Part 22

Jeanne huokasi helpotuksesta. D'Argensonin ero, jota kohta seurasi madame d'Estradesin karkoitus, vapautti hänet katkerimmista vastustajistaan.

* * * * *

Sotanäyttämöltä saapui viimeinkin tärkeitä tietoja. Jeannen mielestä oli marsalkka d'Estrées toiminut tähän asti liian hitaasti ja varovaisesti. Vasta keskikesällä hän palasi Hastenbeckin taistelun voittajana Pariisiin.

D'Estrées, joka samoin kuin muutkaan, jotka ymmärsivät asian, ei pitänyt edullisena tukea Itävaltaa apujoukoilla, oli Pompadourin toivomuksen mukaisesti kohta valmis luovuttamaan ylipäällikkyyden Richelieulle; tämä oli palannut voittajana Välimereltä, missä oli valloittanut englantilaisilta Minorkan.

Markiisitar, joka sisimmässään ei enää pitänyt Richelieutä ystäviinsä kuuluvana, olisi paljoa mieluummin nähnyt Soubisen sotajoukkojen etunenässä. Mutta kun prinssi oli vain kenraaliluutnantti, pelkäsi markiisitar herättävänsä tyytymättömyyttä viran puolesta vanhemmissa upseereissa, jos hän tekisi Soubisesta marsalkan.

Ranskassa ei suinkaan oltu tyytyväisiä Richelieun nimitykseen. Syntyi äänekäs ja julkinen nurina voitokkaan d'Estréesin viraltapanon johdosta, mitä pidettiin Pompadourin syynä. Myös Soubisea, jonka tiedettiin olevan Pompadourin suosikin, ja sitä päällikkyyttä vastaan, jonka markiisitar hänelle antoi, noustiin pontevaan vastarintaan.

Ja muutamien kuukausien kuluttua yleinen tyytymättömyys ylipäällikön valintaan osoittautuikin surullisella tavalla olevansa oikeutettu.

Marraskuun 7 p:nä saapui markiisittarelle Soubisen prinssiltä epätoivoinen kirje, jossa tämä kertoi Rossbachin luona kärsitystä tappiosta.

Jeanne oli vimmoissaan Preussin voitosta, lohduton Ranskan vastoinkäymisestä, ja itki katkerasti ajatellessaan prinssin kohtaloa, jota hän valitteli sitäkin syvemmin, kun Soubise ei pannut rikkaa ristiin puhdistuakseen syyllisyydestään tähän kovaan onnettomuuteen. Kuinka nyt kävisi?

Oliko Bernis oikeassa väittäessään, ettei sodan jatkaminen käy onnellisemmin ja ettei Ranskan enemmän kuin Maria Teresiankaan käytettävissä ole sellaisia sotapäällikköjä, jotka kykenevät vetämään vertoja Preussin kuninkaalle ja Braunschweigin prinssille Ferdinandille? Oliko Choiseul oikeassa kehoittaessaan jatkamaan sotaa? Kaunitz, pyytäessään uudistamaan liittoa?

Koko Ranska halusi rauhaa. Jo riitti se häpeä, jonka Rossbachin taistelu oli tuottanut, jo riitti rahojen päätön tuhlaus, jo riitti se, että yksistään Rossbachin taistelussa oli kaatunut kymmenentuhatta miestä. Versaillesissa ja Pariisissa pilkattiin Soubisea kaikissa äänilajeissa.

Kaikilla kaduilla kuultiin laulettavan häväistyslauluja.

"Soubise dit, la lanterne à la main: J'ai beau chercher, où diable est mon armée? Elle étoit là pourtant hier matin. Me l'a-t-on prise; ou l'aurois-je égarée? Ah! je perds tout, je suis un étourdi; Mais attendons au grand jour, à midi.

Que vois-je? ô ciel! que mon âme est ravie! Prodige heureux, la voilà, la voilà!... Ah, ventrebleu! qu'est-ce donc que cela? Je me trompois, c'est l'armée ennemie!

Frédéric combattant et d'estoc et de taille, Quelqu'un au fort de la bataille Vint lui dire: Nous avons pris... Qui donc? — Le général Soubise. Ah, morbleu! dit le roi, tant pis, Qu'on le relâche sans remise." — — —

Mutta mistään uhkauksista ja häväistyskirjoituksista huolimatta, joita lakkaamatta lenteli myöskin markiisittaren kirjoituspöydälle, ei tämä halunnut kuulla puhuttavankaan rauhasta. Rauha oli hänestä samaa kuin hyljätä kiihkein kunnianhimo, korkein nautinto: voitto Preussin kuninkaasta.

Miksi taipua hetken satunnaiseen vastoinkäymiseenⱼ miksi sentähden uhrata tulevaisuuden toiveet? Miksi riistää Ranskalta onni, jota sillä oli oikeus odottaa ja jonka se niin monissa edellisissä sodissa oli näyttänyt kykenevänsä saavuttamaan?

Eikö historia osoittanut tuhansittain esimerkkejä voitokkaista taisteluista, jotka yhdellä iskulla korvasivat kaikki aikaisemmat vastoinkäymiset?

Eikö tämäntapainen vihattu voittaja, Fredrik II, ollut itse elävä esimerkki siitä, mitä kestävyydellä ja sitkeydellä saa aikaan?

Neuvottelematta kuninkaan kanssa ja Bernisin tietämättä, sillä tämän taholta markiisitar olisi kohdannut vain vastarintaa, hän kirjoitti Kaunitzille:

— "Minä vihaan voittajaa enemmän kuin milloinkaan ennen. — — — Ryhtykäämme tehokkaisiin toimenpiteisiin, tuhotkaamme pohjan Attila, niin te saatte nähdä minut yhtä tyytyväisenä kuin nyt olen masentunut." — — —

Turhaan dauphin vastusti sodan jatkamista. Hän inhosi Choiseulin politiikkaa, sillä hän oli oppinut tuntemaan tämän miehen Pompadourin uskollisimmaksi liittolaiseksi ja jesuiittain katkerimmaksi viholliseksi.

Maria Josefa, joka sai kiittää markiisittaren suositusta avioliitostaan dauphinin kanssa ja joka Ranskaan tullessaan oli osoittanut niin herttaista kunnioitusta kuninkaan mahtavaa rakastajatarta kohtaan, ilmaisi nyt muita äänekkäämmin vihaavansa Pompadourin sodanhalua ja sotapäällikköjen onnetonta valintaa.

"Nimittäköön markiisitar veronkantourakoitsijoita", huudahti dauphine vihasta vimmastuneena, "mutta kun on nimitettävä kenraaleja armeijaan, saa hän pysyä siivosti loitolla".

Kuningas oli tavattoman alakuloinen. Synkkänä, kalpeana ja harvasanaisena hän esiintyi kaikille.

Enimmän sai hänen pahasta tuulestaan kärsiä Jeanne. Hän ei tosin moittinut Jeannea sanallakaan, mutta häntä kauhistutti se edesvastuu, joka oli liian raskas hänen heikoille hartioilleen. Hän voi istua tuntikausia Jeannen luona sanaakaan virkkamatta. Synkkänä hän tuijotti eteensä, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää pimeää sekasotkua.

Vain harvoin hän lausui jonkun ajatuksen. Eräänä päivänä hän näytti olevan hieman virkeämpi kuin oli ollut viime viikkoina.

Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen rohkaistakseen häntä.

Sotanäyttämöltä oli saapunut parempia, joskin vielä vahvistamattomia sanomia.

Ludvig ravisti päätään.

"Niihin minä en enää luota. Siitä pitäen, kun luovuimme kaikista historiallisista perintätavoista, onni karttaa meitä. Kuolleet vaativat kostoveronsa siitä, että emme ole kulkeneet heidän jälkiään. Meidän maa-armeijamme hupenee hupenemistaan ja englantilaiset hävittävät laivojamme."

"Entä Minorka?"

"Takaisin ne ottavat englantilaiset senkin. Meidän siirtomaamme luisuvat käsistämme. Vuosikymmenien työ menee hukkaan. Tapainturmelus yltyy yltymistään. Ja kuinka sitten käy?"

Kuningas pani käden silmilleen ja huokasi raskaasti.

Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään ja silmäili häntä samalla kertaa säälivin ja halveksivin ilmein.

Väsyneenä kaikkiin tällaisiin valitusvirsiin Jeanne sanoi kolkosti:

"_Après nous le déluge_!" [Tulkoonkin vedenpaisumus meidän jälkeemme. Suom.]

XXVI.

Eräänä kirkkaana ja kauniina tammikuun päivänä Jeanne palasi viimeisen kerran Bellevuehyn sanomaan jäähyväiset sille omaisuudelle, joka kauan aikaa oli hänestä ollut rakkaampi kuin mikään muu. Hän oli myynyt linnan takaisin kuninkaalle 350,000 livrestä maksaakseen näillä rahoilla osan veloistaan, jotka viime vuosina olivat huimaavasti nousseet. Ludvig XV aikoi antaa linnan tyttärilleen.

Musiikkisalin avarista ikkunoista Jeanne katseli harhailevin ajatuksin ulos pengermille, joiden marmoripatsailla talviaurinko kimmelsi ja loisti.

Hänen katseensa kiitivät yli piileskelevien luolaryhmien ja veistokuvilla kaunistettujen lammikkojen, yli aina viheriöitsevien puistikkojen ja sen kujanteen, jota reunustavien italialaisten poppelipuiden alastomina oksilla kiilsi huurteen hopeahohde ja joka vei Pigallesin nymfiryhmälle. Sitten ne pysähtyivät kuningasta esittävään marmoriseen ritaripatsaaseen, Coutonin ihanaan Apolloveistokseen. Vanhat muistot syttyivät hänen sielussaan palamaan kuin tuli. Hän näki rakkaan lapsensa, jonka kuolema oli niin armottomasti häneltä temmannut, kevein, joustavin askelin liihoittelevan alas rappuja viikunapuutarhaan, hän näki kullanruskean, kiharaisen tukan liehuvan pienen, hienon pään ympärillä, näki hymyilevän suun, jolla tyttönen taakseen katsahtaen huusi hänelle viime tervehdyksen.

Hän näki kuninkaan, joka ei ollut niin huolien masentama kuin nyt; hän eli uudestaan kaikki ne ihanat, iloiset, onnelliset hetket, jotka heillä oli ollut juuri täällä Bellevuessä.

Hän näki isänsä ja eno Tournehemin, jotka kumpikin nukkuivat ikuista unta, ottavan mitä sydämellisimmällä tavalla osaa kaikkeen, mikä koski tätä linnaa, hän näki ne vieraat, jotka hänen kanssaan olivat nauttineet loistavista juhlista uhkeissa saleissa, näki ne, jotka olivat olleet ulkopuolella vilinää, pysyen häntä lähempänä kuin se suuri ylhäisöjoukko, joka oli hänestä aina ollut vieras. Ennen muita hän näki Bernisin, tuon kunnon ja itsekkyydestä vapaan ystävän, joka hänen aikaisimmasta nuoruusajastaan saakka oli kulkenut hänen rinnallaan ja kaikesta huolimatta sitten joutunut hänen politiikkansa uhriksi, sillä hänen oli täytynyt kaatua Choiseulin tähden.

Hänen päänsä vaipui alas, kun hän ajatteli tätä. Kuinka erinomaisen vaikea hänen oli ollut tehdä se päätös!

Hän ei ollut voinut menetellä toisin. Bernis ainaisine varoituksineen, Bernis, joka oli ottanut tehtäväkseen rauhan aikaansaamisen, ei ollut kelvannut ajamaan maailmanpolitiikkaa. Choiseul oli astunut hänen sijaansa. Mutta usein Jeanne toivoi, ettei niin olisi tarvinnut käydä.

Madame du Hausset tuli huoneeseen huomauttamaan markiisittarelle, että ministeri de Choiseul oli ilmoittanut tulevansa kello yksitoista.

"En ole unohtanut sitä, rakas Hausset."

"Rouva markiisitar näyttää ikävystyneeltä ja väsyneeltä", sanoi uskollinen kamarirouva vilpittömän säälivästi.

"En olekaan erikoisen terve, rakas ystävä. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Aina siitä saakka, kun se kohtaus tapahtui kuningattaren etuhuoneessa, aina siitä saakka, kun onneton sydämenkouristus esti minua menemästä hänen majesteettinsa kuningattaren työhuoneeseen, ei minun hupsu sydämeni ota taipuakseen minun tahtooni. Muuten ajattelin tuossa seisoessani kardinaali Bernisiä! Tiedättekö, Hausset, ketä minä itse asiassa saan kiittää siitä ankarasta välttämättömyydestä, jonka takia riistin itseltäni yhden parhaimpia ystäviäni? En ketään muuta kuin kavalaa jesuiittakoiraa, tuota Boyer Mirepoixia."

Jeanne sai vain vaivoin hillityksi itsensä lausumasta kirousta.

"Hän on maksanut minulle paljon, tuo hurskas mies. Puuttui vain hiuskarvan verran, etten jo urani alussa joutunut hänen uhrikseen, jollei kuningas olisi rakastanut minua niin lämpimästi ja jollen itse olisi ollut tuota Boyeriä voimakkaampi. Jos hän ei olisi silloin evännyt kuningasta antamasta Bernisille 20,000 écun eläkettä, minkä summan kuningas jo oli luvannut minulle häntä varten, ei Bernisistä olisi milloinkaan tullut lähettilästä eikä ministeriä. Silloin hän olisi nyt korkeassa kirkollisessa virassa. Hän olisi ollut onnellisempi eikä minun olisi ollut pakko luopua hänestä ja tuottaa hänelle surua." Jeanne pyyhkäisi nenäliinalla otsaansa ja silmiään. "Oh! Mitäpä hyödyttää valitus, minä en saa häntä enää takaisin, ja ehkä näin onkin hyvä."

Ministerin tulo ilmoitettiin.

Jeanne otti Choiseulin vastaan työhuoneessaan. Kevein askelin ja hymyilevin huulin astui pieni ruma, mopsi-kasvoinen mies Jeannen eteen, joka tuskistaan huolimatta istui suorana kuin kynttilä ja kuninkaallisen ryhdikkäänä.

Ministeri suuteli hänen kättään ja pani erään suuren käärön ja kirjeen pienelle pöydälle markiisittaren kirjoituspöydän viereen.

"Olette hyvin iloinen, teidän ylhäisyytenne? Tuotteko kenties voitonsanoman?"

Jeannen huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn.

"Vai onko meidän äskeinen liittomme Itävallan kanssa tuottanut uuden tappion?"

"En tuo enemmän voiton kuin tappionkaan sanomaa, rouva markiisitar, mutta sentään jotakin, mikä teille aiheuttaa iloa. Starhemberg, joka, ikävä kyllä, on vielä vuoteenoma, pyysi minua toimittamaan teille tämän kirjelmän."

Hän ojensi markiisittarelle kirjeen Wienistä. "Lukekaa te ensin, markiisitar. Minun sallinette sillä aikaa katsoa, mitä tässä käärössä on." Kaunitz kirjoitti:

"Keisarinna on liikutettu siitä harrastuksesta, jota te olette osoittanut hänen liittoaan kohtaan kuninkaan kanssa. Hän on nähnyt, millä lujuudella ja järkähtämättömyydellä te olette pysynyt uskollisena kummankin hovin onnelliselle liitolle aivan sen alusta asti. Hän on käskenyt minua vakuuttamaan omassa nimessään teille nämä suosiolliset tunteensa. Hän otaksuu, ettei se teistä ole vastenmielistä ja että kuningas voi vain hyväksyä, että hän koettaa osoittaa teille, miten kiitollinen hän on teidän tunteistanne kuningasta ja häntä kohtaan, antaessaan herra kreivi Starhembergin tehtäväksi jättää teille pienen muiston ja lausua toivon, että te suvaitsisitte ottaa sen vastaan pienenä todistuksena hänen tunteistaan teitä kohtaan.

Olen hyvin iloinen, että keisarinna on käyttänyt hyväkseen minun vähäpätöistä persoonaani esittääkseen teille näiden tunteiden ilmauksen. Osoittakaa minulle armollisesti olevanne vakuutettu niistä ja säilyttäkää minulle hyväntahtoinen suosiollisuutenne, jota aina kunnioituksella ja nuhteettomalla uskollisuudellani koetan ansaita ja jossa suhteessa minä, niin kauan kuin elän, olen — — —"

Jeanne luki nämä rivit säteilevin silmin. Hetki hetkellä hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen yhä vieläkin kauniit piirteensä elävöittyivät.

Helakka punerrus, joka teki hänet nuoreksi ja ihastuttavaksi, lensi aamuauringon tavoin hänen kasvojensa yli.

Choiseul, jonka tunteet Jeannea kohtaan olivat lämpimämpiä kuin hän itse ehkä liesikään, jäi seisomaan lumoutuneena hänen näöstään. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt markiisitarta niin säteilevän ihanana. Hänen muutoin suurellinen ryhtinsä lysähti nyt taas nöyräksi Pompadourin kauneuden ja nerokkuuden häikäisystä.

Äkillisen mielijohteen pakottamana hän nosti markiisittaren käden huulilleen ja painoi sille pitkän, kuuman suudelman.

Jeanne, joka vain ajatteli Maria Teresian suosiota, tuskin huomasikaan tätä kiihkeää mielenilmausta.

Hän meni sen pienen pöydän luo, jolla keisarinnan lahja kääröstä paljastettuna säteili aamuauringossa. Ihastuksen huudahdus pääsi Jeannen huulilta. Keskeltä ihmeellisen kaunista kirjoitustelinettä, joka oli tehty venetsialaisesta puusta ja kaunistettu mitä kallisarvoisimmilla upotuksilla, heloilla ja monilla jalokivillä, loisti keisarillisen lahjoittajan timanttipuitteinen muotokuva. [Teline oli valmistettu Pariisissa ja maksanut 77,000 livreä, sen jälkeen lähetetty Wieniin ja sitten takaisin Pariisiin. Kustannukset tästä lahjasta pakkauksineen ja lähetyksineen olivat nousseet 77,278 livreen 93 souhun.]

Jeannen ihastus oli rajaton. Jokaiselle, joka tahtoi tai ei tahtonut kuulla, hän kertoi Maria Teresian suosiollisuudesta. Ihastelevassa kirjeessä Kaunitzille hän pyysi tätä saattamaan perille hänen kiitoksensa.

Tuntui melkein siltä, kuin keisarinnan kallisarvoinen lahja olisi vain alkuna uusiin voittoihin. Maria Teresian ystävyys kasvoi päivä päivältä. Kohta tuli Jeannesta kummankin hovin ainoa välittäjä, menipä Itävallan ministeriö niinkin pitkälle, että se ulkopolitiikassaan nojautui yksinomaan Pompadourin tiedonantoihin.

* * * * *

Monsieur Lebel oli hyvin huonolla tuulella.

Saint-Médéric-kadun 4:ssä eivät asiat olleet luistaneet ensinkään niinkuin olisi pitänyt. Kuningas oli tyytymätön, mutta Lebel tunsi olevansa tähän tyytymättömyyteen yhtä viaton kuin äskensyntynyt lapsi.

Murphy seikkailu, sellaiseksi kuin se vähitellen oli kehittynyt, jäi kokonaan rouva markiisittaren ja Boucherin vastuulle.

Eihän Lebel mahtanut mitään sille, että nuori nainen synnytyksen jälkeen oli pöyhkeänä runsaista lahjoista ja kuninkaan kovin armollisesta käytöksestä sekä ylhäisten naisten käynneistä Hirvipuistossa, minne heitä oli ajanut uteliaisuus, tehnyt eräälle näistä röyhkeän kysymyksen:

"Kuinka pitkälle olette päässeet sen kuuluisan akan suosiossa?"

Mitä hän mahtoi sille, että La Murphy oli saanut vastauksena tähän kysymykseen äkkinäisen lähdön Hirvipuistosta, että kuninkaan oli pitänyt maksaa hänelle 200,000 livreä myötäjäisiä ja sille upseerille, joka oli niin ystävällinen, että meni heti naimisiin hänen kanssaan ja otti omakseen kuninkaan lapsen, 50,000 livreä vahingonkorvausta?

Mitä hän mahtoi sille, että pikku Louison, suutarin nuorin tytär, oli aivan kohta ikävystyttänyt kuninkaan ja ettei hän ollut saavuttanut Murphy-sisaruksilla yhtä onnellisia tuloksia kuin ennen aikaan Nesle-sisaruksilla?

Ja nyt hän oli joutumassa edesvastuuseen siitä, että kaunis neiti Romans oli hyvin tiukasti kieltäytynyt asumasta Hirvipuistossa ja vaatinut pienen, kauniin oman talon Passystä!

_Sacré nom de Dieu_, tämä oli jo liikaa. Hän oli saanut jo kyllikseen. Nyt hän ei enää tahtonut olla missään tekemisissä näiden naisten kanssa.

Mutta tuskin oli ehtinyt kulua pari minuuttia, kun hänen vihansa sammui. Lebel hymyili taas mielissään. Eihän tosiaankaan voinut moittia tuota Anne Romansia siitä, että hän oli ollut vaatelias. Hän ei suinkaan ollut syntyisin rajasuutarin verstaasta tai vaatekaupasta, vaan erään Grenoblessa asuvan asianajajan tytär, ja hänet oli hänen sisarensa, rouva Varnier, esitellyt kuninkaalle julkisesti Marlyn puistossa.

Ja pääasia — Lebelin tyytyväinen hymy vaihtui hekumalliseksi irvistykseksi — pääasia oli, että hän oli kaunis kuin itämainen taru.

Uhkea ja kookas, ehkä hieman liian suuri, mutta muodot mitä ihanimmat. Hieno, valkoinen, silkinpehmeä iho ja sysimusta, ihmeellinen tukka, johon hän saattoi kietoutua kuin pitkään vaippaan. Hienosti kaartuvien silmäluomien alla leimusivat hehkuvantuliset, mustat silmät. Jalomuotoinen nenä, mitä ihastuttavin pikku suu ja häikäisevän valkeat helmihampaat täydensivät hänen kauneutensa.

Kuningasta saattoi tosiaankin kadehtia. Mutta kylläpä hän olikin perinpohjin rakastunut! Hän olisi myllertänyt maan ja taivaan saadakseen omakseen tuon neiti Romansin. _Dieu merci_, nyt hän oli päässytkin niin pitkälle, ja rauha palasi taas joksikin aikaa. Mutta rehkiä sitä oli saanutkin, ennenkuin oli päästy näin pitkälle, se oli totinen tosi!

Aivan väsyneenä, ajattelemaan kaikkia niitä rasituksia, joita hän oli saanut kestää, Lebel istui selkä kenossa mukavassa nojatuolissaan, maisteli tokaijilaista viiniä, jota oli hänen edessään, ja söi sen kylmän kananpojan, jonka äsken oli nyreänä työntänyt syrjään ruvetessaan seulomaan muistelojaan. Narri olkoon nauttimatta hetken antimista!

* * * * *

Vasta sitten, kun kaunis neiti Romans oli synnyttänyt kuninkaalle pojan yksinäisessä, pienessä talossa Passyssä, sai Jeanne kuulla puhuttavan kuninkaan uudesta rakastumisesta.

Se, mitä oli tapahtunut Hirvipuiston ulkopuolella, vaikutti Jeanneen paljon syvemmin, kuin hän olisi osannut aavistaakaan, ja turhaa hänen oli ottaa avukseen Madeleine Poissonin neuvoja.

Hän ei tahtonut millään muotoa vaipua epätoivoon, vaikka kuningas oli joutunut uuden lemmenhurmion valtaan. Hän tahtoi tulla kahta kiehtovammaksi, kahta hellemmäksi kuningasta kohtaan, mutta voi! — hän ei kyennyt.

Entistä raskaammaksi käynyt taistelu kuninkaan hetki hetkeltä vaihtelevia mielialoja vastaan, rasittava työskentely ministerien kanssa ja alituiset huolet sodasta olivat uuvuttaneet ja tehneet hänet heikoksi.

Turhaan Quesnay koetti saada estymään hänen sydämenkouristuksiaan, jotka nykyään alkoivat uudistua yhä tiheämmin. Turhaan madame de Brancas puhui lohdutuksen sanoja, turhaan Jeanne vetosi omaan tahdonvoimaansa. Hän ei jaksanut vapautua ajatuksesta, että La Romans oli virittänyt todellisen rakkauden kuninkaan sydämeen ja että hän oli kadottanut kuninkaan.

"Ajatelkaahan, hyvät ystävät, miten varma tuo Romans lieneekään asiastaan, koskapa hän esiintyy kaikkialla lapsineen! Hän on kerrassaan ylpeä kannellessaan poikaansa, joka on kiedottu kallisarvoisiin pitseihin, aivan kuin mitäkin nuorta, laillista prinssiä, pitkin puistoa ja sanoo hymyillen ihmisille, jotka tungeksivat hänen ympärillään: 'Hyvät herrat ja naiset, pitäkää varanne! Älkää rutistako kuoliaaksi kuninkaan lasta!' Tokkohan hän uskaltaisi käyttäytyä niin, jollei hän olisi varma kuninkaan rakkaudesta ja siitä, että kuningas hyväksyy hänen käytöksensä?"

Lukemattomia kertoja Jeanne oli ollut kysymäisillään kuninkaalta suoraan, miten asia oli. Mutta tämä muuttui heti kärsimättömäksi ja vastahakoiseksi, niin pian kun hän vain yrittikään ruveta puhumaan muusta kuin valtiollisista asioista, sotatapahtumista, sotaopistosta ja Sèvresistä, kuningattaresta ja prinsessoista.

Dauphininkaan nimeä ei saanut mainita. Choiseul oli saanut kuninkaan epäilemään, että hänen korkeutensa dauphinin kädet olivat jesuiitta-ystävyyden kautta epäilemättä olleet mukana Damienin tekemässä murhayrityksessä.

Sen jälkeen oli kuninkaan sydämestä haihtunut viimeinenkin pisara suosiota tätä ulkokullattua prinssiä kohtaan.

Jeannen ei tarvinnut enää olla huolissaan tämän viimeisen vihamiehensä tähden, mutta eipä tämäkään varmuus kyennyt tuomaan hänen rintaansa rauhaa.

Eräänä päivänä kuningas ilmestyi Jeannen luo mieleltään tavallista virkeämpänä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä vilkuivat levottomina puoleen ja toiseen.

Jeanne huomasi heti, että kuningas oli suuttunut jostakin. Eikä kuningas enää viivytellytkään ilmaisemasta syytä.

"Minä kävin kuningattaren luona", sanoi hän nyrpeänä. "Noilla pakollisilla käynneillä sattuu aina jotakin, joka saa minut pahalle tuulelle. Maria Leszczynska rupesi siunaavin silmin ja kädet ristissä kuvailemaan minulle poikani hyveitä. Minä keskeytin hänet kärsimättömästi. Silloin hän ryhtyi vielä voimakkaammin elein saarnaamaan minulle, että liittomme Itävallan kanssa on rikollinen ja että se julmasti kostaa itsensä tulevilla tappioilla: se tuntui minun mielestäni jo liialta. Minä löin nyrkkiä pöytään, niin että hänen lempiesineensä, kallisarvoinen Sèvres-maljakko, lensi tuhansiksi kappaleiksi. Kuningatar itki katkeria kyyneliä ja minä jouduttauduin huoneesta pois. Vaikka minä en kadukaan oikeutettua suuttumustani, niin tahtoisin niin pian kuin suinkin korvata särkyneen kallisarvoisen maljakon. Te tekisitte, Jeanne, minulle suuren palveluksen, jos menisitte heti Sèvresiin ja valitsisitte siellä kauniin esineen, esimerkiksi jonkun niistä, jotka erityisesti miellyttivät prinsessoja viime näyttelyssä peilisalissa."

Jeanne suostui ilomielin. Hänestä oli ilo saada tehdä kuninkaalle palvelus. Madame du Hausset läksi hänen mukanaan Sèvresiin. Johtaja otti markiisittaren vastaan onnellisena tästä ikävöidystä käynnistä. Hänellä oli esitettävänä tuhansia kysymyksiä, hän halusi vedota markiisittaren makuun ja mielikuvitukseen. Hän oli teettänyt pari uutta muottia ja koettanut erästä uutta värisekoitusta, jolla oli ihana vaikutus. Jeanne aivan hehkui innostusta ja mielenkiintoa. Hän tunsi vielä kerran, miten sanomattoman rakas tämä hänen laitoksensa hänelle oli.

Maalarit, piirtäjät ja valajat kutsuttiin saapuville. Jeanne oli nyt omalla alallaan. Hän antoi neuvoja, kiitteli ja arvosteli. Hänen älynsä keksi jokaisen taiteellisen tarkoituksen, jokaisen taiteellisuutta tavoittelevan piirteenkin.

Muuan nuori venetsialainen maalari, jonka isä oli ollut Venetsiassa Bernisin palveluksessa, oli erityisesti markiisittaren suosiossa.

Johtaja pyysi nuorta miestä näyttämään madame de Pompadourille uusinta mestariteostaan. Gerald Bozzi toi nähtäväksi erään maljakon, joka herätti ihastusta Jeannessa. Juuri tuollaisen esineen kuningas kai tahtoi lahjoittaa kuningattarelle. Pieni taideteos, joka oli täytetty köynnöksillä ja kukilla, hymyili kuin itse kevät.

Jeanne puristi innoissaan ylpeästi punehtuvan Bozzin kättä.

"Hyvä, hyvä, nuori ystäväni! Teoksenne on tosiaankin erinomainen!"

Tunnin kuluttua Jeanne läksi Sèvresin porsliinitehtaasta. Mutta tuskin hän oli päässyt sen alueen ulkopuolelle, kun entinen synkkyys valtasi hänet uudestaan. Madame du Haussetin yritykset suunnata markiisittaren ajatuksia takaisin tehtaan saavutuksiin raukesivat turhiin.

Äkkiä Jeanne nousi jäykästi istumaan vaunuissa ja käski ajajan seisauttaa hevoset.