Part 14

Sillä välin kun markiisittaren ystävällinen suhde Bernisiin pysyi yhä ennallaan ja abbé, vaatimattoman hartaana ja kiitollisena huoneistosta, joka hänelle oli luovutettu Tuilerieissä, ja yksityisestä 1500 livren eläkkeestä kuninkaan rahastosta, pysyi markiisittaren vilpittömänä ystävänä ja osasi antaa arvoa tämän ponnisteluille hänen virkauransa puolesta, oli sen sijaan Jeannen ja Richelieun välinen suhde kylmenemistään kylmennyt.

Madame d'Estrades ja d'Argenson olivat Richelieun ollessa sotaretkellä koettaneet kaikin keinoin yllyttää herttuaa, joka oli enemmän kuin arka kuninkaan suosiosta, Pompadourin yhä kasvavaa valtaa vastaan.

Ministerin ja hänen rakastajattarensa kannattajat kiinnittivät suuria toiveita Richelieun paluuseen. Madame d'Estrades ei tyytynyt yksistään siihen läheiseen suhteeseen, jossa hän eli d'Argensonin kanssa, vaan kosiskeli myötäänsä kaihoisilla katseillaan kuninkaan suosiota.

Genuan piirityksen jälkeen herttua saapui alkuvuodesta Versaillesiin, ylpeänä ja säteilevänä uudesta Ranskan marsalkan arvostaan, jonka oli perinyt Moritz Saksilaiselta.

Richelieu saattoi tuskin malttaa mieltään, ennenkuin sai astua uuteen virkaansa ensimmäisenä kamariherrana. Tässä asemassa hän luuli helpommin voivansa päästä tarkoituksensa perille: "raivata tieltä vähäpätöisen Pompadourin, ikäänkuin hän olisi oopperatyttö", ja hankkia uuden rakastajattaren, joka tyytyisi pienempään tilaan kuninkaan rinnalla.

Tilaisuus ensimmäiseen yhteentörmäykseen tarjoutuikin ennen pitkää.

Jeanne oli todellakin saanut toteutetuksi sen rohkean ja nerokkaan aikeensa, jonka oli ensimmäisen teatterivuoden päätyttyä ilmaissut enolleen Tournehemille.

Suureen Lähettiläskäytävään, missä Ludvig XIV ennen aikaan oli antanut esittää vakavia sinfonioita, oli Gabriel nyt rakentanut uuden salongin. Näyttämö oli suunniteltu aivan niin, kuin Jeanne kerran oli ehdottanut.

Se voitiin hyvin lyhyessä ajassa ja milloin tahansa panna pystyyn ja taas purkaa. Tämä näyttämö oli maksanut 65,000 livreä. Lisäksi tulivat kustannukset puvuista ja palkoista, ja niihin oli ensimmäisenä näytäntövuonna mennyt 100,000 écutä lukuun ottamatta tarveaineita, jotka kuitenkin oli enimmäkseen otettu "Pikku teatterista" (Les Menus Plaisirs).

Koko hovi ja etupäässä kuningas olivat niin ihastuneita tästä omaperäisestä sommitelmasta, ettei siihen saakka ollut paljon puhuttu kustannuksista.

Sinisin ja kultavärein koristettu salonki, jossa oli neljäkymmentä mukavaa katsojapaikkaa ja yhtä monta paikkaa orkesterin jäsenille, oli sellainen sali, jota ei voinut kylliksi kiitellä.

Kaikki oli tapahtunut Aumontin herttuasta välittämättä, joka sinä vuonna oli virkatoimituksessa ensimmäisenä kamariherrana. La Vallière oli toiminut itsenäisesti yksissä neuvoin markiisittaren kanssa. Hän lähetti määräyksensä suoraan "Pikku teatterin" virkamiehille, käytti siellä olevia tarveaineita ja toimitti kaikki rakennusmestareille, maalareille ja koristelijoille menevät käskyt omalla vastuullaan asianomaisten käsiin.

Aumontin herttua oli aivan oikeassa rajoittaessaan tätä itsevaltaisuutta. Kaikki teatterit ja näyttämöt olivat ensimmäisen kamariherran valvonnan alaisia, samoin kuin Lähettiläskäytäväkin loistohuoneustojen osana. Aumont ei kuitenkaan ollut milloinkaan uskaltanut asettua Pompadourin välillisiä käskyjä vastaan.

Richelieu teki asiasta pikaisen lopun. Heti sen jälkeen kuin hän oli ryhtynyt virkaansa, hän lähetti kuninkaalle hyvin pontevan vastalausekirjelmän La Vallièren aikaansaamien väärinkäytösten johdosta.

Kun kuningas ei vastannut, käski Richelieu uudestaan avata Pikku teatterin. Hän julkaisi ankaran määräyksen, ettei ainoatakaan hovivaunua saa antaa käytettäväksi ilman hänen allekirjoittamaansa valtuutusta. Tarveaineita ja koristuksia ei saanut hänen luvattaan lainata Pikku teatterista eikä hoviteatterin työmiehiä käyttää ilman herttuan myöntymystä.

Jeanne ei ollut niitä, jotka alistuivat tällaiseen vastustukseen. Aiottiin esittää Lullyn "Acis ja Galathea". Tarvittiin monia harjoituksia ja kallisarvoisia varustuksia. Koko hovi oli ilmaissut haluavansa saapua katsomaan.

— Kolme prinsessaa, Henriette, Adelaide ja Victoire, jotka hyvin mielellään kävivät teatterissa uudessa salongissa, samoin kuin Maria Josefakin, saivat kuningattaren puuttumaan asiaan.

Richelieun toimenpiteet raukesivat.

Kuningas, joka piti tähdellisempänä markiisittaren ja lastensa huvitteluja sekä omaa rauhaansa ja mukavuuttaan kuin Richelieun toimenpiteitä, kysyi marsalkalta jo ensimmäisessä vastaanotossa jääkylmästi:

"Kuinka monta kertaa teidän ylhäisyytenne on ollut Bastiljissa?"

"Kolme kertaa, sire."

Ludvig XV, joka aivan hyvin tunsi ne syyt, joiden tähden herttua oli joutunut Bastiljiin, luetteli ne aivan levollisesti marsalkalle.

Richelieu pelästyi ja otti huomautuksen opikseen. Hän ei sen koommin kajonnut teatteria koskeviin asioihin.

Hän karisti mielestään d'Argensonin ja madame d'Estradesin neuvot, jotka olivat niin pahasti häneen kolahtaneet. Hän rupesi säännöllisesti käymään markiisittaren vastaanotoissa, joissa koko hovi, prinsessat etunenässä, oli saapuvilla.

Hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta, saadakseen mitä sievistelevimmin vakuuttaa Jeannelle ystävyyttään ja mitä rakastettavimmin asettua hänen käytettäväkseen täyttääkseen kaikki hänen toivomuksensa.

Aselepo oli saatu toimeen.

Sitkeämmin pyrki d'Argenson, käsi kädessä madame d'Estradesin kanssa, päämääräänsä kohden.

Madame d'Estrades oli syrjäteitse, Lebelin kautta, saanut kuulla, että jotakin hankausta oli olemassa hänen sukulaisensa ja kuninkaan välillä, vaikkeivät asiat tätä nykyä ollenkaan sellaisilta näyttäneet. Hän lähetti hakemaan Lebeliä ja kuulusteli tätä tarkkaan, ennenkuin neuvotteli ministerin kanssa.

Ovela kettu kohautti olkapäitään.

Hän väitti, ettei hänellä ole mitään tarkkoja tietoja. Kuningas kävi joka ilta markiisittaren luona. Hän tosin myönsi, että hänen majesteettinsa poistui markiisittaren luota aikaisemmin kuin muulloin, mutta että se ei todista mitään.

Hän oli joskus tehnyt pieniä ehdotuksia kuninkaalle, että tämä huvittelisi toisinaan muidenkin naisten kanssa, mutta nämä ehdotukset oli joka kerran hylätty.

"Minä en ole pieni ehdotus", oli madame d'Estrades äkäisesti vastannut, rientäen d'Argensonin luo.

Ministeri lietsoi, kuten aina tällaisissa tapauksissa, rakastajattarensa vihaa porvarillista sukulaista vastaan. Hän kertoi tuolle ahneelle naiselle uusista, kallisarvoisista kuninkaan lahjoista, vieläpä arvonylennyksestäkin, joka odotti markiisitarta.

Vähäistä, rumaa naista, jolla oli karkeat kasvonpiirteet, kalvoi kateus.

"Huomenna hovi muuttaa Choisyhin. Kolmen päivän perästä saatte kuulla minusta, hyvä ystävä", sähisi hän vääristynein kasvoin.

* * * * *

Jeanne oli Quesnayn kehoituksesta ja madame du Haussetin tarkan valvonnan alaisena aloittanut maidonjuontinsa, joka vaikutti hänen terveyteensä erinomaisen virkistävästi. Muuten lääkäri oli määrännyt hänelle ankaran ravintojärjestyksen.

Kuningas oli erittäin huomaavainen ja teki mitä suinkin voi, että tämä parannustapa olisi mahdollisimman tehoisa. Hän vapautti Jeannen velvollisuudesta käydä suurilla hovipäivällisillä tai ottamasta osaa rasittaviin huveihin. Parin päivän oleskelun jälkeen Choisyssä Jeanne aikoi matkustaa La Celleen vahvistaakseen perin pohjin Normandiaan aiottua matkaa varten.

Ludvigista oli paljon vaikeampi kuin hän tahtoi itselleen myöntää olla pakotettu niin usein olemaan ilman markiisitarta.

Hän oli synkkä ja äänetön ja joi ruokapöydässä enemmän kuin hänen terveytensä sieti.

Hän ei ollut vielä milloinkaan ollut juovuksissa, mutta Choisyssä se melkein tapahtui.

Tämä Ludvigin mielentila oli mitä otollisin madame d'Estradesin suunnitelmille ja d'Argensonin puolueelle, joka oli ministerin rakastajattaren takana ja kuiskutteli joka päivä hänen korvaansa, että hän käyttäisi hyväkseen sopivaa hetkeä päästäkseen Pompadourin seuraajaksi.

Kerran päivällisillä, jonne Jeanne oli puolittain luvannut saapua, mutta viime tingassa lähettänyt peruutuksen, kuningas joi suutuksissaan ja mielihaikeudessaan paljon viiniä. Hän tahtoi olla iloinen ilman markiisitartakin.

Madame d'Estrades oli pitänyt kuningasta tarkoin silmällä. Hän riemuitsi. Vihdoinkin oli koittanut hetki, jolloin hän saisi vaivuttaa kuninkaan syleilyllään unohduksiin ja onnenhuumaan.

Puolijuovuksissa kuningas käski panna toimeen gondoliretken päivällisten jälkeen. Hänellä oli tukehduttavan kuuma, hän kaipasi ilmaa ja viileyttä.

Hän käski Lebelin ilmoittaa retkestä markiisittarelle. Tämän piti istua hänen rinnallaan kuninkaallisessa gondolissa.

Lebel, joka piti salapeliä madame d'Estradesin kanssa, mikäli tämä hyvin kitsas nainen palkitsi hänen palveluksensa, ilmoitti heti hänelle tämän kuninkaan määräyksen.

Madame d'Estrades pisti silloin hänen käteensä kaksikymmentä livreä, jotka olivat lähtöisin d'Argensonin lahjomisrahastosta.

"Hyvä on, herra Lebel. Minä käyn joka tapauksessa sukulaiseni luona ja voin silloin kertoa hänelle kuninkaan toivomuksen."

Mutta madame d'Estrades ei aikonutkaan mennä tapaamaan markiisitarta. Hän kietoi ympärilleen kallisarvoisen pitsihuivin, jonka d'Argenson oli lähettänyt hänelle Englannista, ja jäi pensaiden taakse piiloon odottamaan kuninkaan tuloa.

Kuningas meni hoippuen purteen. Juuri oikeaan aikaan astui myös madame d'Estrades esille tukeakseen kuningasta.

Ludvigin aistimet eivät olleet niin sumentuneet, ettei hän olisi huomannut, kuka Jeannen sijasta istui hänen vieressään.

Hän torjui madame d'Estradesin tungettelevat hellyydenosoitukset, mutta pohjaltaan hän oli mielissään siitä, että hänen kanssaan oli joku, joka auttoi häntä viettämään aikaa.

Myöhään, kun jo oli tullut aivan pimeä, palattiin Choisyhin. Seurue hajosi nopeasti.

Madame d'Estrades seurasi kuninkaan huomaamatta tämän kintereillä ja hiipi hänen jäljestään hänen työhuoneeseensa.

Etuhuoneessa odottivat madame d'Estradesin ystävät, d'Argensonin henkiheimolaiset, jotka tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyttää d'Argensonin paikallaan.

Jos ministerin ystävättären onnistuisi saada kuningas, pauloihinsa, niin peli olisi voitettu.

He saivat odottaa kauan. He olivat jo luopumaisillaan toiveistaan, kun madame d'Estrades hiukset hajallaan ja pitsihuivi revittynä syöksyi ulos kuninkaan työhuoneesta.

"_C'est fait_!" huusi hän voitonriemuisesti pienelle, odottavalle joukolle ja katosi prinsessojen huoneisiin, D'Argenson palkitsi rakastajatartaan suurella rahasummalla tästä urotyöstä, vaikka hän itse asiassa ei uskonut todeksi ruman madame d'Estradesin voittoa kuninkaasta, varsinkin kun tämä yöllinen kohtaus sai sellaisen jälkinäytöksen, että madame d'Estrades muutamia päiviä myöhemmin sai jokseenkin jyrkän ilmoituksen poistua toistaiseksi Choisystä.

Ministeri koetti saada Lebeliä ilmaisemaan asian oikean laidan.

Mutta Lebel väitti, että kuningas oli ollut niin juovuksissa, ettei ollut oikein tiennyt, mitä oli ajatellut tai tehnyt.

Madame d'Estrades sitä vastoin vannoi onnistuneensa ja käytti tätä seikkaa hyväkseen saadakseen siitä erinomaista käytännöllistä hyötyä: hän kerskui äänekkäästi olevansa suhteissa kuninkaan kanssa ja möi kaksinkertaisilla hinnoilla luuloteltua valtaansa Ludvig XV:nteen ja todellista d'Argensoniin nähden.

Rahvaan kesken laulettiin häväistyslauluja rumasta, juonittelevasta, kiittämättömästä ja ahneesta naisesta:

"Si vous voulez faire Dans le temps présent La plus mince affaire, Il faut de l'argent; Parlez à d'Estrades, elle reçoit un écu, Lanturelu!

Si vous voulez être Sûr de la trouver Et la reconnaître Sans la demander, Cherchez le visage le plus semblable au c... Lanturelu!"

XVIII.

Pariisissa ja maaseuduilla ei ainoastaan laulettu rivoja häväistyslauluja, vaan napinahuudot, hurjat uhkaukset ja kiihkeät kiroukset kävivät entistä äänekkäämmiksi. Päivä päivältä kuului yhä useampia valituksia maan asioiden kehnosta hoidosta. Ei ollut enää mitään apua siitä, että asiat esitettiin niin suotuisassa valossa kuin mahdollista. Kansa napisi yhtä äänekkäästi aatelia kuin porvarejakin vastaan.

Hallitusviranomaiset eivät itsekään voinut enää kieltää, että valtion velat kasvoivat pelottavassa määrässä, että kauppa ja teollisuus pysähtyivät ja että laivasto ja siirtomaiden kohtalo olivat mitä suurimman vaaran partaalla.

Kuningas kuuli vain sen, mitä hän tahtoi kuulla. Ei ainoakaan varoittava ääni häirinnyt hänen rauhaansa, hän antoi kaiken mennä omaa menoaan.

Markiisittaren mieltä askarrutti nyt niinkuin tähänkin asti se ainoa ajatus, että kaikki se, mikä oli vastenmielistä, on pysytettävä kaukana kuninkaasta. Pahan virheen hänen laskelmiinsa tuotti tällöin alinomaa parlamentti, joka taukoamatta ahdisti korkeampaa papistoa ja myötäänsä harjoitti jarrutusta kuningasta vastaan.

Markiisitar tunsi selkäpiitään karmivan, kun hän eri kerroilla, jotka eivät milloinkaan merkinneet hyvää, näki parlamentin jäsenten lähtevän punaisissa puvuissaan kuninkaan luo Louvreen.

Mitä hyötyä oli siitä, että Ludvig lähetti suurisuisimmat ja vastahakoisimmat Bastiljiin tai karkoitti heidät heidän maatiloilleen?

Riidat kasvoivat kasvamistaan, taistelu uskonnollisissa kysymyksissä kävi yhä kiihkeämmäksi, kunnes kokonaan jansenistinen parlamentti vihdoin julisti korkeammalle papistolle ilmisodan.

Turhaan kuningas kielsi parlamenttia sekaantumasta hengellisiin asioihin, turhaan hän oli karkoittanut kaikki, parlamentin jäsenet puoleksitoista vuodeksi Pontoiseen — parlamentti pysyi entisellä kannallaan, ettei se hengellisissä kysymyksissä voi noudattaa kuninkaan käskyjä eikä luopua taistelustaan katkerinta vihollistaan, Pariisin arkkipiispaa Christophe de Beaumontia vastaan.

Yhä useammin näytti siltä, että parlamentilla oli aikomus jakaa valta Ludvig XV:n kanssa, niin jyrkästi kuin kuningas yhä enemmän katkeroituen vetosikin Jumalalta saamaansa asemaan.

Jotta kuitenkin olisi saatu aikaan siedettävä asiaintila, taipui kuningas viimein parlamentin vaatimuksiin niin paljon, että päätti ajaa Pariisin arkkipiispan maanpakoon.

Siitä huolimatta pysyivät parlamentin kuningasta itseään vastaan suuntaamat toimenpiteet edelleenkin varsin selväpiirteisinä. Yhä enemmän kävi ilmi, että parlamentissa vallitsi vallankumouksen henki.

Eräänä päivänä kuningas sanoi Jeannelle alistuvaisesti:

"On aivan hyödytöntä suuttua siitä. Parlamentti on tasavaltalaisten tyyssija. Nykyiset olot kestävät niin kauan kuin minä elän."

Hänen vihansa oli muuttunut välinpitämättömyydeksi. Hän antoi kaiken mennä omaa menoaan niin parlamentissa kuin muillakin hallinnon aloilla. Hän muuttui yhä kuurommaksi hyvää tarkoittaville ehdotuksille.

Oliko siis ihme, että valtiovelka kasvoi ennen kuulumattoman suureksi?

Machault koetti parhaan kykynsä mukaan panna toimeen uudistuksia, jotka tarkoittivat maanviljelyksen ja teollisuuden edistämistä ja verokuorman keventämistä.

Mutta se tuhlaus, joka oli jo perinpohjin hävittänyt valtiovarat, vaikeutti hänen suunnitelmiensa toteuttamista, melkein ehkäisi sen kokonaan.

Kun yhdeltä puolen ei säästetty rahamenoja loistorakennuksiin, joita rakennettiin herra de Tournehemin johdolla, puuttui toiselta puolen tuiki tarpeellisia varoja sotalaivaston lisäämiseen.

Suunnattomia rahasummia tuhlattiin päättömästi eläkkeihin ja lahjoihin. Hovin menot kasvoivat minkäänlaisetta tarkastuksetta rajattomasti.

Ludvigin ja hänen perheensä matkoihin kului huimaavia rahasummia. Machault laski, että kuninkaan neljän päivän matka vaati sadan tuhannen livren suuruisen ylimääräisen menon, puhumattakaan suurista matkoista monilukuisine seurueineen.

Turhaan Machault pyysi markiisitarta, jonka kanssa hän yhä edelleenkin oli ystävällisissä väleissä, kehoittamaan kuningasta rajoittamaan näitä matkoja, luopumaan käynnistä Normandiassa ja muista äsken vireille pannuista aikeista.

Jeanne hylkäsi pyynnön ilman muuta: matkustaminen kuului kuninkaan elinehtoihin; hänen täytyi saada matkustaa!

Kesken tätä mielialaa, joka vallitsi verotaakan rasituksiin melkein nääntyvän kansan keskuudessa, meni rauhanjuhla, joka mielellään tahdottiin saada loistavaksi, surkeasti myttyyn.

Pitkien, kalliiden sotaretkien tulokset supistuivat hyvin vähiin tai jäivät olemattomiin. Huomattiin, että loistavat voitot olivat tuottaneet vain vähän hyötyä. Liian paljon oli vuodatettu verta erään Italiassa olevan herttuakunnan valloittamisen tähden infantti Don Filipille, Ludvig XV:n vävylle.

Valitettiin, että Englanti oli korjannut kaiken hyödyn. Kuningas oli liian helposti päästänyt käsistään sen, minkä oli valloittanut.

Sitä, että Ranskan sotalaivaston heikkous olisi saattanut sodan jatkamisen enemmän kuin arveluttavaksi, ei ajateltukaan!

Kun airuet olivat Pariisin toreilla lukeneet julki rauhanjulistukset ja huutaneet: "eläköön kuningas!" kohtasi heitä tyytymättömyyttä ilmaiseva äänettömyys; ei ainoakaan iloinen vastakaiku toistanut heidän huutoaan.

Juhlakulkueen kintereillä kaikui pilkkanauru.

Pelastaakseen kuninkaan tällaisten pettymysten ja vastoinkäymisten jaloista, ne kun rasittivat häntä sitä raskaammin, kuta useammin hän muisteli sitä aikaa, jolloin hänen perin suopeamieliset pariisilaiset alamaisensa nähdessään kauniin, voitokkaan kuninkaansa puhkesivat rajattomaan riemuun, ja jolloin ne rahat, joita hän heitteli heille, eivät olleet heistä niin suuriarvoisia kuin heidän rakkaan hallitsijansa tervehdys, vaati markiisitar lähtemään kauan aiotulle matkalle Normandiaan.

Hän voitti Ludvigin epäröinnin ja ministerin arvelut sanomalla, että jos joitakin muutoksia tahdottiin panna toimeen, täytyi kuninkaan saada mieskohtaisesti nähdä, missä kunnossa laivasto oli; ainaisilla teoreettisilla valituksilla ei saisi aikaan mitään.

* * * * *

Jeanne, joka ei vielä kertaakaan ollut nähnyt merta, riemastui sanomattomasti, kun lähtöpäivä viimeinkin määrättiin.

Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes olisi ehditty Havreen. Hän taltutti kuninkaaseen iloisen kärsimättömyytensä, ja kuningas tunsi olevansa onnellinen ajatellessaan, että hän saisi olla ensimmäinen, joka näyttää rakastetulle meren ja sen ihmeet.

He matkustivat pienen seurueen kanssa. Kahden hengen istuttavissa vaunuissa ajoivat kuningas ja Ayen. Heitä seurasi berliiniläinen vaunu, jossa markiisitar ja hänen seurueensa istuivat.

Kamaripalvelijat ja muu tarpeellinen väki ajoivat suuressa kuuden hengen avovaunussa.

Keittiövaunu henkilökuntineen oli lähetetty edelle ja se odotti kuningasta Havressa.

Crecystä matka kävi Breuxin metsän halki, missä pantiin toimeen pieni metsästys.

Anetin ja Navarran linnojen ohi tultiin Évreux-metsään ja aamulla kahdeksan seuduissa Roueniin.

Kuningas oli alkujaan aikonut käydä arkkipiispan, kuningattaren hovisaarnaajan luona. Tämä arvoisa pääpappi ei ollut vastannut sanaakaan, kun hänelle oli Versaillesissa ilmoitettu tästä kuninkaan käynnistä. Hän piti nähtävästi liian suurena vaivana vastata edes sanaakaan, kun kuuli saavansa odottaa kuningasta Pompadourin seurassa.

Vielä sittenkin, kun kuningas huomautti jyrkästi: "me käymme teidän luonanne Rouenissa, kuuletteko!" pysyi arkkipiispa vaiti. Kuningas sanoi hänelle pari tuikeaa sanaa, ja käynti Rouenissa peruutettiin.

Vaunuista nousematta ajettiin nopeasti kaupungin juhlallisesti koristettuja katuja pitkin väestön riemuitessa. Kuningas ei tahtonut viivyttää Jeannea pääsemästä näkemään merta, jota hän oli niin kauan ikävöinyt. Kello kuuden aikaan illalla ajoivat kuninkaalliset vaunut linnan ja sataman tykkien paukkuessa Havreen.

Ludvig lausui niille herroille, jotka hänet ottivat vastaan, raatihuoneella, missä hänen oli määrä asua, toivomuksen olla läsnä laivaston harjoituksissa. Oikeastaan se oli markiisittaren toivomus, jonka kuningas mielellään tahtoi nähdä toteutuvan.

Äsken rakennettu alus, jossa oli kolmekymmentä kuusi tykkiä, sekä kolme muuta sotalaivaa hinattiin merelle. Sitäpaitsi meriministeri järjesti satamasta lähdettäessä kuninkaalle ja tämän seuralaisille leikkitaistelun kolmea fregattia vastaan.

Mutta tärkein tapaus, joka tuotti Jeannelle suurta nautintoa, oli erään rakenteillaan olevan kauppalaivan ristiäiset, joissa hän oli kummina ja antoi alukselle nimen "Le Grâcieux".

Illan suussa kuningas soudatti itsensä ja Jeannen merelle. Pienet, iloiset laineet ilakoivat äänettömällä ulapalla. Sinisenä ja pilvettömänä, helakan vienosti väreillen, kaartui taivas meren yllä.

Jeannen kauneille kasvoille oli lehahtanut hento puna. Hänen silmänsä välkkyivät. Koko hänen olentonsa ahmi oudon, ihmeellisen näyn tunnelmaa. Hän painautui aivan kiinni kuninkaaseen. Hänen sydämensä oli avoin ja huokui hellyyttä. Katkeruus, huolet, itsekkyys, vallanhimo, kaikki oli haipunut kuin tuuleen.

Hänen huulensa kuiskivat hiljaisia, helliä lemmensanoja.

Kuningas piti hänen käsiään omissaan. Hänen kauniit, surulliset silmänsä hymyilivät Jeannelle.

Kauan he istuivat ääneti, hiljaisen onnen unelmissa, onnen, jota levoton elämä harvoin heille soi.

He katselivat siniseen hämyyn, joka kietoi ulapan ja rannan. Ilma väreili kuin hopeaharso.

Hiljalleen lipuivat laineet purren ohi.

Ludvig antoi perämiehelle merkin suunnata rantaa kohden. Hän oli sieltä keksinyt yksinäisen, valkean talon, jota verhosi viiniköynnös.

Soutajat, jotka eivät tienneet, kuka oli heidän purressaan, kertoivat, että valkea talo oli "Kultaisen rypäleen" majatalo, jonne matkailijat asettuvat pariksi päiväksi nauttimaan raikasta meri-ilmaa.

Kuningas katsahti kysyvästi Jeanneen. Tämä nyökkäsi ja hänen silmissään kuvastui suostumus. Elämä kohisi taas voimakkaasti hänen suonissaan.

* * * * *

Kauan he seisoivat vierekkäin majatalon ikkunan ääressä, jota viiniköynnös ympäröi.

Ulapan ylle oli noussut kuu. Oli kuin vuotavaa hopeaa olisi ollut ulapan hiljaa solisevilla laineilla.

Valkeana välkkyi ranta heidän alapuolellaan. "Aivan kuin sinun valkoinen, säteilevä ruumiisi", kuiskasi kuningas hehkuvasti suudellessaan.

Ludvig katsahti taakseen.

Vuode ei ollut kuninkaallinen, ei uhkean kutsuva hekumaan kuten Versaillesissa, Crécyssä ja La Cellessä. Se oli kova ja kapea ja karkealla liinakankaalla verhottuja sijaitsi matalan huoneen syvässä komerossa.

Mutta moniin aikoihin ei ainoakaan lemmenyö ollut tuntunut kuninkaasta niin ihanalta kuin se, jonka hän vietti pienessä majatalossa Havren kuutamoisella rannalla.

XIX.

Voltairen sapekas luonne ei jaksanut sulattaa Crébillonin kilpailuja ja "Catilinan" menestystä. Nämä haavat eivät ottaneet ollenkaan parantuakseen. Hänen herkkä luulevaisuutensa sai uutta yllykettä siitä, että markiisitar tuki vanhan Crébillonin ohella monien muiden kirjailijoiden pyrintöjä. Näitä oli esimerkiksi Duclos, lahjaton abbé de Blanc, ja Gresset, joita markiisittaren veli Abel oli suositellut. Tuo hupsu veli Abel, jonka ylennyksen puolesta Jeanne puuhaili sellaisella innolla, että sitä olisi voinut käyttää paremmankin asian ajamiseen!

Voltairen tunteet markiisitarta kohtaan horjuivat puoleen ja toiseen. Hän ei ajatellut hetkeäkään katkaista välejään markiisittareen, mutta hän ei myöskään voinut auttaa sitä asiaa, että jonkinlainen kylmyys kuin jokin kiila tunkeutui hänen ja hänen ihailunsa välille.

Useammin kuin kerran Voltaire oli kääntämäisillään selkänsä Pariisille ja Versaillesille, aikoen uskollisen, vanhan ystävättärensä kanssa syventyä tutkimaan matematiikkaa ja luonnontieteitä rauhallisessa Cireyssä. Mutta joka kerran hänen aikeensa esti uusi kunnianhimoinen suunnitelma, joka oli välttämättömästi toteutettava, ja madame de Châtelet oli niin omaa etuaan katsomaton nainen, että mukaantui runoilijan päätöstä tukemaan.

Kun hänen näytelmänsä "Enfant Prodigue" otettiin näyteltäväksi Lähettiläiskäytävän salongissa, niin hän kuitenkin leppyi.

La Pompadour oli hankkinut hänelle kutsun harjoituksiin ja itse näytäntöönkin. Tämä suosio oli kuitenkin vain katkeran palan makea kuori — Voltaire ei ollut ainoa kutsun saanut kirjailija.

Myöskin Gresset oli Versaillesissa ollessaan läsnä näytelmäkappaleensa "Le Méchantin" esityksessä.