Chapter 6

"Täällä on myöskin sairas mies", vastasi Eli.

Marit katseli Eliä; hän ikäänkuin aavisti jotain; sitten meni hän vaunujen luo.

"Ken se on?" kysyi hän.

"Se on Anders", vastasi Eli ja nosti samassa peitteen, niin että valo lampusta kohtasi kalpeita kasvoja.

Marit seisoi kuin maahan juurtuneena. Korkeana, suorana hän siinä seisoi, puristaen lamppua vapisevassa kädessään, katsellen sitä, joka hänen edessänsä makasi voimatonna ja haavoitettuna. Veri vuoti vielä haavasta ohimossa ja tippui peitteestä alas tielle.

"Kuka on häntä lyönyt?" sanoi hän viimein matalalla, kolkolla äänellä, mutta silmänsä ei jättänyt verisiä kasvoja.

"Sen on Vigleif, sinun poikasi, tehnyt", vastasi Eli.

Suonet Marit'in suun ympärillä vääntyivät oudosti. Käsi tuskin jaksoi lamppua kannattaa, hänen täytyi nojautua vaunuin pyörään. Hän puri hampaat yhteen, vaan se ei auttanutkaan; kyynel nousi hänen silmäänsä ja sitten toinen, ja sitten kuumat kyyneleet toistensa perästä tippuivat maahan.

Eli seisoi häntä katselemassa, hän ei tohtinut sanoa mitään, sillä Marit ei ollut oma itsensä enään. Hän oli unohtanut yön tuulen ja pimeyden, katseli vaan näitä kasvoja, jotka olivat olleet hänen onnensa ja hänen turmionsa.

"Tahotko että minä herätän ketään?" kysyi Eli viimein, kun ei Marit liikahtanut.

Marit ikäänkuin heräsi unesta, kääntyi Elin puoleen ja sanoi hiljaa:

"Etkö luule että me kaksi voimme kantaa häntä? Sinä voit ottaa tämän lampun ja panna sen kivelle".

Eli teki niin, ja lampun liekahtelevassa valossa kantoivat he varovasti Anders'ia Skjölten ovesta sisään. He kantoivat häntä kamariin, jossa se sänky vielä seisoi, missä Tore oli maannut. Marit sytytti valkeaa, otti vettä ja pesi haavaa, sitoi liinan sen ympäri ja toi sitten puhtaita lakanoita sänkyyn. Eli oli avullisna; mutta he eivät virkanneet mitään. Kun panivat Anders'in sänkyyn sanoi Marit ainoastaan: "Tässä sängyssä kuoli Tore, isäsi".

Pian kaikki oli valmiina, Anders makasi hyvässä pehmeässä sängyssä, Marit istui hänen vieressään. Lamppu paloi pään-aluksen puolella ja Eli seisoi vieressä. Kauan aikaa ei puhuttu mitään, mutta viimein Marit sanoi: "sinun täytyy kaiketi lähteä kotia jälleen, minä hoidan sairasta".

Eli seisoi epäillen, mutta valmisti itseänsä sitten matkalle.

"Onko jotain, mitä tahdot mukaasi, niin sano", lausui Marit puristaen Elin kättä jäähyväiseksi.

"Kiitos, en tahdo mitään", sanoi Eli. Marit saattoi häntä ovelle.

"Kiitos tästä illasta", lausui hän.

"Niin, kiitos vaan tästä illasta".

Eli ajoi pois, ja Marit oli nyt yksinänsä. Hän meni sängyn luo, istui tuolille ja koetteli sairaan suonta vieläkö se tykytti. -- Vielä, ja raskas hengenveto ilmoitti myöskin että vielä oli henkeä hänessä.

Marit tarttui Anders'in käteen ja katseli yhtä mittaa hänen kasvojansa, tahtoisiko hän jotain. Näin hän istui koko yön. Ulkona suhisi yön tuuli ja pimeys peitti maat ja manteret. Mutta ylhäältä Skjölten akkunoista loisti vielä kirkas valo niin kauan kuin Eli sitä näki, ja siellä istui Marit Skjölte valvomassa Anders Bjaaland'in sängyn vieressä. Nyt hän ei enää kulkisi kuin rauhatoin henki suurissa huoneissa unetonna, pahojen aatosten ajamana. Nyt hän oli kaivattunsa löytänyt.

KOLMASTOISTA LUKU.

Aamupuolella rupesi Anders liikkumaan. "Eli" -- kuiskasi hän -- Eli!"

"Mitä sinä tahdot", kysyi Marit kallistaen päätänsä hänen suunsa puoleen.

"Eikö Eli ole täällä?" kysyi Anders, hän näki ett'ei se ollut Eli, joka kumartui hänen ylitsensä.

"Ei, se ei ole Eli", vastasi Marit. Anders nosti päätänsä hiukan ja katsoi Marit'in silmiin. "Kuka sinä olet?" kysyi hän.

"Nimeni on Marit", vastattiin tyynesti.

Anders'in silmät suurenivat ja puna nousi hänen poskilleen.

"Marit? -- Marit? hän, joka" -- --

"Hän, jonka kerran lupasit ottaa vaimoksi", lausui sama syvä ääni. -- Tämä soi niin juhlalliselta suuressa, autiossa huoneessa, jossa nämä molemmat olivat yksinänsä lampun himmeässä valossa. Anders'in pää vaipui alukselle, hän ei puhunut sanaakaan, mutta yht'äkkiä oli hänen silmäänsä tuli entänyt ja hän katseli Marit'ia. Viimein pani hän hiljaa kädet ristiin, vaan silmänsä katselivat yhä tuota korkeata kalpeata hahmua, joka hänen edessään istui.

"Olen pahasti rikkonut sua vastaan, Marit", sanoi hän viimein ja kyynel nousi hänen silmäänsä.

"Sitä on myöhäistä miettiä nyt, Anders Bjaaland", vastasi Marit ja katseli vakavasti hänen silmiinsä.

"Parempi myöhään kuin ei koskaan", vastasi Anders, "ja jos elämääni voisin uudestaan elää, niin" --

"Niin silloin menettelisit toisin, arvelet kai? Älä liikoja lupaa, Anders, on niin vaikea välistä lupauksia täyttää, tiedätkös". Marit painoi päätänsä alas laattiaa kohti, hän tahtoi salata sitä tuskaa, joka hänen kasvoissansa ilmauntui.

"Kun haudan partaalla ollaan, silloin ei valehdella", vastasi Anders, "ja tämä on kuolemakseni, sen minä varsin hyvin tunnen. Mutta sinä iskit kiinni, Marit, sinä olet kirouksena taloni kynnyksellä maannut".

"Olenko?" vastasi Marit; "olihan sulla vaimo karkoittamassa sitä kirousta".

"Jumala häntä siunatkoon, häpeällistä olisi moittia häntä. Mutta työ ei paljoa tuota kuin terveys on poissa, ja Jumalalla kaiketi oli omat tarkoituksensa sillä".

"Entäs kaikki rahasi, Anders? Saithan sinä täyden kukkaron?"

"Se kurja kulta pian suli pois; sillä eriskummallinen seikka se on, ett'ei rikkauden siunaus ole suuri kun ei rakkaus sen voimaa enennä, ja se seikka näetkös" --

"Mikä oli esteenä?" kysyi Marit.

"Oi -- minä olin kelvotoin mies kerran, ja minä sain kokea että unohtaminen ei ole niin helppoa, Marit".

Anders huokasi ja makasi liikkumatta; mutta Marit oli kumartunut vielä alemmas ja molemmin käsin tarttunut sängyn laitaan. Anders katseli häntä, itse oli hän ikäänkuin virkistynyt ja voimistunut, sairautta hän ei enää tuntenut. Sitten hän lausui:

"Minulla ei ole ollut monta onnellista hetkeä siitä päivästä, Marit; -- olen miettinyt kuinka voisin sovittaa mitä olen rikkonut, mutta en keksinyt mitään keinoa. Tarjosin poikaani -- kelpo, kunnon mies; -- mutta sinä heitit hänet hylkynä luotasi. Sitten tuli poikasi hää-tervehdyksellä, ja viimein ajoit vaimoni pois kepillä ja koiralla! -- Niin, ei itku miestä kaunista, mutta silloin kyyneleitä vuodatin, sillä minä ajattelin: Nyt jääkynttilöitä kasvaa Skjölten tuvassa etkä sinä voi niitä sulattaa".

Marit'in pää oli vaipunut alas peitteelle, hän vapisi.

"Miksi et sanonut tuota ennen", änkytti hän ja ääni oli vallan sortunut; "miksi et sanonut tuota ennemmin, Anders? Nyt olen laskenut mieheni hautaan ja lapsiani kasvatin vihassa ja ylpeydessä. Kaksi minua kiroo, kolmas istuu tyhjässä talossa puutetta kärsimässä ja poikani horjuu juopuneena ympäri pitäjää. Sinä olet syypää siihen, sinä olet kaikkeen syypää". Marit vaipui sänkyä vasten ja rupesi itkemään niin rajusti että olisi voinut luulla häntä sairaaksi. Kylmät kovat kasvot osoittivat nyt epätoivoa. Anders makasi rukoilemassa. "Jumala antakoon mulle syntini anteeksi", lausui hän, "vaan etkö sinä siis voinut anteeksi antaa, Marit?'

"Sinä eroitit minut sukulaisistani ja ystävistäni, kodista ja talosta. Sitten petit minut ja ajoit minut ulos avaraan maailmaan. Minunko oli näkeminen sinua iloisena ja onnellisena? Ja sinäkö saisit pilkata minua, kuullessasi että kävin kerjäämässä kuivaa leipää? Mutta miksi et sanonut että yhtä kaikki olin sinulle rakas? Miksi et voinut sanoa että kärsit puutetta? Olisit ainakin voinut sanan lähettää. Mutta sinä et tullut, etkä lähettänyt sanaa!" Marit pysähtyi vähän, sitten aloitti hän taas, vaikka tyynemmin. "Luulet kenties että minä olen viettänyt onnellista elämää tässä talossa. Mutta minä tiedän mitä ei yksikään ihmissilmä ole havainnut, että Marit Skjölte valehteli kun hän sanoi että rahat saavat maailmassa kaikki aikaan, vaikka hän taisteli kovasti saadaksensa sitä sanaa toteutumaan. Ja minä tiedän että ihmiset valehtelivat kun sanoivat Marit'ia kovaksi ja kylmäksi; sillä jos sinä vaan olisit tullut, Anders, -- sinä olisit saanut olla vaikka kuinka köyhä ja kurja -- hän olisi heittänyt Skjölten pois ja tehnyt käsillänsä työtä sun edestäsi niin kauan kuin hänessä olisi ollut verenpisaraa. Ja jos vaan olisit lähettänyt sanan -- -- Jumala tietää että hän olisi ollut yhtä lempeä ja hyvä kuin joku toinen vaimo".

"Kerran tuli kuitenkin sanansaattaja, Marit; mutta sinä ajoit sen pois, ja leipä, minkä sain, oli vieraan käden antama".

Marit katseli Andersia. "Minulta tuo lähetys tuli", sanoi hän hiljaa.

"Tuliko se sinulta, Marit? -- Herra Jumala, tuliko se sinulta?" Vähän sen jälkeen tarttui hän Marit'in teen, sanoen: "Herra Jumalamme on kummallisia teitä meitä johtanut, emmekö siis anna anteeksi ja kiitä kaikesta mitä on tapahtunut?"

"On kaiketi parempi myöhään, kuin ei koskaan", vastasi Marit ja pusersi hänen kättänsä.

"Minun poikani sinua löi", lisäsi hän hetken perästä; "mutta jos hän ei olisi sinua lyönyt, niin et makaisi tässä".

"Ei ei! usein paha hyväksi käännetään", vastasi Anders.

"Mutta nyt on minun voimani lopussa", jatkoi Marit; "olen kauan tietänyt, että kun sinä tulet, on minulla loppu käsissä. Nyt seurakuntalaisten ei enää tarvitse katsella Marit Skjölteä, kun hän kirkolle kulkee. Nyt hänestä tulee vanha kyyryselkäinen vaimo, jonka täytyy sauvaansa nojautua. Nyt renki voi minulle nauraa, poika ajaa minut ulos kyökistä ja koira juosta minun kumoon omalla pihallani ja lapset riidellä perintökullasta. No niin -- niin käypi -- mutta se on yhtä kaikki parempi kuin valhe, ja minä tunsin että tulin liian vanhaksi nyt taistellakseni itseni ja sinun kanssa".

"Jumala, Vapahtajamme, juuri rauhan antaa sairaille ja väsyneille, jommoisia me olemme", sanoi Anders, "ja suurin onni on saada rauhassa kuolla".

"Niin sanoi hänkin, Tore, mieheni", vastasi Marit.

"Hän oli varmaankin hyvä ja lempeä mies", sanoi Anders.

"Niin hän oli -- liian hyvä", vastasi Marit. "Mutta kerran hän erehtyi ja se oli kun otti minut vaimoksensa. Sitä erehdystä hän saikin maksaa".

Pitkä vaiti-olo. He pitivät toinen toisensa käsiä, näytti siltä kuin ei kukaan olisi voinut toista päästää. Marit'in ääni oli niin tyyni, tuo kylmyys ja kovuus oli ikäänkuin pois pyyhitty hänen kasvoistansa, ja Anders'in silmistä loisti sydämen onni.

"Kuinka ihmeellistä että me kaksi nyt yhteen satuimme", sanoi hän katsellen Marit'ia.

"Niin ihmeellistä se oli", vastasi Marit.

"Ja mitä ei meistä tullut, se tuli lapsistamme; sinun täytyy muistaa Eliä".

Marit nosti päätänsä ja katseli tarkasti Anders'ia.

"Nyt sinun varmaankin tulee kuolla, Anders; sillä Tore lausui juuri saman".

"Niin, niin, ei suinkaan vene kauan enää kannata, mutta minä luotan sinuun, Marit. Vaimoni istuu kotona ja on köyhä".

"En minä aja ketään pois toista kertaa", vastasi Marit. Anders katseli häntä kiitollisesti, ja makasi sitten aivan liikkumatta.

Kävi niinkuin sairaitten usein käy. Yht'äkkiä virkistyvät ja voimistuvat niinkuin ei heitä mikään vaivaisi; mutta sitten surkastuvat jälleen, vaipuvat uneen, ehkä kuollonkin uneen.

Anders makasi ikäänkuin tainnoksissa. Marit istui paikallaan käsi Anders'in kädessä. Näytti kuin ei hän koskaan väsyisi.

Aurinko oli noussut tunturin yli ja heitti säteitänsä sänkyyn, jossa Anders makasi.

Talonpoikaistaloissa alkoi vilkas elämä, miehet menivät työhön, koira pudisti kahleitansa, työvaunut rätisivät tiellä; mutta Marit ei kuullut mitään. Hän istui liikkumatta Anders'in sängyn vieressä. Pihalla seisoivat rengit ja piiat juttelemassa, he eivät ymmärtäneet mikä emäntää vaivasi tänä päivänä. He eivät olleet saaneet ruokaa vielä. Mutta siinäpä Vigleif tuli mäkeä ylös. Hän näytti sellaiselta, joka on miehen tappanut, niin synkkä ja epäileväinen oli katsantonsa. Hiukset olivat pörröset ja kaulaliina sitomatta. Kun näki miehet pihalla, aikoi hän hiipiä niiden ohitse, mutta mietti tarkemmin ja meni suoraan heidän luo.

"Missä on äitini?" kysyi hän.

"Arvattavasti sängyssä", vastasi eräs mies, "sillä me emme ole saaneet märkää eikä kuivaa tänään". Tyttöjoukko nauroi. Vigleif ei vastannut mitään, juoksi vaan sisään ja tarttui hänen kamarinsa lukkoon.

Marit oli kuullut jyskeen. Hän tunsi hyvin sekä askeleet että äänen. Hän nousi yht'äkkiä vuoteen vierestä, ojensi ruumiinsa vielä kerran suoraksi ja meni vakavin askelin laattian yli. Ovessa kohtasi hän Vigleif'in. Tämä katseli häneen, mutta loi kohta jälleen alas silmänsä. Marit ei sanonut sanaakaan, vaan meni hänen ohitsensa, aukaisi oven omaan kamariinsa ja Vigleif seurasi häntä. Ovi suljettiin; äiti ja poika olivat kahden kesken. Marit katseli Vigleif'iä, mutta tämä ei uskaltanut vastata hänen silmäykseensä. Viimein heitti hän raivoissaan lakin laattialle, heittäysi tuolille, laski päänsä ja käsivarret pöydälle ja rupesi ankarasti itkeä nyyhkyttämään. Marit seisoi kuin patsas ja katseli häntä; hän hengitti syvään muutaman kerran. "Mikä sinun vaivaa?" kysyi hän viimein. Vigleif hypähti seisaalle kuin hullu ja löi nyrkkinsä pöytään.

"Mikäkö minua vaivaa?" sanoi hän. "Että olen lyönyt miehen kuoliaaksi! Eikö se ole mitään, mielestäsi, se? Että pian tulevat viemään minut nimismiehen luo! Mutta sinun on syy, kaikkeen olet sinä syypää. Miksi olet minua kasvattanut tämmöiseksi villiksi, kuin olen?" Ja Vigleif heittäysi taas istumaan ja itki entistä ankarammin.

Marit piti pöydästä kiinni, hän tuskin jaksoi seisoa.

"Sinun ei pitäisi moittia äitiäsi omista vi'oistasi", sanoi hän; töin tuskin sai hän sanat kuulumaan.

"Omista vi'oistani! ha -- ha -- ha --" ja nauraen tukahdutti Vigleif itkun, "omistako vioistani! Ehkä et pyytänytkään minua lyömään häntä? Olitko kenties tyytyväinen siihen mitä häissä tein?"

Marit vaipui valittaen eräälle tuolille; se oli totta, liiaksikin totta. Nyt poika seisoi hänen edessänsä uhkaavana tuomarina.

"Mutta kuuletko äiti", jatkoi Vigleif, lyöden nyrkkiänsä pöytään, "tänne en jää päiväksikään, en tunniksikaan. Tahdon mennä Amerikaan, niiden luo, jotka ovat ennen lähteneet, veljesi ja sukulaistesi luo. Sinun pitää antaa minulle rahoja ja kohta. Talon ja perintöni kanssa voit tehdä miten tahdot, mutta rahoja sinun pitää antaa minulle".

"Ethän toki puhu totisesti, Vigleif?" änkytti Marit, "et sinä saa lähteä pois luotani".

"Tahdotko että minun pitää kuljeskella täällä häpeäksi sinulle ja itselleni? Tahdotko että minun pitää istua täällä kahleet jaloissa ja olla häväistynä elin-ajakseni? Etkö näe että olen vihattu koko pitäjässä? Etkö näe että toverit nauravat minulle sekä että kaikki siivot ihmiset peräytyvät kun minä tulen saapuville? Amerikaan minä tahdon, vaikkapa saisin ryömiä sinne. Minä olen jo kauan sitä miettinyt, tänne minun ei ole jääminen".

Marit vaipui tuolilta alas, hän makasi rukoilevin silmin poikansa jalkojen juuressa, hän syleili hänen polviansa; vaan hän ei saanut sanotuksi muuta kuin: "Vigleif -- sinä tapat minut, Vigleif".

Vigleif koetti repiä itseänsä irti. "Sinä et voi minua pidättää, äiti; sillä nyt ei auta rukoukset eikä parkumiset, ja minun täytyy rientää, muuten kaikki tulee ilmi ja minä vangitaan. Lähden nyt kaupunkiin, sinä voit lähettää vaatteeni jälestäpäin, mihin, sen olen kirjoittava, vaan älä kellekään sano missä olen. Sitten sinun täytyy lähettää rahoja, jos et lähetä, niin minä lainaamalla pyrin eteenpäin yhtä kaikki. Jää hyvästi, äiti, ja kiitos siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet. Saat nähdä että minusta tulee kelpo mies vielä."

Vigleif riisti itsensä irti ja juoksi ulos ovesta. Marit nousi polvilleen, hän näki varjon menevän ikkunan ohitse -- ja poissa oli Vigleif. Hetken aikaa istui hän vielä kyyryyn vaipuneena tuolilla, nousi sitten ja meni Anders'in luo. Anders oli herännyt melusta; hän oli noussut, nojautuen kyynyspäähän, kuullaksensa. Mutta siinä tuli Marit kalman kalpeana ovesta sisään. Hän vaipui alas sängyn viereen, heittäysi peitteelle ja lausui nyyhkyttäen: "Sinä olet kostettu, Anders Bjaaland, nyt minä kadotin viimeisen poikani!"

NELJÄSTOISTA LUKU.

Tosi oli mitä Marit oli ennustanut; Anders Bjaaland'in viimeinen hetki oli tullut. Vielä samana yönä kuoli hän. Eli oli iltapäivällä ollut Skjöltessä ja istunut siellä muutamia tuntia, jotta Marit sai nukkua vähän aikaa. Marit ja Eli eivät olleet paljon puhuneet keskenänsä. Hänen tullessansa oli Marit vaan sanonut: "Nyt Vigleif on lähtenyt", ja hänen mennessään oli Marit kysynyt, niinkuin viimein, oliko mitään, jota hän tahtoisi. Anders ei myöskään ollut puhunut mitään. Hän makasi äänetönnä, kädet ristissä ja ainoastaan hänen jääkylmistä kasvoistaan huomattiin että kuolema nyt oli tullut; se tuli niin huomaamatta.

Marit pysyi pystyssä kaiken tämän tapahtuessa. Hän käveli tyynenä, hiljaisna, järjesti itse arkkua ja hautajaisia, hän tahtoi että Anders Bjaaland kannettaisiin Skjöltestä ulos. Kirkkomaassa hän laskettiin Toren viereen; se oli Marit'in tahto. Ei pidetty mitään peijaisia hänen jälkeensä. Eli oli pyytänyt Maritin tulemaan hänen ja Baard'in luo, joka viimemainittu nyt oli tullut kotia, mutta Marit ei suostunut tulemaan. Eli oli silloin tullut Marit'in luo muutamaksi tunniksi.

Seuraavana päivänä ei Marit kyennyt nousemaan sängystä. Palvelijat lähettivät hakemaan Eliä, sillä hän oli usein käynyt Skjöltessä viime aikoina. Hän tuli ja Marit oli silloin vallan horroksissa. Hän makasi puhuen itsekseen pitkiä puheita ja rupesi virsiä laulamaan korkealla äänellä. Eli hankki erään vaimon, joka valvoi äidin luona; mutta kun suinkin pääsi tuli hän itse hänen luoksensa. Marit katseli häntä niin kummallisella tavalla, joka kerta kun hän tuli ovesta sisään; vaan hän ei sanonut sanaakaan. Tätä kesti koko viikon; vaan sitten parani Marit sen verran, että makasi rauhallisemmin. Kerran oli hän tarttunut Elin käteen ja pusertanut sitä, mutta siinä kaikki. Myöhemmin oli hän kysynyt siltä vaimolta, joka häntä hoiti, eivätkö hänen muut tyttärensä tietäneet hänen olevan sairaana.

Kun Marit taas pääsi jalkeille oli tuskin mahdollista häntä tuntea enään. Tuo suora, solakka selkä oli kyyristynyt, hänen kovat kasvonsa olivat heltyneet, melkein nöyriksi muuttuneet. Hän oli paljon vanhemman näköinen. Hän kävi sauvan nojassa ja astui kankeasti. Nyt hän ei ilmestynyt enää pihalle auringon noustessa, lennättänyt palvelijoita heidän töihinsä, minkä itäänpäin, minkä länteen. Häntä ei enää tavattu pellolla työväen luona, eikä läävässä karjapiian luona, eikä väentuvassa ruoka-aikana. Hän käveli vaan omissa ajatuksissaan, siinä huoneessa, jossa Anders oli viimein maannut, eikä huolinut ruoasta eikä talon hoidosta. Kaikki kävi niinkuin kävi. Jos talo olisi kaatunut hänen päällensä, ei hän olisi liikuttanut sormeakaan sitä estääksensä. Seudussa kävi kummallisia huhuja Marit'ista. Ihmiset arvelivat sitä ja tätä, kaipasivat häntä sekä maantiellä että kirkossa, mutta Marit ei mennyt ulos ja hänen tuolinsa kirkossa oli tyhjä. Ainoa, jonka Marit oli kutsunut luoksensa, oli pappi. Hän oli käynyt Skjöltessä useita kertoja ja Marit oli puhunut kauan hänen kanssansa.

Eräänä päivänä nähtiin Marit'in hitaasti kulkevan sitä mäkeä ylös, joka vei talolle, missä toinen hänen tyttäristään asui. Vaivalla astui hän korkean kynnyksen yli. Tytär seisoi kyökissä pesemässä vaatteita, hänen sisarensa oli par'aikaa käymässä hänen luonansa. He varsin hämmästyivät, kun heidän äitinsä astui sisään. Talon emäntä seisoi vaate kädessä ja töllisteli äitiänsä.

"Hyvää päivää", sanoi Marit kun oli hiukan hengähtänyt. Hän jäi seisomaan oven suulle.

"Hyvää päivää sinullekin", vastasivat sisarukset.

"Oletko ulkona kävelemässä?" lisäsi emäntä.

"Niin olen", vastasi Marit.

"Saat olla niin hyvä ja mennä kamariin".

"Kiitoksia". Marit meni kamariin. Molemmat sisaret vaihtoivat muutamia sanoja tämän tapauksen merkityksestä ja menivät sitten sisään. Marit seisoi vielä laattialla.

"Saat olla niin hyvä ja istua", sanoi emäntä jyrkästi, ja Marit kävi istumaan.

"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" kysyi Marit.

"No kyllä minulla on kiiru tänään, mutta kyllähän sinä voit istua sentään", vastasi emäntä.

"Menen kohta jälleen", sanoi Marit, "kun vaan saan hiukan levähtää. Tämä talo on nyt minusta liian korkealla ja minä melkein kompastun kynnykseen".

"Ei se ole entistään korkeammalla", vastasi emäntä.

"Ei suinkaan olekkaan", sanoi Marit. Hän istui vähän aikaa ja katseli ympärillensä. Eräässä kaapissa seisoi muutamia kirkkaita hopeakannuja, ja kirkkaita vatia ja astioita riippui seinällä.

"Rikkaan miehen talo tämä näyttää olevan, eikä sitä tarvitse kullata, joka jo kiiltää. Muuten kyllä sanotaan ett'ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, vaan eihän ole uskomista kaikkia, mitä ihmiset puhuvat". Marit istui ja jutteli vähän itseksensä eikä katsellut tyttäriänsä.

"Muuten olen tullut sanomaan", ja Marit nojautui keppinsä nuppuun, "että olen aikonut kirjoittaa testamenttini huomenna; sillä minä käyn päivä päivältä heikommaksi eikä vene suinkaan kannata kauan enää".

Tyttäret katsahtivat toisiinsa, ja talon emäntä siirtyi likemmäksi Maritia.

"Jäät kai ainakin tänne päivällistä kanssamme syömään", sanoi hän kiiltävänä kuin auringon paiste.

"Ei, ei, voisi tulla hietaa pesuvaatteisin", vastasi Marit ja nousi, "minulla on paljon tekemistä vielä tänään. Kun kukkarossa kilisee, niin padassa jupisee, sanoo vanha sananlasku. Te voitte poiketa Skjölteen ja ottaa miehenne mukaan sinä päivänä, joka kuolinpäiväni jälkeen nousee; sillä silloin testamentti luetaan. Jääkää hyvästi", sanoi hän sitten ja ojensi kätensä tyttärilleen. "Jumala taivuttakoon mitä on kovaa, vahvistakoon heikkoja ja tehköön meille kaikille hyvää", lisäsi hän, kyyneleitten sortamalla äänellä, pusertaen heidän käsiänsä. Sitten hän meni ja tyttäret jäivät hämmästyneinä seisomaan keskelle huonetta.

Marit ei mennyt kotiin, vaan kulki lahden ympäri menevää tietä myöten ja suoraan Baardin taloa kohti. Siellä hän kolkutti ovea. Baard ja Eli istuivat molemmat tuvassa kahvia juomassa. He olivat kuin puusta pudonneet nähdessään Maritin; sillä ensi kerran hän nyt astui heidän kynnyksensä yli.

"Hyvää päivää", sanoi Marit, ojentaen Baard'ille kättä. "Jumalan rauha talossa".

"Kiitos", sanoi Baard, tarttui hyvin ujosti Marit'in käteen ja kumarsi.

Eli pian tointui.

"Ei, mutta sepä ystävällistä sinulta, äiti, kun poikkesit meille", sanoi Eli "käy nyt istumaan".

"Niin, etkö tahdo istua?" kysyi Baard ja pyyhki hihallaan penkkiä.

"Kiitos, kiitos", sanoi Marit ja kävi istumaan.

"Kyllä kai sinulla on kahvia äidillesi, Eli?" kysyi Baard.

"Kahviako? Se on tietty; mutta etkö tahdo ruokaa?" kysyi Eli, "on kyllä yksinkertaista, mitä minulla on, mutta saisit pitää hyvänäsi yhtä kaikki.

"Kiitos kahvista", sanoi Marit, "mutta ruokaa en tahdo".

Pian kaikki kolme istuivat kuppiensa ääressä.

"On kaunis ilma tänään", sanoi Marit.

"Niin, se on totta", sanoi Eli.

"Niin, tämä ilma on edullista perunoille", lisäsi Baard.

Juteltiin sitten ilmasta, sadosta ja useista asioista.

"On hyväksi eduksi sille, joka saa sadon Skjöltestä tänä vuonna", sanoi Marit.

"Sen olet kai itse saava", sanoi Baard.

"Ei ole helppo tietää kuinka kauan elää", vastasi Marit.

"Kuinka voit puhua noin, äiti", sanoi Eli, "Jumalan avulla elät kauan vielä".

"Niin, toivokaamme parasta", lisäsi Baard, "ja häpeä sille, joka sinua kadehtii. Ihmiset puhuvat siitä kuinka mainio kartano Skjölte on, ja suurin kunnia siitä on tuleva sinulle, sanotaan".

"Niin, ja tosi se on" sanoi Eli.

"Hm --" sanoi Marit, "jos olisi tehty yhtä hyvää työtä sisällä kuin ulkona, niin ei hätää olisi". Ja hän katseli surumielisesti noita molempia, jotka istuivat hänen edessänsä.

"Ei suinkaan kukaan tahdo moittia sinua mistään", sanoi Baard vitkastellen, jotain hänen piti sanoa.

"Jos ei muut, niin ainakin minä itse" vastasi Marit.

Siitä asiasta ei puhuttu sen enempää. Marit katseli uteliaasti ympärillensä.

"Vai täälläkö sinä olet asunut niin kauan, Eli", sanoi hän viimein; "Skjöltessä on somempi", lisäsi hän.

"No niin, jos olisin tietänyt sinun tulevan, niin olisimme täälläkin hieman siivonneet", sanoi Eli pudistaen päätänsä, "mutta täällä on kuitenkin tarpeeksi hyvä meille kahdelle, näetkös".

"No niin, aina on parempi istua puupenkillä nauramassa, kuin polstarilla itkemässä", sanoi Marit.