Part 9

Siitä saakka kun keittiöpuolella jouduin yritteli Véronique Viisastelija minua puhutellessaan olla minua näkemättäkään, ja jos häneltä tiedustin jonkin esineen säilytyspaikkaa, niin hän osotti sen minulle vain käden liikkeellä.

Sisar Désirée seurasi häntä silloin katseillaan ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti.

Hänessä ei enään ollut nuoren noviisin huimapäisyyttä, mutta entisen hilpeytensä ja leikkisyytensä hän oli säilyttänyt.

Joka ilta tapasimme toisemme kamarissamme. Aina hän nauratteli minua joillakuilla leikkisillä huomautuksilla pikku päiväntapauksista.

Toisinaan sattui, että nauruni päättyi tuskallisiin nyyhkytyksiin. Silloin hän liitti kätensä pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi katseensa taivasta kohti nostaen:

"Oi, kuinka hartaasti soisin surunne häipyvän!"

Sitte hän polvistui rukoilemaan, ja useinkin minä vaivuin uneen jo ennen kuin hän oli asennostaan noussut.

Keittiöaskareet olivat minulle kovin raskasta työtä. Minä auttelin Mélanieta patojen puhdistamisessa ja lattiain pesemisessä.

Hän se isomman osan työtä suoritti; hän oli voimakas kuin mies ja aina avulias. Oitis kun näki minun väsyvän, pakotti hän minut istumaan, sanoen käskevästi hymyillen:

"Levähdäppäs nyt."

Heti ensimäisinä päivinä oli hän huomautellut minulle, kuinka vaikea hänen oli ollut oppia katekismustansa. Hän ei ollut unohtanut, että minä olin kokonaisen lukukauden ajan käyttänyt lomahetkeni harjaannuttaakseni häntä ulkoluvussa. Ja nyt oli hänen ilonaan suoda minulle hiukan helpotusta.

Véroniquen tehtäviin kuului kasviksien valmistaminen ja lihan vastaanottaminen teurastusliikkeestä.

Jäykkänä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi hän vaa'an vieressä, jolle teurastamon apulaiset latoivat tavaransa.

Usein hän kinasteli heidän kanssaan; aina oli hänen mielestään lihankappaleet hakattu joko liian isoja tai liian pieniä.

Lopuksi tuojat alkoivat syytää hänelle pahoja sanoja, ja sisar Désirée antoi minun toimekseni vastaanottaa heidät Véroniquen sijasta.

Hän saapui silti seuraavana päivänä vaa'alle, mutta minä seisoin sen ääressä, ja sisar Désirée näytti minulle, miten punnitseminen toimitettiin.

* * * * *

Eräänä aamuna toinen teurastajan-apulaisista huudahti ihmetyksestä, kuullessaan minun nimeni. Sisar Désirée astui lähemmä, ja minä katselin poikaa kummissani. Hän oli ensi kertaa asiallaan; mutta pian minä tunsin hänet Punaisen Hannun vanhimmaksi pojaksi. Iloissaan astui hän luokseni ja alkoi heti kertoa vanhemmistaan, jotka olivat viimein saaneet, hyvän paikan Hävinneen Kaalamon tilalla. Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista halua maantöihin, joten oli tullut kaupunkiin teurastusliikkeen palvelukseen.

Yhteen menoon jatkoi hän, että Hävinnyt Kaalamo oli ihan lähellä Vanhaakaupunkia, ja kysyi, tunsinko minä sen; minä nyökkäsin vastaukseksi.

Hän jatkoi ja sanoi vanhempiensa olleen siellä jo useita kuukausia, ja että edellisellä viikolla oli ollut isot juhlat hra Henri Desloisin häiksi.

Kuulin vielä joitakuita sanoja, joita en oikein käsittänyt.

Sitte vaihtui keittiön kirkas aamuvalo mustaksi yöksi; tunsin lattialaakojen vajoavan aitani ja upottavan minut pohjattomaan kuiluun.

Tajusin vielä, että sisar Désirée riensi avukseni, mutta jo oli raateleva peto iskeytynyt rintaani. Se päästeli ääniä, joita minun oli kamala kuulla; ne olivat kuin hirvittävää nyyhkinää, joka aina katkesi samaan kohtaan. Sitte palasi valo, ja minä näin sisar Désiréen ja Mélanien kasvot ylitseni kumartuneina. Molemmat hymyilivät huolestuneesti ja Mélanien leveät kasvot muistuttivat suuresti sisar Désiréen hienoja valjuja kasvoja.

Kohosin istualleni vuoteellani, kovin kummastellen, että olin makuulla keskipäivällä; mutta minä en noussut jalkeilleni. Pikku Punaisen Hannun muisto palasi mieleeni, ja tuntikausia koetin minä tukahduttaa tuskaani.

Levolle menon aikana, tullessaan huoneeseen, istuutui sisar Désirée vuoteeni jalkopäähän. Hän liitti kätensä jälleenkin pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi minulle:

"Kertokaa minulle surustanne."

Minä kerroin, ja oli kuin olisi jokainen lausumani sana osaltaan huojentanut tuskaani. Kun olin kaikki sanonut, sisar Désirée nouti kirjan _Kristuksen seuraamisesta_ ja alkoi ääneensä lukea minulle.

Hän luki hiljaisella ja alistuvalla äänenpainolla, lausuen joitakuita sanoja verkalleen, ikäänkuin loppuunsa sointuvina valituksina.

Lähipäivinä tapailin minä Punaisen Hannun poikaa jälleen. Hän kertoili lisää Hävinneestä Kaalamosta, ja hänen kuvaillessaan vanhempiensa tyytyväisyyttä ja isännän hyväntahtoisuutta heitä kohtaan, kuvastui minun eteeni taaskin kunnas-talo kukoistavine puutarhoinensa ja kirkkaine lähteinensä, jonka puroset värihernepensaitten kätkössä laskeusivat pikku jokeen.

Usein puhelin siitä sisar Désiréelle, joka kuunteli minua halukkaasti. Hän tunsi sen kaikki sopet ja loukot, ja kun hän eräänä iltana istui haaveksien, ja minä kysyin syytä, vastasi hän, katse etäisyyteen tähdättynä:

"Kohta on kesä mennyt, ja minä ajattelen, että puutarhan puut ovat hedelmiä täynnä!"

* * * * *

Syyskuulla tuli paljon nunnia johtajatarta tervehtimään.

Kaunosilmä ilmotti heidän tulonsa kellonlyönnillä. Jokaisella lyönnillä pujahti Véronique ulos katsomaan, kuka tulija oli, ja hänellä oli joku epämieluisa sana jokaisesta nunnasta, jonka hän tunsi.

Kerran iltapuolella kajahti taaskin kello; Véronique huudahti ovella:

"Onpa siinäkin muuan, jota ei olisi kukaan odottanut."

Ja kääntäen päänsä sisälle selitti hän meille:

"Se on sisar Marie-Aimée."

Iso liemikauha luiskahti kädestäni ja putosi kattilan pohjaan asti.

Minä ryntäsin ovelle ja olin juosta kumoon Vèroniquen, joka ei tahtonut päästää minua ohitseen.

Mélanie juoksi perässäni, pidättääkseen minut:

"Elä mene", hätäili hän, "johtajatar näkee."

Mutta minä olin jo sisar Marie-Aiméen luona. Olin heittäytynyt häntä vastaan niin rajusti, että olimme olleet kaatua yhdessä.

Hän sulki minut kiihkeästi syliinsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän oli ihan hurmaannuksissaan.

Hän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli moneen kertaan kasvojani, kuin olisin ollut pikku sylilapsi.

Hänen nunnahilkkansa kahisi kuin röyhytelty paperi, ja väljät hihat solahtivat kyynärpäihin.

Mélanie oli oikeassa: johtajatar näki minut. Hän astui ulos kappelista ja läheni meitä puistokujaa pitkin.

Sisar Marie-Aimée näki hänet; hän herkesi minua suutelemasta ja laski kätensä olalleni; minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäisilleen, estääkseni johtajatarta erottamasta minua ystävättärestäni.

Molemmat katselimme nyt hänen tuloansa. Hän sivuutti meidät katsettansa kohottamatta, eikä näyttänyt huomaavan sisar Marie-Aiméen vakavaa tervehdystä.

Heti hänen mentyänsä vedin sisar Marie-Aiméen meidän vanhalle penkillemme. Hän epäröitsi vähän ja sanoi:

"On kuin kaikki odottaisi meitä valmiina."

Hän istuutui lehmukseen nojautumatta, ja minä polvistuin ruohikolle hänen jalkoihinsa.

Hänen silmistään oli säteily poissa; tuntui siltä, kuin olisivat niiden värit häipyneet, ja hänen kasvonsa, nuo hienot kasvot, olivat ikäänkuin pienentyneet ja vetäytyneet hilkan syvyyteen. Valkea etumus ei enään kaareutunut rinnan yli kuten ennen, ja käsissä näkyi sinisiä suonia.

Hänen katseensa kiintyi hetkeksi tutun kamarin ikkunaan, siirtyi sitten lehmuskujia pitkin, kiersi avaran nelikulmaisen pihan, ja kun se pysähtyi johtajattaren asuintaloon, pääsi hänen huuliltansa hiljainen soperrus:

"Meidän tulee antaa muille anteeksi, jos tahdomme itsellemmekin annettavan."

Hänen katseensa palasi minuun ja hän huokasi:

"Silmäsi ovat suruiset."

Hän hiveli kämmenillään silmiäni kuin tahtoen pyyhkäistä jotakin, mikä ei häntä miellyttänyt: ja pitäen niitä ummessa sopersi hän taaskin:

"Monet kärsimykset meitä kohtaavat!" Hän veti kätensä pois, laskeakseen ne minun käsiini, ja herkeämättä minua katsellen puheli hän rukoilevasti:

"Rakas tyttöseni, kuule minua: älä milloinkaan rupea nunna-poloiseksi!"

Hän huokasi syvään kuin mennyttä kaihoten ja jatkoi:

"Meidän mustanvalkea vaatetuksemme julistaa meille, että me olemme voimallisia ja valoisia olentoja, ja kaikki kyyneleet vuotavat edestämme, kaikki kärsimykset etsivät meiltä lohdutusta. Mutta meistä ja meidän kärsimyksistämme ei kukaan välitä; on kuin ei meillä olisi kasvoja." Sitte hän puhui tulevaisuudesta ja sanoi:

"Minä olen nyt lähdössä sinne johon lähetyssaarnaajat menevät. Siellä asun rakennuksessa, joka on kauhua täynnä; alituiseen on minulla siellä silmieni edessä kaikki mahdollinen rumuus ja rujous!"

Kuuntelin hänen äänensä syvää sointua. Siinä uhkui intoa, kuin olisi hän itsensä kyllin voimakkaaksi ottamaan kaikki mailman kärsimykset kantaaksensa.

Hänen sormensa irtausivat minun sormieni lomasta. Hän silitti niillä poskiani, ja hänen äänensä kävi hyvin helläksi, kun hän sanoi:

"Kasvojesi puhtaita piirteitä en ikänäni unohda."

Ja kohottaen katseensa ylitseni lisäsi hän:

"Jumala on meille antanut muistin, eikä kenenkään vallassa ole ottaa sitä pois meiltä."

Hän nousi penkiltä; minä saatoin häntä ulos käytävälle asti, ja kun Kaunosilmä oli sulkenut raskaan portin hänen perässänsä, kuuntelin minä sen kumeaa kaikua vielä kauvan.

Sinä iltana sisar Désirée tuli kamariimme tavallista myöhemmin. Hän oli ottanut osaa erityisiin esirukouksiin sisar Marie-Aiméen edestä, joka oli lähtemässä pitaalitautisten siirtolaan.

* * * * *

Talvi palasi vielä kerran.

Sisar Désirée oli heti huomannut minun lukuhaluni; hän toi minulle vähin erin sisarten koko kirjaston.

Ne olivat enimmäkseen lapsekkaita kirjoja, joita lueskellessani kääntelin useampia sivuja kerrallaan. Matkakertomukset olivat mielilukemistani, ja niitä ahmin yölampun hämyssä yökaudet.

Sisar Désirée torui minua heräillessään, mutta niin pian kun hän oli jälleen nukahtanut, otin taas kirjani esille.

Vähitellen oli sydämellinen ystävyys liittänyt meidät toisiimme. Valkeata esirippua ei enään öisin ollut erottamassa vuoteitamme; keskinäinen ujostelumme oli mennyt menojaan, ja kaikki ajatuksemme olivat yhteisiä.

Häntä elähytti ainiaan häiriintymätön hyväntuulisuus.

Yksi ainoa kiusa tuntui hänellä olevan elämässään: nunnanpuku. Hän piti sitä raskaana ja epämukavana; usein hän virkkoi väsyneesti:

"Pukeutuessani tuntuu minusta siltä, kuin joutuisin huoneeseen, joka on aina pimeä."

Iltasin hän riisui hyvin joutuin ja oli kerrassaan onnellinen päästessään yöpuvussa sipsuttelemaan lattialla.

Hän sanoi hieman nyreissään:

"Alanhan minä tulla toimeen, mutta ensi aikoina raappi hilkka poskiani ja puku painoi olkapääni kumaraan."

Keväällä hän alkoi yskiä.

Se oli hiljaista, kuivaa yskää, joka kuului vain tuolloin tällöin.

Hänen pitkä ja solakka ruumiinsa näytti vielä hennommalta. Kaiken hyväntuulisuutensa hän edelleenkin säilytti; hän valitti vain, että puku kävi yhä painavammaksi.

Eräänä toukokuun yönä hän nukkui rauhattomasti ja uneksi ääneensä.

Olin lukenut kaiken yötä ja huomasin vasta yht'äkkiä, että aamu hämärsi. Sammutin yölampun ja yritin vielä vähän nukahtaakin.

Ollessani juuri uneen vaipumaisillani alkoi sisar Désirée puhella:

"Avatkaa ikkuna, tänään hän tulee!"

Luulin hänen taaskin puhuvan unissaan, mutta hän toisti selkeällä äänellä:

"Avatkaa ikkuna, hänen astuaksensa sisälle!"

Minä nousin ylös varmistuakseni siitä, että hän nukkui. Mutta minä näin hänen istuvan vuoteellaan. Hän oli heittänyt syrjään peitteensä ja avasi yömyssynsä nauhoja. Hän otti myssyn päästänsä ja viskasi sen vuoteensa jalkopäähän; sitte hän pudisti päätänsä, niin että lyhyet kiharat valahtivat otsalle, ja silloin tunsin Désirée Jolyn.

Hiukan peljästyneenä nousin ylös; hän kertasi:

"Avatkaa ikkuna, hänen astuakseen sisälle!"

Minä avasin ikkunan selki seljälleen, ja kääntyessäni takaisin kohotti sisar Désirée yhteen liitetyt kätensä nousevaa aurinkoa kohti ja sanoi äkkiä heikentyneellä äänellä:

"Olen pannut pukuni pois, en jaksanut enää."

Hän oikaisihe levollisesti, eikä hänen kasvoillaan enään ollut liikettä.

Pidättelin hengitystäni kauvan, kuullakseni hänen hengittävän; sitte hengähdin pitkään kuin olisi puhallukseni pitänyt hänenkin rinnassaan elvyttää eloa.

Mutta lähempää tarkastaessani näin minä, että hän oli jo huokaissut viimeisen hengähdyksensä. Hänen suuret avoimet silmänsä näyttivät katselevan auringon sädettä, joka kiiti pitkänä nuolena häntä kohti.

Pääskyset pujahtelivat edestakaisin ikkunan editse huudahdellen iloisesti kuin tyttölapset, ja korvissani humisi ääniä joita en ollut ennen kuullut.

Kohotin pääni makuusuojan ikkunoita kohti siinä toivossa, että kenties joku saisi kuulluksi, mitä minulla oli sanottavaa.

Mutta katseeni kohtasi ainoastaan korkean tornikellon taulun, joka tuntui katselevan kamariin lehmuksien ylitse; sen osottaja näytti viittä. Silloin vedin peitteet sisar Désiréen ylle ja läksin soittamaan aamukelloa.

Minä läppäyttelin pitkään; kajahdukset värjyivät kauvas, kauvas! Ne kiersivät sinne, minne sisar Désirée oli mennyt.

Soittelin kauvan, sillä minusta tuntui kuin julistaisi kello mailmalle, että sisar Désirée oli kuollut.

Soittelin siitäkin syystä, että toivoin hänen vielä kerran kumartavan kauniit kasvonsa ikkunaan, huutaakseen minulle:

-- Riittää! riittää!

Mélanie tempasi yht'äkkiä nuoran kädestäni. Kieli heilahti harhaan ja kello särähti valittaen.

Mélanie sanoi minulle:

"Oletko järjiltäsi! Runsaan neljännestunnin olet soittanut."

Minä vastasin:

"Sisar Désirée on kuollut."

Véronique tuli meidän kanssamme huoneeseen. Hän huomasi, että valkea esirippu ei enään erottanut vuoteitamme, ja huomautti halveksivasti, kohottaen olkapäitään, että oli häpeällistä nunnan antaa nähdä hiuksensa.

Mélanie pyyhkieli sormellaan pois jokaisen poskille herahtelevan kyyneleen. Hänen päänsä kallistui sivulle vielä enemmän, ja hiljaisesti sanoi hän minulle:

"Hän on vielä sievempi kuin ennen."

Aurinko valaisi nyt koko vuoteen kirkkaasti ja peitti kuolleen syleilyynsä.

Koko päivän vietin hänen luonaan.

Muutamia nunnia kävi kuollutta katsomassa. Eräs heistä peitti kasvot valkealla liinalla, mutta minä siirsin sen pois heti kun hän oli lähtenyt.

Mélanie tuli valvomaan yön kanssani. Suljettuaan ikkunan sytytti hän ison lampun, jotta sisar Désiréen ei tarvitsisi taas katsella pimeään, sanoi hän.

* * * * *

Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Kaunosilmä keittiöön. Hän tuli ilmottamaan minulle, että minun piti valmistautua lähtemään vielä samana päivänä. Hänellä oli kourassaan kaksi kultarahaa, jotka hän laski lieden kulmalle vierekkäin; sormenpäällään niitä koskettaen sanoi hän:

"Johtajatar-äitimme antaa teille neljäkymmentä frangia."

En tahtonut poistua hyvästelemättä Colettea ja Ismérietä, jotka olin usein nähnyt nurmikon toisella puolella.

Mutta Mélanie vakuutti minulle, ett'eivät he tunteneet minua kohtaan muuta kuin halveksumista.

Colette ei käsittänyt miten minä en vielä ollut naimisissa, ja Ismérie ei voinut antaa minulle anteeksi, että rakastin sisar Marie-Aiméeta.

Mélanie saattoi minua portille asti.

Kulkiessani vanhan penkin ohi huomasin sen toisen jalan murtuneen, ja penkin toisesta päästään vaipuneen ruohikkoon.

Portilla kohtasin ankara-katseisen naisen. Mahtipontisesi sanoi hän minulle:

"Minä olen sisaresi."

En enään tuntenut häntä.

Kaksitoista vuotta oli kulunut eroamisestamme.

Tuskin olimme kadulle päässeet, kun hän pysähdytti minut käsivarteeni tarttuen ja kysyi äänellä, joka oli yhtä kova kuin hänen silmänsäkin, paljonko minulla oli rahaa.

Näytin hänelle vasta saamani kaksi kultarahaa.

"Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "sinun on parempi jäädä kaupunkiin, missä helpommin saat itsellesi paikan."

Kävellessämme edelleen ilmotti hän olevansa naimisissa erään lähiseudun maanviljelijän kanssa, huomauttaen ett'ei hän tahtonut toimittaa itselleen mitään kiusaa minun takiani.

Olimme saapuneet rautatieaseman edustalle.

Hän veti minut mukanaan asemasillalle auttaakseen häntä muutamien myttyjen kantamisessa; hän sanoi minulle hyvästi, juna lähti liikkeelle, ja minä jäin seisomaan ja katselemaan sen loittonemista.

Melkein samalla hetkellä seisahtui toinen juna kohdalleni. Virkailijat juoksentelivat asemasillalla huutaen:

"Parisiin matkustavaiset, toiselle raiteelle!"

Samalla hetkellä näin minä edessäni Parisin korkeine rakennuksinensa, jotka olivat kaikki niinkuin palatseja ja joiden katot olivat niin korkealla, että ne koskettivat pilviä.

Muuan nuori virkamies tölmäsi minuun ohi mennessään; hän seisahtui eteeni kysyen:

"Parisiinko matkustatte, neiti?"

Tuskin epäröitsinkään, ennenkuin vastasin:

"Niin, mutta minulla ei ole lippua."

Hän ojensi kätensä.

"Antakaahan tänne", kehotti hän, "minä käyn ostamassa."

Luovutin hänelle toisen kolikkoni, ja hän lähti juoksemalla.

Minä pistin hänen tuomansa matkalipun ja muutamat pikku rahat sekaisin taskuuni, astuin raiteen yli hänen opastuksellaan ja nousin kiireesti junaan.

Nuori virkailija jäi hetkiseksi seisomaan vaununosaston oven eteen; sitte hän poistui, kääntyen vielä kerran katsomaan. Hänellä oli, kuten Henri Desloisilla, lempeät silmät ja vakavat kasvot.

Veturi vihelsi ensimäisen kerran. Se tuntui minusta ikäänkuin varotukselta. Ja kun juna lähti minua viemään pois, kuului toinen vihellys, ja se oli niinkuin pitkä, kirkas huuto.