sellaista luuloa—!
Mutta vaikka hän jo ivasikin itseänsä herjaten sieluansa kuulumattomasta itserakkaudesta ja suurinta harhaa huokuvista laskelmista, ei se sittenkään tahtonut auttaa. Kaikkien noiden vastasyiden harjanteilla, niinkuin lastu laineilla, keinui pieni, häipymätön tunne — tunne vain. Mutta se oli niin merkillisesti tietävinään...
Ja sehän se sitten painoi tälle hänen aikomukselleen jonkinlaisen nöyrtymisen leiman — herra ties, etteipä vielä tungettelemisenkin...
Ei, ei hän tungetellut. Itse hän oli heidän välinsä katkaissut. Pulaan joutuneena, avun tarpeessa, kääntyi hän vain tuttavan puoleen, jonka otaksui auttavan. Siinä se oli. Niin selvänä ja mutkatonna. Auttakoon toinen sitten tai kieltäytyköön, se oli hänen asiansa.
Mutta astuessaan tuomarilan kynnyksen yli tunsi hän selvemmin kuin koskaan, kuinka ylivoimaista hän itseltään vaati. Kuitenkin oli juuri nyt säilytettävä kylmä tyyneys ja käytävä suoraan asiaan — päästäkseen poistumaan niin pian kuin mahdollista.
Ihme, ettei Paavo Keihäs hämmästynyt hänen esitystään. Hän näytti vain muuttuvan miettiväksi ja väänteli pitkiä viiksiään, kuten muinoin kiihtyessään jostakin. Mutta samassa hän jo lupasikin, aivan ensi sanoikseen. Miksei, kävihän se kylläkin päinsä...
... Niin, sinulle, saatuasi vaimosi mukana lähemmä satatuhatta... ajatteli Lyyli, samalla tuntien sanomattoman vapauttavan tunteen hyväilevän ahdistettua rintaansa ja ikäänkuin usvana haihtuvan kaiken sen vaikeuden, jota pitkät ajat oli kantanut harteillaan, jota oli vetänyt perässään ja jonka seassa oli kahlannut, niinkuin kylmässä syyshyyhmässä, uupumukseen asti...
— Olisi sentään hupaista kuulla, miksi juuri sinä haluat ottaa tämän huolen hartioillesi. Ei esimerkiksi isäsi, jota asia lähinnä koskee.
Se kysymys sai Lyylin aivan jähmettymään. Hän ei voinut olla katsahtamatta tuomariin, vaikka tunsikin katseensa värjyvän avuttomuutta.
— Siksi että... siksi että minulta vaadittiin jotakin muuta, jota olisi aivan mahdoton toteuttaa...
— Hm... eihän se vain liene sama vaatimus, jonka aikoinaan kerroit tehdyn Lainalle?
— Ah —! pääsi Lyyliltä tukahtuneesti, ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Tuntui mahdottomalta vastata siihen kysymykseen, kun Paavo Keihäs sen teki.
Tuomari tajusi sen kohta itsekin. Hän pureksi hetken kynsiänsä, hämillään, kuten näytti, tai pahoillaan siitä, että oli tehnyt tungettelevaisuudelta tuntuvan kysymyksen. Ja äänettömyys, niin nopeasti kuin hän lopettikin sen, ehti tuntua kovin kiusalliselta.
— Olen iloinen voidessani auttaa sinua. Isäsi asiat, olen kuullut, ovatkin huonolla kannalla nykyään.
— Kuten ainakin.
Lyyli tunsi rohkaistuvansa jälleen.
— Ota vain huomioon auttamaan lupautuessasi, että minulla ei ole juuri takaajia, kylliksi äveriäitä ainakaan. Veikko siitä ei kieltäydy, ehkei enokaan. Sinä muistat: Albert eno. Henkivakuutukseni viidelletuhannelle —
— Niistä ennätämme pitää huolen, keskeytti tuomari.
— Ei, ei. Kaikesta täytyy nyt selviytyä. Muuten en saa vähääkään rauhaa. Kaiketi sinusta on hyvin uskallettua, että nainen, jolla itsellään on tuskin muuta kuin kaksi tyhjää kättä, suunnittelee useampiin tuhansiin nousevaa lainaa. Usko, ettei se suinkaan tunnu leikinteolta. Ellei minun kävisi niin sääli äitiä, joka kärsii isän toimettoman ja tuhlaavan elämän takia, peläten pakkolähtöä Hietapoukamasta enemmän kuin kuolemaa, niin en suinkaan olisi voinut pakoittautua tähän tekoon. En koskaan isän tähden.
— Et sinä juuri armahda meitä miehiä, läheisimpiäsikään...
Huomautus teki jälleen kiusallisen vaikutuksen Lyyliin, mutta hän taisteli sen ylitse ja jatkoi selvitystään:
— Voidakseni hiukankaan ajatella velkani maksamista täytyy minun tästäpuoleen ottaa isännyys vaikkapa omin luvin käsiini Hietapoukamalla. Vakuutan, että se pienuudestaan huolimatta on hyvä ja tuottava tila, kun sen maa- ynnä muu talous vain oikein järjestetään ja tarmolla hoidetaan.
Tuomari nyökkäsi. Ja Lyyli luki hänen katseestaan mielenkiintoa, ehkäpä myötätuntoakin suunnitelmaansa kohtaan. Yhtäkkiä nousi hän eloisasti tuoliltaan ja astui pariin kertaan lattian poikki viiksiään väännellen.
— Tekisin sinulle ehdotuksen, virkkoi hän sitten toverillisesti, seisahtuen Lyylin eteen. — Osta Hietapoukama vanhuksiltasi. Siten pääset yhdellä iskulla aseman omavaltaiseksi herraksi, täydelleen. Ja — ja tädin ei tarvitse pelätä, että hänet saatettaisiin hautaan jostakin muusta paikasta kuin juuri syntymäkodistansa.
— Mutta rahat, rahat! huudahti Lyyli kiihkeästi.
— Juuri ne, jotka nyt suorastaan lahjoittaisit isällesi, äitisi tähden. Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä: voimmehan lisätä summaa muutamalla tuhannella.
Lyyli hypähti seisaalleen, ja hänen silmänsä säteilivät pohjatonta riemua.
— Kuinka voinkaan kylliksi kiittää sinua! Itse en olisi tuota keksinyt...
Ei kannattanut kiittää, tuomarin mielestä. Olihan se vain neuvo — _ystävän_ neuvo kylläkin — ja kenties Lyylin isä-ukko ei suostukaan kaupantekoon. Eikö hänellä ollut toisinaan omituisia päähänpistoja, järkkymättömiä —?
Oli kyllä. Mutta hänen täytyi, _nyt_, innostui Lyyli.
— Kuitenkin, kun ajattelen, käyvät minun takausmahdollisuuteni yhäkin mitättömämmiksi velkasumman kohottua...
Tuomari naurahti.
— Päinvastoin, tässä tapauksessa. Paremmilla takuilla kai voipi lainata talonomistajalle kuin — kuin pankkineitoselle, jolla on ehkä sadan markan palkka kuukaudessa.
Lyylin täytyi itsensäkin naurahtaa. Niin kai se oli. Näin loistavaa pelastusta ei hän vielä hetki sitten olisi voinut uneksiakaan. Elämä tuntui juuri nyt tehneen kokokäänteen...
— Sinä siis tahdot ja uskallat antaa niin suuren lainan niin pienillä takuilla — köyhälle tytölle?
Hän oli todellakin niin uskalias. Ja sitten — sitten oli vielä eräs seikka, joka tuki hänen uskallustaan...
— Vai niinkö? Ehkä löysit vielä uuden takaajankin velallisellesi?
— Ja entisiä paremman, luullakseni.
— Todellakin! — Lyylin nauru helähti hopeanheleänä, taas kerran aikojen takaa. — Näyttää melkein siltä, kuin olisin mielestäsi varmin lainanottaja koko paikkakunnalla!
Tuomarin katse viivähti hänen hymyilevillä kasvoillaan. Näytti melkein siltä, kuin valoisan hetken muisto olisi varastautunut hänen mieleensä menneiltä ajoilta. Mutta äänessä ilmeni vain toverillisuuden sävy hänen virkkaessaan:
— Aikaa myöten, aikaa myöten. Näes, kaupunki kasvaa juuri Hietapoukamalle päin. Hietapoukama, luulen, tulee kerran ostettavaksi kaupungin omaksi. Ehkäpä sen osto on välttämätön jo läheisessäkin tulevaisuudessa, aseman suhteen — ken tietää. Tämä on nyt toistaiseksi vain minun oma ajatukseni, mutta kun se on todenmukainen, täysin todenmukainen, voin sen kernaasti sinulle ilmeistäkin.
Astuessaan hetkistä myöhemmin alas tuomarilan portaita tunsi Lyyli rajuilman vaimenneen. Senkin, pahan painajaisen, oli täytynyt hellittää. Lumikentät kaupungin reunalla, niin märkiä ja sohjoisia kuin ne olivatkin, loistivat hänen silmissään helmikuun hankien lailla.
Ja kevyt, hiljainen onnen ja ylpeyden tunne nousi kattaen hänen sydämensä, aivankuin valkea lumi siinä kattoi maan.
Hänen askelillaan oli kiire... niin kiire... Kotiin.
RUNOILIJA
Koko hänen olemuksensa — rouva Heinon nimittäin — teki miellyttävän ja aran arvokkaan vaikutuksen. Kuitenkin häntä niin vähän huomattiin siinä piirissä, joka useasti kokoontui hänen kotiinsa, miehensä — arvostelijan ja sanomalehtimiehen — suositun seuran puoleensavetämänä.
Useimmilla noista tavallisista vieraista oli hänelle varsin vähän sanomista. Hän sai pitkät hetket toimiella pöydässä äänettömässä tarjoilutyössään, muistamatta juuri omaa suutansa, tai istua käsitöineen syrjässä, ilman että kukaan kääntyi hänen puoleensa puhutteluineen.
Ja hänellä itsellään taas oli vielä vähemmän sanomista yhdellekään heistä...
Anja Viita — jota nimitettiin »Liinaharjaksi» hänen vaalean tukkansa vuoksi — huomasi sen heti ensi käynnillään. Ja seuraavalla kerralla oli hän jo varma siitä, ettei tässä talossa ollut kaikki aivan niinkuin piti...
Hän koetti lähestyä hiljaista, umpimielistä rouvaa. Ensin vain pelkästä kohteliaisuudesta — sillä hän oli eri maata kuin useat muut — sittemmin syvemmistäkin syistä. Mutta se oli vaikeaa, melkeinpä ylivoimaista. Vasta sitten, kun hän avoimella herttaisuudellaan oli voittanut pikku Leilan suosion, lämpeni äitikin hiukan hänelle.
Sinä iltana oli teatterissa ensi-ilta, ja koko seurapiirin piti yhdessä mennä sinne. Esitettävä kappale oli kotimainen uutuus, jota salatulla uteliaisuudella riennettiin katsomaan.
— Oletteko kuulleet, että se on ankara moraalikappale — pyh! huudahti Liisa Orvokki, jonka oma, äskettäin esitetty kappale oli mennyt »penkin alle» arvostelija Heinon kiittävistä ennakkoarvosteluistakin huolimatta. Se oli »elänyt» vain pari kolme iltaa ja näytelty arveluttavan harvalukuiselle yleisölle.
— Tietysti moraalikappale! Tarvitaanko siihen kuulemista tai näkemistä: tekijän nimihän siitä jo on takeena! tivahti Heino kynäänsä teroittaen. — Mutta kyllä sille nyt jonkinmoinen kiirastuli valmistetaan...
Hän sai kiitollisen katseen Liisa Orvokilta.
Rouva Heino hymähti itsekseen. Tuo puheensävy oli niin tuttua ennestään... Hän silmäsi kelloa väsyneesti: saisivat siitä jo kernaasti lähteäkin...
— Mutta tehän ette ole vielä pukeutunutkaan, huomautti Anja Viita. — Kohta tulee kiire.
— Ei, minähän en ole aikonut lähteäkään, vastasi rouva Heino hiljaa, katsahtamatta kysyjään.
— Ettekö! tuli pettyneesti.
— Näettekös... nauroi Heino, vieraan äänensävyn satuttamana, — hänellä on laiminlyötyjä töitä, joita ei käy jättäminen tätä iltaa etemmäksi. Ja sitten... no niin, suoraan sanoen on hän vain ikävänä painolastina meidän hilpeässä seurassamme... Ihminen, joka ei koskaan innostu!
— Kiitän... virkahti rouva tyynesti, toisten sille vain naurahtaessa.
»Liinaharja» seisoi mykkänä hämmästyksestä, ja hänen kasvoilleen nousi voimakas harmin kajo.
* * * * *
Tuntia myöhemmin, kun rouva Heino luuli heidän kaikkien jo istuvan teatterin aitiossa, soi ovikello, ja Anja Viita pyörähti sisään.
— Mutta neiti! Nythän te myöhästytte kerrassaan.
— Ei, katsokaas. Minä en viitsinytkään mennä. Ja kun tiesin teidän jääneen yksin, tulin katsomaan häiritsenkö, jos... jos jäisin tänne hetkiseksi...
Olihan tuo ystävällisyys ennenkuulumatonta — mutta sittenkin... rouva Heino tunsi kyllä tulevansa toimeen ilman sitäkin. Hän oli niin tottunut pitkiin, yksinäisiin iltoihinsa ja — unhoitukseen.
— Teillä ei ole täällä suinkaan mitään hauskaa... sanoi hän melkein epäkohteliaasti, välttäen Anjan katsetta.
Tämä epäröi hetken.
— Jos ette salli... niin...
Hän laski jo kätensä oven kahvalle.
— Ei, ei! Te olette kovin ystävällinen!
Rouva Heino otti häntä käsipuolesta taluttaen peremmälle ja avasi hänen päällysnuttunsa napit. Siinä silmänräpäyksessä oli hän muuttunut, jokin jäykkä ja vierova putosi pois, ja hän seisoi uutena ihmisenä ihastuvan vieraansa edessä.
— Tiedättekö... minä panen teidät vielä työhönkin täällä! sanoi hän avomielisesti hymyillen.
— Oikeinko totta! Siinä teette minulle suuren hyvän työn. Tuntuukin siltä, kuin sitten kotoa lähdön en olisi pannut kortta ristiin missään hyödyllisessä.
— Saatte liimata ikkunapaperia... Ei, ei, älkää pelätkö, ikkunat ovat pihanpuolella, mieheni työhuoneessa. Hän on kovin arka vedolle ja vaatii sisäikkunat näin aikaisin paikoilleen.
— Ja sen työn tähden teidän sitten piti jäämän kotiin! Meidän muiden mennessä huvittelemaan!
— _Siinähän_ te olette... naurahti rouva Heino. — Minä... minä olen arka velvollisuuksistani...
— Jota teidän miehenne taas ei ole ensinkään, luulen.
Rouva Heinon katse painui alas. Vieraan rohkea puhe oli nostattanut helakan punan hänen poskillensa.
* * * * *
Kun työhuoneen ikkunat olivat huolellisesti tilkityt ja paperoidut — Anjan tullessa ne olivatkin vain sitä vailla — ja pikku Leila huoliteltu nukkumaan, istuivat molemmat nuoret naiset teepöydän ääreen, ojensivat sen ylitse kätensä toisillensa ja kiittivät onnea, joka oli opastanut heille tien toistensa sydämiin.
— Minä näin heti paikalla, ettei tässä talossa asiat olleet oikein... Sellainen armeija keveitä suunpieksäjöitä miehesi ympärillä... Mutta sinua itseäsi ei huomata edes oman kattosi alla! Miten voit kestää sellaista, Toini?
— En tiedä, virkahti Toini väsyneesti. — Enkä minä mahda enää kauan kestääkään...
— Mutta tähän asti... mitenkä tähänkään asti?
Toini Heino katsoi avoimesti pöydän yli suurilla, mustilla silmillään, joissa kimmelsi vuosikausien kertyneet surut.
— Pikku Leilan avulla, sanoi hän sitten. — Hän ei ole ainoastaan lapseni, vaan ystäväni, uskottunikin... Jos sinä tietäisit mikä ihmeellinen vaisto hänellä on ihmisten suhteen! Niin, ilman _hänen_ suosiotaan olisit sinäkin jäänyt vieraaksi minulle, ole varma siitä... Hänellä on voittamaton vastenmielisyys kaikkia noita kohtaan — Toini teki torjuvan liikkeen kädellään — varsinkaan Liisa Orvokkia hän ei voi sietää.
— Ajatteles, mikä ymmärrys lapsella! huudahti Anja Viita ihmetellen. — Ei nyt uskoisi...
— Ei, ei uskoisi. Mutta tiedätkö, on minulla vielä toinenkin ylläpitäjä, lohduttaja...
Hänen äänensä värähti tuntuvasti, ja hän nousi muuta sanomatta, meni kaapille ja otti sieltä esiin pari kolme pientä paperivihkoa, jotka hän asetti Anjan eteen pöydälle.
— Ilmaisen sinulle nyt sitten kaikki kerrassaan.
— Runoja, Toini! Sinunko kirjoittamiasi?
— Minun.
Kului pitkä, hiljainen hetki, jonka kuluessa toinen luki, yhä vain luki, ja toinen istui odotellen, pää käsien varassa.
Kun heidän katseensa toisinaan yhtyivät, oli kumpaisenkin silmissä kyynelten kiiltoa.
— Sinä olet vuodattanut petetyn, raskautetun sydämesi näihin säkeisiin, virkahti Anja.
Ja taas hetken kuluttua:
— Nämä ovat todellisia helmiä, mikäli minä ymmärrän.
— Mitä lienevät... Mieheni nauraa niille...
— Usko tai et, ovat nämä koko joukon edellä Liisa Orvokin runoista, joita miehesi arvostelijana on niin suuresti ylistänyt.
— Edellä... Älä toki. Mieheni luki erään näistä Liisalle, ja he nauroivat yhdessä.
Anja Viita hypähti kiivaasti pystyyn.
— Nauroivat —! Yhdessä —!
Hän astui Toinin luokse, kiersi kätensä hellivästi hänen ympärillensä ja sanoi:
— Suostutko?
— Mihin sitten?
— Julkaisemaan nämä. Sittenpähän nähdään kuka viimeiseksi nauraa!
Toini peräytyi kauhistuneena.
— Mitä sinä ajatteletkaan, Anja! Jo minua on kylliksi ivattu niiden tähden — näinkin. Vai vielä julkaisemaan... Ja luuletko sitten, että kustantaja olisi niin vain saatavissa?
— Kyllä luulen. Ja minun arvosteluuni et sitäpaitsi tarvitse luottaakaan. Salli minun lähettää nämä enolleni, tohtori Aulalle, hänen tiedän omaavan pätevän ja puolueettoman arvostelukyvyn.
— Sinä olet hyvä, niin ansaitsemattoman hyvä. Mutta minä en uskalla... en voi! intti Toini vapisevin huulin.
Ystävä huomasi hänen silmiinsä syttyneen oudon palon. Siinä vanha, haudattu toive rynnisti masentavan ikeensä alta. Eikä hän hellittänyt.
— Mikset uskaltaisi? Ainakin salanimellä. Olen niin innostunut tähän asiaan, kuin se olisi omani. Mitä — suostuthan? Sinun täytyy!
Rouva Heino naurahti surumielisesti ystävänsä palavalle innolle. Oli jo aikoja siitä, kun hän itse saattoi innostua noin lämpimästi.
— Ei, katsos, ei siitä tulisi kuitenkaan mitään. Saisin häpeätä...
— Onko miehesi lukenut nämä vihot lävitse, tarkoitan, tunteeko hän kaikki runosi?
— Ei. Ainoastaan muutamia. Sinä olet ensimäinen, joka olet lukenut ne kannesta kanteen.
— Mutta en viimeinen! Ah, Toini, kuinka me vedämmekään heitä kaikkia nenästä!
Pitkän miettimisen ja epäröimisen jälkeen Toini viimeinkin suostui. Mutta vain sillä ehdolla, että Anja ottaa kaiken huostaansa, niin ettei tässä talossa edes aavistetakaan minkään tavattoman olevan tekeillä.
* * * * *
— Jaha. Me olemme jälleen saaneet uuden runosepän, joka heti kaikkialla on otettu vastaan mitä suosiollisimmin, pakisi Heino muutamana iltana ennen joulua vanhan, vakituisen seurapiirin ollessa koolla hänen kotonaan.
— Onko kukaan teistä ehtinyt tutustua hänen teokseensa?
Toiset olivat, toiset eivät, mutta kaikki he halusivat vanhaan, totuttuun tapaansa, nyt kuten aina ennenkin, kuulla Heinon kaikkivoivan arvostelun, ennenkuin lausuivat oman mielipiteensä. Sitä kävi sitten, jos niikseen tuli, helposti muuttaminenkin...
— Minä odotan äärimmäisellä jännityksellä teidän tuomiotanne! huudahti »Liinaharja» siirrellen maltittomana tuoliaan.
— Todellakin! Olen aina luullut, ettei minun sanoillani — sen pahempi — ole suurtakaan tunnustusta teillä päin...
»Liinaharja» kätki visusti veitikan, joka pyrki esiin hänen silmistään, hymystään ja koko olennostaan, ja sanoi ylimalkaisesti:
— Noo, olettehan te tunnettu ja yleisesti tunnustettukin arvostelija — milloin nimittäin seisotte puolueettomalla pohjalla. Antakaa nyt tulla sukkelaan!
— Tjaah. Minun täytyy yhtyä edelläkäyneisiin arvosteluihin ja sanoa, että teos on aivan erinomainen näin tekijänsä ensimäiseksi. Siinä on runsaasti välitöntä tunnetta, raikasta kuin metsän tuoksu — ja sitten, sitten aivan harvinaista muoto valmiutta. On siinä.
Anja Viita purskahti heläjävään nauruun. Hän ei jaksanut sillä hetkellä pidättäytyä. Toinin hän näki kääntävän päätään syrjään ja huultaan purren taistelevan läikehtivien tunteittensa kanssa.
Mutta siinä samassa oli hän vakava jälleen.
— Kas niin, sitähän minä jo sanoin! Kuuletko, Toini, — miehesi on samaa mieltä kuin minäkin Enni Rannan runojen suhteen.
— Niin kuuluu... virkahti Toini välinpitämättömästi. Eikä yksikään joukosta keksinyt syytä Anjan nauruun, enemmän kuin siihen valoisaan silmäykseenkään, jonka rouva Heino loi ylös työstään.
— Onko Toinikin jo ehtinyt lukemaan ja arvostelemaan? tiedusti Liisa Orvokki kummeksien.
Heino hymähti lyhyeen.
Arvostelemaan... Hänen vaimonsa ei juuri, herra paratkoon, pystynyt sellaiseen... Hän oli vain kade jokaiselle uudelle tulokkaalle kirjallisella vainiolla, uneksittuaan kerran omien tyhmien sepustustensa ansaitsevan julkisuuden kunnian, siinä se.
— Että te ilkiätte! tivahti Anja Viita kiivaasti, ja hänen kasvoilleen nousi ankaran vihan ilme. — Haluaisinpa tällä hetkellä lausua teille musertavan totuuden sanan! Aavistamattoman.
— Olkaa hyvä. Koetan aina olla teidän nöyrin palvelijanne....
Anjan katse riippui hartaasti anoen Toini Heinon kasvoilla.
Mutta Toini pudisti päätänsä.
— Jätä totuus silleen — ehdottomasti, sanoi hän päättävästi. — Totuuden paikka on toisessa talossa...
— Soisin, että sinunkin... murahti Heino.
Anja huokasi syvään, pettyneestä Hän oli odottanut niin paljon tästä hetkestä ja nauttinut jo edeltäpäin siitä tyydytyksestä, minkä se hänen kapinoivalle mielellensä tuottaisi. Sen sijaan luistikin nyt kaikki käsistä...
Jäätyään kahdenkesken Toinin kanssa purki hän katkeraa mieliharmiaan:
— Sinua hupsua... ponnetonta... Kärsiä huutavinta vääryyttä ääntä päästämättä ja heittää käsistään tilaisuus, jolloin voisi perinpohjaisesti kostaa... ja nolata... nolata niin, että kelpaisi!
— Vastaisuudessa se käy vieläkin perinpohjaisemmin — saathan nähdä. Olen aikonut antaa sen hänelle joululahjaksi.
* * * * *
Jouluaattoiltana, hämärän hiljaa hiipiessä ikkunasta sisään, kuuli Anja Viita kevyen koputuksen ovellaan ja noustuaan avaamaan sai hän ensin pikku Leilan, sitten hänen äitinsäkin avautuvaan syliinsä.
— Me tulimme sanomaan jäähyväisiä...
— Jäähyväisiä!
Toini Heinon silmät kyyneltyivät, ja hän painoi hetkiseksi kasvonsa ystävän rintaa vasten.
— En jaksa enää... kuiskasi hän sitten tukahtuneesti. — Uskothan, etten jaksa enää...
Anja Viita seisoi kivettyneenä hänen edessään — selvillä kaikesta.
— Mutta et suinkaan sinä nyt — jouluiltana —?
— Juuri nyt... junan lähtiessä puolen tunnin päästä. Ehkä sinä tahdot seurata meitä asemalle. Kellään muulla ei tästä ole aavistustakaan.
Tämä tuli yhtäkkiä. Ja Anjasta, joka päivä päivältä oli yhä lujemmin kiintynyt omituiseen ystäväänsä, tuntui se äärettömän raskaalta.
— Kuinka sinä näin äkkiä? Valmistamatta...
— Rakas, olenhan siihen valmistunut jo kymmenen vuoden kuluessa...
— Mutta sinun »joululahjasi» — vai joko annoit sen?
— En. Minulla on ilo lähteä hänen luotaan hyvästittä. Ehkä sinä käyt siellä jättämässä minun »joululahjani». Olisin siitä suuresti kiitollinen.
— Toini! Ja sinä _maltat_ olla näkemättä miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttävät!
— Se on minulle todellakin yhdentekevää... vastasi hän väsyneesti. — Kuulenhan sen sitten sinulta. Mutta sinulle, Anja, olen velkaa kokonaisen ihmiselämän! Sinä se tulit, kun kaikki oli pimeimmillään... sinä sytytit sammuneen toiveen, sinä johdatit minut jälleen elämään, iloon — ja arvaamattomiin onnen saavutuksiin! Voinko koskaan kyllin kiittää sinua!
Hän purskahti rajuun, hillittömään itkuun, joka ei ollut enää surun eikä ahdistuksen aiheuttamaa, vaan — vapautuksen ilon.
— Hyvästi, Anja, hyvästi! Ensi kerran tapaamme minun _omassa kodissani_, pikku Leilan ja minun... Siinä kodissa tulee asumaan hiljainen työnteon onni ja viihtymys. Sieltä »Enni Ranta» lähettää vaatimattomat sävelensä maailmalle... Anja, sinä olet aina tervetullut vieras meidän luoksemme!
Vielä vaununsillalta hän kuiskasi kiinnityönnetyn portin yli kumartuneena:
— Et usko miltä tuntuu vapauden onni... ja tulevaisuus, joka on antanut lupauksensa! Onnellista, onnellista joulua kaikille!
* * * * *
Jouluaamuna pudotti Anja Viita postilaatikkoon kirjeen, jossa oli vain pari riviä:
Lähtösi oli miehellesi vain mieleinen yllätys, — vasta sitten, kun hän sai »joululahjasi», muuttui se hänelle musertavaksi tappioksi. Verraton ystävä! Sinä tiesit miten kostit... sinä osasit satuttaa arimpaan... Sinä todellakin _tunsit_ hänet!
KISSAT
Jo siihen aikaan, kun Osakeyhtiö Kissa virta rakennutti Kissavirran suulle sahan ja alkoi ostella ympäristön tiloja, heräsi levoton aavistus lähiseudun pientilallisten keskuudessa. Ja sitä myöten, kun aika kului ja tapaukset seurauksineen selvenivät, vakiintui tuo aavistus katkeran pelon kaartamaksi totuudeksi.
Harva enää tunsi omistusoikeuden turvallisuutta.
Ken vain oli joutunut tukkiyhtiön kanssa rettelöihin, tunsi olevansa aivankuin sen jaloissa, mielivalloissa...
Niinkuin oli käynyt Kylä-Peltolankin. Ei ikinä sanonut mies kapteeni Mannebergin käsiin kontuaan luovuttavansa — ei niin ikinä. Mutta kun naapurit, Pöyry ja Metsä-Peltola, möivät yhtiölle maansa, tuli sama kohtalo pakkona Peltolankin osaksi, sillä hänen metsä- ja viljelyspalstansa oli nyt kokonaan kapteeni Mannebergin omistaman maan saartama.
— Ei meillä ole elukoita, emmekä me tarvitse raja-aitoja, sanoi kapteeni jyrkästi. — Mutta sinä, jolla niitä on, saat pitää huolen siitä, että karjasi kestää omalla maallasi.
Se kävi ajanmittaan Peltolalle mahdottomaksi, ja eräänä kevätpäivänä hykerteli kapteeni Manneberg ilkkuen käsiänsä: hän oli saanut Kylä-Peltolankin, vieläpä hyvällä hinnalla, huostaansa.
Monen muun talon kävi samalla tavalla. Kysymys oli vain siitä, kuka ensin, kuka sitten ... Kansa nimitti yhtiön johtomiehiä Kissoiksi — ja »Kissojen» kynsistä oli vaikea pelastua.
Kylä-Peltolan jälkeen näytti tulevan Hietalan vuoro.
* * * * *