Part 2

"Kyllä", keskeytti pappi markiisittaren, "kyllä minä olen sama nuorukainen, onneton Charost, jonka te syöksitte epätoivoon! Tunsin teidät, kun astuitte rippituoliin: ymmärsin sen, mitä tunnustitte omituisessa hämmennyksessänne, ja ne huokaukset, jotka vaistomaisesti tunkeutuivat rinnastani, ne kuumat kyyneleet, jotka virtasivat silmistäni, olivat viimeinen vero, jonka maallisen tuskani muisto minulta vaati. Siihen asti olin säilyttänyt kirjettä, jonka kirjoititte minulle, ja joka lävisti sydämeni ja syöksi minut lohduttomaan kurjuuteen. Minä hävitin sen, kun olin nähnyt teidät jälleen, kun olin varma siitä, että viimeinenkin koetus oli kestetty."

"Kuinka?" huudahti markiisitar. "Te puhutte saamastanne kirjeestä? En milloinkaan ole teille kirjoittanut. Olin nähnyt teidät herttuatar d'Aiguillonin luona, mitään enempää lähenemistäkään ei ollut — mitä ihmettä tämä on!" —

"Ehkä", vastasi pappi rauhallisesti hymyillen, "ehkä kahdenkymmenen vuoden aika, samalla kun se poisti mielestäni syvän loukkauksen, joka oli syössyt minut epätoivoon, myös on hävittänyt muistista sen tavan, kuinka tuo loukkaus tuli osakseni.

"En ollut vielä rakastanut; vasta kun näin neiti Chauvelinin, valtasi minut tämä tunne sellaisella voimalla, että se kokonaan järkytti herkän nuorukaisen sielunelämän. Autuaan tunteen hurmaamana näin neidissä heräävän levottomuuden, näin, kuinka hänen silmänsä vuoroin etsivät, vuoroin välttivät minua ujon, ensikerran syttyvän lemmen vallassa. Niin, en epäillyt enää, saatoin uskoa elämäni korkeimpaan onneen! Isäni, presidentti Charostin lähtö maatilalleen Chatilloniin pakotti minutkin poistumaan Pariisista. Mutta kuinka olisin voinut pysyä loitolla rakkaudestani? Hankin vaivoin isältäni suostumuksen matkustaa takaisin pääkaupunkiin. Olin saanut tietooni neidin asunnon; ensimmäiseksi suuntasin askeleeni sinne toivoen edes näkeväni rakastettuni ikkunassa. Mikä autuus, mikä taivaan ihanuus, kun hänet näin, kun hän äkillisen mielenliikutuksen valtaamana peräytyi. Ylös — ylös hänen luokseen, hänen jalkainsa juureen vuodattaakseni koko sieluni rakkauden korkeimmassa innostuksessa! Tämä ajatus tukahdutti kaiken harkintakyvyn.

"Ei ketään eteisessä; osuin oikeaan, astuin neidin huoneeseen. Silloin huusi se, jonka luulin rakastavan itseäni, sellaisella äänellä, että veri hyytyi suonissani: 'Pois — pois — onneton!' ja ojensi torjuen kätensä minua kohti, näyttäen selvästi syvän inhonsa. Kuulin askelia lähenevän, mutta vasta asunnossani, johon olin tiedottomasti palannut, pääsin oikein tajuihini. Vielä tänä päivänä en osaa selittää, kuinka poistuin ritari Chauvelinin talosta, kohtasinko ketään, puhuinko kenenkään kanssa, tai tapahtuiko muuten mitään.

"Rauhoituttuani vähän en voinut muuta ymmärtää, kuin että oli sattunut jokin onneton erehdys. Kirjoitin Franziskalle, kuvailin hänelle onnetonta tilaani intohimoisen rakkauteni hehkuvin värein, vannotin häntä sydämeen käyviin sanoin ilmoittamaan, mikä nurja sallimus oli aiheuttanut sen vihan ja syvän inhon, jota hän oli osoittanut minua kohtaan. Heti seuraavana päivänä sain vastauksen, sen kirjeen, joka ikiajoiksi vei kaiken toivoni. Franziska hylkäsi minut purevalla ivalla. Hän vakuutti, ettei hänessä likimainkaan ollut vihaa tai inhoa: hän ei edes ollut kokenut sellaisia tunteita. Mutta mielipuolia hän pelkäsi kovin ja pyysi minua siksi pysymään poissa näkyvistään. Jotakin omituista mielisairautta hän väitti minun potevan. Sen pelko oli aiheuttanut kohtauksen, jonka tulkitsin vihaksi tai inhoksi.

"Tämän onnettoman kirjeen jokainen sana leikkasi sydäntäni. — Lähdin Pariisista ja harhailin siellä täällä palaamatta Chatilloniin. Puku ylläni osoittaa teille, mistä etsin rauhaa ja mistä sen löysin."

Markiisitar vakuutti kaiken pyhän nimessä, ettei hän milloinkaan ollut saanut Charostilta kirjettä, eikä siis myöskään ollut voinut siihen vastata. Todennäköistä oli, että kirje oli joutunut ritarin käsiin, ja tämä oli vastannut siihen tyttärensä puolesta.

Markiisittaren mieleen tuli nyt eräs ajatus, jonka vähintäkään aihetta ei tähän asti ollut uinaillut hänen sielussaan. Hänelle selvisi, että isä, jonka koko olemus aina oli herättänyt hänessä mitä syvintä kunnioitusta ja jonka elämänviisautta hän oli pitänyt ajatustensa ja toimintansa ainoana mittapuuna, että juuri tämä isä oli ollut se turmiollinen periaate, joka oli vaatinut uhrikseen hänen kauneimman onnensa. Hänen väärien periaatteiden varassa eletty elämänsä tuntui synkältä, ilottomalta haudalta, johon hänet oli syösty ilman pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Repivä tuska laskeutui hänen rintaansa.

Charost käsitti markiisittaren täydelleen ja koetti rohkaista häntä kirkon suomalla lohdutuksella, jota hän jakeli innostunein sanoin. Hän vakuutti nyt vasta ymmärtävänsä taivaan ikuisen tuomion ja ylistävänsä sitä, kun hänen maallinen onnensa oli särkynyt sirpaleiksi, jotta hänen mielensä puhdistuisi ja pyhittyisi vastaanottamaan suhdetta, johon jo maan päällä sisältyi taivaan autuus. Hänet oli korkein mahti valinnut johdattamaan naista, jota hän kerran oli intohimoisesti rakastanut, ainoalle oikealle autuudentielle.

"Mitä", keskeytti markiisitar kiivaasti, "te tahtoisitte" —

"Olla teidän rippi-isänne", jatkoi Charost rauhallisen arvokkaasti, "ja minä toivon, rouva markiisitar — tai sallikaa minun nimittää teitä Franziskaksi — että voitan kaiken maallisen tuskan, joka teidän elämäänne kuluttaa täällä alhaalla. Teidän puolisonne uskoo minulle kernaasti kappalaisen paikan linnassanne; hän muistanee kai vielä Silvein François Charostin, jonka nuoruudenystävä hän oli."

Charost oli oikeassa; hänen lohduttavat sanansa kevensivät markiisittaren mieltä ja virittivät pian hilpeyttä, jota hän ei ollut ennen eläissään tuntenut. Useamminkin kuin kappalaisen virka vaati Charost tuli Nerbonnen linnaan, ja kun hänen vilkas henkensä mielellään antautui iloisuuteen, joka ei käynyt arvokkuuden ahtaimpien rajojen yli, tuli hänestä pian keskipiste siihen pieneen seurueeseen, jonka oli tapana kokoontua Nerbonnen linnaan. Tähän seurapiiriin kuuluivat etupäässä ritari Preville puolisoineen, muuan herra de Cangé, rouva Dumée poikineen ja herra Dupin, kaikki markiisittaren naapureita.

IV.

Markiisitar kirjoitti heti puolisolleen, että linnan kappalainen oli kuollut ja että augustiinilaisveli Charost sillä välin hoiti virkaa. Nyt markiisin piti päättää, saisiko Charost pitää viran.

Tämän markiisittaren kirjeen kävi samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka hän oli kirjoittanut puolisolleen. Hän sai näet tältä säännöllisesti kirjeitä, jotka olivat päivätyt siinä kaupungissa, missä kreivi Saint-Herminen rykmentti majaili. Mutta ainoassakaan ei ollut vastausta siihen, mitä hänelle oli kirjoitettu. Kun markiisi ei milloinkaan valittanut hänen vaiteliaisuuttaan, oli kirjeiden ilmeisesti täytynyt tulla perille. Siksi markiisitar vähitellen uskoi, että hänen miehensä tahtoi torjua luotaan kaikki kotia ja sen toimia muistuttavat ajatukset. Tälläkään kertaa ei markiisi maininnut sanaakaan kappalaisen toimesta. Toisin oli asia selviämässä kuin markiisitar oli luullut tai milloinkaan aavistanut.

Vignan, Pariisin parlamentin prokuraattori, kirjoitti hänelle, että eräs poliisivirkamies Auxerren kaupungista oli kääntynyt hänen puoleensa saadakseen tietää markiisi de la Pivardièren nykyisen asuinpaikan. Markiisi oli näet kauan oleskellut sanotussa kaupungissa ja joutunut suhteisiin erään naisen kanssa, joka nyt esitti vaatimuksiaan.

Markiisitar ei ollut tähän asti tiennyt vähintäkään puolisonsa oleskelusta Auxerressa, yksikään hänen kirjeistään ei ollut siellä leimattu. Tämä seikka ynnä se suhde, jossa markiisin sanottiin olleen johonkin naiseen, teki hänet levottomaksi. Hän tiedusteli asiaa tarkemmin ja sai kuulla, että markiisi jo kauan sitten oli heittänyt sotapalveluksensa ja oleskellut Auxerressa. Siellä hän oli antautunut rakkaussuhteisiin erään Pillard-nimisen ravintoloitsijan tyttären kanssa, ja tämä oli miellyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli päättänyt näytellä kahta osaa yht'aikaa, olla sekä markiisi de la Pivardière että vahtimestari Bouchet. Tämän nimen ja aseman hän todella oli omaksunut, asettunut asumaan rakastajattarensa isän majataloon, luvannut naida tytön ja sitten vietellyt hänet. Vasta myöhemmin oli Pillardin onnistunut saada tietoonsa viettelijän oikea nimi.

Se syvä tuskan ja katkeran loukkauksen tunne, joka oli vallannut markiisittaren mielen hyljätyn Charostin astuessa hänen eteensä ja joka ensin syyttäen kohdistui isään, oli vähitellen yhä enemmän suuntautunut markiisiin. Hänessä Franziska näki isän aloittaman työn täydentäjän, elämänonnensa tuhoojan. Hän unohti, että vain hänen omat väärään johdetut periaatteensa olivat tehneet hänestä markiisin puolison.

Mutta tämä katkeruus muuttui ilmeiseksi vihaksi, kun markiisittarelle selvisi, että hän oli uhrannut elämänsä ja onnensa kunniattomalle ja kurjalle miehelle. Ehkei markiisitar olisi tuntenut kärsimäänsä vääryyttä niin elävästi, jos ei Charost olisi samaan aikaan sukeltanut esiin menneisyyden kätköstä.

Voiko nainen milloinkaan karkoittaa ensimmäisen, ainoan rakkauden sydämestään? Voiko rakastettu milloinkaan tulla toiseksi, jota ei enää rakasta?

Mikään ankaran säädyllisyyden lievinkään loukkaus, vielä vähemmän rikollisuus saattoi esiintyä hänen suhteessaan Charostiin, sillä niin totista laatua oli papin hurskaus. Mutta tämä suhde oli kuitenkin herättänyt markiisittaressa uudenlaisia elämän vaatimuksia. Hän ymmärsi, että elämä rakastetun miehen rinnalla voi olla aivan toisenlaista kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Mutta samalla kun hänelle selvisi tämä, samalla hän näki oman onnensa auttamattomasti särkyneen, ja lohduttomuus tästä korvaamattomasta tappiosta lisäsi hänen vihaansa markiisia vastaan.

Tämän vihan hän ilmaisi joka tilaisuudessa mitä räikeimmällä tavalla. Hän vakuutti, ettei mikään saisi häntä valvomaan oikeuksiaan rappiolle joutunutta puolisoa kohtaan, että tämän mahdollinen kotiintulo olisi suurin onnettomuus, mikä häntä saattaisi kohdata, ja että hän käyttäisi silloin kaikkia keinoja karkoittaakseen miehensä Nerbonnen linnasta.

V.

Markiisi de la Pivardière oli salaa poistunut Auxerresta kyllästyneenä Pillardin tyttäreen. Sitäpaitsi häneltä puuttui varoja jatkamaan siellä elämää samaan tapaan kuin ennen. Hän huomasi olevansa velkojain ahdistama joka puolelta; siksi hän katsoi välttämättömäksi palata Nerbonnen linnaan hankkimaan rahaa.

Tällä matkalla, jonka hän suoritti ratsain, hän tuli Bourdieux-nimiseen kylään, joka on seitsemän tunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta. Juuri kun hän siellä majatalossa söi aamiaista, tapasi hänet Jeun kylästä kotoisin oleva mies Marsau, joka tunsi markiisin ja ihmetteli hänen siellä oloaan, kun koti oli niin lähellä. Markiisi kertoi aikovansa iltahämärässä yllättää vaimonsa. Tällöin vaihtui Marsaun kasvojen ilme niin omituisesti, että markiisi huomasi sen ja alkoi aavistaa pahaa. Marsau, ilkeä kavala mies, kertoi kysyttäessä empimättä, että uusi kappalainen augustiinilainen Charost, oli tullut linnaan, ja hänelle markiisitar ripitti itseään joka päivä ja hetki. Oli siis hyvin mahdollista, että markiisi yllättäisi vaimonsa juuri kesken hartaudenharjoitusta.

Rippi-isän nimi iski markiisiin kuin salama. Charost ei varmaankaan ollut aavistanut, että de la Pivardière, joka tekeytyi hänen ystäväkseen, tunsi hänen salaisuutensa, että ritari Chauvelin oli hänelle kertonut, kuinka oli kukistanut sen, joka aikoi tunkeutua hänen tyttärensä rakastajaksi. Eikä hän myöskään tiennyt, että de la Pivardière, joka jo siihen aikaan oli päättänyt saada Franziskan omakseen, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika, oli tehnyt kaikkensa lisätäkseen hyljätyn, poloisen nuorukaisen epätoivoa, joten tämä heittäen kaiken toivon pakeni luostariin.

Kun markiisi itse oli luvattomassa lemmenliitossa, uskoi hän markiisittaren rikoksen sitä helpommin, kun tiesi, kuinka voimakas nuoren Charostin vaikutus ennen oli ollut. Se, jonka tähden hän muinoin oli ollut vähällä kadottaa tavoittamansa päämäärän, oli nyt loukannut häntä. Vihan vimmassa hän huudahti:

"Minä haen käsiini tuon ulkokultaisen papin, ja sitten henki hengestä!"

Sattui vielä niin, että eräs Nerbonnen linnan palvelijattarista astui ravintolaan juuri silloin, kun markiisi huusi nämä sanat. Tyttö, joka jo lapsena oli tuntenut markiisin ja usein kuullut markiisittaren sanovan, että hänen miehensä kotiintulo olisi mitä suurin onnettomuus, säikähti hirveästi ja juoksi linnaan kertomaan, kenen oli nähnyt ja mitä oli kuullut.

Oli juuri helatorstai, Nerbonnen kappelin pyhitysjuhla. Charost oli aamulla toimittanut juhlallisen messun ja iltapuolella jumalanpalveluksen. Se pieni naapurien seura, josta ennen on kerrottu, oli kokoontunut markiisittaren luo, ja tämä pyysi myös kappalaista viettämään iltaa linnassa.

Niin suuresti kuin tieto markiisin tulosta oli järkyttänyt markiisittaren mieltä, hillitsi hän kuitenkin itsensä, niin ettei kukaan vieraista, kaikkein vähimmin pappi, huomannut mitään. Kun hän pelkäsi pahinta, kutsutti hän luokseen kaksi miestä, joiden rohkeuteen ja uskollisuuteen hän luotti, varusti toisen miekalla ja vei heidät ruokasalin viereiseen huoneeseen.

Illallinen oli melkein lopussa, ja markiisitar alkoi jo epäillä, ettei markiisi täyttäisikään uhkaustaan. Silloin tämä äkkiä astui saliin.

Kaikki nousivat pöydästä ja lausuivat ilonsa markiisin odottamattoman kotiintulon johdosta. Etenkin Charost vakuutti moneen kertaan, kuinka hän oli kiitollinen kohtalolle, joka viimein toi kotiin vanhan, aina mielessä säilyneen ystävän. Markiisitar yksin istui tyynesti paikallaan eikä luonut mieheensä silmäystäkään.

"Mutta", sanoi vihdoin rouva de Preville hänelle, "mutta hyvä Jumala, rouva markiisitar, tällä tavallako te toivotatte tervetulleeksi puolisonne, jota ette pitkään aikaan ole nähnyt?"

"Minä", tarttui markiisi puheeseen heittäen murhaavan katseen pappiin, "minä olen tosin hänen puolisonsa, mutta en enää hänen _ystävänsä_, kuten minusta näyttää!"

Selvää on, että vieraat tämän kohtauksen jälkeen turhaan yrittivät jatkaa keskenjäänyttä hilpeää keskusteluaan. Varsinkin Charost näytti olevan hyvin levoton, sillä tavaton puna nousi hänen kasvoilleen. Hän tarkasteli markiisia omituisin katsein; tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan söi ja joi hyvällä halulla. Mieliala kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, ja kun kello löi kymmenen, hajaantui seurue. Herra de Preville kutsui markiisin aterialle luokseen kolmen päivän perästä, ja toinen otti kutsun vastaan.

Kun markiisitar oli jäänyt kahden kesken markiisin kanssa, jatkoi hän yhä kaameaa, vihamielistä vaikenemistaan. Markiisi kysyi ylpeällä, käskevällä äänensävyllä, millä oli ansainnut niin kylmää ja halveksivaa kohtelua.

"Mene", vastasi markiisitar, "mene Auxerreen ja kysy syytä mielipahaani siltä siveettömältä naiselta, jonka kanssa olet jo kauan elänyt häväisten kaikkia kunnian ja uskollisuuden käsitteitä!"

Markiisi, joka ei aavistanut markiisittaren tietäneen hänen rikollisesta suhteestaan, tunsi kärsivänsä musertavan tappion, sillä hän ymmärsi, että tämä johtaisi eroon, että hän menettäisi Nerbonnen linnan, ainoan tulolähteensä, jos ei voisi lepyttää vaimoaan. Siksi hän koetti selittää markiisittarelle, ettei hän milloinkaan ollut käynyt Auxerressa, että kaikki, mitä hänestä mahdollisesti oli puhuttu, oli ilkeää kostonhaluista parjausta. Mutta silloin markiisitar nousi istuimeltaan ja sanoi lävistäen hänet hirvittävällä katseella:

"Sinä kurja teeskentelijä, tulet pian näkemään, mihin minunlaiseni nainen kykenee, kärsittyään näin suuren häväistyksen!"

Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan hän poistui siihen kamariin, missä hänen yhdeksänvuotias tyttärensä nukkui, ja lukitsi oven jäljessään. Markiisi lähti siihen huoneeseen, jossa hän muulloin nukkui puolisonsa kanssa, riisuutui Hybert-nimisen palvelijan avulla ja meni vuoteeseen. Seuraavana aamuna hän oli kadonnut jäljettömiin.

VI.

Tämä markiisin salaperäinen katoaminen herätti tavatonta huomiota kaikkien naapurien kesken. Markiisitar yksin ei osoittanut mitään muutosta käytöksessään; hänestä oli samantekevää, millä tavalla markiisi oli hävinnyt, kunhan ei vain tarvitsisi enää koskaan häntä nähdä. Markiisi oli jättänyt kotiin hevosensa, viittansa, ratsusaappaansa; hän ei siis ollut voinut poistua kauas. Markiisittaren kamarineitsyt Margarete Mercier oli puhunut sekavasti markiisin katoamisesta tuona yönä; yhä äänekkäämmin alkoi huhu kertoa tapahtuneesta rikoksesta ja syytti viimein suoraan markiisitarta puolisonsa murhasta. Asia levisi ja varmeni yhä, kun kamaripalvelija Hybert, joka salin oven takana seisten oli kuullut markiisin ja hänen rouvansa viimeisen keskustelun ja markiisittaren uhkaavat sanat, kuiskaili niitä kenelle sattui ja lisäsi vielä, että markiisi todennäköisesti nyt oli vainaja.

Jokainen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli ollut markiisittaren luona, oli pannut merkille hänen omituisen käytöksensä, ja se, mitä ennen oli katsottu ilkeämieliseksi, kavalaksi panetteluksi, että näet markiisitar eläisi rikollisessa suhteessa augustiinilaismunkki Charostin kanssa, tuntui nyt uskottavalta. Tämän suhteen syyksi pantiin tuo luultu rikos.

Ainoastaan herra de Preville ja hänen puolisonsa eivät mitenkään ottaneet uskoakseen, että markiisitar oli voinut tehdä niin kammottavan työn. He koettivat saada selvyyttä siihen pimeyteen, joka ympäröi tuon yön tapahtumia, kun Pivardièren pieni yhdeksänvuotias tytär, kuten tavallista, tuli heillä käymään; hän oli näet samanikäinen kuin herra de Previllen tytär, ja lapset olivat leikkitovereita.

He puhuttelivat lasta kahden kesken ja kyselivät varovasti, oliko tapahtunut mitään erikoista sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut.

Pienokainen kertoi empimättä, että äiti oli vienyt hänet illalla erääseen syrjäiseen huoneeseen ja käskenyt hänen nukkua siellä, mitä ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Yöllä hän oli herännyt kovaan kolinaan ja kuullut surkean äänen huutavan: "Vanhurskas Jumala! — armoa — säälikää minua!" Mutta kun hän kauhun valtaamana tahtoi juosta pois huoneesta, oli ovi suljettu. Sitten kaikki hiljeni. Seuraavana päivänä hän oli huomannut siinä huoneessa, missä isä oli nukkunut, verisiä jälkiä lattialla ja nähnyt äidin itsensä pesevän verisiä liinoja.

Voiko ajatella, ettei viaton, teeskentelemätön lapsi puhuisi totta, — että se mielikuvituksessaan sepittäisi sellaisia juttuja? Herra de Preville antoi lapsen toistaa kertomuksensa useampien täysin luotettavien henkilöiden läsnäollessa, ja hän ja hänen puolisonsa, jotka enemmän kuin muut olivat uskoneet markiisittaren viattomuuteen, tunsivat sitäkin suurempaa katkeruutta sitä ihmistä kohtaan, josta olivat niin hirveällä tavalla erehtyneet.

Kun Chatillonin yleinen syyttäjä sai tietoonsa asianhaarat, syytti hän markiisitarta murhasta. Eräs oikeudenjäsen, Bonnet, määrättiin pitämään tutkimusta ja lähti sitä varten kirjuri Bretonin kanssa Jeun kylään.

Markiisittarelta ei voinut pysyä salassa, mikä häntä uhkasi; hän pakeni kamarineitsyt Margarete Mercierin kanssa ja vahvisti siten hirvittävän epäluulon, joka häneen oli kohdistunut. Toinen palvelijatar Katharine Lemoine oli kuuleman mukaan suoraan sanonut olleensa läsnä isäntäänsä murhattaessa. Hänet vangittiin, ja pian senjälkeen myös Margarete Mercier, joka tavattiin Romorantinissa, jonne markiisitar oli hänet jättänyt.

Molemmat kertoivat melkein täydelleen samalla tavoin hirvittävästä tapauksesta yksityiskohtia myöten, niin ettei heidän todistustensa uskottavuutta voinut epäillä.

Kun markiisitar (näin kuului kertomus) oli varma, että markiisi oli nukkunut, poisti hän mikäli mahdollista kaiken palvelusväen, vei yhdeksänvuotiaan tyttärensä erääseen ylemmän kerroksen huoneeseen ja lukitsi hänet sinne. Kun kello löi kaksitoista, kolkutettiin linnan portille. Markiisitar käski Mercierin sytyttää tulta ja avata. Hän teki niin, ja augustiinilainen Charost astui sisään kahden miehen saattamana, joista toinen oli varustettu pyssyllä, toinen sapelilla.

"Nyt on sopiva aika", sanoi markiisitar Charostille, ja kaikki menivät varpaisillaan markiisin huoneeseen. Yksi miehistä tempasi vuoteen uutimen syrjään. Markiisi oli vetänyt peitteen leukaan asti ja nukkui raskaasti. Mutta kun mies aikoi vetää peitteen hänen yltään, heräsi hän ja hyppäsi pystyyn; samassa silmänräpäyksessä toinen laukaisi pyssynsä. Markiisi haavoittui, mutta ei kuolettavasti.

Verissään hän syöksyi keskelle huonetta ja rukoili armoa, mutta turhaan.

"Päättäkää työnne", huusi markiisitar miehille.

Silloin markiisi huusi epätoivon tuskassa: "Julma vaimo, eikö sinua mikään liikuta? Eikö mikään muu kuin minun vereni voi sammuttaa vihaasi? Sinun ei tarvitse koskaan enää minua nähdä, minä luovun kaikista vaatimuksistani, anna minun vain elää!"

"Täydentäkää työnne!" huusi markiisitar vielä kerran helvetillisen raivon salamoidessa hänen silmistään, Nyt kaikki kolme, Charost ja molemmat muut miehet, heittäytyivät markiisin kimppuun ja iskivät häneen useampia haavoja. Kun he viimein päästivät hänet, korisi hän vielä. Silloin markiisitar tempasi yhdeltä murhamieheltä tikarin, työnsi sen markiisin rintaan ja lopetti hänen kuolinkamppailunsa. Juuri tässä silmänräpäyksessä astui sisään Katherine Lemoine, jonka markiisitar oli lähettänyt läheiseen meijeriin, ja joutui näkemään mitä markiisitar teki. Hän oli huutamaisillaan kauhusta; markiisitar käski miesten pistää vaatetta tytön suuhun, mutta nämä vastasivat, ettei se ollut tarpeellista; he pistäisivät tytön kuoliaaksi, jos tämä päästäisi pienintäkään ääntä.

Sitten molemmat miehet kantoivat ruumiin pois. Heidän poissaollessaan toi markiisitar omin käsin tuhkaa, jolla puhdistutti huoneen huolellisesti, ja kannatti vereen tahratut vuoteet ja lakanat kellariin. Kahden tunnin kuluttua palasivat miehet. Markiisitar kestitsi heitä, söi ja joi itse heidän kanssaan, ja sitten he poistuivat Charostin kanssa.

Sama Hybert, jonka kautta huhu markiisin murhasta oli levinnyt, oli muka hänkin tunkeutunut huoneeseen. Hän tunnusti heränneensä laukaukseen ja luulleensa ryövärien karanneen markiisin kimppuun. Sentähden hän oli juossut markiisin huoneeseen. Tuskin hän oli avannut oven, kun markiisitar juoksi häntä vastaan ja uhkasi tappaa hänet siihen paikkaan, jos hän ei poistuisi. Myöhemmin Charost oli pakottanut hänet vannomaan ankaran valan, jossa hän lupasi vaieta kaikesta, mitä oli nähnyt tuona yönä ja mitä muutenkin oli huomannut. Hybert piti vangittaman, mutta hän pakeni, eikä häntä mistään löydetty.

Charost vangittiin syytettynä osallisuudesta markiisi de la Pivardièren hirvittävään murhaan, kun Bourgesin virkaatekevä piispa oli antanut pidätykseen luvan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun markiisitar de la Pivardière tuli esiin kätköstään ja antautui vapaaehtoisesti vangiksi.

Hän selitti, että vain hetkellinen heikkous, kidutuksen pelko oli ajanut hänet etsimään suojaa ystävättärensä markiisitar d'Auneuilin luona; paeta hän ei ollut tahtonut. Hänen ei mielestään tarvinnut vakuuttaa viattomuuttaan, sillä jos tarkasteli hänen entistä elämäänsä, hänen luonnettaan, niin tuntui mielettömältä pitää häntä niin inhoittavan työn tekijänä. Ankarintakaan tutkimusta hänen ei siis tarvinnut peljätä, päinvastoin hän toivoi, että siten särkyisi halveksittavan ilkeämielisyyden ja käsittämättömien erehdysten verkko, ja silloin hän olisi epäluulosta vapaa, eikä hänen läsnäolonsakaan olisi välttämätön oikeudenkäynnissä. Mutta asia oli muuttunut, kun hänen rippi-isäänsä augustiinilaismunkki Charostia syytettiin osallisuudesta rikokseen. Nyt hänen täytyisi jakaa kohtalonsa sen kanssa, jonka hyveellisyys ja hurskaus oli paras suoja kaikkea konnamaista rikollisuutta vastaan. Vasta kun tämän ystävän syyttömyys kirkastuisi, tuntisi hänkin jälleen saavutetun vapauden suloisuutta. Sentähden hän ei enää peljännyt vankityrmää.