Part 9

"Suutele minua, rakas lapseni", kuiskasi hän käheästi ja vaivaloisesti. "Minun loppuni lähenee, mutta minä kuolen rauhallisena. Olen saavuttanut suurimman, minkä olen voinut saavuttaa: olen nähnyt sinun voittosi."

Jeanne hymyili kyyneleet silmissä.

"Hyvä, rakas äiti!"

"Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, lapseni. Älä anna johdattaa itseäsi erehdyksiin! Kaikki miehet ovat vaikeasti pysytettävissä. Vaikeimmin kuningas. Ole hyvä ja alamainen kuningattarelle, siitä voi sinulle olla hyötyä. Kestä kylmäverisesti dauphinin viha. Älä pöyhkeile ystävillesi, mutta ole ylpeä vihollisillesi, niin että he tietävät, ettet pelkää heitä. Kestä kärsivällisesti kuninkaan oikut! Älä anna hänen milloinkaan tuntea, että sinä hallitset häntä. Älä menetä malttiasi, jos hänet valtaa uusi, ohimenevä viehtymys! Kun vanhenet eikä sinun ruumiillinen viehätyksesi enää jaksa kahlita häntä, niin anna hänelle kaksin verroin henkisiä lahjojasi, anna hänelle ystävyyttä intohimon sijasta. Älä —"

Kuoleva nainen, joka oli säästänyt viimeiset voimansa antaakseen tyttärelleen nämä opetukset, hengästyi kokonaan. Hän korisi raskaasti ja viittoili levottomasti käsillään. Sitten hän rupesi taas puhumaan:

"Älä anna milloinkaan kolmannen — henkilön päästä sinun ja kuninkaan väliin — vihaa — edelleenkin — jesuiittoja! Lupaa —"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta hän kuuli vielä sen valan, minkä Jeanne hänelle vannoi noudattaakseen uskollisesti äitinsä opetuksia.

Kun Jeanne antoi merkin soittokellolla, astuivat François Poisson ja herra de Tournehem huoneeseen.

Madeleine Poisson lepäsi silmät kiinni, mutta hän hengitti vielä.

Kun François näki puolisonsa, purskahti hän äänekkääseen itkuun ja syleili kiivaasti tytärtään, joka ei hellittänyt rakastavaa katsettaan kuolevasta.

Herra de Tournehem kumartui Madeleinen yli ja suuteli tämän kalpeaa otsaa. Sitten hän teki kuolevalle ristinmerkin.

Vielä pari korahtavaa henkäystä, sitten tuli loppu.

Madeleine Poissonia, joka niin uutterasti oli kehrännyt kohtalon lankoja tyttärelleen ja Ranskalle, ei enää ollut!

Myöhään illalla François vei Jeannen takaisin Versaillesiin.

Vähää ennen, kun vaunut pysähtyivät linnan eteen, hän kääntyi innokkaasti puhelemaan markiisittarelle, joka syvässä surussaan istui ääneti ja eteensä tuijottaen.

Poisson otti tyttäreltään lupauksen toimittaa niin, että kuningas pitää hienot hautajaiset Madeleine Poissonille ja rakennuttaa hänelle Pariisiin hautakammion.

* * * * *

Kuningas, joka ratsastavalta sanantuojalta jo oli saanut tiedon Jeannea kohdanneesta surusta, odotti rakastettuaan tämän huoneessa.

Jeanne oli niin väsynyt ja masentunut, että hän olisi mieluimmin halunnut olla yksinään lapsensa ja uskollisen du Haussetin kanssa ja mennä tämän saattaessa vuoteeseen.

Hän oli kuitenkin ylpeä kuninkaan lämpimän osanoton johdosta.

Kuningas veti hänet polvilleen ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.

"Lapsi parkani!" itki hän Jeannen kanssa.

"Hänellä ei ollut ensinkään tuskia, äiti raukalla, vaikka siltä näytti. Mutta miksi hänen piti jo kuolla? Tuskin neljänkymmenen kuuden ikäinen! Hän piti niin paljon minusta! Ei niitä ole niinkään monta, jotka minusta pitävät", valitteli Jeanne.

"Entä minä, Jeanne, enkö minä rakasta sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa?"

Jeanne painoi kiitollisena väsyneen päänsä kuninkaan rintaa vasten.

"Kyllä, sire. Mutta kuka suo minulle teidän majesteettinne rakkauden? Äiti soi kyllä. Kaikki muut kadehtivat minulta sitä, vihaavat ja vainoovat minua sen tähden."

"Minä suojelen sinua, Jeanne. Minä, sinun kuninkaasi ja rakastettusi. Älä pelkää!"

Vähitellen haihtui se omituinen heikkous, jonka suru oli Jeannessa synnyttänyt. Hän kuivasi kyyneleensä, ojensihe istumaan ja korjasi otsalle valahtanutta tukkaansa.

Lempeällä äänellään, joka nyt oli tyyntynyt, hän hiljaa valitti:

"Raskas hengitys, korina, hengen hidas sammuminen! En milloinkaan voi sitä unohtaa."

Kuninkaassa heräsi taas kuolemankammo.

Häntä värisytti. Hän unohti rakastettunsa surun. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki äänekkäästi.

"Kamalaa, kamalaa on, kun täytyy kuolla, kun täytyy lähteä sille pimeälle tielle, jota ei kukaan tunne, yksinään, aivan yksinään, ilman kättä, joka pitää meitä kädestä, aivan yksinään!"

Hän vaikeroi kovalla äänellä, hän vapisi kauhusta.

Jeanne kietoi kätensä hänen ympärilleen. Häntä säälitti kuninkaan avuttomuus.

Tuttavallinen sinuttelu, jota kuningas oli niin usein turhaan pyytänyt Jeannelta, pääsi nyt itsestään tämän huulilta.

"Minä seuraan sinua, en jätä sinua yksinäsi. Minä pidän sinua kädestä, kuolen sinun kanssasi. Kuningas älköön milloinkaan olko yksinään, ei edes kuolemassa!"

Kuningas nosti epäillen kauniin päänsä ja katsoi Jeanneen kysyvin ilmein.

"Lupaa minulle se, Jeanne! Anna minulle sanasi sen vahvistukseksi! Olen paljoa vanhempi kuin sinä. Minä kuolen ensin. Lupaa minulle, että lähdet minun kanssani!"

Jeanne tarttui kuninkaan jääkylmiin käsiin.

"Minä lupaan sen, sire."

He istuivat kotvan ääneti. Sitten Ludvig rupesi puhumaan äidin hautauksesta.

"Minä ostan äiti raukallesi hautapaikan Kapusiinikirkosta. Hän saa levätä siellä, missä minun maani etevimmät lepäävät. Hän oli sinun äitisi, Jeanne."

Markiisitar huokasi helpotuksesta. Se, mitä kuningas tarjosi hänen äitinsä muiston säilyttämiseksi, oli niin paljon, että hän saattoi jättää pyytämättä mausoleumia, kuten oli luvannut isälleen.

* * * * *

Ludvig ei jättänyt käyttämättä mitään keinoja viihdyttääkseen rakastettuaan ja auttaakseen tätä voittamaan äidin kuoleman tuottaman surun ja kaipauksen tunteet.

Madame Poisson oli kuollut joulupäivänä. Vuoden loppuun saakka kuningas pysyi Jeannen seurassa. Hän vei Jeannen Choisyhin, hän kutsui François Poissonin sinne pitämään seuraa tyttärelleen.

Hän aikoi peruuttaa Marlyn suuren juhlan, jottei Jeanne, jolla oli suru, olisi loukkaantunut.

Markiisitar epäsi jyrkästi tällaisen huomaavaisuuden persoonallisia tunteitaan kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon hän siten taas saattaisi vaaranalaisiksi suhteitaan siinä osassa hovia, joka oli hänelle ystävällismielinen, ja minkä valtin hän antaisi dauphinin ja tämän jesuiittaystävien käsiin.

Ludvig antoi uudenvuodenpäivänä markiisittarelle ylettömän paljon lahjoja kiitokseksi tämän uhraavaisuudesta.

Kuningattarellekin hän antoi ensi kerran moneen vuoteen uudenvuodenlahjan, jonka Maria Leszczynska otti ihastuneena vastaan, kallisarvoisen emaljoidun kultarasian, jonka kanteen oli sovitettu kaunis kello.

Kuningas oli jo syksyllä tilannut tämän pienen taideteoksen Lazare Duvauxilta antaakseen sen uudenvuodenpäivänä omakätisesti — madame Madeleine Poissonille.

* * * * *

Sillä aikaa kun tytär syvästi ja vilpittömästi suri äitiään, laulettiin kaikilla Pariisin ja Versaillesin kakaduilla:

"Ci gît qui, sortant d'un fumier Pour faire une fortune entière Vendit son honneur au fermier Et sa fille au propriétaire."

* * * * *

Nopeasti seurasi tänä talvena juhlia toisensa jälkeen, ja kun niissä oli läsnä dauphine ja kuninkaan molemmat tyttäret, saivat ne uuden leiman.

Madame Henriettellä, infantinnan kaksoissisarella, ja prinsessa Adelaïdella oli oma hovikuntansa ja siinä kaiken järjestyksen ja esiintymisen ylimmäisenä ohjaajana marsalkatar de Duras, mutta varsinkin elämäniloinen Henriette järjesti markiisitar de Pompadourin avulla joukon loistavia juhlia, joissa kuningatarkin joskus kävi.

Kaikissa kuninkaankin pidoissa sai Jeanne käyttää -taiteellisia lahjojaan, ja väsymättömällä mielikuvituksellaan hän loi yhä uutta ja omaperäistä vaihtelua.

Ratsastushuoneen saliin hän järjesti suuria, satuaiheisia balettiesityksiä, joihin tuo loistelias seurue oli ihastunut. Varsinkin "Zéliska", johon Lanoue oli antanut aiheen ja Jélyotte kirjoittanut musiikin, saavutti erinomaisen menestyksen.

Viimeinen suuri juhla ennen paastoa oli Pariisin kuuluisat oopperatanssiaiset.

Kuningas, joka alkujaan oli aikonut jäädä pois, päätti viime hetkessä mennä tanssiaisiin Jeannen kanssa tuntemattomana. Siinä seurueessa, jonka hän oli käskenyt mukaansa tanssiaisiin, oli vain muutamia harvoja henkilöjä.

Jeanne oli pukeutunut niihin koruihin, jotka hänellä oli ollut silloin, kun hänet ensi kerran esitettiin hoville, ja sen lisäksi vaaleansiniseen, kullalla ja helmillä ylt'yleensä kirjailtuun, mahdottoman kallisarvoiseen samettipukuun. Vaikka hän tunsi olevansa väsynyt ja haluton, oli hänen ryhtinsä kuitenkin täydellisen moitteeton. Ei kukaan voinut havaita hänestä, miten vaikea hänen hermojensa oli äidin kuoleman jälkeen kestää niitä suuria vaatimuksia, joita kuningas ja nämä juhlat hänelle asettivat niin henkisessä kuin ruumiillisessakin suhteessa.

Hän oli ihanampi kuin milloinkaan ennen. Hänen hienon ihonsa kuultava kalpeus herätti aivan erikoista ihastusta.

Kun hän ja kuningas madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa astuivat oopperasalonkiin, herätti hän tavatonta ihmettelyä. Kaikki tungeksivat hänen ympärillään, ällistelivät ja arvostelivat häntä. Ei kukaan ajatellut enää tanssimista.

Yhä useammat henkilöt pyysivät ylhäisen seurueen herroilta kunniaa saada tulla esitellyksi. Näitä pyyntöjä vietiin perille, hiljaisia manauksia ladeltiin, imartelevia sanoja lausuttiin markiisittarelle vasten kasvoja.

Kuningas näytti tänään olevan syrjähenkilö. Tunsihan koko Pariisi Ludvig rakastetun. Mutta tuon kuuluisan ja ylistetyn markiisittaren, pikku Poissonin, tuon hämäräperäisen rouva d'Étiolesin, joka niin nopeasti oli pujahtanut kuninkaan sydämeen ja kuului kokonaan hallitsevan häntä, hänet tahdottiin vihdoinkin nähdä läheltä.

Vihdoin onnistui Ayenin ja La Vallièren herttuan raivata tie tungoksen läpi.

Kuningas vetäytyi takaisin erääseen kaukaiseen aitioon.

Markiisitar astui madame d'Estradesin ja molempien herttuoiden kanssa edelleen loistavien juhlasalien halki. Kuljettuaan muutamia askeleita hän joutui uudestaan saarroksiin, niin että eteneminen miltei kokonaan salpautui.

Markiisitar joutui melkein ruumiilliseen kosketukseen häntä ympäröivän yleisön kanssa. Äkkiä hän huomasi, että joku tarttui hänen käteensä.

Kun hän pelästyneenä ja vastenmielisin tuntein aikoi vetää pois oikean kätensä, tunsi hän, että siinä oli kokoon kääritty paperi. Sama tapahtui hänen vasemmalla puolellaan.

Tuokion ajan hän aikoi pudottaa paperit lattialle. Sitten hänen mieleensä johtui, että ne ehkä sisältävät jotakin tärkeää, ja hän antoi niiden huomaamatta solahtaa siihen heleään silkkikirjaiseen käsilaukkuun, joka riippui kultaketjussa hänen käsivarrellaan.

Tunnin kuluttua hän ja kuningas poistuivat juhlasta.

Makuuhuoneen ovella valtasi hänet pelko, että Ludvig, haluaisi viettää hänen kanssaan muutamia lemmenhetkiä.

Viime aikoina hän oli usein turhaan pyytänyt kuningasta menemään nukkumaan ja lepäämään. Tänään kuningas ei lausunut toivomusta saada seurata häntä. Kuningas suuteli hänen kättään ja sanoi hänelle hyvää yötä.

Jeanne huokasi helpotuksesta. Mutta äkkiä hänessä kuohahti mustasukkaisuuden puuska. Mitähän, jos kuninkaalla on toinen nainen, jonka luokse hän menee, jonka hän ottaa vastaan! Tuskallinen tunne kuristi hänen kurkkuaan. Mutta puuska haihtui yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin. Jeanne oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut tuntea eikä ajatella.

Hän heittäytyi _lit d'ange_-vuoteelleen ja huusi madame du Haussetia, joka pienessä huoneessaan odotti valtiatartaan.

Kun kamarirouva otti Jeannen käsivarresta kultakirjaisen käsilaukun, tunsi hän siinä paperin kahinaa.

Luullen, että se oli kirje kuninkaalta, jonka tapana oli toisinaan erityisen kuumatunteisina tai raskasmielisinä hetkinä kirjoittaa markiisittarelle muutama sana, hän huomautti siitä Jeannelle.

Jeanne, joka virui silmät kiinni, säpsähti. Inhon ja vastenmielisyyden tuntein hän oli taas näkevinään joka puolelta ahdistavan tungoksen, tuntevinaan nopean, näkymättömän tartunnan käsiinsä.

"Antakaa tänne!"

Hän tempasi laukun madame du Haussetin kädestä ja kiivain, hermostunein kädenliikkein otti siitä paperit.

Madame du Hausset kääntyi hienotunteisesti poispäin ja meni uunin luo.

Äkkiä kamarirouva kuuli käheän, omituisen kirkaisun.

Kun hän kääntyi katsomaan, istui markiisitar kasvonpiirteet vääristyneinä ja kädet vihasta ja raivosta nyrkkiin puristuneina.

"Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"

Paperilehdet viruivat lattialla.

Jeanne istui mykkänä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Hienopiirteiset kulmakarvat olivat puristuneet yhteen. Nuorekkaalla, valkealla otsalla oli syvä, pystysuora ryppy.

Halveksivasti hän osoitti jalkaterällään lattialla viruvia paperilehtiä.

"Lukekaa nuo!"

Sitten hän ponnahti ylös ja käveli edestakaisin huoneessa, sysien syrjään niitä huonekaluja, jotka osuivat hänen tielleen.

"Richelieu oli oikeassa, kun hän varoitti minua tuosta heittiöstä. Jospa herttua olisi täällä! Mitä tekemistä hänellä on Artoisissa? Hänen on tultava takaisin ja autettava minua, jotta tuo koira, tuo Maurepas, saisi rangaistuksensa."

Madame du Hausset oli ottanut lattialta paperit. Kyyneleet silmissä hän luki:

"Fille d'une sangsue, et sangsue elle-même, Poisson d'une arrogance extrême, Étale en ce château, sans crainte et sans effroi, La substance du peuple et la honte du Roi."

"Toinen myöskin! Lukekaa, lukekaa vain!" huusi Jeanne aivan vimmoissaan.

Madame du Hausset pudisti surullisesti päätään. Hän tiesi jo, mitä toinen paperi sisälsi. Quesnay oli jo kahdeksan päivää aikaisemmin tuonut sen mukanaan Pariisista.

Jeanne tempasi häväistysrunon kamarirouvan kädestä.

"Jollei teitä haluta, niin luen sen itse."

Ja hän luki vihaa leimuavin silmin:

"Jadis c'étoit Versaille Qui fixoit le bon goût, Aujourd'hui la canaille..."

Edemmä hän ei päässyt. Voimattoman raivon vallassa hän heittäytyi polvilleen lattialle ja painoi kasvonsa kullatun sängyn haaleansinisiin silkkipatjoihin.

XII.

Lähellä rappeutunutta Ruusumajaa, jossa Ludvig XIV ja Louise de La Vallière olivat vaihtaneet kuumia lemmen valojaan ja jota tänään painoi kylmä lumipeite, kuningas ja markiisitar kulkivat lumisten marjakuusiaitojen välitse.

Kumpikin oli kalpea ja kiihtynyt.

Markiisitar alkoi vihdoin puhua alakuloisella äänellä. Kuningas pysyi itsepäisesti vaiti. Koko hänen olentonsa oli sitkeässä, passiivisessa vastarinnassa. Hän vainusi jotakin sellaista holhoustilaa, jota vastaan hänen oma heikkoudentunteensa nousi kiivaasti taistelemaan. Hän rakasti Jeannea, hän täytti kaikki ne toivomukset, jotka hän vain saattoi lukea tämän silmistä, mutta sitä, mitä hän itsevaltiaana katsoi hyväksi tehdä, älköön Jeanne uskaltako arvostella.

Yksi ainoa katse ilmaisi Jeannelle, mitä kuninkaan mielessä liikkui.

Hän muutti heti menettelytapansa.

Lempein äänin ja rukoilevin elein, joita tuskin kukaan, kaikista vähimmän kuningas, jaksoi vastustaa, hän jatkoi:

"Voi, sire, mies parka ei tosiaankaan ole ansainnut vangitsemista. Teidän majesteettinne täytyy antaa Maurepasille käsky, että vangitseminen peruutetaan ja että nuori Vaillant kutsutaan takaisin ministeriöön. Hänellä ei ole mitään tekemistä karttaluonnosten häviämisessä. Sen hän on ripillä vannonut äidilleen. Olen luvannut epätoivoon joutuneelle äidille auttavani hänen poikaansa."

Ludvig, kohautti olkapäitään.

"Sinä tiedät, rakas Jeanne, että on vaikea tavata Maurepasia mistään väärinteosta. Ja juuri häntä kohtaan en mielelläni tahdo menetellä ankarasti."

Jeannen kasvot värähtivät kärsimättömyydestä. Töin tuskin hän hillitsi vihansa ja voittamattoman kostonhimonsa sitä vastustajaansa kohtaan, joka oli suunnannut häneen häväistystulvan.

Hän iski kuningasta siihen kohtaan, mistä tämän passiivinen vastarinta ilmeisesti oli lähtöisin.

"Te olette yksinvaltias, sire. Muistutan teille korkean edeltäjänne sanoja: '_L'Êtat, c'est moi_.' Niiden pätevyys pysyy tänäänkin, yhtä hyvin Ludvig XV:ttä kuin Ludvig XIV:ttä varten, teidän majesteettinne on elämän ja kuoleman herra. Teidän majesteettinne ministerien on sokeasti toteltava."

Ludvig epäröi silmänräpäyksen. Jeanne oli oikeassa, niin, hän oli elämän ja kuoleman herra. Hän oli se, joka sai määrätä, oliko jonkun hänen alamaisistaan, vaikkapa hän olisi ollut niistä vähin, oltava vankina Bastiljissa vai ei.

"Voi, jos teidän majesteettinne kuitenkin tahtoisi täyttää tämän toivomukseni! Ajatelkaa, miten nuori se; poika parka on! Ajatelkaa, sire, hänen äitiään! Onko nyt molempien elämä sortuva?"

Kuningas katsoi. Jeanneen. Tämä oli vastustamaton, silloin kun hän rukoili näin sydämensä pohjasta.

"Minä puhun Maurepasin kanssa."

"Tuhannet kiitokset, sire!"

"Minunhan tulee kiittää teitä, markiisitar. Minusta älköön sanottako, että minä avoimin silmin siedän vääryyttä."

* * * * *

Maurepas kiehui vihasta.

Hän ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoa johtaakseen kuninkaan ajatukset muihin asioihin. Mutta turhaan. Hänen oli ollut pakko peruuttaa määräys Vaillantin vangitsemisesta. Nuori mies istui entisellä paikallaan ministeristössä.

Samalla kertaa kuin oli saapunut kuninkaan käsky, oli hän saanut kirjeen markiisittarelta. Hän avasi kirjeen vastenmielisesti.

Pompadour pyysi kiihkein sanoin saada vihdoinkin nähdä selvät tulokset hänen tutkimuksistaan häväistyskirjoitusten tekijän selville saamiseksi.

Maurepas hymyili pilkallisesti. Markiisittaren käytettävissä ei vielä ollut salaista poliisia eikä "mustaa kabinettia".

Kuluisi vielä kauvan, ennen kuin hän saisi selville, ken on häväistyskirjoitusten sepittäjä.

Sitä ennen ehtisi kuningas jo lähettää hänet takaisin Hôtel de Chèvresiin, hänen hourupäisen miehensä luo!

* * * * *

Seuraavana aamuna sai Pariisi ja Versailles lukea kaikista puistomuureista, puiden rungoista ja talojen seinistä uuden häväistysrunon, joka vuorokauden kuluttua oli jo kaikkien suussa ja jota laulettiin samalla nuotilla kuin _Les Trembleurs d'Isisiä_ joka kadulla. Se oli ministerin vastaus Pompadourin voittoon.

"Les grands seigneurs s'avilissent, Les financiers s'enrichissent Et les Poissons s'agrandissent; C'est le règne des vauriens, rien, rien. On épuise la finance En bâtiments, en dépense, L'État tombe en décadence. Le Roi ne met ordre à rien, rien, rien.

Une petite bourgeoise Élevée à la grivoise, Mesurant tout à sa toise. Fait de la cour un taudis, dis, dis. Louis, malgré son scrupule, Fortement pour elle brûle, Et son amour ridicule A fait rire tout Paris, ris, ris.

Cette catin subalterne Insolemment le gouverne, Et c'est elle qui décerne Les honneurs à prix d'argent, gent, gent. Devant l'idole tout plie, Le courtisan s'humilie; Il subit cette infamie, Et n'est que plus indigent, gent, gent."

Tällä kertaa oli häväistysruno joutunut pian markiisittaren käsiin.

Hän oli itse repinyt sen irti eräästä sen pienen puistoportin viereisestä patsaasta, josta hän usein kulki mennessään puoleksi tunniksi kävelemään jollekin rauhalliselle, yksinäiselle tielle ainoastaan madame du Haussetin ja "Mimin" kanssa. Tällä kertaa hän ei itkenyt. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet liidunkarvaisiksi eivätkä hänen kätensä puristuneet nyrkkiin. Mutta kulmakarvat vetäytyivät tiukemmin yhteen ja pystysuora ryppy nenän yläpuolella kävi syvemmäksi.

Nopeasti, kuninkaallisen ryhdikkäästi hän palasi linnaan ja käski madame d'Estradesia lähtemään kanssaan ulos.

Hän oli tehnyt päätöksensä. Ei mikään eikä kukaan voisi nyt saada häntä luopumaan siitä.

Madame de Pompadourin mustat hevoset, jotka jokainen Pariisin lapsi tunsi, pysähtyivät Maurepasin palatsin eteen.

Enemmittä esipuheitta Jeanne kävi suoraan käsiksi asiaan.

"Minusta ei ainakaan voida sanoa, herra ministeri" — hänen äänensä oli kova ja kylmä kuin teräs — "että minä lähetän hakemaan ministerejä luokseni. Minä käyn itse heidän luonaan. Minun kärsivällisyyteni on lopussa. Milloin voitte sanoa minulle häväistyskirjoitusten sepittäjän nimen?"

"Niin pian kuin saan hänet ilmi, madame, sanon hänen nimensä kuninkaalle."

Jeanne silmäili ministeriä halveksumista säihkyvin katsein kiireestä kantapäähän asti. Sitten hän sanoi pilkallisesti:

"Te ette piittaa paljoa kuninkaan rakastajattarista. Se on tunnettu asia. Kysymys onkin vain siitä, tyydyttääkö se rakastajattaria. Kaikki eivät ole samanlaisia."

"Minä kohtelen heitä kaikkia ansioiden mukaan, madame", vastasi Maurepas nenäkkäästi.

Jeannen silmistä sinkoili salamoita ministeriin, hänen hampaansa pureutuivat alahuuleen, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan.

Nopeasti ja korskeasti hän käänsi ministerille selkänsä ja poistui.

* * * * *

Ministeristön talon naapuristossa ei markiisittaren käynti ollut jäänyt huomaamatta. Marsalkka Villars hyökkäsi sisään.

"Teillä on käynyt ylhäinen vieras, Maurepas?" Ministeri kumarsi pilkallisesti.

"Ihan itse Pompadour. Olen vain peloissani, tokko tämä vierailu tuottaa hänelle onnea. Muistan, että kun madame de Mailly kävi minun luonani, sai hän eron kahta päivää myöhemmin. Sen väitteen, että minä olen myrkyttänyt madame de Châteaurouxin, kyllä tunnette, marsalkka. Minä tuotan aina heille onnettomuutta, noille kuninkaan rakastajattarille."

Ja hän nauroi kohti kurkkuaan ja voitonvarmasti.

* * * * *

Jeanne palasi Versaillesiin aivan kuin kuumeen kourissa. Hän tunsi olevansa kuolemansairas. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti kuin olisi ollut halkeamaisillaan. Hän hengitti lyhyesti ja raskaasti, mutta hän ei olisi millään hinnalla tahtonut ilmaista olevansa sairas eikä sallia Maurepasille edes hetkenkään toimintavapautta.

Puolen tunnin kuluttua kotiintulonsa jälkeen hän oli jo pukeutunut päivällistä varten, joka oli määrä syödä tavallista pienemmässä henkilöpiirissä pikku huoneissa.

Madame du Haussetin hartaista pyynnöistä Jeanne pani hieman ihoväriä kasvoilleen, jottei olisi pelottanut kuningasta aavemaisella kalpeudellaan.

Ludvig istui vastapäätä Jeannea, Ayen hänen vasemmalla puolellaan.

Herttua huomasi ensin Jeannen hermostuneet kädenliikkeet ja levottomat, kiihtyneet katseet, joita Jeanne hillitsemiskyvystään huolimatta ei kyennyt pitämään tyyninä.

Hän huomasi myöskin, että markiisitar antoi ruokien mennä ohi niitä edes maistelemattakaan.

"Oletteko sairas, markiisitar?" kysyi hän hiljaa ja levottomasti.

Kuningas, joka oli keskustellut madame d'Estradesin ja madame de Bellefondsin kanssa, heristi heti huomiotaan.

"Oletteko sairas, madame?" kysyi hän pelästyneenä.

"En vielä, sire, mutta voin tulla. Ja pahemminkin: voi käydä. Herra de Maurepas vaanii minun henkeäni."

"Herran tähden, mitä ajattelette, markiisitar?"

"Onko teidän majesteettinne unohtanut onnettoman herttuatar de Châteaurouxin?" kuiskasi Jeanne pöydän yli.

Kaikki jähmettyivät äänettömiksi hämmästyksestä. Kuningas pakotti itsensä hymyilemään.

"Te näette kummituksia keskellä päivää, rakas ystävä."

Jeanne pudisti päätään.

"Minä tunnen sen itsessäni, sire. Hänen tarkoituksensa on myrkyttää minut."

"Minun ruokapöydässäni se käynee hänelle työlääksi, rakas markiisitar."

Kuninkaan pyynnöstä Jeanne söi hieman taimenta ja tuoreita vihanneksia ja joi pari kulausta bourgognelaista viiniä.

Baletin jälkeen kuningas tuli Jeannen luo. Quesnay oli käynyt sitä ennen hänen luonaan antamassa hänelle rauhoittavan pulverin. Hän lepäsi silmät puoliummessa, raukeana, mutta tyyntyneempänä.

Nyt, kun hän oli kahden kesken Ludvigin kanssa, hän kertoi tälle, miten Maurepas oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja näytti hänelle ministerin uuden häväistysrunon.

Kuningas ei vielä ollut kuullut siitä mitään. Hän kiivastui tavattomasti, ja hänen vihansa puhkesi sellaisiin sanoihin, joita harvoin kuuli hänen huuliltaan.

"Uskaltaisiko Maurepas todellakin —?"

"Kyllä hän uskaltaa, sire, olkaa varma siitä! Myöskin Richelieu varoitti minua vähää ennen lähtöään kavahtamaan Maurepasin vihaa ja ilkeämielisyyttä. Voi, jospa herttua olisi täällä!"

Mustasukkaisena ja helposti kiihtyvänä huudahti kuningas vihoissaan:

"Mitä varten te Richelieutä tarvitsette, markiisitar, enkö minä ole täällä?"