Part 1

language: Finnish

MARKIISITTAREN RIKOS

Kirj.

E.T.A. Hoffmann

Saksankielestä suomentanut

Bertta Sulonen

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921.

I.

Muuan alhaissäätyinen mies nimeltä Barré oli illalla myöhään houkutellut morsiamensa Boulognen metsään ja surmannut hänet siellä puukonpistoilla, koska oli kyllästynyt häneen ja armasteli toista.

Tyttö, ammatiltaan hedelmäin kaupustelija, oli huomattavan kauneutensa ja säädyllisen käytöksensä tähden yleisesti tunnettu kauniin Antoinetten nimellä. Senpä vuoksi koko Pariisi oli kuohuksissa Barrén rikoksesta; niin myös se pieni iltaseurue, jonka oli tapana kokoontua herttuatar d'Aiguillonin luo. Ei puhuttu muusta kuin Antoinette-raukan hirvittävästä murhasta.

Herttuatar syventyi mielellään siveysopillisiin mietiskelyihin. Niinpä hän nytkin selvitteli hartaan kaunopuheisesti, että ainoastaan häikäilemättömästi laiminlyömällä rahvaan opetusta ja uskonnollisuuden kehittämistä luotiin mahdollisuuksia sellaisille rikoksille, jotka pysyivät vieraina korkeampien, henkisesti kehittyneiden säätyluokkien kesken.

Kreivi de Saint-Hermine, joka muuten oli jokaisen seurapiirin elvyttävä jäsen, oli tänä iltana vaipunut syviin mietteisiin, ja hänen kasvojensa kalpeus ilmaisi, että jokin vastenmielinen tapaus oli järkyttänyt hänen mielensä tasapainoa. Nyt, kun herttuatar oli lopettanut siveellisen esitelmänsä, alkoi hän:

"Anteeksi, armollinen rouva! Barrén lukutaito on oivallinen, hänellä on kaunis käsiala, hän osaa laskea, jopa soittaa hyvin viuluakin; mitä hänen uskontoonsa tulee, ei hän ole milloinkaan eläissään nauttinut perjantaisin lihaa unssinkaan vertaa, säännöllisesti hän on käynyt messussa ja ripittänyt itsensä murhapäivän aamuna. Mitä voitte sanoa hänen sivistystään, hänen uskonnollisuuttaan vastaan?"

Herttuatar arveli, että kreivi tällä katkeralla huomautuksellaan tahtoi hänelle ja muille läsnäolijoille purkaa sietämätöntä pahantuulisuuttaan, joka tänään oli tyyten hävittänyt hänen rakastettavaisuutensa. Edellistä keskustelua jatkettiin, ja muuan nuori mies oli juuri aikeissa vielä kerran kuvata tarkoin Barrén jutun yksityiskohtia, kun kreivi de Saint Hermine kärsimättömästi nousi istumasta ja selitti kiivaasti, että hän poistuisi silmänräpäyksessä, jos ei lopeteta tätä keskustelua, koska se terävin kynsin repii hänen rinnassaan auki haavat, joiden tuskaa hän oli koettanut paeta edes muutamaksi hetkeksi ihmisten seurassa.

Nytpä kaikki ahdistivat häntä viipymättä kertomaan pahantuulensa syyn. Silloin hän sanoi:

"Se mikä minut tänään tekee ikäväksi ja sietämättömäksi, ei ole kärtyisyyttä; te ymmärrätte minut ja minun oikeutetun tuskani ja etten voi sietää keskustelua Barrén rikoksesta, kun ilmaisen, mikä järkyttää koko sisintä olemustani. Mies, jota kunnioitan suuresti, joka rykmentissäni aina osoittautui kunnolliseksi, urhoolliseksi, minua kohtaan erikoisen uskolliseksi, markiisi de la Pivardière, on kolme päivää sitten yöllä mitä julmimmalla tavalla murhattu omassa vuoteessaan."

"Taivas", huudahti herttuatar, "mikä uusi kauhistuttava rikos! Kuinka tämä on voinut tapahtua! Voi onnetonta markiisitar-raukkaa!"

Herttuattaren sanojen johdosta hetkeksi unohtui murhattu markiisi, säälittiin vain markiisitarta ja ylistettiin kilvan suloista, henkevää naista, jonka ankaraa hyveellisyyttä ja jaloa mielenlaatua oli pidetty esikuvallisena ja joka jo neiti Chauvelinina oli ollut Pariisin hienoimpien seurapiirien koristeena.

"Ja", jatkoi kreivi äänellä, joka ilmaisi mitä syvintä katkeruutta, "ja tämä henkevä, suloinen nainen, Pariisin parhaimpien seurapiirien koriste, tämä surmasi miehensä rippi-isänsä, kirotun Charostin avulla!"

Mykkinä, kauhun jäykistäminä tuijottivat kaikki kreiviin, joka kumarsi pyörtyvän herttuattaren edessä ja poistui salista.

II.

Franziska Margarete Chauvelin oli jo varhaisessa lapsuudessaan kadottanut äitinsä, ja niin oli hänen kasvatuksestaan huolehtimaan jäänyt vain isä, älykäs, mutta ankara ja totinen mies. Ritari Chauvelin luuli havainneensa, että naisen voi saada tietoiseksi heikkouksistaan ja että ne myös sitä tietä voidaan parantaa. Hänen jäykkä luonteensa halveksi sitä naisten ylevää rakastettavaisuutta, joka on lähtöisin luonnon naiselle antamasta itsekohtaisesta maailmankatsomuksesta. Juuri tässä onkin alkusyy sen sisäisen mielentilan ilmaisuihin, joka samalla kun se tuntuu meistä oikulliselta, ahtaalta ja pikkumaiselta, sittenkin vastustamattomasti vetää meitä puoleensa.

Päästäkseen tähän päämäärään ritari piti tarpeellisena suojella tyttärensä luonnetta kaikilta naisellisilta vaikutuksilta; hän työnsi loitolle kaikki, mikä hiukankin vivahti kotiopettajattareen, osasi taitavasti järjestää asiat niin, ettei mikään pieni leikkitoveri pukeutunut samoihin väreihin kuin Franziska, ettei mikään ystävätär saanut hänelle kertoilla tanssiöiden salaisuuksia. Samalla hän valvoi, että Franziskan välttämättömät naispalvelijat olivat pelkkiä narrimaisia olentoja, joita hän sitten esitteli nurinkurisen naisellisuuden irvikuvina. Pahimmin myrkytetyt pilkkanuolensa hän ampui tyttären tullessa siihen ikään, jolloin rakkauden suloiset haaveet alkavat muodostella naisen sisintä olemusta ja joiden vaikuttaessa nuori poika usein kehittyy narrimaiseksi.

Onneksi Franziskalle oli tämä ritarin usko paha erehdys. Vaikka hän yrittikin kasvattaa Franziskan syvästi naiselliseen mieleen miehistä karkeutta, joka halveksii elämän leikkiä luullen sen täysin käsittävänsä, ei hänen onnistunut hävittää sitä suurta suloutta ja herttaisuutta, äidin perintöä, jota yhä enemmän säteili Franziskan olemuksesta ja jota isä ihmeellisessä itsepetoksessaan piti viisaan kasvatuksensa hedelmänä, ajattelematta että hän juuri sitä kohtaan oli hionut vaarallisimmat aseensa.

Franziskaa ei voinut sanoa kauniiksi, hänen piirteensä eivät olleet kyllin säännölliset. Mutta kauniiden silmien nerokas, säihkyvä katse, suloinen hymy, joka karehti huulilla ja poskilla, täydellisen tasasuhtainen, sorea vartalo, liikkeiden hieno sulavuus antoivat Franziskan ulkonaiselle olemukselle sanoin kuvaamattoman viehkeyden. Sitäpaitsi oli isä hankkinut hänelle oppineen sivistyksen, joka kyllä usein hävittää sen mikä naisessa on sisintä, syvintä, antamatta mitään sijalle, mutta joka oli hänet opettanut ymmärtämään asioita oikein, tekemättä häntä kuitenkaan liian arvosteluhaluiseksi. Pilkallisuus, jonka hän nähtävästi oli perinyt isältään, oli hänessä muuttunut hyvänluontoiseksi, elämän iloa pulppuavaksi leikillisyydeksi. Näin ollen on selvää, että kun isä taipuen säätynsä mukaisen elämän vaatimuksiin vei hänet n.s. suureen maailmaan, hänestä heti tuli kaikkien jumaloima olento.

Voimme ymmärtää, kuinka nuorukaiset ja miehet ponnistelivat saavuttaakseen suloisen, henkevän Franziskan suosiota. Mutta ne periaatteet, joita ritari Ohauvelin oli istuttanut tyttäreensä, tekivät kaikki vaivannäöt tyhjiksi. Jos joku mies, jolle luonto erikoisemmin oli tuhlannut naista miellyttäviä ominaisuuksia, lähestyi häntä, jos hän puolestaan tunsi kiintymystä tätä miestä kohtaan, astui äkkiä hänen silmiensä eteen rakastuneen naisen irvikuva sellaisena kuin isä sen oli loihtinut esiin, ja kauhu ja pelko tappoi kaiken rakkaudentunteen heti alussa.

Kun oli mahdotonta sanoa Franziskaa tyhmänylpeäksi, kylmäksi, niin ruvettiin arvailemaan jotakin salaista rakkaussuhdetta, jonka kehitystä odotettiin jännittynein mielin, vaikkakin turhaan. Franziska pysyi naimattomana viidenteenkolmatta ikävuoteen asti. Silloin ritari Chauvelin kuoli, ja Franziska, hänen ainoa perijättärensä, sai haltuunsa Nerbonnen ritaritilan.

Herttuatar d'Aiguillon (olemme tutustuneet häneen kertomuksen alussa) katsoi nyt tarpeelliseksi ruveta pitämään huolta Franziskan asioista, hänen onnestaan ja menestyksestään, koska hänen mielestään tyttö, vaikkakin jo viisikolmatta vuotta täyttänyt, ei voinut tulla omin neuvoin toimeen. Tottuneena järjestämään kaikki tavallaan juhlallisesti hän keräsi joukon rouvia, jotka neuvottelivat Franziskan tulevaisuudesta ja viimein tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, että hänen nykyinen asemansa vaati häntä ehdottomasti valitsemaan itselleen puolison.

Herttuatar otti itse taivuttaakseen avioliittoa karttelevan tytön noudattamaan tätä päätöstä ja iloitsi jo etukäteen suostutustaitonsa voitosta. Hän lähti neiti Chauvelinin luo ja todisti hyvin harkitussa puheessaan, joka oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa, että Franziskan vihdoin täytyi myöntyä elämän ehtoihin, luopua itsepäisyydestään ja ynseydestään, antaa sydämessään tilaa rakkauden tunteelle ja onnellistuttaa mies, joka olisi hänen arvoisensa.

Franziska oli rauhallisesti hymyillen kuunnellut herttuattaren puhetta, keskeyttämättä häntä kertaakaan. Suuri oli herttuattaren hämmästys, kun Franziska selitti olevansa aivan samaa mieltä, että hänen asemansa laajojen tilusten omistajana, suuren omaisuuden hoitajana ehdottomasti vaati häntä vakiinnuttamaan elämänsä jonkun kunnollisen miehen kanssa hänen omasta säädystään. Hän puhui sitten tästä avioliitosta kuin jostakin liikeasiasta, joka tällaisessa tilanteessa välttämättä oli päätettävä, ja arveli ehkä piankin kosijainsa joukosta voivansa valita järkevimmän ja rauhallisimman.

"Neiti", huudahti herttuatar, "neiti, eikö teidän rikas, herkkä mielenne siis tuntisi ihaninta tunnetta, joka tekee kuolevaisen onnelliseksi? — Ettekö milloinkaan ole rakastanut?"

Franziska vakuutti, ettei sellaista ollut sattunut, ja kehitteli sitten isänsä teoriaa, että näet jokin ilkeä luonnon periaate oli hillittömästi ivaten istuttanut ihmisrintaan tämän tunteen, joka murtaa inhimillisen hengen alkuperäisen voiman ja turmelee elämän nöyryytyksillä ja kaikenlaisilla naurettavilla narrimaisuuksilla.

Herttuatar joutui ihan suunniltaan kuullessaan puhuttavan niin inhottavista periaatteista ja soimasi aika lailla Franziskaa siitä, että tämä oli noudattanut oppia, jota hän nimitti suorastaan jumalattomaksi, pahasta lähteneeksi, koska se oli naisen sisimmälle luonteelle vastainen ja varmasti saisi aikaan juuri sen, mistä hän syytti jalointa tunnetta, nimittäin kurjan, turmeltuneen elämän. Viimein hän otti neidin käden omaansa ja puhui kyynelten kihotessa silmiin:

"Ei, hyvä rakas lapseni, ei se ole mahdollista; sinä petät itseäsi, teet itsesi huonommaksi kuin todellisuudessa olet; vieraita ovat sinulle nuo ankaran, tylyn miehen periaatteet, jotka vihaavat elämää! — Sinä olet rakastanut ja vastustit vain teeskennellyssä itsenäisyydessäsi sisäistä liikutustasi! — Ole rehellinen, punnitse jokaista elämäsi hetkeä! — On sula mahdottomuus, ettei rakkauden tunne minään hetkenä ole äkkiä tunkeutunut jäällä panssaroituun sydämeesi!"

Juuri kun Franziska aikoi vastata herttuattarelle, näytti jokin ajatus salaman tavoin välähtävän hänen mieleensä. Punastuen hiusmartoa myöten, sitten muuttuen kalmankalpeaksi hän tuijotti maahan; syvä huokaus pusertui hänen rinnastaan, sitten hän puhkesi puhumaan:

"Niin, minä tahdon olla vilpitön. — Elämässäni on ollut hetki, jolloin minut hirvittävän voimakkaana yllätti tunne, jota opin inhoamaan ja vieläkin inhoan!" —

"Voi sinua!" huudahti herttuatar, "voi sinua onnetonta, mutta kerro!"

"Olin juuri", kertoi Franziska, "täyttänyt kuudennentoista vuoteni, kun isäni toi minut teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Te ymmärsitte voittaa ujouteni, niin että olin kokonaan oma itseni. Sitä, mikä nyt on mielestäni kelvotonta hillittömyyttä, pidettiin silloin erinomaisen rakastettavana, ja itserakkaudessani olisin melkein voinut luulla itseäni seurapiirin ihailluksi kuningattareksi."

"Se te olittekin, varmasti olitte!" keskeytti herttuatar.

"En muista enää", jatkoi neiti, "mistä silloin puhuin, mutta se herätti koko seurueen huomion, niin että kaikkien katseet olivat kiintyneet minuun syvän hiljaisuuden vallitessa, ja minä loin hämmästyneenä katseeni maahan. — Silloin olin kuulevinani aivan lähelläni nimen Franziska kuin hiljaisen huokauksen. — Vaistomaisesti nostan silmäni — katseeni osuu nuorukaiseen, jota siihen asti en ollut lainkaan huomannut; —. mutta selittämätön leimu loistaa hänen tummista silmistään ja lävistää sisimpäni kuin hehkuva tikari — minut valtaa sanaton tuska — minusta tuntuu kuin minun täytyisi vaipua kuolemaan, mutta kuolema on kuin taivaan suloisin autuus. — En saa sanaa suustani, tuskainen huokaus vain pusertuu rinnastani — ja kyyneltulva vierähtää silmistäni. —

"Minun luullaan äkkiä sairastuneen, ja minut viedään toiseen huoneeseen, avataan vaatteeni ja koetetaan kaikkia mahdollisia keinoja, jotta pääsisin kauheasta tilastani. — Kuolettavan tuskan ja epätoivon vallassa selitän, että kaikki jo on ohi, että voin jälleen hyvin. Haluan takaisin vieraiden luokse. — Silmäni etsivät, löytävät _hänet_ — en näe muuta kuin hänet — hänet! — Pelkään hänen lähestyvän itseäni, ja kuitenkin juuri se ajatus täyttää minut ennen tuntemattomalla, ennen aavistamattomalla hurmauksella.

"Isäni huomasi kiihtyneen mielentilani, vaikkei ehkä käsittänytkään sen syytä; nopeasti hän vei minut pois.

"Niin nuori kuin olinkin, täytyi minun huomata, että se paha turmiota tuottava tunne, josta isäni oli minua varoittanut, oli yllättänyt minut, vieläpä niin rajuna, että olin vähällä siihen sortua. Isäni oli puhunut totta. Taistelin ankaran taistelun ja voitin. Nuorukaisen kuva häipyi, tunsin itseni iloiseksi ja vapaaksi. Uskalsinpa taas tulla teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Mutta sitä, jota pelkäsin, en enää tavannut.

"Mutta kohtaloa ei minun voittoni tyydyttänyt; minua odotti vielä vaikeampi taistelu.

"Useita viikkoja oli kulunut. Istun illan hämärtyessä ikkunan ääressä ja katselen kadulle. Silloin näen saman nuorukaisen, joka katsoo ylös minuun, tervehtii ja astuu suoraan talon ovea kohti. — Voi minua! Kaksinkertaisella voimalla iskee tuo hirvittävä tunne minuun! Hän tulee, etsii sinua — niin ajattelin, ja se oli autuutta — epätoivoa, ja löi minut tainnoksiin!

"Kun jälleen heräsin tuntoihini, makasin riisuttuna sohvalla; isäni seisoi vierelläni naftapullo kädessään. Hän kysyi, oliko jotakin erikoista tapahtunut minulle. Hän oli kuullut huoneeni ovea avattavan, sitten suljettavan, ja miehisten askelten poistuvan portaita alas ja pahasti pelästyen tavannut minut pyörtyneenä lattialla. En voinut, en uskaltanut sanoa hänelle mitään; mutta hän näytti aavistavan salaisuuden. Sillä siitä hermokuumeesta huolimatta, joka saattoi minut haudan partaalle asti, hän kohdisti minuun katkeran ivansa, ruoskien kiusallista rakkaudenkuumetta ja sen petollisia pyörtymiskohtauksia. — Minä kiitän häntä siitä; hän auttoi minut saamaan toisen voittoni, joka näytti minusta kunniakkaammalta kuin ensimmäinen."

Herttuatar syleili, suuteli ja hyväili nuorta neitoa täynnä riemua. Hän vakuutti, että kaikki kääntyisi parhain päin. Saavutetusta voitosta hän ei piitannut vähääkään. Mutta kun hän piti tarkkaa päiväkirjaa, jossa mainittiin jokainen hänen iltakutsuissaan käynyt henkilö ja mitä niissä oli tapahtunut, toivoi hän helposti löytävänsä sen nuorukaisen, joka oli saanut Franziskan rakkauden. Sitten hän yhdistäisi rakastuneet, jotka itsepäisen isän surkuteltava periaate oli eroittanut.

Franziska vakuutti, että jos tuo nuorukainen, joka tietysti näinä lähes kymmenenä vuotena oli kehittynyt mieheksi, olisikin pysynyt naimattomana ja pyytäisi häntä vaimokseen, hän ei kuitenkaan suostuisi, sillä noiden kohtalokkaiden hetkien muisto turmelisi koko hänen vastaisen elämänsä.

Herttuatar soimasi häntä itsepäisyydestä ja pelkäsi, että oikean ymmärryksen hetki voisi siirtyä liian myöhäiseksi ja siten aiheuttaa korvaamatonta vahinkoa Franziskalle.

Mutta neito piti mielenmuutosta tässä asiassa mahdottomana, koska hän jo kymmenen pitkää vuotta oli kestänyt koetusta. Eipä hän myöskään tuntunut pitävän kiirettä niin välttämättömältä näyttävän aviopuolison valitsemiseen, sillä lähes kolme vuotta kului vielä, ja hän oli yhä naimaton.

"Ihmeellinen hän on, ja jotakin merkillistä hän tekee odottamatta", sanoi herttuatar d'Aiguillon ja olikin oikeassa, sillä kukaan ei voinut aavistaa, että Franziska antaisi kätensä markiisi de la Pivardièrelle, niinkuin todella tapahtui.

Markiisi de la Pivardièrellä näytti Franziskan kosijain joukossa olevan vähäisimmät mahdollisuudet. Seurassa hän ei esiintynyt juuri edukseen, sillä tämä varreltaan keskikokoinen mies tuntui henkisesti kuivalta ja kömpelöltä. Elämänsä hän oli nuoruudessaan tuhlannut, eikä hänessä siksi ollut elämänintoa, ja tämä välinpitämättömyys, joka välistä muuttui ylenkatseeksi, purkautui joskus purevana ivana. Hän kuului niihin epävakaisiin luonteisiin, jotka eivät milloinkaan tee pahaa ilman pakottavaa syytä ja tekevät hyvää, kun niin sattuu eivätkä tule erikoisesti sitä ajatelleeksi.

Franziska luuli huomaavansa markiisin esiintymistavassa, ajatuksissa ja periaatteissa paljon yhtäläisyyttä isänsä kanssa, ja se seikka nähtävästi lähensi häntä markiisiin. Tämä taas oli kyllin viekas huomatakseen, millä tavoin tyttö oli voitettavissa, tutki tarkoin ja painoi visusti mieleensä kaikki, mitä Franziska lausui etenkin avioliitosta. Näitä mielipiteitä hän sopivassa tilaisuudessa toi esille ominaan.

Tämä näennäinen mielenlaadun yhtäläisyys, tietoisuus siitä, että markiisi kaikkien kosijain joukossa oli ainoa, joka katseli elämää oikealta näkökannalta eikä koskaan esittäisi vaatimuksia, joita hän ei kykenisi täyttämään, vieläpä se seikka, ettei hänen mieleensä kertaakaan ollut juolahtanut näytellä tulista rakastajaa, vaan että hän aina oli pysynyt kylmänä ja kuivakiskoisena, se kaikki määräsi Franziskan valinnan ja teki velkojain ahdistamasta markiisista Nerbonnen ritaritilan isännän.

Paljon syytä oli siis olettaa, että tässä avioliitossa ilmaantuisi ikäviä epäkohtia, mutta todellisuus todisti kuitenkin toista.

Markiisi esiintyi aivan toisenlaisena miehenä puolisonsa rakastettavuuden häntä ympäröidessä. Jää näytti hänen sisimmässään sulavan, ja kaikesta vastaanhangoittelusta huolimatta täytyi ihmisten lopulta myöntää, että markiisi de la Pivardière oli sangen miellyttävä ihminen, jonka kanssa markiisitar voisi elää onnellisena, vaikkakin pysyisi periaatteilleen uskollisena.

Vietettyään muutaman kuukauden Pariisissa markiisi lähti puolisoineen Nerbonnen ritaritilalle, ja molemmat viettivät siellä todella rauhallista, onnellista elämää, jos siksi voi nimittää täydellistä välinpitämättömyyttä toinen toistaan kohtaan, joka ei sali mitään vaatimuksia kummaltakaan puolelta. Tämä asiain tila ei vähimmässäkään määrässä muuttunut, kun markiisitar synnytti puolisolleen tyttären.

Useita vuosia oli kulunut, kun (1688) puhkeava sota aiheutti n.s. nostoväen liikekannalle panon, jolloin markiisin oli nostoväkeen kuuluvana aika-ajoin pakko poistua Nerbonnen linnasta.

Lieneekö tämä palvelus tuntunut hänestä vaivaloiselta vai halusiko hän vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä, tai ehkä oli myöskin suhde markiisittareen käynyt ikäväksi, kiusalliseksi — kuinka lieneekään ollut, hän pyrki armeijaan ja hänen onnistui saada johdettavakseen ratsujoukko kreivi Saint-Herminen rykmentissä, ja niin hän joutui kokonaan pois kotoa.

III.

Neljännestunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta sijaitsi Miserayn luostari, joka oli augustiinilaisveljesten hallussa. Yksi näistä munkeista hoiti samalla Nerbonnen linnan kappelia, ja hänen velvollisuuksissa kuului lukea messu joka lauantai kappelissa. Sama munkki oli myös vanhan tavan mukaan Nerbonnen herrasväen rippi-isä. Tästä johtui, että markiisittaren oli tapana kuunnella messua ja ripittää itsensä luostarissa eikä Nerbonnen seurakunnan kirkossa. Koska luostari oli ainoastaan neljännestunnin matkan päässä linnasta, kulki markiisitar tavallisesti jalan tämän välin.

Erään pyhäpäivän aamuna, kun markiisitar käveli linnan puutarhassa, kaikuivat luostarin kellot kumeina ja juhlallisina. Hän tunsi pitkästä aikaa omituista surumielisyyttä. Menneisyys kohosi unennäkönä hänen silmiinsä, ja moni rakas olento, moni nopeasti ohikiitänyt hetki muistutti hänelle, ettei hän ollut kyennyt käymään käsiksi elämään silloin, kun se vielä verevänä ja kukoistavana sykki hänen ympärillään. Selittämätön tuska, jonka syytä hän ei käsittänyt, ahdisti hänen rintaansa, ja vastoin hänen tahtoaan vierivät kyyneleet poskille. Hartaudenharjoituksesta hän toivoi saavansa lievennystä. Hän lähti siis luostariin, ja jumalanpalveluksen aikana, joka juuri oli alkanut, hän läheni oudon, vastustamattoman voiman pakottamana rippituolia, jossa Nerbonnen linnan kappalainen tavallisesti oli.

Mutta kun pappi nyt saneli synninpäästön, vavahti Franziska hänen ääntänsä ja horjui poispäin puoleksi tajuttomana. Samassa näkyivät ristikon takaa papin kalmankalpeat kasvot, ja synkät silmät lävistivät hänet tulisella katseellaan.

"Ei, se ei ollut ihminen, se oli henkiolento, jonkin kauhistavan hornan esille manaama musertamaan minua ja elämääni!"

Niin ajatteli markiisitar, kun hän aivan uupuneena saapui takaisin linnaansa. Mutta yhä voimakkaammaksi kasvoi hänen kammonsa, kun hän selvästi muisti tunnustaneensa aavemaiselle rippi-isälle, että hän varhaisessa nuoruudessaan oli tosin ilman omaa syytä surmannut nuorukaisen, mutta sitten ollut uskoton puolisolleen, jollaisista rikoksista ei pienintäkään aavistusta ollut tunkeutunut hänen sieluunsa, Samalla hän muisti papilta päässeen sydäntäsärkevän, tuskallisen valituksen, kun hän kertoi murhasta. Synninpäästössä pappi kuitenkin oli sanonut, että taivas jo kauan sitten oli antanut sen anteeksi, mutta uskottomuuden, jota hän oli harjoittanut puolisoaan kohtaan, voisi kyliä vilpitön katumus ja ankara parannus sovittaa, vaikka hänen täytyisi kuitenkin alistua maallisen lain rangaistavaksi.

Koko tämä salaperäinen tapaus tuntui hänestä mielipuolen kammottavalta, tuskaiselta unennäöltä. Hän lähetti palvelijan luostariin tiedustamaan, kuka kappalaisen sijasta tänä aamuna oli kuunnellut rippiä.

Hänelle ilmoitettiin kappalaisen erinneen tästä elämästä kaksipäiväisen sairauden jälkeen. Sama pappi, joka aamulla oli toiminut rippi-isänä, tulisi hoitamaan Nerbonnen linnan kappelia ja siis toimittamaan messun seuraavana lauantaina.

"Onko mahdollista", tuumi markiisitar itsekseen, "että kiihtynyt mielentila, sanoisinpa melkein hermokouristuksen tapainen kohtaus voi aikaansaada moisia mielettömyyksiä. Kun näen aaveen ruumiillistuneena, niin häpeän typeryyttäni."

Lauantaiaamuna varhain, kun pappi astui markiisittaren huoneeseen täyttääkseen sielunpaimenen velvollisuutta ja tervehti häntä lempeästi kumartaen sanoilla: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" tuijotti Franziska häneen kauan, vaipui sitten hänen jalkoihinsa ja huusi aivan suunniltaan kauhusta:

"Voi minua! Sinähän olet se nuorukainen, jonka nuoruudessani surmasin?"

"Tointukaa, rouva markiisitar", sanoi pappi rauhallisesti nostaen markiisittaren pystyyn ja vieden hänet nojatuoliin, "minä pyydän teitä voittamaan tuskan, joka liian verisesti raatelee rintaanne, kun ei kuitenkaan mikään katumus voi korvata sitä, mikä auttamattomasti on kadotettu!"

"Älkää pitäkö minua mielipuolena, kunnioitettava herra!" alkoi markiisitar vapisevalla äänellä. "Teidän kalpeat kasvonne, teidän harmaantuneet hiuksenne — ja kuitenkin te se olette, niin, te olette sama nuorukainen, jonka muinoin tapasin herttuatar d'Aiguillonin luona, — te sytytitte rinnassani sen kuolettavan palon, polttavan tuskan, joka iäksi oli tuomittu pysymään minulle vieraana! Voi minua! Mikä voima vielä nyt, kun näen teidät jälleen, raatelee sisintäni? Mutta ei, kaikki on mielikuvitusta — te ette voi olla sama nuorukainen — eihän se ole mahdollista!"