Part 23

"Kello on kaksi", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä. "Tähän aikaanhan neiti Romans tavallisesti kävelee lapsensa kanssa puistossa. Minä tahdon nähdä hänet ja pojan. Lähdetään kävelemään puistoon."

Turhaan Hausset pyysi häntä säästämään itseään tältä mielenliikutukselta ja välttämään kiusallista kohtausta.

Jeannea oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään.

"Tuskinpa hän tuntee minua, tuo nainen, jos hän muuten ollenkaan tietää, kuka minä olen. Mistään kohtauksesta ei voi olla puhettakaan, ja mitä mielenliikutukseen tulee —"

Hän keskeytti ajatuksensa, otti silkkilaukustaan pitsihuivin ja kietaisi sen päähänsä.

Sitten hän läksi astumaan niin nopeasti, että Hausset vaivoin jaksoi seurata häntä.

Eräällä varjoisella kujanteella, jonka markiisitar näytti tuntevan, he tapasivatkin vähän aikaa etsiskeltyhän sen, jota markiisitar oli niin kiihkeästi ikävöinyt: Anne Romansin, jolla oli pikku poikansa lepäämässä valkeaa poveaan vasten.

Jeanne säpsähti kauhuissaan. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä, ja hänen kurkkuaan ahdisti.

"Hyvä Jumala", voihki hän, "hyvä Jumala, miten kaunis tuo rietas nainen on!"

Näky oli tosiaankin kaunis: nuori, uhkea äiti pitelemässä imevää lastaan pyökkikujanteen kullanvälkkeisessä vihannuudessa.

Anne Romans katseli rinnoillaan lepäävää lasta ylpeänä kumartaen klassillista päätään, jonka tuuheaa, mustaa tukkaa kaunisti kallisarvoinen, timanttikoristeinen kampa.

Markiisittaren jääkylmä, vapiseva käsi tarttui uskollisen saattajan sormiin.

"Menkää hänen luokseen! Puhukaa hänen kanssaan! Kysykää häneltä lapsen isää!" läähätti Jeanne.

Madame du Hausset totteli raskain sydämin, kun hänen valtiattarensa käski.

Sillä aikaa kun markiisitar seisoi poispäin kääntyneenä ja painaen huulilleen nenäliinaa estääkseen nyyhkytyksiään kuulumasta, meni Hausset nuoren äidin luo.

"Kaunis poika!" sanoi hän vilpittömästi ihaillen. Anne Romans nosti katseensa ylpeästi hymyillen.

"Minun täytyy myöntää se, vaikka olenkin hänen äitinsä."

"Onko hänen isänsäkin kaunis mies?"

"Ihmeellisen kaunis! Jos sanoisin, ken hän on, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa."

"Minä siis tunnen lapsen isän?"

"Se on enemmän kuin luultavaa."

Madame du Hausset sanoi hyvästi ja poistui.

Jeanne oli lysähtänyt istumaan sammaleiselle kivelle.

Hän oli kuullut jok'ainoan sanan.

"Onko poika isänsä näköinen?" kysyi hän tuskasta värisevällä äänellä.

Madame du Hausset nyökkäsi ääneti.

Jeanne nousi hitaasti pystyyn.

"Kaikki hänen aviottomat lapsensa ovat hänen näköisiään kuin mättään marjat. Sanotaan, että lapsen isännäköisyys todistaa miehen lämmintä rakkautta äitiin. Ikävä kyllä, ei Jumala ole minulle lahjoittanut lasta hänestä. Kuka tietää, eikö se olisi kiinnittänyt häntä minuun eriämättömästi."

Katkeria kyyneliä juoksi hänen kalpeita poskiaan pitkin hänen puhuessaan.

* * * * *

Seuraavan päivän illalla tuli markiisitar de Mirepoix tervehtimään markiisitarta.

Tämän tervejärkisen, älykkään naisen, joka ymmärsi suhtautua kaikkeen tässä maailmassa mitä iloisimmin ja luonnollisimmin, onnistui saada Jeanne lohdutetuksi samoin kuin murhayrityksen jälkeen.

"Rohkeutta, rohkeutta, rakas ystävä! Kuningas ei aio tunnustaa poikaa. Ei sen enempää kuin Lucin herttuaa ja ketään muutakaan. Senhän te itse tiedätte parhaiten. Me emme elä enää teidän suuresti ihailemassanne Ludvig XIV:n ajassa; hän piti tunnustusta ansaitsevalla tunnollisuudella huolta aviottomista jälkeläisistään. Kuninkaan kiintymys neiti Romansiin haihtuu samalla tavalla kuin kaikki muutkin hänen aikaisemmat kiintymyksensä. Hän ei tule välittämään sen kauempaa äidistä eikä lapsesta. Kuningas on enemmän kuin muut miehet tottumusten ihminen. Ja teihinhän hän on tottunut niinä monina vuosina, jolloin hän on osoittanut mitä hartainta uskollisuuttaan. Te tunnette hänen sekä valo- että varjopuolensa. Hänen ei tarvitse erikoisesti koettaa miellyttää teitä enemmän kuin pelätä olla teitä miellyttämättä. Te näette hänen sielunsa syvyyteen. Hänestä on ajatus hyljätä teidät yhtä kaukana kuin hyljätä Versailles ja lempihuoneensa. Olkaa järkevä, rouva markiisitar, katsokaa asioita sellaisina kuin ne ovat! Jumala tietää, että elämä on asettanut teidän suoritettaviksenne tärkeämpiä tehtäviä kuin taistella turhan kaunottaren kanssa."

Jeanne ei kuitenkaan voinut tyyntyä niin helposti, kuin madame de Mirepoix oli kuvitellut. Mutta hän tunsi, että marsalkatar oli oikeassa, oikeassa siinäkin suhteessa, ettei saisi kuluttaa voimiaan hyödyttömään suruun. Aika vaati häneltä suurta voimainkoetusta, olipa sitten kestettävä yhä uusia kohtaloniskuja tai tehtävä yhä uusia päätöksiä.

Tavattoman katkeria muistoja äsken eletyistä tapahtumista tulvi Jeannen mieleen.

Soubisen voittojen jälkeen oli seurannut lyhytaikainen tyven, mutta sitten oli sotaonni taas kääntynyt. Braunschweigin Ferdinand oli hyökännyt ranskalaisten miehittämien kaikkien paikkojen kimppuun ja valloittanut ne. Kummankin sotapäällikön, Soubisen ja Broglien välillä oli syttynyt kamppailu, joka oli yhtä kuuma kuin taistelu verisillä tappotantereilla. Kumpikin vyörytti toisensa niskoille edesvastuun menetetyistä asemista.

Toinen syytti toistaan siitä, että tämä oli ryhtynyt hyökkäykseen liian aikaisin, toinen soimasi kilpailijaansa siitä, että tämä oli aloittanut rynnäkön liian myöhään, pani hänen syykseen Villinghausenin tappion ja hänen omalletunnolleen viiden tuhannen ihmisen hengen!

Tämän kamppailun kestäessä Jeanne oli yksissä tuumin Choiseulin kanssa selittänyt, että Soubise oli oikeassa, erottanut marsalkka Broglien ja karkoittanut hänet maatilalleen.

Vain väristyksen tuntein hän saattoi ajatella sitä seikkaa, miten vähän hän tätä päätöstä tehdessään oli välittänyt Pariisin väestön suosiosta tuota sankaria kohtaan, jota kansa rakasti. Häntä kauhistutti, kun hän muisteli tämän johdosta puhjennutta julkista mielenosoitusta Théâtre Françaisissa, jolloin mademoiselle Clairon, Amenaiden verraton esittäjä "Tancrède" näytelmässä lausui näyttämöltä:

"On dépouille Tancrède, on l'exile, on l'outrage, c'est le sort d'un héros d'être persécuté. Tout son parti se tait! Quel sera son appui? Sa gloire — — — Un héros qu'on opprime attendrit tous les coeurs."

Tuhansista kurkuista oli kaikunut yksimielinen paheksuva huuto. Eläköön Broglie, hukka Pompadourille oli vyörynyt hänen ylitsensä kuin hurja, kaikki nielevä merenhyöky.

Mikä riemu, mikä ihana hetki hänen vihollisilleen!

Häväistys ja pilkka hänelle, joka oli uneksinut ainoastaan voittoja ja kunniaa! Näinköhän Bernisin sanat pitivät paikkansa, kun hän oli sanonut tämän sodan kylvöä rikokseksi, josta Ranska saisi niittää ainoastaan verta ja häpeää?

Jeannen koko luonto nousi vastustamaan tätä olettamusta. Ei, tuhat kertaa ei! Hän oli ollut apuna sytyttämässä sodan liekkiä musertaakseen vihatun vihollisen ja luodakseen Ranskan suureksi. Olisikohan tämä rohkea suunnitelma pelkkä houre, tyhjä mielikuva?

Häntä poltti kuin kuumeessa. Suonissa virtasi veri rajusti. Kunhan vain ei tulisi sitä! Ei ainoatakaan askelta alas tyhjään olemattomuuteen. Ylemmä, yhä ylemmä kohti kunnian ja suuruuden kultaista loistetta! Ja tuskin hän oli päässyt tämän ajatuksen päähän, kun Ranskaa kohtasi uusi turmanisku.

Suuri liittolainen, Venäjän keisarinna Elisabet oli kuollut, Pietari III teki päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa aselevon Preussin kuninkaan kanssa, ja sitä seurasi rauha, joka solmittiin Pietarin kaupungissa.

Mitä hyötyä oli keisarin aikaisesta kuolemasta, kun Katariina II vahvisti rauhan ja noudatti ankaraa puolueettomuutta? Jeanne kutsutti puheilleen Choiseulin, joka nyt oli hänen uskollisin ystävänsä ja liittolaisensa. Hän sai auttaa ja neuvoa.

Ministeri saapui markiisittaren luo synkän näköisenä. Pitkään aikaan hän ei vastannut mitään markiisittaren hermostukseen ja käskevällä äänellä tekemään kysymykseen: "No, mitä me nyt teemme? Mitä me nyt teemme?"

"Fredrik saa kätensä vapaiksi toimiakseen muita vihollisiaan vastaan", sanoi ministeri vihdoin kalseasti. "Jollei ihmettä tapahdu, niin me saamme suorittaa kulungit."

Markiisitar puri hammasta. Hänen turhamaisuutensa ja ylpeytensä paisui äärimmilleen. Hän vapisi kauhusta. Mutta hän ei voinut torjua sitä, mikä oli välttämätöntä. Se läheni päivä päivältä.

Mustan, verta janoavan hirviön tavoin se ojensi käsivartensa ja iski saaliinhimoiset kyntensä onnettoman maan ruumiiseen.

Soubise karkoitettiin Hessenistä; Casselin valloitti takaisin Braunschweigin herttua.

Englantia vastaan käyty merisota, jossa Ranskan laivastoa ei suosinut parempi onni kuin Saksan tantereilla olevia sotajoukkoja, päätettiin maineettomasti sillä välirauhalla, joka vahvistettiin lopullisessa rauhanteossa Pariisissa helmikuun 10 p:nä 1763.

Vain yksi askel vielä, vain lyhyt viiden päivän viivytys, ja sitten seurasi Hubertusburgin rauha, joka hautasi Ranskan ja Pompadourin ylpeät toiveet.

Markiisitar lysähti kokoon niinkuin häneen olisi osunut isku. Kaikki oli nyt käynyt aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli tahtonut ja odottanut, Fredrik II ei ollut musertunut. Hubertusburgin rauha päinvastoin vahvisti Preussin asemaa ja loi siitä valtion, joka oli Euroopan etevimpiä. Maria Teresian, jota Jeanne oli rientänyt auttamaan vihattua kuningasta vastaan, oli pakko kieltäytyä kaikista vaatimuksistaan ja luovuttaa Schlesia ja Glatz.

Turhaan oli uhrattu lukemattomia ihmishenkiä ja suunnattomia rahasummia. Turhiin olivat rauenneet kaikki toivomukset, halut ja pyynnöt.

Ludvig XV kätki tylsyyden varjoon sen, mitä hän tunsi näiden seurauksien johdosta, joita jo Bernis oli hänelle ennustanut. Hän ei sanonut sanaakaan Jeannelle. Hänestä oli surkea nähdä kalpeita, murheen uurtamia kasvoja, joissa vielä elivät vain ihmeelliset silmät. Hän rankaisi Choiseulia ja Starhembergiä katkerin halveksumisen ilmein, mutta vältti kuitenkin ilmiriitaa. Niinä monina yksinäisinä hetkinä, jotka seurasivat rauhanpäätöstä, Jeanne ajatteli kauan ja tuskallisesti sanoja, jotka hän, väsyneenä kuninkaan valituksiin, oli tälle sinkauttanut Rossbachin tappion jälkeen:

"_Après nous le déluge_!"

Hän ei enää itsekään ymmärtänyt näitä sanoja.

Tänä katkerimman itsetutkistelemuksen hetkenä kävi hänelle selvemmäksi kuin milloinkaan ennen, ettei hän ollut konsanaan pitänyt hautaa valtansa loppuna ja ettei hän ollut milloinkaan ollut välinpitämätön siitä, miten jälkimaailma oli häntä tuomitseva. Aina siitä saakka, jolloin hän oli astunut jalallaan mahtavuuden kultarappujen ensimmäiselle portaalle, ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin saada nimensä piirretyksi historian kirjaan kunnian ja säteilevän loiston kruunaamana.

Hän oli nähnyt tämän nimen liittyneenä valloitettuihin kaupunkeihin, kukistettuihin maakuntiin, kaikkiin niihin kuolemattomuuslupauksiin, joita voitokas sota tuo mukanaan.

Niin, tämän sotaretken kestäessä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli nähnyt Fredrikin jalkojensa juuressa rukoilevan armoa! Hetkiä, jolloin hän oli laskenut valloittavan kätensä Hannoverin, Hessenin ja molempien saksilaisten valtakuntien ylle! Hetkiä, jolloin hän oli vienyt Ranskan sotaliput Scheldelle saakka!

Ja hän oli aikonut uhmata tulevaisuuden tuomiota!

Jeannen istuessa näissä synkissä ajatuksissa, hiipi madame du Hausset varovasti huoneeseen. Ministeri Choiseul oli sanonut hänelle pelkäävänsä, että hänen valtiattarensa kuolee suruun, ja siitä saakka hän ei ollut uskaltanut jättää markiisitarta yksikseen pitemmäksi aikaa.

Jeanne ymmärsi sen hellän ja levottoman katseen, joka häntä kohtasi. Hän hymähti hieman.

"Älkää olko levoton minun tähteni! En minä ihan kohta kuole. Madame Bontemps on katsonut korttejaan ja ennustanut minulle, että minä saan vielä aikaa oppia tuntemaan itseni. Minä uskon häntä mielelläni. Suruun ei kuolla niinkään pian. Hänen sanansa käyvät toteen, samoin kuin La Leboun, joka ennusti minulle jo lapsena, että minusta tulee kuninkaan rakastajatar!"

XXVII.

Oli kylmä helmikuun päivä. Ketoja ja pensaita peitti keveä huurrevaippa. Choisyn puutarhojen myrtit, jasmiinit ja ruusupensaat olivat pukeutuneet kimalteleviin harsoihin, joille aurinko oli kutonut kultaisen verkon.

Jeanne istui viluissaan ja yskien ikkunan ääressä salongissaan ja katseli ulos talviseen maisemaan. Kuinka hiljaiseksi ja äänettömäksi Choisy oli käynyt! Ei ainoatakaan ääntä, ei askelia, ei äännähdystä, ei naurua! Hovi oli lähtenyt Versaillesiin. Hän oli jäänyt tänne — sairaana.

"Kunnes tulet terveeksi, Jeanne parka", oli kuningas sanonut.

Jeanne hymyili epäilevästi. Hän ei uskonut enää paranemiseensa. Ei kukaan, ei edes Quesnay, ehkä tiennyt niin hyvin kuin hän, miten arveluttava hänen tilansa oli, miten hänet oli kokonaan riuduttanut viimeinen polttava mustasukkaisuuden tunne kaunista Romansia kohtaan, jonka lemmenpauloissa kuningas yhä oli, ja suru sodan onnettomasta lopusta.

Hän otti hohtokivillä reunustetun peilin pieneltä pöydältä, joka oli täynnä lääkepulloja, pulvereja ja hajuainerasioita hänen tuolinsa vieressä.

Jeanne kauhistui omaa kuvaansa. Kalpea, kuihtunut, oman itsensä irvikuva hän oli. Vain hänen silmänsä säteilivät entistä loistettaan, ja hänen kalpean suunsa ympärillä, yhtä haihtumattomana kuin silmien loiste, oli sen lujatahtoisen tarmokkuuden piirre, joka oli häntä kantanut korkeuksiin.

Kalpea nainen avasi kultarasian, joka oli lääkkeiden joukossa. Hän, joka aina oli pilkannut niitä naisia, "_qui s'enluminaient la mine_", hän, jonka häikäisevä hipiä, lukuun ottamatta silloin tällöin sattuneita sairauspäiviä, ei ollut milloinkaan kaivannut kaunistelua, maalasi kevyen, pettävän punan poskilleen. Jos kuningas tulisi tänään hänen luokseen, ei hänen tarvitsisi nähdä kalpeita, riutuneita kasvoja.

Madame du Hausset tuli varovasti sisään ja toi lasillisen lämmintä maitoa, johon hän oli sekoittanut tempovaa yskää lieventävän pulverin.

Hän pani lasin pienelle pöydälle markiisittaren viereen. Katsahtaen salavihkaa ja syvän säälivästi onnettomaan Jeanneen hän sanoi:

"Hänen ylhäisyytensä ministeri Choiseul pyytää päästä puheille." Ja hän lisäsi epäröiden: "Tohtori Quesnay pyytää rouva markiisitarta muistamaan olla puhumatta liian kauan tai liian vilkkaasti."

Jeanne nyökkäsi ystävällisesti madame du Haussetille.

"Minä teen minkä voin, mutta sinähän tiedät, ettei kukaan voi muuttaa luonnettaan; teidän lienee vaikea saada minua hidasluontoiseksi."

Choiseul saapui nopeasti huoneeseen. Koko tuo pieni ruma mies oli täynnä eloa ja vilkkautta. Hänen paksut huulensa hymyilivät voitonriemuisesti.

"Mitä on tapahtunut? Sanokaa, mitä se on, Amboise! Näen teistä, että tuotte hyvän uutisen."

Ministeri riensi Jeannen luo, tarttui tämän molempiin, vielä tavattoman kauniisiin käsiin ja suuteli niitä.

"Menestys, rouva markiisitar, voitto, jossa meillä kummallakin on yhtä suuri osa."

Jeanne painoi kätensä sydäntään vasten. Se löi niin kiivaasti, että hän luuli sen hypähtävän ulos rinnasta.

"Jesuiitoista?"

Choiseul nyökkäsi. Hänen vilkkaat silmänsä säteilivät. Hän teki kädellään pyyhkäisyä osoittavan liikkeen.

"Nyt siitä tuli loppu! Parlamentti on äsken julkaisemallaan tuomiolla tarkoittanut heidät Ranskasta."

Kyynillisesti ja ulkokultaisesti nostaen silmänsä taivasta kohti hän lisäsi:

"Kiitetty olkoon Jésus Kristus iankaikkisesti, amen!"

Jeanne oli kavahtanut pystyyn. Ilo oli antanut hänelle siivet. Hän heitti yltään huivit ja peitteet ja seisoi suorana ja kookkaana Choiseulin rinnalla. Hän laski onnesta vapisevat kätensä ministerin käsivarrelle.

"Onko se totta, onko se mahdollista? Sanokaa, Amboise — sanokaa minulle kaikki!"

Hän sanoi tämän entisellä tavallisella, nopealla ja käskevällä äänensävyllä.

Ministeri katsoi häneen iloisen ällistyneenä. Ja nähdessään hänet siinä vieressään vaaleansinisessä silkkisessä laahuspuvussa, joka niin edullisesti kuvasti hänen kuningatar-ryhtiään, silmät säteilevinä ja hento punerrus kasvoilla, joista taidokkaasti sivellettyä ihomaalia ei näkynyt, Choiseul huokasi helpotuksesta.

Tokkohan markiisitar onkaan niin sairas kuin Quesnay on sanonut? Ei ainakaan toivottoman sairas? Ehkäpä Ranskan sisäiselle elämälle koittavien onnellisempien päivien toivo voikin antaa hänelle uusia voimia ja tehdä hänet terveeksi?

Mutta ministerin harhakuvat särkyivät pian. Jeannen heikontuneet ruumiinvoimat eivät kestäneet tätä iloa. Hän alkoi väristä ja hampaat kalisivat vastakkain.

Choiseul talutti hänet takaisin nojatuoliin ja kietoi huolellisesti peitteisiin ja huiveihin. Jeannea vaivasi kova hengenahdistus.

"Rauhoittukaa vain, rakas ystävä! Me olemme saaneet voiton Ranskan perivihollisista. Nauttikaamme siis kaikessa rauhassa tästä voitosta!"

Choiseul siirsi tuolin Jeannen viereen ja otti hänen kuumeisen kätensä omaansa.

"Jo kauan aikaa on ollut sellainen tarkoitus, että sen piti tapahtua tänään."

"Enkä minä ole saanut tietää siitä mitään!" huudahti Jeanne loukkaantuneena. Ja ponnistellen tuskiaan vastaan hän veti kätensä pois.

"Rakkahin ystävä, vaikein oli takanamme. Kuinka minä olisin voinut kieltäytyä ilosta saada hämmästyttää teitä vihdoinkin saavutetulla onnellisella tuloksella?"

Mutta Jeanne ei ollut niinkään helposti käännettävissä. Vielä hän oli Ranskan valtiatar ja Choiseul ainoastaan ministeri. Ei kukaan muu kuin se ainoa, vahvempi, jonka tieltä hänen olisi pakko väistyä, saisi nujertaa valtikkaa hänen käsistään.

Choiseul ei kiinnittänyt huomiotaan Jeannen vihaan. Hän tiesi, miten rakas, miten välttämätön hän oli markiisittarelle, kahta vertaa välttämättömämpi nyt, kun hän oli sairas eikä ollut enää keskellä tapausten pyörrettä.

"Kelpo herrat on lopultakin saatu kiinni omasta satimestaan."

"Lioncyn talosta Marseillesta? Juttu veljeskuntaa vastaan —?" ehätti Jeanne henkeään pidättäen.

Choiseul nyökkäsi.

"Se juttu päättyi siivojen kauppaperiaatteiden vuoksi siten, että veljeskunta tuomittiin. Muuten on asian käsittelyssä käynyt ilmi muitakin väärinkäytöksiä, joita olemme jo kauan aavistaneet. Ja koska Lorenzo Ricci —"

"Se heittiö!" sähisi markiisitar.

"Koska Ricci pysymällä kiinni sanoissa '_Sint ut sunt aut non sint_' on kieltäytynyt millään tavalla muuttamasta veljeskunnan sääntöjä, kävi vallan helposti päinsä saada koko seura hajoamaan parlamentin tuomiolla, josta kuningas viipymättä antaa käskykirjeensä."

Jeanne katsoi voitonriemusta välkkyvin silmin yli säteilevän talvimaiseman. Ainakin tämä hänen; elämäntyönsä oli päättynyt voittoon! Häväistys, jota hän oli kärsinyt vuosikausia, oli nyt saanut hyvityksensä; dauphin oli saanut iskun sydämensä sisimpään! Jumalan kiitos, että hän sai nähdä tämän!

Hän puristi ministerin kättä. Mielipaha oli kokonaan unohtunut.

"Entä kuningas?"

"Hän on edelleenkin aivan vaiti, mutta hänen ilmeistään ja silmien sävystä — niiden silmien, markiisitar! — saattoi havaita, miten syvän vaikutuksen jutun päättyminen häneen teki."

"Meillä on jansenistien ja filosofien parlamentti. Kuningas tulee tekemään heidän kanssaan pysyvän rauhan."

"Siitä saatte olla varma, rouva markiisitar!"

* * * * *

Ludvig lähetti samana iltana peruutuksen tulostaan Jeannen luo. Sen sijaan saapui hänen luokseen Ayenin herttua ja toi kimpun heleitä ruusuja Versaillesin kasvihuoneista ja tervehdyksen kuninkaalta. Ministerineuvoston kokouksen tähden, jossa oli vahvistettava karkoituskäskyn sanamuoto ja jossa kuninkaan oli oltava puheenjohtajana, oli hänen täytynyt jäädä Versaillesiin.

Jeanne oli tähän aivan tyytyväinen. Päivä olikin jo aika lailla rasittanut hänen heikkoja voimiaan.

Ayen pelästyi niin pahoin markiisittaren ulkomuotoa, että sanoi kiireesti hyvästi.

Jeanne katseli ajatuksissaan kukkia, jotka olivat hänen kädessään. "Pompadourin ruusuksi" oli nimitetty tuo heleä ruusun väri sen jälkeen kun sitä oli ruvettu erikoisella mieltymyksellä käyttämään Sèvresissä. Kuinkahan kauan hänen elämästään jääneet tärkeämmät jäljet pysyvät haihtumattomina?

Ayen oli pistäytynyt madame du Haussetin huoneeseen, missä hän toivoi tapaavansa tohtori Quesnayn.

Hän kysyi hyvin peloissaan lääkäriltä, jonka hän todellakin tapasi pienessä, mukavasti sisustetussa huoneessa, oliko markiisittaren tila yhtä toivoton kuin mitä voi hänen näöstään päättäen otaksua.

Quesnay viivytti vastaustaan hetkisen, sitten hän sanoi levollisesti:

"Jos olisi kysymys jostakin toisesta potilaasta, niin vastaisin ehdottomasti myöntävästi. Mutta kun on puhe markiisittaresta, niin olisi liian rohkeaa sanoa mitään edeltäkäsin. Hänen henkensä hallitsee niin äärettömän voimakkaasti hänen ruumistaan ja on niin kirkas ja voimakas, että vain hullu voi osoittaa hänen elämänsä rajan, ja todennäköistä on, että hänkin erehtyisi perinpohjin."

Hetkisen istuivat nämä kolme henkilöä mitään virkkamatta kamarirouvan pöydän ympärillä.

Sitten herttua ajatuksiinsa vaipuneena sanoi:

"Merkillinen nainen hän on. Tänään on melkein päivälleen yhdeksäntoista vuotta siitä, kun minä saatoin ihanan Jeanne d'Étiolesin kuninkaan luo tanssiaisissa kaupungintalolla. Näinä pitkinä vuosina minä olen tuskin muuta kuin muutamiksi tunneiksi kadottanut hänet näköpiiristäni. Hän on nainen, joka on samaa ainetta kuin Maintenon, mutta rakastettavampi, miellyttävämpi, ihastuttavampi. Eikä sittenkään mikään oikea rakastajatar. Sekä vähemmän että enemmän kuin sellainen — luotettava ystävä ja hallitsijatoveri, joka on tuottanut paljon, paljon onnettomuutta Ranskalle."

"Tahtomatta sitä, herttua!" huudahti Quesnay lämpimästi. "Kun kuningas oli niin heikko, täytyi markiisittaren voimakkaan hengen kasvaa ja kehkeytyä vallanhimoksi. Syy on kuninkaan eikä markiisittaren."

Madame du Hausset oli hiipinyt huoneesta pois. Häntä vaivasi myötäänsä levottomuus markiisittaren tähden. Ja mitäpä hänen kannatti kuunnella, mitä miehet sanoivat hänen valtiattarestaan? Hän ei kyennyt tutkimaan enemmän kuin tuomitsemaankaan. Hän rakasti markiisitarta täydestä sielustaan ja sydämestään. Du Haussetia kohtaan hän oli osoittanut pelkkää hyvyyttä.

Kamarirouvan mentyä kysyi Ayen:

"Entä Itävallan liitto, jota kuningas on vastustanut alun pitäen?"

"En ole mikään poliitikko", vastasi Quesnay. "En tiedä, kuinka paljon tai vähän on saatu aikaan pahaa tällä liitolla, joka tosin on ollut yhtä paljon Choiseulin ja Kaunitzin kuin Pompadourinkin työtä. Mutta yhden asian minä tiedän: kulttuurimaana on Ranska suuressa velassa markiisittarelle aikamme miellyttävyydestä ja mausta, taiteiden edistämisestä ja taiteilijoiden avustamisesta, kirjailijoiden, oppineiden ja filosofien suojelemisesta."

Herttua nyökkäsi ääneti.

"Taide on omistanut koko hänen sydämensä. Ja sepä onkin jouduttanut hänen taloudellisen tuhonsa."

"Ja Ranskan", lisäsi Ayen katkerasti.

"Minä en halua puolustaa markiisittaren tuhlaavaisuutta, koetan vain selittää sitä. Roskaväen häväistystä hän ei ole ansainnut. Kun markiisitar on tuhlannut, ei hän ole tehnyt sitä tyhjän ja pöyhkeilevän loistonhimon vuoksi, vaan raivatakseen tietä kauneudelle. Hän on kaikesta loistonhimosta huolimatta johtanut taiteen, voidaanpa kenties sanoa kaikki kuvaamataiteet ja taideteollisuuden, takaisin yksinkertaisempaan muotoon, joka koettaa lähennellä antiikkia. Monet harhateille joutuneet raukat hän on ottanut hoteisiinsa ja antanut heille leipää ja työtä. Jos hänellä olisi ollut vähemmän kauneusaistia, vähemmän makua, mutta sen sijaan enemmän liikemiehen harkintaa, niin moni kohta aivan varmaan olisi nyt toisen näköinen."

"Ovatko hänen omat raha-asiansa tosiaankin niin huonolla kannalla kuin kerrotaan?" kysyi herttua. "Olihan kuninkaan vuotuinen määräraha varsin runsas ja hänen lahjansa —"

"Sodan alusta asti on kuningas markiisittaren omasta toivomuksesta melkoisesti vähentänyt määrärahaa. Bellevuen ja Crécyn myynti auttoi kyllä hieman tukalaa tilannetta, mutta ei riittävästi. Vasta muutamia päiviä sitten oli madame du Haussetin pakko myydä kallisarvoisia koruja Lazare Duvauxille, ja Collin —"

Quesnay vaikeni ja huokasi syvään.