Part 13

Kaikkialla, mihin hän vain silmäilikään, hän näki Ludvig XIV:n vilkkaan neron, luovan ja innostuttavan mielikuvituksen merkkejä. Lammikkoja jättiläishirviöineen, joita lapsi talutti ohjaksista; Coustonin ihmeellisiä luomuksia, Louis Leveaun rakennustaiteellisia töitä ja monen monia korkokuvia ja luolia, niiden nuorten, eteenpäin pyrkivien kykyjen tuotteita, joiden tien taiteita harrastanut aurinkokuningas oli tasoittanut.

Kuinka kadehdittavia olivatkaan kaikki nuo henkilöt, jotka olivat ryhmittyneet voimaa uhkuvan hallitsijan ympärille!

Hän oli aina ollut antava, elämää luova! Mutta Jeanne ei saanut mitään Ludvig XV:ltä. Hänen vain täytyy antaa, ammentaa omaansa ja aina uutta! Hänen koko olemuksensa täytyi palaa kuin liekki, lämmittää ja elävöittää kuningasta, temmata hänet horroksen kaltaisesta raskasmielisyydestä.

Jeanne vaipui uupuneena marmoripenkille tritoniryhmän eteen ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen.

Kuinka monta ihanaa taideteosta, jotka todistivat ylevää kauneusaistia, olikaan täällä luotu! Kuinka paljon kumpusi hänessäkin ihanaa, jota hän kuninkaan käden ja tahdon avulla aikoi lahjoittaa Ranskalle, runsain määrin, suurpiirteisesti, kitsastelematta, niinkuin aurinkokuningas oli lahjoittanut!

Nyt häntä ei saisi ehkäistä moitiskeluhalulla eikä pikkumaisella saivartelulla taikka tehdä häntä ennen aikojaan heikoksi ja sairaaksi!

Raskaita askelia kuului keskellä äänettömyyttä.

Jeanne säpsähti.

Eräs kookas, karkeajäseninen nainen, jonka hartioilla oli kukikas huivi, astui esiin tritoniryhmän takaa ja tuli suoraan hänen eteensä. Viiden askeleen päähän hänestä nainen seisahtui.

Mustat silmät säkenöivät vihaisesti Jeanneen, halveksiva katse tähyili häntä.

Tuokion äänettömyyttä seurasi ukkonen salamaniskuineen:

"Hyi häpeä", kirkui Jeanne Fleuron ja sylkäisi ihan markiisittaren eteen. "Hyi, häpeä, sanon vielä kerran portto, lutka! Te tahdotte painaa meidät pieniksi ja mitättömiksi ja näännyttää meidät nälkään. Meidän pitäisi nöyrtyä maahan asti, sitä te tahdotte. Ohoh, madame d'Étioles, sitä kuitenkin saatte odottaa!"

Nainen teki viljanleikkuuta ilmaisevan liikkeen.

"Ensin on teidän, sitten ehkä meidän vuoromme!" Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä. Vaivoin hän sai hengitetyksi, vaivoin nosti kätensä torjuvaan asentoon ja tiuskasi:

"Kuinka te uskallatte, nainen? Ettekö tiedä kenen edessä seisotte?"

Tuimistunut nainen ei kuullut hänen sanojaan. Nyt vihdoinkin täytyi päästä kuuluviin sen, mitä hänen sydämellään oli tuhansien onnettomien, nälkää näkevien ihmisten tähden.

"Kuka te olette", huusi hän, "joka uskallatte käyttää väärin kuninkaan nimeä musertaaksenne meidät ja imeäksenne kuiviin meidän veremme? Me emme tahdo teidän lakejanne, me tahdomme kuninkaan lakeja! Me emme tahdo teidän, vaan kuninkaan ministerejä! Te olette kansanlapsi ettekä sen suurempi kuin mekään! Saastan ja synnin avulla te olette kiivennyt ylös. Ei leivänpalaakaan kehtaa yksikään meistä ottaa vastaan sellaiselta kuin te olette. Kunnialliset naiset pysyvät miestensä luona, varsinkin kun miespoloisten käy pahoin. Te olette hyljännyt miehenne, vaikk'ei teidän tarvinnut nähdä nälkää hänen luonaan, hyljännyt hänet ruvetaksenne kuninkaan jalkavaimoksi! Teidän ei käy paremmin kuin niiden muidenkaan, teidän on vain onnistunut pysyä hänen suosiossaan kauemmin kuin muiden."

Kiihtynyt nainen hengitti syvään ja ikäänkuin keveämmin.

"No niin, nyt olen sanonut sen, mikä oli sanottava alusta loppuun suoraan päin silmiä eikä raukkamaisesti selän takana, ja menkää nyt antamaan minut ilmi ja lähettäkää minut Bastiljiin! Minut on teidän helppo löytää. Minä olen Jeanne Fleuron, sen vanhan, köyhän miehen vaimo, jonka eilen ajoitte pois La Cellestä, kun hän oli tehnyt sellaisen rikoksen, ettei ollut korjannut pois muutamia neilikkoja."

Hän nauroi pilkallisesti.

"Ja jos pääsisin pakoon, niin asun pikku kadun varrella lähellä Place de Grèveä Pierre Renardin puodin vieressä."

Jeanne Fleuron kääntyi ja poistui hitaasti tritoniryhmän ohi, ikäänkuin haluten näyttää, että markiisittaren on tuiki helppo vangituttaa hänet.

Mutta Jeanne ei liikuttanut kättäänkään. Hän jäi seisomaan yhtä kalpeana ja suorana, aivan kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan lyömästä.

Ne herjaukset, jotka tähän saakka olivat kohdanneet häntä, olivat olleet kuolleita kirjaimia kuolleella paperilla. Tänään hän oli ensi kerran katsonut paljastunutta kansansielua kasvoihin, saanut kuulla sen elävää tuskanhuutoa.

Väristen kääntyi Pompadourin sielu pois raivoisan naisen tulta leimuavista katseista, tuosta syvän kärsimyksen nostattamasta kiihkosta, jolla Jeanne Fleuron oli esiintynyt säätyluokkansa puhetorvena.

Hitaasti ja raskaasti, katse maahan luotuna ja käsi sydämen kohdalle puristettuna, joka ei vielä lyönyt oikealla tavalla, hän nosti jalkansa lähteäkseen.

Linnankello löi yksi. Nyt oli aterian aika pikku kammioissa Jeanne pyyhki otsaansa pitsinenäliinalla. Pari syvää henkäisyä, sitten hän kumartui alas, otti syliinsä Mimin, joka peloissaan oli piilottunut kallisarvoisen puvun silkki- ja pitsihelmuksiin.

Kuningas jo odotti markiisitarta kahdelle hengelle uhkeasti katetun pöydän ääressä. Vastoin tapaansa Jeanne antoi täyttää kristallilasinsa reunoja myöten bordeaux-viinillä. Sitten hän kohotti sen kuninkaan lasia kohden ja joi hymysuin d'Argensonin perikadoksi, joll'ei ministeri tänään ministerineuvostossa lupaisi ajaa uusia veroja päätökseen parlamentissa.

XVI.

Seuraavana päivänä kuningas matkusti aikaisin aamulla Fontainebleauhon. Hänen otsansa oli pilvessä, silmistä paistoi synkkä välke.

Ayenin herttua, joka seurasi häntä, ei tiennyt, mistä oikeastaan oli johtunut tämä kuninkaan mielialan äkillinen muutos tahi nopea päätös lähteä Fointainebleauhon, jonne ei ollut ensinkään aikomus lähteä.

Kuningas oli eilen illalla aterioinut yksinään markiisittaren kanssa tämän huoneessa. Tänään oli aiottu tehdä metsästysretki, jonka kuningas oli järjestänyt vartavasten markiisittaren kunniaksi. Metsästyspäivällisten jälkeen oli suunniteltu gondolimatka illalla ja soittoa valaistuilla lammikoilla.

Kun kuningas ei puhunut mitään, vaan istui synkkämielisenä selkänojossa nurkassaan, ei herttua voinut ruveta kyselemään.

Jotakin oli täytynyt tapahtua kuninkaan ja Pompadourin kesken. Mutta mitä?

D'Argenson oli lähtenyt ministerineuvoston istunnosta katkeroituneen näköisenä. Mutta kuningas ja markiisitar olivat iloisempina kuin milloinkaan lähteneet ajelemaan vaunuilla ja, kuten Lebel oli kertonut herttualle, yhtä iloisina istuutuneet aterioimaan. Kuitenkin oli kuningas odottamattoman aikaisin yöllä tullut takaisin markiisittaren huoneesta eikä ollut saanut unta.

Siis kaikesta päättäen sänkykamarisalaisuus, jota Ludvig XV ei ollut halukas ilmaisemaan!

* * * * *

Unettoman yön jälkeen Jeanne istui tutkimassa Madeleine Poissonin kirjoja, joita ennen aikaan oli häneltä huolellisesti kätketty.

Vanhat, kuluneet nidokset oli Hôtel des Chèvresistä muutettu erääseen salakaappiin markiisittaren luo Versaillesiin.

Kauan hän selaili kellastuneita kirjoja, ennenkuin löysi, mitä etsi.

Hän jäljensi erään reseptin ja käski kamaripalvelijansa kutsua Quesnayn apteekkiapulaisen. Jeanne antoi tälle paperin ja käski hänen valmistaa lääkkeen puolessa tunnissa.

Sitten Jeanne vaipui takaisin vaalistuneelle _lit d'ange_-vuoteelleen, jolla hän oli viettänyt suurimman osan tätä kauheaa yötä. Hän virui mietteiden askarrellessa, kunnes päänsärky yltyi sietämättömäksi.

Hänen kekseliäimmätkään ajatuksensa eivät voineet luoda rahtuakaan selvyyttä armottomaan totuuteen.

Kuningas oli ollut hänen luonaan. Tämän suudelmat, syleilyt ja tukehduttavat hyväilyt eivät olleet saaneet häntä virkeäksi. Kylmänä ja jäykkänä kuin pölkky hän oli virunut kuninkaan sylissä, kunnes tämä itsekin kylmentyneenä oli vihaisena lähtenyt hänen luotaan.

Se pelottava, jota hän oli pelännyt, oli tapahtunut, ennenkuin hän oli osannut aavistaakaan! Hänen yrityksensä höystää ruokia väkevillä mausteilla, syödä suuret määrät herkkusieniä ja selleriä eivät olleet parantaneet hänen kylmää luonnonlaatuaan eikä heikontunutta terveyttään. Hänen täytyi turvautua voimakkaampiin keinoihin, vaikkapa niistä koituisi raskaitakin seurauksia. Omistaa kuningas kokonaan oli elämä, kadottaa hänet oli kuolema!

Pieni apteekkiapulainen toi juoman. Jeanne kavahti ylös, tempasi korkin pullosta ja kaatoi suuhunsa pari kulausta ruskeaa nestettä. Maku oli vastenmielinen ja ellottava, mutta kohta hän tunsi miellyttävää lämpöä koko ruumiissa.

"Jumalan kiitos! Vihdoinkin olen osunut oikeaan!"

Ja hän siunasi äitivainajansa muistoa.

Kun hänelle ilmoitettiin de Brancasin herttuattaren tulleen, pani Jeanne lääkkeen, jota hän ei tahtonut päästää käsistään, muiden pullojen joukkoon pukupöydälleen.

Herttuatarta oli toisessa huoneessa pidättänyt madame du Hausset. Tämä uskollinen sielu rukoili häntä kyyneleet silmissä pyytämään markiisitarta säästämään terveyttään.

"Madame Pompadour noudattaa sellaista ravintojärjestystä, joka ei ole hyvä hänen heikolle terveydelleen. Hän käyttää tohtori Quesnayn selän takana sellaisia lääkkeitä, jotka eivät millään muotoa voi olla hyödyllisiä. Vastikään hän valmistutti juoman, josta ei koidu hyvää."

Herttuatar lupasi tehdä voitavansa.

Kun hän tuli Jeannen luo, alkoi hän heti nuhdella tätä lempeästi.

"Teillähän on kuumetta, rakas ystävä. Te olette sairas. Teidän täytyy säästää voimianne, noudattaa yksinkertaista ravintojärjestystä ja viettää rauhallista elämää."

Markiisitar pudisti vakavasti ja hyvin pontevasti kaunista päätään.

"Niin, olen sairas, mutta toisin, kuin te luulette, rakas ystävä. Ja minä paranen vain siten, että jatkan kulkuani edelleenkin sitä tietä, jonka vihdoinkin olen tavoittanut."

Jeanne vilkaisi salavihkaa lääkepulloon.

"Olen teidän ystävättärenne, sen vuoksi uskallan ilmaista teille salaisuuteni. Saatte kuulla!"

Jeanne tarttui vavisten herttuattaren käsiin. Aivan suunnilleen pelosta hän kuiskasi:

"Pelko, että kadotan kuninkaan, tappaa minut."

"Kuinka te voitte luulla sellaista, rakas Jeanne?" kysyi herttuatar hämmästyneenä.

Jeanne koetti tyyntyä.

"Te olette kokenut nainen, rakas herttuatar. Te tiedätte, että miehet pitävät muutamia asioita hyvin tärkeinä. Minun onnettomuuteni on se, että minulla on jokseenkin kylmä luonnonlaatu. Sitäpaitsi ei terveyteni ole kehuttava. Vilpitön rakkaus, jota tunnen kuningasta kohtaan, on usein auttanut minua voittamaan nämä haitat, mutta toissa yönä tuotti kylmyyteni minulle kovan onnen iskun. Kuningas lähti minun luotani vihaisena."

Markiisitar itki katkerasti.

Herttuatar, joka piti hänestä vilpittömästi, koetti lohduttaa häntä. Jeanne tyyntyikin vähitellen.

"Vihdoinkin olen tavannut sellaisen lääkkeen, joka kaikesta päättäen tekee minulle hyvää."

Hän osoitti pientä pulloa, jossa oli ruskeaa nestettä.

Herttuatar kavahti ylös ja veti korkin pullosta.

"_Fi donc_, markiisitar, kuinka olette voinut juoda mokomaa sekoitusta? Sehän haiseekin, niinkuin La Voisin olisi keittänyt sen noitakeittiössään. Se on aivan varmaan myrkkyä, ainakin teille."

Ja herttuatar viskasi pienen pullon ilman muuta uuniin.

Jeanne kuohahti. Hän ei suvainnut, että häntä kohdeltiin kuin holhouksen alaista lasta.

"Minä käsken valmistaa uuden annoksen, sillä minä aion käyttää sitä. Minun täytyy saada kuningas taas kokonaan omakseni, uskokaa se."

Herttuatar tarttui vihastuneen ystävättärensä molempiin käsiin.

"Sitä te, rakas markiisitar, ette tee, sillä siihen te olette liian viisas. Teidän on kaikin mokomin hyljättävä tuo päätön, ärsyttävä ruokajärjestys. Moinen hevoslääkitys ei sovi teille. Keinotekoisesti toimimaan kiihoitettu ruumis lysähtää ihan kokoon, kun kiihoitus-keinot jonkun ajan kuluttua lakkaavat vaikuttamasta. Kysykää neuvoa Quesnaylta! Luottakaa häneen! Minä luulen jo nyt voivani sanoa, että hän määrää teille vähemmän työtä, vähemmän sielunjännitystä, yksinkertaisempaa ravintoa ja paljoa enemmän liikuntoa raittiissa ilmassa."

Jeanne katsoi alakuloisena eteensä. Se, mitä herttuatar puhui, oli kyllä paikallaan, mutta hänhän oli hädissään kiinnittänyt niin suuria toiveita ihmelääkkeeseen!

"Entä kuningas?"

"Teidän seuranne on liian kallisarvoinen, liian tärkeä ja välttämätön hänen majesteetilleen, jotta hän voisi saattaa sen vaaraan satunnaisen pettymyksen tähden. Ja sitten vielä, rakas ystävä, tahdon sanoa teille erään asian — voitte luottaa minun kokemukseeni, johon te äsken vetositte — tottumus on luja side, joka ei vähällä katkea. Teidän rakastettavuutenne; teidän voimakkaampi älynne ja teidän iloisuutenne kyllä kahlitsevat kuninkaan uudestaan jo ensi näkemällä."

Herttuatar suuteli ystävätärtään ja lupasi pian käydä hänen luonaan La Cellessä.

* * * * *

Jeanne istui yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Kuluneen ajan vaiheet lipuivat hänen silmiensä editse. Hänen nopea, loistava voittokulkunsa, se rajaton valta, jonka kuningas hänelle oli antanut, ne ystävät, jotka hän oli itselleen hankkinut ja jotka seisoivat vankkana muurina kaikkia ulkoa päin uhkaavia vaaroja vastaan. Ei, kyllä herttuatar oli oikeassa: yhden ainoan yön pettymys ei kykene luhistamaan näitä suuria saavutuksia.

Entä Jeanne Fleuron? Entä ne, jotka kirjoittivat uhkauskirjeitä ja häväistyskirjoituksia?

Mitä he tiesivät kaikista niistä tuskista ja kärsimyksistä, joilla hän oli ostanut loistonsa?

Ei kukaan muu kuin hän itse sitä tiennyt!

* * * * *

Jeanne oli muuttanut takaisin La Celleen. Kolme, neljä päivää kului, kuningas ei antanut itsestään mitään tietoja.

Niihin pitkiin, teeskennellyn aistillisiin kirjeisiin, jotka hän oli kirjoittanut kuninkaalle, ei tämä vastannut.

Mitä oli tapahtunut?

Jeanne matkusti Versaillesiin. Kuningas oli käynyt Fontainebleaussa kuningattaren luona. Missä hän nyt oli, sitä ei kukaan tiennyt tai tahtonut ilmaista hänelle.

Jeannen oli nyt tuiki vaikea hallita ajatuksiaan. Hän pyysi huoneittensa avaimen. Epävarmoin askelin hän hoippui sisään. Niin pian kuin hän jäi yksikseen, hän lysähti hervottomana kokoon.

Mitä oli tapahtunut? Mitä taivaan nimessä oli tapahtunut?

Hänen rakkautensa ensi hetkestä saakka kuningas ei ollut ottanut ainoatakaan askelta hänen tietämättään. Ei milloinkaan, ei edes vaikeimmissakaan olosuhteissa kuningas ollut antamatta hänelle tietoja itsestään. Oliko kuningas vain vihoissaan vai oliko hän hyljännyt hänet? Oliko hänen ruumiillinen heikkoutensa ajanut kuninkaan toisen syliin? Oliko de Brancasin herttuatar väärässä? Oliko hänen oma hätänsä luotettavampi ennustaja.

Tällaisia ajatuksia risteili kirjavina hänen aivoissaan, kunnes synkkä, raskas pilvi, johon hän tahdottomana vaipui, pimensi hänen sielunsa. Pää kätten varassa, melkein hievahtamatta, hän istui sillä tavalla pitkän, pitkän aikaa.

Hän ei kuullut, että ovelle hiljaa koputettiin. Vasta kun koputus kävi kovemmaksi, hän säikähti ja kavahti seisaalle.

Hän ojensihe vaivaloisesti, korjasi hajalliset hiukset otsaltaan, pyyhki nenäliinalla kuumia, kuivia silmiään ja aukaisi oven säpin.

Tulija oli se kamarineitsyt, jota hän tavallisesti piti Versaillesissa. Lisettellä oli kirje kädessä.

Tuokion ajan tuntui, kuin häneen olisi virrannut uutta elämää.

Kirje kuninkaalta! Pettyneenä hän kuitenkin antoi kätensä vaipua.

Siinä ei ollut kuninkaallista vaakunaa eikä käsiala ollut Ludvigin!

Hän otti kirjeen ja viittasi tytön poistumaan. Puhua hän ei voinut.

Kauan Jeanne tarkasteli outoa käsialaa, ennenkuin päätti avata kirjeen. Aavistus sanoi hänelle, ettei se sisältänyt hyviä uutisia.

Vihdoin hän repäisi kuoren auki. Mutta tuskin hän ehtinyt vilkaista ensimmäisiin riveihin, kun hän valkeana huulten laitoja myöten hervahti tuolille, jonka nojassa oli seisonut.

Hänen hampaansa kalisivat. Hän kalpeni kalpenemistaan. Se, joka olisi nähnyt hänet, olisi luullut häntä kuolleeksi.

Kauan aikaa hän lepäsi aivan jäykkänä ja liikahtamatta. Vain vähitellen hän tuli tajuihinsa.

"Kuningas kahden kesken erään naisen kanssa, jonka nimeä ei hänelle sanottu, eräässä metsästyslinnassaan yöt ja päivät päästään!"

Hän oli saanut iskun. Hänet oli syösty valtaistuimeltaan. Kaikki oli lopussa, mennyttä, hänet oli hyljätty yhden ainoan yön tähden, jolloin hän ei ollut ollut kuninkaan mieltä myöten!

Pitkällinen rakkaus, uskollinen ystävyys — kaikki oli haihtunut kuin tuhka tuuleen!

Jeanne kavahti ylös. Väri tulvahti taas hänen kasvoilleen. Hänen notkea vartalonsa suoristui. Hänen silmänsä alkoivat kiihkeästi hehkua.

Ei, tuhannen tuhatta kertaa ei! Niin vähällä hän ei laske käsistään elämänsä päämäärää ja tarkoitusta.

Hän ei ollut madame de Nesle, mikään sellainen, että hänet muitta mutkitta hyljättiin toisen naisen tähden, joka silloin sattui miellyttämään. Kuningas saisi nähdä, että hän pitää häntä paljoa lujemmissa siteissä kuin hänen edeltäjänsä.

Tuskin oli Jeannen mielenmaltti palautunut ja hän ottanut avukseen ylpeytensä ja turhamaisuutensa, kun hänen älykkäässä päässään oli valmiina uusi suunnitelma: ei kuningas ollut kärsinyt loukkausta kovaonnisen lemmenyön tähden, vaan hän itse kuninkaan pakenemisen ja uskottomuuden vuoksi! Jos peli oli vielä korjattavissa, niin tämä oli juuri ainoa oikea voittoon vievä tie. Ja hän aikoi, hänen täytyi voittaa peli.

Nyt kuului ääniä etuhuoneesta.

Jeanne keikautti päänsä kenoon. Tulkoon mitä tahansa, hän oli asestautunut.

Hän eroitti Lebelin äänen. Hän riemuitsi. Missä Lebel oli, sieltä ei kuningas ollut kaukana.

"Saapui kaksi tuntia sitten La Cellestä", kuuli Jeanne kamarineitsyen sanovan.

"Sopii mainiosti. Hänen majesteettinsa ihastuu." Jeanne väänsi ivallisesti suutaan.

— Saammepahan nähdä, — ajatteli hän.

Äänet etuhuoneessa vaikenivat.

Hetken kuluttua Lebel ilmoitutti itsensä. Jeanne otti hänet vastaan kopeasti päätään nyökäyttäen.

"Hänen majesteettinsa on juuri palannut metsästämästä. Hänen majesteettinsa ihastuu tavatessaan rouva markiisittaren Versaillesissa ja kunnioittaa käynnillään markiisitarta puolen tunnin kuluttua."

Uudestaan karehti Jeannen kauniin kapean suun ympärillä ivan väreitä.

"Olkaa hyvä ja tervehtikää hänen majesteettiaan, että minä olen hyvin pahoillani, kun en voi ottaa vastaan hänen majesteettiaan, koska minun täytyy erään tärkeän asian vuoksi olla La Cellessä kello yksi. Mutta hänen majesteettinsa suvainnee ehkä kunnioittaa minua käynnillään siellä."

Lebel ällistyi.

Ihme ja kumma, mitään tällaista ei ollut tapahtunut kertaakaan niinä monina vuosina, jolloin hän oli ollut hänen majesteettinsa palveluksessa. Nähtävästi Pompadour oli saanut vihiä siitä, mitä metsästyspäivinä oli tapahtunut, ja sen sijaan, että olisi itkenyt ja rukoillut, kuten muut olivat tehneet, hän muitta mutkitta sulki oven kuninkaalta. Rohkeutta hänellä oli, tuolla porvarisnaisella, se täytyi tunnustaa. Mutta se voi olla vaarallista peliä, jos kuninkaan metsästys seikkailu on ollut muuta kuin haihtuva intohimon puuska. Ja noiden kolmen päivän vietto ihanan kreivitär Peronnesin seurassa olikin melkein näyttänyt siltä! Lebel kumarsi sanaakaan sanomatta, hämmästyksestä aivan mykistyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi ulkokullatun alamaisesti:

"Minä sanon sen hänen majesteetilleen, rouva markiisitar."

Tuskin oli Lebel ehtinyt lähteä, kun Jeanne soitti luokseen kamarineitsyen.

"Joutuin, Lisette, vaununi!"

Ennenkuin Lebel oli ehtinyt kuninkaan luo, kapsahtelivat Jeannen nopeiden hevosten kaviot Versaillesin linnanpihan kiviin.

Kuningas hämmästyi yhtä paljon kuin Lebel. Hänen otsansa rypistyi, eikä hän sanonut sanaakaan. Hän syventyi työhönsä eikä aikonut lähteä La Celleen.

Jeanne olisi aivan hyvin voinut jättää sikseen sen tuntikauden kestäneen ajelun Alexandran kanssa, jolle hän läksi karttaakseen kuningasta. Seuraavanakaan päivänä kuningas ei saapunut.

Jeanne alkoi käydä levottomaksi. Olikohan hän jännittänyt jousen liian kireäksi? Häviäisikö hän pelissä?

Kuninkaan ajatuksia ei voinut kukaan arvata. Ei kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Jeanne. Mutta hän tunsi myös Ludvigin itsepäisyyden, kun oli kysymyksessä mikä täyttymätön toive tahansa. Sen täytyisi onnistua, kunhan vain ei —?!

Hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä. Ei, mahdotonta, että Ludvig on niin lyhyessä ajassa voinut kokonaan mieltyä toiseen.

Hän seisoi ikkunan edessä ja katsoi alas puistoon. Ulkona oli sade jo tuntikausia valunut virtanaan harmaalta taivaalta, joka ei näyttänyt ensinkään seestyvän. Olikohan se ehkä paha enne? Kaikki vihreä näytti harmaalta ja vettyneeltä, kaikki iloiset värit sammuneilta.

Yksitoikkoisesta sateensolinasta hän äkkiä kuuli vaununpyörien jyrinää. Vieraitako? Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla ketään. Hän halusi olla yksinään ajatuksineen ja suunnitelmineen. Ei kukaan saisi kajota niihin lankoihin, joita hän punoi.

Ovi avautui kenenkään ilmoittautumatta.

Pikku Alexandra tuli hyppien huoneeseen.

"_Chère maman_, kiltti kuningassetä tulee!"

Jeanne tunsi, että veri syöksyi valtavana hänen sydämeensä, polvet vapisivat ja suonet sykkivät rajusti. Tyyneyttä, vain tyyneyttä hinnalla millä hyvänsä! Puolet peliä oli voitettu kuninkaan tulolla.

Alexandra oli pujahtanut uudestaan pois. Palvelijat avasivat oven selälleen.

"Hänen majesteettinsa kuningas."

Ludvig astui sisään kalpeana ja jäykkäryhtisenä.

Jeanne huomasi ensi katseella, että kuningas ei ainoastaan näytellyt vääryyttä kärsineen osaa, vaan todellakin tunsi olevansa sellainen. Hän oli kärsinyt erossa olosta, kärsinyt enemmän kuin itse tahtoi myöntää.

Jeannen oli vaikea salata kylmän kuoren alla voitonriemuaan. Hän pyysi kuningasta istumaan ja kiitti häntä kohteliain ja siroin sanoin käynnistä.

Ludvig ei virkkanut hyvään aikaan sanaakaan, vaan silmäili epävarmoin katsein Jeannea. Hän ei tiennyt vähääkään, mitä ajatella Jeannen käytöksestä. Merkiksikö tuon yön kylmyys Jeannen kiintymyksen sammumista? Oliko Jeanne kuullut puhuttavan hänen uskottomuudestaan ja maksoiko hän nyt samalla mitalla? Oliko Jeanne paennut häntä Versaillesista heittäytyäkseen La Cellessä toisen odottavan syliin?

Hänen aina hereillä oleva, luulevaisuutensa leimusi.

Hän kavahti ylös ja tarttui Jeannen käsiin.

"Mitä tämä merkitsee, Jeanne? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Miksi olit niin kylmä? Miksi läksit Versaillesista samana hetkenä, kuin minä saavuin sinne?"

Jeanne antoi kuninkaan mustasukkaisuuden puuskan raivota.

"Teidän majesteettinne suvainnee minun tehdä erään kysymyksen. Mitä muutakaan minä voin tehdä, kun teidän majesteettinne ei vastannut minun kirjeeseeni eikä moneen päivään ilmoittanut minulle olinpaikkaansa?"

Kuningas katsoi tutkivasti Jeanneen. Puhuiko Jeanne totta? Hän oli aina nähnyt, että Jeanne oli liian ylpeä valehdellakseen. Jos hän jättää ottamatta huomioon tuon surullisen yön, niin Jeanne on oikeassa ja hän väärässä!

Olisiko nainen, joka kunnioittaa itseään, voinut menetellä toisin, vaikkapa ei olisi tiennytkään, että hänen laiminlyöntinsä takana piili uskoton teko?

Kun hän nyt seisoi Jeannen kanssa vastakkain, kun hän taas näki Jeannen kaikessa kuninkaallisessa kauneudessa, ei hän käsittänyt enää itsekään, kuinka oli voinut viettää päiviä ja öitä erään mitättömän, vaikkakin yleisesti tunnetun kaunottaren parissa vain siksi, että hänen rakastajattarensa oli kerran jättänyt hänen kuuman himonsa tyydyttämättä?

Ludvig tunsi syvää ja vilpitöntä katumusta.

Hän kumartui ja suuteli Jeannen kättä hellästi ja samalla nöyrästi.

"Anna minulle anteeksi", pyysi hän. "Sinunlaisesi nainen ei olisi voinut muuten menetellä."

Jeanne oli kyllin viisas olemaan nuhtelematta kuningasta. Hän oli voittanut, se riitti hänelle. Mutta hän tiesi myöskin, että tämän voiton hän oli ostanut kalliisti, ja sydämensä sisimmässä hän toivoi hartaasti, etteivät tällaiset taistelut kovin usein uudistuisi.

XVII.