Chapter 5

Hän oli rohkaissut mieltänsä ja kysynyt äidiltänsä eikö hän voisi mieltänsä muuttaa, ja miksi hän oli niin suuttunut Baard'iin ja hänen isäänsä; mutta Marit oli vaan vastannut ett'ei se koskenut Eliä: että totteleminen oli nuorison asia, sekä ett'ei lehti saa pilkata juurta. Tuli vielä se lisäksi, että Baard juuri näinä päivinä oli ostanut pienen maatilan, joka oli ollut hänen mummonsa oma, pienen talon metsässä tuolla vuonon toisella puolella, jonka piipusta Marit oli nähnyt sinisen savun nousevan silloin kuin hän nuorena tyttönä istui vuorella uneksimassa. Baard tahtoi vetäytyä niin paljon kuin mahdollista pois kaupasta ja naituansa elää tämän pienen maatilkun tuloilla. Tämän kaiken oli Baard tehnyt Elin tähden, kuinka Eli nyt voisi häntä jättää! Kyynelsilmin jätti Eli jäähyväiset äidillensä. Äiti ei saisi uskoa, sanoi Eli, että hän nyt tai ennen oli sydämessään nurjaa mieltä kantanut äitiänsä kohtaan, mutta hänen oli mahdotointa päättää toisin kuin nyt oli päättänyt. Marit vastasi vihoissaan, ett'ei ollut uskonut pesässä olevan lintua, joka tahtoi häväistä omaa pesäänsä. Hän muisti mitä oli sanonut ja oli sanansa pitävä. Eli sai nyt maata niin kuin oli sijansa valmistanut. Samana iltana sanoi Marit Vigleif'ille ett'ei hän ja Eli voinut sopia ja että Eli sentähden oli hankkinut itsellensä palveluspaikan.

"No niin, hänen piti aina olla toisellainen kuin muut", vastasi silloin Vigleif.

Eli oli mennyt sulhasensa luo, valittanut asiasta hänelle ja pyytänyt häneltä neuvoa. Baard oli kuin puusta pudonnut kuullessansa mitä oli tapahtunut. Hän lupasi ett'ei Elin tarvinnut puutetta kärsiä niin kauan, kuin Baard'illa oli kaksi vahvaa käsivartta, hän tahtoi sitten neuvotella isänsä kanssa. Eli saisi olla tämän luona sill'aikaa taloutta hoitamassa. Baard teki niinkuin oli luvannut; hän meni vuorten yli puhuttelemaan isäänsä, ja päätettiin silloin että heidän häitänsä vietettäisiin samana syksynä. Jos Vigleif olisi käynyt kirkossa viime aikoina, olisi hän saanut kuulutuksen, mutta sekä hän että Marit olivat harvoin kirkossa nyt, Toren kuoleman jälkeen.

Häitä vietettiin kuten sanottu syyspuolella, ja samana päivänä kun Vigleif oli keskustellut äitinsä kanssa. Oli pienet hiljaiset häät; sillä heillä ei ollut liikoja varoja eikä isä pitänyt tanssista ja senkaltaisista huvituksista. Pöytä oli katettu keskelle pientä tupaa, ja koska ilma oli lauhkea oli ovi avattu pihalle päin, jotta saataisiin enemmän tilaa,

Siinä istui vanha Anders Bjaaland ja muutamia Baard'in ystäviä kotipaikoiltansa. Anders oli juuri kyynelsilmin siunannut nuorta pariskuntaa. Hän muisteli itseänsä ja Marit'ia. Sitten lauloivat virren ja rupesivat juuri syömään kalaa ja puuroa. Vaan äkkiä kuultiin hevosen juoksevan ulkona ja ääni, joka tiedusteli pikku-pojilta, jotka seisoivat pihalla. Aiottiin juuri katsoa ken siellä, kun hevonen juoksee ovesta sisään. Mies, joka istuu sen selässä, repii suitsista, lyö piiskalla, jotta hevonen nousee pystyyn ja lyö etujalkansa pöytään vatien ja talrikkien päälle. Vieraat syöksevät pois, heittävät paetessaan kumoon penkit ja pöydän, laattialle jää kauhea sekasotku: pöytäliinoja, olutta, rikkinäisiä astioita ja ruokaa. Hevonen on raivoissaan ja musertaa kaikki, mitä tielle joutaa. Naiset huutavat ja sulhanen juoksee ottamaan hevosta suitsista kiinni, mutta hän saa lyönnin piiskan varrella, joka tekee käden vallan hermottomaksi, eikä aikaakaan niin Vigleif on taas poissa huoneesta, heiluttaa lakkiansa ja huutaa: "Kiitoksia Eli hää-kutsumuksesta sekä minun että äidin puolesta".

Eli oli käynyt kalman kalpeaksi ja vieraat seisoivat kuin kivettyneinä katsomassa toinen toistansa. Viimein astui Anders esiin, lausuen vapisevalla äänellä: "Ei ole mitään kätkettyä, jok'ei ilmiin tule, mutta Jumala pelastakoon meitä kaikkia pahasta. Veisatkaamme virsi yhdessä". Ja nyt lauloivat virren, mutta eivät löytäneet siitä oikeaa iloa. Sulhanen oli käynyt synkkämieliseksi, Anders istui koko illan omissa ajatuksissaan ja vieraat lähtivät varhain kotia. Surkeat häät Eli parka sai.

Tultuansa kotia, pani Vigleif hevosen talliin, meni tupaan eikä ollut millänsäkään koko asiasta. Äiti häntä katseli, mutta kun Vigleif ei sanonut mitään, niin meni hän ulos. Vähän ajan perästä hän tuli sisään ja sanoi: "Mitä olet hevosen kanssa tehnyt? Se seisoo vapisemassa, niinkuin olisi karhun kynsissä ollut, ja märkä se on kuin suosta nostettu".

"Oo -- se on vaan ollut häissä", vastasi Vigleif.

KYMMENES LUKU.

Kului muutamia vuosia. Marit eli omassa talossansa ja Eli eli omassa talossansa. He eivät koskaan toinen toistansa nähneet; mutta kylmä vuono olikin heidän välillänsä. Marit tiesi että Elin oli tukala tulla toimeen ja että saivat kovasti työtä tehdä sekä Eli että hänen miehensä, vaan ei hän koskaan pienintäkään hänelle lähettänyt. Tämänhän Eli oli valinnut, hän sai nyt kantaa seuraukset. Mutta vaikka Eli olisi saanut valita tuhatta kertaa uudestaan, olisi hän valinnut samoin. Hän tunsi itsensä onnelliseksi kaikessa köyhyydessään. Baard oli hyvä ja siivo, mitä muuta hän taisi toivoakaan? Surullista oli hänestä vaan ajatella äitiänsä, joka istui yksinänsä kotona Skjöltessä. Hän tahtoi niin mielellään olla iloksi hänelle, olisi niin mielellään suonut äidin vaan nyykyttävän päätänsä hänelle kun kävi hänen ohitsensa kirkon käytävällä sunnuntaisin. Mutta Marit astui suorana ruhtinaallisena sijalleen eikä tervehtinyt häntä eikä ketään muutakaan, ja mitä Eli voisi tehdä? Hänen täytyi odottaa, niinkuin pappi oli sanonut, odottaa kunnes Jumala itse tuota kovaa sydäntä liikuttaisi. Se voi kestää kauan, voi piankin tapahtua; mutta, ennenkuin kaikki se viha ja kaikki koston ajatukset, joita Marit oli ko'onnut näinä vuosina ja kätkenyt, ennenkuin ne olivat ilmi päässeet, ennen ei ollut ajattelemista sovintoa. Hän oli vanha nyt, kenties hän olisi tahtonut rauhaa ja lepoa; vaan levätä ei hän voinut ennenkuin oli saavuttanut sen, minkä tähden oli elänyt, hän ei voinut uskoa että löytyi vanhurskas Jumala, ennenkuin hänen pilattu elämänsä oli kostettu. Mutta koston päivä tuli ennemmin kuin hän toivoikaan.

Eräänä päivänä kun Marit seisoi pihalla tuli hänen luoksensa vanha vaimo. Hänellä oli ryppyset kasvot ja melkein lumenvalkoiset hiukset. Sauvan nojalla hän käveli, käsivarrellansa kantoi hän lankoja ja kudottuja vaatteus-kappaleita. Nähdessänsä Marit'in ojensi hän käsivarttansa lankojen kanssa.

"Tarvitsetteko lankoja, muori", sanoi hän matalalla, nöyrällä äänellä; "on hyviä ja vahvoja lankoja, koettakaa vaan".

Ja vaimo tarjosi hänelle pasman.

"Täällä on lankoja tarpeeksi talossa", vastasi Marit lyhyesti.

"Vai niin", sanoi vaimo, ottaen langat takaisin. Hän seisoi siinä vielä hetken aikaa.

"Entäs sukkia sitten?" lisäsi hän; "Jumala siunatkoon sinua jos ostat jotain".

"Oh mene tiehesi, ei minulla nyt ole aikaa jutella kanssasi".

"Ei, ei", huokasi vaimo, vaan hän ei mennyt. Marit oli ottanut pytyn ja mennyt sitä pesemään kaivolle. Vaimo meni hänen jälkeensä.

"Ei suinkaan sinulla ole mitään vanhoja vaatteita, vanhoja housuja taikka vanhaa paitaa?" sanoi hän pyyhkien silmiä kädellään. Marit kääntyi suuttuneena.

"Minusta sopisi paremmin tuommoisen vanhan vaimon, kuin sinä olet, istua kotona tuvassaan, kuin juosta vaan ympäri kerjäämässä", sanoi hän.

Vaimo kallisti päätänsä ja leuka vapisi.

"Niin, Jumala paratkoon, jos sen voisin tehdä", sanoi hän, "mutta mieheni makaa kuoleman käsissä eikä ole voinut moneen kuukauteen työtä tehdä, ja jos ei hänen ole nälkään kuoleminen, niin minun täytyy hankkia ruokaa mistä hyvänänsä".

"Mistä olet kotoisin?" kysyi Marit.

"Olen kotoisin naapuriseurakunnasta vuorien tuolta puolen", vastasi vaimo.

"Ja sinä tahdot luuletella ihmisiä että kulet tuota pitkää tietä kun miehesi on kipeä?"

"Jumal' auttakoon minua syntistä ihmistä, kyllä se on totta! Hän itse pyysi minua menemään, sillä hän ei mielellään kerjää ruokaa keltään. Hän sanoi minulle: Kuule Kari, sanoi hän, luuletko jaksavasi mennä vuoren yli poikamme luo, niin mene sinne ja kysy voiko hän tällä välin antaa minulle vähän apua; sillä ei suinkaan se ole Jumalan tahto että minun aina pitää maata tässä tuskassa, sanoi hän. Ota sitten mukaan lankoja, joita olet kehrännyt, sanoi hän, ja hanki niin paljon rahoja kuin voit kokoon saada, sanoi hän. Sillä minulla on poika, joka asuu täällä päin, tiedätkös".

Marit'in kasvot olivat kuumiksi käyneet, hän tuijoitti vaimoon yhtä mittaa.

"Onko sulla poika näillä paikoin? Miksi et sitten mene hänen luoksensa?"

"Olen juuri matkalla hänen luo", vastasi vaimo, "mutta kun menin tämän suuren kartanon ohitse, aioin koettaa saada myydyksi lankoja täällä ja arvelin myös saavani vähän neuvoja tien suhteen, sillä minä en ole koskaan ennen käynyt näillä seuduin. Mutta hän taitaa asua vuonon toisella puolella, hän on naimisessa Marit Skjölten tyttären kanssa. Sinä tunnet kai Marit'in?"

Marit oli purrut hampaansa kokoon.

"Kaiketi, se on mahdollista", sanoi hän ja silmänsä katselivat vaimoa vielä terävämmin.

"Niin, ei suinkaan hän asu kaukana täältä, hän on kaikkialla tunnettu. Ihmiset sanovat että hän on käen emon tapainen, joka laskee poikiansa muiden pesiin. Ja sitten hänellä on poika, joka ei kuulu tekevän muuta kuin koiran kuria".

"Vai niinkö sanotaan", lausui Marit nauraen pilkallisesti; "entä jos tämä poika ajaisi tuommoisen akan ulos portista, ehkä hän kykenisi siihen kuitenkin?"

Vaimo katseli kauhistuneena Marit'ia. "Jumala auttakoon ja varjelkoon, olisiko tämä --"

"Niinpä niinkin, juuri minä", vastasi Marit, ojensi ruumistansa suoraksi, katsellen vaimoa sellaisella silmäyksellä kuin kissa kun sillä on kynsissä pyydetty lintu.

"Vai sinä olet Kari Bjaaland", lisäsi hän ja katseli vaimoa ylenkatseellisesti kiireestä kantapäähän. "Sinä et ole aivan niin rohkea nyt kuin hääpäivänäsi, jolloin levittelit itseäsi alttarin edessä. Mihinkä koko prameutesi nyt on joutunut? Onko hän sitä kuluttanut puolestasi, töllerö raukka? Silloin aioit heittää minulle leipäpalasen, kuin kerjäläiselle, ja nyt tulet minun luo tyhjin käsin. Muistatko sitä?"

Vaimo seisoi vavisten, niin peloissaan oli hän. Kun havaitsi jotain mahdollisuutta siihen, aikoi hän luikahtaa pakoon. Mutta Marit tarttui hänen käsivarteensa.

"Etpä niinkään helposti pääse", sanoi hän pitäen akasta kiinni; "tadikolla ja koiralla olet ajettava ulos. Vigleif!" huusi hän. Vigleif -- tuli.

"Päästä irti koira ja ota tadikko tuosta ja aja tämä akka ulos portista".

"Onko se varastanut?" kysyi Vigleif.

"Niin, se on varastanut", vastasi Marit.

Vaimo repäisi itsensä irti ja juoksi ulos portista, mutta koira oli hänen jälessänsä, puri ja haukkui ja Vigleif heitti tadikon hänen jälkeensä, jotta vaimo oli kaatumaisillaan. Hän pudotti sauvansa, vaan hyppien ja ontuen juoksi hän mäkiä alas niin että hietaa ja pieniä kiviä lensi hänen ympärillänsä, ja vasta kun ei hän enää kuullut koiraa takanansa, kaatui hän ja meni tainnoksiin. Marit seisoi aitaan nojautuneena ja katseli tätä. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä käyneet totisiksi.

"Tunsitko tämän akan, äiti?" kuuli hän jonkun takanansa lausuvan. Se oli Vigleif, joka seisoi siinä uuteliaana.

"Tunsin", vastasi äiti lyhyesti ja meni sisään.

Marit kulki talonsa suurten huoneitten läpi; vaan hän ei saanut mitään rauhaa. Hän aikoi ruveta kutomaan, vaan kätensä ei kyennyt sukkulan heittämiseen. Anders makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa mihinkä vaan meni. Hän kuolee nälkään jos hän ei apua saa. Marit istui penkille, kaikki muistot heräsivät ja kulkivat hänen ohitsensa siitä ajasta asti kun hän vuorella istui ja näki höyrylaivan lähtevän pois. Hän näki tuon miehen, joka seisoi niitulla puhumassa Marit'in kanssa, hän näki saman miehen pulskeana ja keveänä kulkevan mäkeä ylös.

Mitä tämä mies oli tehnyt? Hän oli antanut kullan kiillon itseänsä so'aista. Nyt hän oli köyhä ja kipeä, ja se, joka oli Anders'ia houkutellut, oli saanut kärsiä Marit'ilta kovaa kohtelua, oli kerjännyt ruokaa hänen pöydästänsä. Mutta _Anders_ makasi kuoleman kielissä.

Marit käveli edestakaisin huoneissaan, kuin rauhatoin henki; hänen silmissään kimalsi jotain, jota olisi kyyneleeksi luullut, jos olisi voinut uskoa että Marit vielä osasi itkeä. Myöhään illalla meni hän makuu-kamariinsa ja kirjoitti jotain paperiliuskalle, sitten kutsui hän Vigleif'in luoksensa.

"Saat aitasta ottaa yhden noista suurista jauhosäkistä", sanoi hän, "sekä lihaa ja läskiä. Panen muutamia vaatekappaleita siihen lisäksi, sitten panet hevoisen valjaisin ja lähdet tämän kanssa huomenna ennen auringon nousua vuorien toiselle puolelle".

Vigleif seisoi avosuin.

"Voit käydä papin luona", sanoi Marit vielä, "anna hänelle sitten tavarat ja tämä kirje. Mutta muista, että et mainitse minun eikä sinun nimeäsi. Hän, joka kirjeen saa, tietää kyllä mitä hänen on tekeminen".

Vigleif aikoi tehdä kysymyksiä, mutta äiti häntä esti. "Luotan siihen että tämän toimitat", sanoi hän, jättäen pojan yksin. Vigleif katsella töllötti kirjettä.

Mutta kirjeessä seisoi: "tämä lahja on sairaalle Anders Bjaaland'ille vanhalta ystävältä".

YHDESTOISTA LUKU.

Aikoja kuluu. Kummallisesti kohtalot vaihtelevat Jumalan käden johdattamina. Jos seudussa kysyt Marit'ia, niin saat saman vastauksen, kuin vuosia sitten: "Hän varmaankin luulee että aurinko on tehty ainoastaan hänen päällensä paistamaan". Marit on samanlainen kuin ennen, ei ole näkevinänsä muita ihmisiä, ei koskaan käske ihmisiä luoksensa, eikä koskaan ole käsketty muiden luo. Tyttärensä rypistyttävät ylenkatseellisesti nenäänsä kun hänestä puhuvat, ja Marit, puhuessaan jonkun kanssa, ei koskaan heidän nimiänsä mainitse. Vigleif ei tiedä mistään, sillä hän kuljeskelee ulkona päiväkaudet tappeluksissa ja hullutuksissa, harmissaan siitä ett'ei hänellä ole suurempaa valtaa kotona kartanossa, kuin hänellä on. Marit vielä ohjaksia pitää ja hänen valvova silmänsä tunkee joka nurkkaan sekä sisällä että ulkona. Mutta Marit oli kuitenkin muuttunut Kari Bjaaland'in käynnin jälkeen. Hän ei löytänyt lepoa eikä rauhaa. Yöllä hän ei saanut unta, vaan nousi usein ja käveli edestakaisin huoneessaan. Mitenkä Anders'in laita oli? Elikö hän vai oliko kuollut? Muistiko hän Marit'ia ja katuiko mitä oli tehnyt. Anders'in muisto häntä seurasi, hän ei voinut siitä päästä; mihin vaan hän kääntyi, niin se oli siinä. Näin ei koskaan ennen ollut laita. Hän oli ajatellut Anders'ia alati, mutta ainoastaan elättääksensä kostonhimoaan, joka povessansa kätkyi ja poltti. Tämä oli tehnyt hänet ylpeäksi ja voimakkaaksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Mutta viha oli yht'äkkiä niinkuin poispuhallettu. Hän kaipasi sitä, hän sanoi itsellensä, että Anders kärsi mitä oli ansainnut, mutta siitä hän ei rauhoittunut. Nyt hän makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa ja tukehdutti kaikki muut äänet. Hän ei tietänyt Anders'ista mitään, hän ei voinut saada mitään tietoa, keltä hän kysyisi? Hän oli Vigleif'iltä kysynyt kuinka matkansa oli onnistunut, mutta tämä oli vaan jättänyt lahjan papille ja muuten tehnyt niinkuin oli käsketty, jotta hän ei tietänyt mitään. Mennä Elin luo hän ei myöskään voinut kaikkien tapauksien jälkeen, kysyä naapurilta, sitä hän ei kehdannut, hän, joka ei muutenkaan alentunut puhumaan heidän kanssansa.

Siinä hän vaan käveli kalpeana ja rauhatonna ajatuksiensa ajamana -- janoovaisena, jota ei kukaan virkistänyt. Jos joku olisi nähnyt nuo syvälle vaipuneet, kuumeesta hohtavat silmät, nähnyt hänen astelevan edestakaisin huoneessansa mutisten itsekseen ja välistä syvästi huo'aten, sydäntä keventääksensä, niin olisi voinut luulla että se oli paha henki, joka ei saanut rauhaa haudassansa, vaan ijankaikkisesti oli pakoitettu kuljeskelemaan vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua. Tyttärensä oli hän myynyt ja ajanut pois, poikansa, tuo ainoa joka olisi voinut saada hengellistä perintöä häneltä, oli kuollut, ja Vigleif -- ei, hän ei ollut veljensä kaltainen; hän oli lapsellinen ja ajattelematoin, hän osasi vaan tapella, kuin karhu, vaan ei pistää.

Vigleif huomasi että äiti laihtui ja vapisi, että hänen kätensä olivat kuumeesta tuliset ja hän kysyi oliko äiti kipeä. "Ei, hän vaan ei saanut unta öisin, mutta kyllähän se menisi ohitse".

Vigleif luuli toki että tähän oli muutakin syytä. Ehkä äiti ajatteli niitä sanoja, mitkä oli lausunut sinä iltana, jona hän oli niin juhlallinen. Omasta mielestänsä hän oli oivallisen tempun keksinyt silloin häissä, mutta tuosta työstä äiti ei ollut häntä liioin kiittänyt. Hän oli vaan lyhyesti sanonut: "No niin, pojilta ei voi muuta vaatia". Hän vaati jotain muuta, sen Vigleif huomasi, ja kun hän vaan saisi syytä, niin --

Muutamia kuukausia sen jälkeen kun Kari Bjaaland ajettiin ulos Skjöltestä; oli yö ja paha ilma. Siinä hiljaisessa talossa, jossa Eli asui, nukkuivat kaikki syvintä unta. Ei näkynyt mitään kynttilän valoa maantielle eikä kärryjen ratinaa kuulunut. Mutta niemellä, samalla puolella vuonoa, missä Eli asui, oli vielä valaistusta; siellä oli tanssittu ja hupaista elämää pidetty. Nyt sielläkin valkeat sammutettiin, sillä vieraat menivät. Vigleif oli viimeinen, joka kotia lähti, ja hän oli juovuksissa. Hän oli noin tunnin aikaa etsinyt hevostansa, mutta se oli poissa. Joku miehistä oli ottanut hevosen ja lähtenyt sen kanssa kotiin, tehdäksensä kiusaa Vigleif'ille. Vigleif kiroili ja torui horjuessaan tietä myöten sateessa ja loassa.

Kävellessään sen talon ohitse, jossa Eli asui, seisahtui hän hetkeksi, katsella tuijoitti kaikkiin ikkunoihin ja meni viimein sisään. Tuvan ovi oli lukossa. Hän otti linkusta kiinni ja jyskytti, jotta saranat narisivat, mutta kun ei tuo auttanut kolkutti hän ankarasti ovea.

"Ken siellä on?" kysyi lempeä ääni sisäpuolelta. Se oli Elin.

"Se on Vigleif, veljesi", vastasi karhea ääni ulkopuolella.

"Mitä sinä tahdot nyt yön aikana?" kysyi Eli.

"Minä tahdon olutta sinulta", vastasi Vigleif.

"Minulla ei ole olutta sinulle nyt".

Vigleif jyskytti ovea.

"Avaa, kuuletkos! Minun on jano!"

"Hys -- täällä on sairaita", kuiskasi Eli avaimen lävestä. "Sinä et saa olutta tänä yönä".

"Hm!" -- kuului vaan, ja ulkopuolella oli hetkeksi ääneti. Eli kuunteli, hän kuuli askeleita joltakin, joka käveli, ja hän aikoi juuri hiipiä vuoteellensa jälleen, kun hirveä jyrinä kuului ja ovi kaatui tupahan ja Vigleif astui sen ylitse, ylpeänä kuin kuningas.

"Suo anteeksi, sisar, että astun näin rohkeasti sisään -- vaan tahdotkos nyt antaa mulle olutta?"

"Kyllä saat", vastasi Eli tyynesti, heitti hameen päällensä ja meni kellariin olutkannua täyttämään.

Vigleif horjui tuolille. Hän kävi istumaan, heitti lakin pöydälle ja pyyhki hien otsaltansa.

Eli tuli takaisin ja ojensi hänelle kannun.

"Missä on Baard?" kysyi Vigleif.

"Hän on kauppamatkalla", vastasi Eli, joka oli istunut penkille vastapäätä veljeänsä. Vigleif joi.

"Tahdon maata täällä tänä yönä", sanoi hän ja pani pois kannun.

"Mutta minulla ei ole sinulle sänkyä", vastasi Eli.

"So-o? Kuka siis nukkuu tuossa kamarissa?" kysyi Vigleif.

"Anders, appeni", vastasi Eli. "Hän on ollut kauan kipeä; nyt aikoi hän koettaa ruveta kauppaan taas, mutta sairastui jälleen matkalla tänne, ja sitten sai Baard lähteä".

"Ho -- ho --" huusi Vigleif ja horjui lattialla; "minua on kauan aikaa haluttanut saada tuon miehen kynsiini. Eikö hän juuri ole äitiä pettänyt? Tahdon saada hänestä kiinni".

"Jumal' auttakoon mua, Vigleif, sinun täytyy hillitä mieltäsi", rukoili Eli itkun äänellä ja piti hänen takistansa kiinni.

"Päästä minut, tai lyön sinut kuoliaaksi, tyttö", huusi Vigleif. "Luuletko että Marit Skjölten poika antaa ajaa itsensä ulos ja tahtoo kävellä sateessa ja savessa, sill'aikaa kuin hän syöttösikana mukavasti tyynyissä makaa. Tahdon sinne, sanon ma".

Vigleif meni eteenpäin, mutta Eli heittäysi hänen tiellensä, pani molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja tahtoi häntä pidättää. Vigleif heitti hänet luotansa kuin hansikan ja astui sängyn luo.

"Sinä saat nousta, vanhus; sillä täällä minun pitää maata", sanoi hän Anders'ille, joka makasi siinä kalpeana ja häntä katseli.

"Kuka se on, joka ei suo yön rauhaa vanhalle sairaalle miehelle?" kysyi Anders sortuneella, kuiskaavalla äänellä, katsellen Eliä, joka istui itkemässä.

"Mikä hänen nimensä on, se ei koske sinua, mutta muuten on hän Marit Skjölten poika".

Anders'in silmä hohti, hän katsoa tuijoitti Vigleif'iin.

"Sinäkö, joka häissä kävit".

"Juuri sama, se on totinen tosi, ja nyt tulen toisen kerran. Sinä olet kerran heittänyt äitini luotasi ja sentähden minä nyt tahdon heittää sinut".

Vigleif tarttui häneen, mutta Anders piti sängyn tolpasta kiinni.

"Jätä minut rauhaan, kuuletkos", sanoi hän.

"Pois tyynyiltä vanhus, muuten saat piiskaa", huusi Vigleif, polki jalkaa ja löi nyrkkinsä sängyn tolppaan.

Anders ummisti silmänsä eikä ollut kuulevinansa, mutta silloin tarttui Vigleif lujasti hänen rintaansa ja jalkoihinsa sekä kantoi hänet ulos tupaan. Eli huusi: "Ei, Vigleif, Vigleif, kuule!" otti veljen hihoista kiinni ja tahtoi häntä pysähdyttää, mutta samassa heitti Vigleif Anders'in ulos oven suusta, jotta hän pyöri seinää myöten ja kaatui raskaasti kivelle portaan edustalla.

"Pilkkaa nyt taas jotakin, jos voit, sinä variksen sulka", sanoi Vigleif, sylkien. "Niin, laita nyt vuode hänelle", lausui hän Elille, "mutta kamarissa se ei tule olemaan, sen minä takaan". Näin sanoen meni Vigleif niin vakaasti, kuin mahdollista oli, sängylle ja heittäysi siihen.

Eli oli vaiennut, hän unhotti itkun ja kaikki. Siinä Anders makasi, kuin kuolleena, hän ei liikahtanut eikä hiiskunut sanaakaan. Eli sytytti äänetönnä kynttilän ja nosti hänen kasvonsa. Ne olivat kuolon kalpeat, silmät ummessa, ohimoista juoksi verta. Hän laski hänen päänsä syliinsä, katseli kasvoja eivätkö näyttäisi elon merkkiä; mutta entisilleen yhä jäivät. Mitä oli hänen tekeminen? Vigleif kuorsaili jo sängyssä. Silloin tuli ikäänkuin salaman lyönnin ajatus hänen mieleensä, hän nousi, hiipi varpaisillaan taas tupaan, vaatetti itsensä nopeasti ja juoksi jälleen ulos. Hetken perästä oli hevonen valjastettu työ-vaunujen eteen. Eli otti tyynyn ja muutamia peitteitä, kääri ne hyvästi Anders'in ympäri ja sitten, puoleksi vetämällä, puoleksi nostamalla sai hän miehen vaunuihin. Varovasti koetti hän nostaa häntä siihen, asetti tyynyn pään alle, toi vielä peitteitä, kääri ne tarkasti Anders'in ympäri ja sitten hän ajoi synkeässä sateisessa yössä lahden ympäri.

KAHDESTOISTA LUKU.

Skjölte oli lähin talo kun oli menty lahden ympäri. Se oli vasemmalla kädellä kun oli ajettu ensimmäisten korkeitten mäkien yli. Toiset talot olivat enemmän lahden pohjassa. Niitä ei voitu nyt pimeässä nähdä, mutta Skjöltestä loisti pieni kirkas valo, joka ikäänkuin kutsui Eliä, kun tämä vaunuista katseli tarkastellen ympärilleen. Hän ajoi hiljakseen, ett'ei liioin tärisyttäisi sairasta miestä. Hän piti vaaria ett'ei yön tuuli tunkisi peitteiden alle, vaan muuten oli hänen silmänsä yhtä mittaa luotuina kynttilänvaloon Skjölten ikkunassa, hänen tähteensä pimeässä yössä. Tää oli kummallinen matka. Eli ei voinut ko'ota kaikkia niitä ajatuksia, jotka mieleensä tunkivat; hän piti vaan ohjaksista kiinni, katsoen ett'ei hevonen poikkeisi tieltä.

Hän kuuli että Anders vielä eli; sillä hän kuuli hänen valituksiansa vähä väliä. Hän veti silloin ohjaksista, jouduttaakseen kulkua, jotta eivät tulisi liian myöhään perille, ja nosti peitettä katsellakseen sairaan kasvoja.

Tultuansa Skjölteen kolkutti hän ikkunaa. Eräät kasvot painuivat ruutua vasten ja katsoivat ulos.

"Onko siellä kukaan?" kuului kysymys.

"On, on kyllä", vastasi Eli vapisevalla äänellä.

"Ken siellä on?" kysyi taas sama ankara ääni.

Eli tunsi sen äänen, se oli äidin; hän ei oikein tietänyt miksi, mutta sydämensä sykki niinkuin se olisi ollut halkeemaisillaan, ja hän oli yht'äkkiä kaikkea rohkeutta vailla.

"Ken siellä on?" kysyttiin vielä ankarammin.

"Oi, tule Jumalan tähden ulos, se on Eli, tyttäresi", vastasi Eli itkien. Valo hävisi ja hetken perästä seisoi Marit ovessa lamppu kädessä. Hän kohotti lamppua ja tuijoitti pimeään yöhön. Hän näki Elin seisovan työvaunujen ja hevosten vieressä.

"Onko täällä muitakin?" kysyi hän.