Part 8

Kaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin, tarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään, niin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli niin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja jokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä leppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.

Hän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat hänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa värisivät.

Hän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja sanoi hyvin hiljaisella äänellä:

"Minä olen kuin kadonneen lampaan löytänyt saituri."

Sillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida. Kajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin, tuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.

Hetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen. Valkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko poppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.

Henri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua pitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä kastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar Marie-Aiméeta.

Kunnas-talosta tuli meidän talomme.

Joka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen Hannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen jaoimme keskenämme.

Meissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me juoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen vedestä likomärät.

Henri Deslois sanoi:

"Sunnuntaisin olen minäkin seitsentoistavuotias!"

Toisinaan teimme pitkiä kävelyjä kunnaan ympäristöllä oleviin metsiin.

Henri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar Marie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme myöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä, joita mielellään pitää ystävinänsä.

Tunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja vaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun pöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain sormellaan otsaani, sanoen:

"Tarvitaan paljon rakkautta sen parantamiseksi!"

* * * * *

Eräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa viljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset liihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin tähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon. Olisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä lentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin, maassa ne vain pysyivät.

Minä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän puheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:

"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen tielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä, nouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain tuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta tuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan maahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen side, joka on niin luja kuin maa."

Minusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin hänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa kääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:

"Luottakaamme itseemme!"

* * * * *

Meni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta emme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.

Henri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä pölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen palasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni; hän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.

Melkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin hänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla valkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen pientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi isännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea tervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän liinavaatehuoneeseen.

He puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä; mutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään minua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä ajatukselta.

Usein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina olla punastumatta.

Eräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut sisälle, huusi hänelle hra Alphonse:

"Tietäkääs, minä olen myynyt kunnas-talon."

Molemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi kumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte nousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri Desloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.

Rouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä kerraten:

"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se on myyty."

Henri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein kosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:

"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle, sillä minulla oli aikomuksena ostaa se."

Hra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun ja huusi naurun sekaan:

"Ostaa, ostaa! Mutta mitä te olisitte sillä tehnyt?"

Henri Deslois silitti tuolini selkänojaa ja vastasi:

"Olisin siellä asunut, niinkuin Punainen Hannu."

Hra Alphonse alkoi kävellä edes takaisin uunin edessä. Hänen kasvonsa olivat keltamullan karvaiset; kädet olivat housuntaskuissa, ja jalat nousivat niin vikkelästi maasta, kuin olisi hän nykinyt niitä nuorasta molemmin käsin.

Sitte hän nojausi pöytään vastapäätä meitä, katseli meitä kumpaistakin erikseen ja sanoi kiiluvin silmin, rajusti nytkäyttäen yläruumistansa eteenpäin:

"No niin, myynyt minä sen olen, ja sillä hyvä!"

Tätä seuranneen hiljaisuuden kestäessä kuului huoneeseen, kuinka valkea tamma kuopi kynnystä, ikäänkuin isäntäänsä kutsuen.

Henri Deslois kääntyi ovelle, mutta läheni sitte jälleen minua, ottaakseen maasta ompelukseni, joka oli huomaamattani luisunut käsistäni.

Hän suuteli sisartaan ja sanoi hyvästiksi, minuun katsoen:

"Huomiseen asti!"

* * * * *

Seuraavan päivän aamuna rouva Deslois saapui liinavaatehuoneeseen. Hän kävi suoraa päätä ahdistamaan minua loukkaavin sanoin.

Mutta hra Alphonse sai hänet vaikenemaan rivakalla liikkeellä; sitte hän minuun kääntyen sanoi hillityllä äänellä:

"Rouva Alphonse lähettää minut sanomaan teille, että hän kovin mielellään pitää teidät luonansa. Hän haluaa vain, että vast'edes tulette meidän kanssamme kirkkoon."

Hän yritti hymyillä lisätessään:

"Te saatte istua meidän vaunuissamme."

Ensi kertaa puhutteli hän minua suoraan. Hänen äänensä tuntui minusta hiukan peitetyltä, niinkuin hän olisi ollut jonkun verran hämillään.

En tiedä miksi ajattelin, että rouva Alphonse ei ollut mitään tuollaista sanonut ja että hänen miehensä valehteli. Lisäksi hän tällä hetkellä niin suuresti muistutti luostarinjohtajatarta, ett'en voinut olla häntä uhmailematta.

Vastasin ett'ei minua haluttanut kulkea vaunuissa ja että edelleenkin kävisin Sainte-Montagnessa.

Hän nyrpisti alahuultansa alkaen sitä pureskella. Sitten lähestyi rouva Deslois minua uhkaavan näköisenä ja huusi, että minä olin hävytön. Hän hoki tätä sanaa ikäänkuin ei löytäisi mitään muuta.

Hän kirkui sitä yhä kovemmin ja kovemmin, ja joutui pian kerrassaan suunniltaan. Silmänvalkuaiset punertuivat, ja hän kohotti kätensä lyödäkseen minua.

Minä väistin nopeasti, peräytyen tuolini taakse.

Rouva Deslois kompastui tuoliin, joka keikahti kumoon, ja hänen täytyi pidellä kiinni pöydän laidasta, jott'ei olisi kaatunut.

Hänen käheät huudahduksensa pelottivat minua.

Tahdoin poistua liinavaatehuoneesta; mutta hra Alphonse oli asettunut oven eteen ikäänkuin vartioimaan, ja niin jäin minä seisomaan pöydän taakse vastapäätä rouva Desloisia.

Hän puhui nyt tukahtuneella äänellä, soperrellen sanoja, joiden sisältöä en tajunnut. Huomasin vain, että niissä oli jotakin raakaa. Vihdoin hän taukosi, huudettuaan minkä jaksoi:

"Minä olen hänen äitinsä, kuuletteko?"

Hra Alphonse tuli taas minun luokseni ja sanoi, tarttuen käsivarteeni:

"Kuulkaahan nyt minua."

Minä irtauduin työntämällä hänet takaisin ja juoksin ulos.

Rouva Desloisin viimeiset sanat iskivät aivoihini kuin terävä vasara.:

-- Olen hänen äitinsä, kuuletteko?

Marie-Aimée, kallis äitiseni, oi, kuinka olitkaan kaunis tähän toiseen äitiin verraten, ja kuinka rakastinkaan sinua tällä hetkellä! Silmäsi säteilivät sateenkaaren värikimmellyksenä ja valaisivat koko mustan vaatetukseni, ja kasvosi hohtivat puhtoisina valkeissa puitteissansa! Niin selkeästi kuvastuit sinä silmissäni, kuin olisit todella seisonut edessäni.

Olin niin ihmeissäni, kun huomasin seisovani kunnas-talon edustalla; ja vasta nyt näin senkin, että pyry riehui ympärilläni. Astuin sisälle suojaa saadakseni ja menin suoraa päätä puutarhan puoleiseen kamariin.

Koetin koota ajatuksiani, mutta ne hyörivät päässäni kuin lumihiutaleet, jotka näyttivät yht'aikaa tupruavan maasta ja putoilevan taivaasta. Aina kun yritin ajatella, tuli mieleeni vain palasia eräästä laulusta, jota pikku tyttöset tavallisesti laulelivat karkeloissaan ja jossa sanottiin:

Niin saatiin eukko tanssimaan, hän että kuoli tanssissaan, tirelii, me tanssikaamme vaan!

Minun oli hyvä olla tässä hiljaisessa talossa.

Tuisku taukosi, ja puut näyttivät minusta yhtä kauniilta kuin sinä päivänä, jona olin niitä täydessä kukoistuksessaan katsellut. Mutta äkkiä palasi mieleeni kaikki se, mitä oli tapahtunut; näin sen selkeästi edessäni. Näin rouva Desloisin kulmikkaat sormetkin; minua värisytti: kuinka inhottava käsi, ja kuinka suuri hän olikaan!

Ja sitte hra Alphonsen kasvojen ilme, silloin kun hän tarttui käsivarteeni. Nyt sitä ajatellessani muistin jo ennen nähneeni saman katseen eräällä pikku tytöllä.

Minä olin kerran tahtonut varastaa puusta pudonneen hedelmän; pienokainen oli syöksähtänyt esiin, sanoen:

"Anna minulle puolet, niin en sano kenellekään."

Minut oli vallannut syvä vastenmielisyys jakaa sitä hänen kanssaan, ja minä olin vienyt hedelmän takaisin puun alle sillä uhallakin, että sisar Marie-Aimée näkisi minut.

Ja tätä kaikkea ajatellessani minut valtasi kiihkeä halu nähdä sisar Marie-Aiméeta. Olisin tahtonut lähteä heti paikalla. Mutta samassa muistin Henri Desloisin eilistä hyvästiä: "Huomiseen asti."

Kenties oli hän jo maatilalla odottamassa minua ja huolissaan siitä, mihin olin saattanut joutua.

Minä läksin talosta, ja aloin juosta Vanhaankaupunkiin päin.

Olin päässyt vasta muutamia askeleita, kun näin hänen tulevan tiellä.

Valkea tamma kapusi vaivalloisesti tuiskun tukkimaa polkua ylös.

Henri Deslois oli avopäin kuten ensi kerralla tänne tullessaan. Pusero paisui tuulessa, ja hän piteli ratsunsa harjasta kiinni.

Tamma seisahtui eteeni.

Ratsastaja kumartui eteenpäin ja otti kiinni molemmista käsistäni, jotka kohotin häntä kohti.

Hänen kasvoissaan oli jotakin kidutettua, mitä en ollut niissä ennen koskaan havainnut. Huomasin myöskin, että hänen silmäkulmansa olivat vetäytyneet kurttuun, kuten rouva Desloisin. Hän sanoi hiukan hengästyneesti:

"Minä tiesin, että tapaan teidät täällä."

Hän avasi taaskin huulensa, ja minä olin heti varma siitä, että hänen sanansa tuottaisivat minulle iloa.

Vielä lujemmin hän puristi käsiäni ja virkkoi samalla hengästyneellä äänellä:

"Älkää olko vihoissanne minulle."

Hän käänsi katseensa toisaanne:

"En voi enää olla teidän ystävänne."

Minusta tuntui kuin olisin saanut iskun päähäni.

Korvissani surisi, ikäänkuin ison sahan äänellä. Minä näin, että Henri Desloisia puistatti, ja kuulin hänen vielä sanovan:

"Voi, kuinka minun on vilu!"

Sitten en enää tuntenut hänen käsiensä lämpöä omissani; ja niin pian kuin huomasin seisovani yksinäni tiellä, näin enää vain valkeanharmaan möhkäleen, joka näytti äänettömästi luisuvan lumista polkua alas.

* * * * *

Hitaasti laskeusin minä alas kunnaan toista rinnettä.

Kauvan kävelin lumikinoksia, jotka narskuivat jalkaini alla.

Olin jo ehtinyt taipaleen puoliväliin, kun muuan talonpoika tarjosi minulle sijan kärryissään. Hänkin oli kaupunkiin matkalla, ja pian olin minä Orpokodin edustalla.

Soitin kelloa, ja oitis kurkisti portinvartijatar tähystysreijästä.

Minä tunsin hänet. Kaunosilmä se oli yhä edelleenkin.

Sen lisänimen olimme hänelle antaneet syystä että hänellä oli iso valkea silmä. Hän avasi, sitte kun oli tuntenut minut hänkin. Hän pyysi minua sisälle, mutta jo ennen kuin sai sulkeneeksi portin jälkeeni sanoi hän:

"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."

Minä en vastannut; silloin hän toisti:

"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."

Kuulin sen kyllä, mutta en sitä sen enempää tarkannut. Kaikki oli kuin unta, jossa tulee kokeneeksi mitä ihmeellisimpiä tapauksia, jotka sitte eivät herätä vähintäkään kummastusta.

Katselin hänen valkeata silmäänsä ja sanoin yksinkertaisesti:

"Minä tulen tänne takaisin."

Hän salpasi portin ja jätti minut seisomaan katoksen alle, mennen itse ilmottamaan johtajattarelle Hän palasi sanoen, että johtajatar tahtoi puhutella sisar Désiréetä ennen kuin vastaanottaisi minut.

Kellon kilahtaessa Kaunosilmä sitte nousi, viitaten minua seuraamaan.

Taas oli alkanut sataa lunta.

Johtajattaren luona oli melkein pimeätä.

Ensi alussa en muuta nähnyt kuin pihisevän pystyvalkean loimun. Johtajattaren ääni sai minut katsomaan likemmä. Hän sanoi:

"Olette siis tullut takaisin?"

Koetin koota ajatuksiani; en oikein tiennyt, olinko todella palannut. Hän jatkoi:

"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."

Pidin sitä pahan uneni jatkona ja yskäisin herätäkseni; sitte tuijottelin tuleen ja yritin pohtia, miksi se niin pihisi. Johtajatar sanoi vielä:

"Oletteko sitten sairas?"

Minä vastasin:

"En."

Lämmin elvytti minua, ja tunsin voivani paremmin.

Käsitin lopullisesti, että olin tullut takaisin ja että olin johtajattaren luona. Minä kohtasin hänen tiukan katseensa ja muistin kaiken.

Pilkallisesti sanoi hän:

"Ettepä te ole paljoakaan muuttunut; kuinka vanha olettekaan?"

Vastasin olevani pian kahdeksantoista.

"Kas vain", arveli hän, "olonne maailmalla ei ole saanut teitä paljoakaan kasvamaan."

Hän nojasi toisella kyynäspäällään pöytään ja kysyi, minkätähden olin tullut takaisin.

Olin vastaamaisillani, että haluaisin tavata sisar Marie-Aiméeta; mutta pelkäsin taaskin kuulevani, ett'ei sisar Marie-Aimée enää ollut täällä, ja pysyin sen vuoksi ääneti.

Hän otti pöytälaatikosta kirjeen ja sanoi mitättömällä asialla häirityn ihmisen vaivaantuneella sävyllä:

"Tästä kirjeestä olen jo saanut tietää, että teistä on tullut ylpeä ja julkea tyttö."

Hän työnsi kirjeen väsyneellä liikkeellä luotansa, hengähti syvään, ja jatkoi:

"Teidät viedään keittiöpuolelle, kunnes teille saadaan toinen paikka."

Pystyvalkea pihisi herkeämättä. Minä yhäti tuijottelin siihen, kykenemättä saamaan selville, mikä se noista kolmesta halosta oli, joka pihisi.

Johtajatar korotti yksitoikkoisen äänensä, herättääkseen tarkkaavaisuuttani. Hän huomautti, että sisar Desirée tulee pitämään minua ankarasti silmällä, ja että minun ei ole lupa puhella entisten toverieni kanssa.

Näin hänen osottavan ovelle, ja minä läksin lumisateeseen.

Ihan alueen toisessa päässä, puistokujan takana, näin keittiöosaston. Sisar Desirée seisoi pitkänä ja suorana ovella, minua odotellen. En nähnyt hänestä muuta kuin valkean päähineen ja mustan puvun, ja minä kuvittelin hänet vanhaksi ja kuihtuneeksi.

Mieleeni juolahti juosta tieheni; minun tarvitsi vain rientää ja sanoa Kaunosilmälle, että käyntini oli tehty. Hän laskisi minut ulos, ja siinä kaikki.

Mutta sen sijaan että olisin kiirehtinyt portille käännyinkin niitä rakennuksia kohti, joissa olin viettänyt lapsuuteni.

En tiedä mikä minua sille taholle veti, mutta vastustaa en sitä voinut. Samalla tunsin suurta väsymystä ja olisin mielelläni oikaissut itseni pitkäksi aikaa nukkumaan.

Vanha penkki oli vieläkin paikoillaan. Pyyhkäisin kädelläni pois lumen sen päältä ja istuuduin nojautuen lehmukseen, kuten aikoinaan hra pastori oli tehnyt.

Odotin jotakin, enkä tiennyt mitä. Katselin sisar Marie-Aiméen kamarin ikkunaa.

Siinä ei ollut entisiä kauniita, kirjailtuja musliini-uutimia, mutta vaikka se nyt olikin muiden kaltainen, niin minusta se kuitenkin oli aivan erilainen; ja jos paksut karttuuni-uutimet eivät muitakaan ikkunoita rumentaneet, niin tämä ikkuna näytti niiden reunustamana kuivilta kasvoilta.

Yö alkoi painua puistokujien verhoksi, ja valoja syttyi ikkunoihin.

Minä tahdoin nousta penkiltä, ajattelin:

"Kaunosilmä avaa minulle portin."

Mutta ruumiini oli kuin ruhjottu; minusta tuntui niinkuin olisivat isot ja kovat kädet raskaasti laskeutuneet pääni päälle, ja aina palasivat samat sanat, kuin olisin ne ääneeni lausunut: "Kaunosilmä avaa minulle portin."

Mutta silloin kuulin vieressäni säälivän äänen sanovan:

"Minä pyydän teitä, Marie-Claire, älkäähän tuolla tavoin istuko lumessa!"

Kohotin pääni: edessäni seisoi ihan nuori nunna, jolla oli niin kauniit kasvot, ett'en muistanut niiden vertaista koskaan nähneeni.

Hän kumartui auttamaan minua jaloilleni, ja kun minun oli vaikea pysyä seisaallani, veti hän käsivarteni kainaloonsa, sanoen:

"Nojatkaa minuun."

Näin hänen nyt taluttavan minua keittiörakennusta kohti, jonka iso lasi-ovi oli kirkkaasti valaistu.

En enää ajatellut mitään. Hieno ja kova lumi pieksi terävästi kasvojani ja silmäluomiani kirveli kipeästi. Keittiöön tullessani tunsin ne kaksi nuorta tyttöä, jotka seisoivat ison nelikulmaisen lieden ääressä.

Ne olivat Véronique Viisastelija ja paksu Mélanie, ja ihan olin kuulevinani sisar Marie-Aiméen äänen lausumassa heidän nimiänsä.

Ainoastaan paksu Mélanie teki minulle pikku merkin ohi mennessään, ja minä astuin nuoren sisaren kanssa kamariin, jota yölamppu valaisi.

Kamarin jakoi iso valkea esirippu kahtia.

Nuori sisar käski minun istua tuolille, jonka hän nouti esiripun takaa, ja poistui puhumatta mitään.

Pian saapuivat paksu Mélanie ja Véronique Viisastelija vaihtamaan puhtaat makuuvaatteet pikku rautasänkyyn, jonka vieressä minä istuin.

Heidän lopetettuaan työnsä kääntyi minun puoleeni Véronique, joka oli kartellut katsettani, ja sanoi, että eipä olisi kukaan osannut uskoa minun tulevan takaisin. Hän huomautti sen niin halveksivasti, kuin olisi nuhdellut minua jostakin häpeällisestä.

Paksu Mélanie liitti kätensä leuan alle yhteen. Hän piti yhäti päätänsä kallellaan, kuten pikku tyttönäkin. Sydämellisesti hymyillen virkahti hän minulle:

"Minä olen kovasti hyvilläni, että lähetettiin keittiöpuolelle."

Sitte hän kepeästi taputti makuusijaa:

"Sinä saat minun sijani; minä se tässä olen nukkunut."

Hän osotti sormellaan esirippua ja jatkoi äänensä alentaen:

"Sisar Désirée nukkuu tuolla."

Kun he olivat menneet ja sulkeneet oven perässään, lähestyin minä vuodettani.

Iso valkea esirippu vaikutti mieleeni. Olin näkevinäni liikkuvia varjoja poimuissa, joita yölamppu ei päässyt valaisemaan.

Ruokakellon ääni käänsi huomioni toisaanne. Minä tunsin sen soinnun, ja tahtomattanikin luin lyönnit.

Sitte seurasi hiljaisuus, ja nuori sisar astui jälleen huoneeseen. Hän toi minulle kulhollisen höyryävää lihalientä.

Hän työnsi esiripun syrjään ja teki melkein saman liikkeen kuin Mélanie, sanoessaan:

"Tässä on teidän kamarinne, ja tuo on minun."

Tunsin heti huojennusta, nähdessäni hänen makuusijansa samanlaiseksi kuin omanikin. Aloin ajatella jo että edessäni olikin sisar Désirée, mutta vielä en sitä rohjennut uskoa, ja sen vuoksi kysyin häneltä.

Hän nyökkäsi, ja lykäten tuolinsa ihan viereeni sanoi hän, kasvot valoon päin kumartuneina:

"Luulenpa melkein, että te ette enää tunne minua!"

Katselin häntä vastaamatta mitään.

Ei, minä en häntä tuntenut: olinpa varmakin siitä, ett'en ollut häntä milloinkaan nähnyt, sillä minä en voinut kuvitellakaan, että tuollaisia kasvonpiirteitä yhden ainoankin kerran nähtyään voisi unohtaa.

Hän liikautti suupieliänsä lystillisesti ja sanoi:

"Näenpä selvästi, että te ette enään muista Désirée Joly poloista."

Désirée Joly?... oi, enkö muka muistanut häntä! Hän oli silloin nuori noviisi-kauttansa suorittava tyttö, jonka kasvot olivat ruusujakin ruusuisemmat, jolla oli hieno vartalo ja joka oli hilpeä ja herttainen. Piirileikeissämme karkeloidessaan hän hyppeli niin vallattomasti, että sisar Marie-Aimée useinkin sanoi hänelle:

"Hei hei, neiti Joly, ei niin korkealle, polvenne näkyvät."

Ja katselinpa nyt sisar Désiréetä kuinkakin tarkoin, mahdoton oli minun havaita hänessä mitään tuttua. Hän arveli:

"Niin, suuresti muuttaa meitä nunnan asu."

Hän työnsi nopealla liikkeellä hihansa ylemmä ja lisäsi samassa, äskeisellä lystillisellä ilmeellä:

"Unohtakaa, että minä olen sisar Désirée, ja muistakaa, että Désirée Joly aikoinaan piti teistä paljon."

Hän huomautti vielä vilkkaasti:

"Voi, minähän tunsin teidät oitis. Teillä on yhäti samat pikku tytön kasvot."

Kun sanoin kuvitelleeni sisar Désiréetä hyvin vanhaksi ja häijyksi vastasi hän:

"Erehtyneet olemme kumpikin. Teidät on minulle kuvailtu turhamaiseksi pöyhkeilijäksi. Mutta nähdessäni teidän itkevän, lumisateessa, ajattelin, että teillä oli ainakin murheita, ja niin tulin luoksenne."

Autettuaan minut makuulle jakoi hän vuoteen esiripulla, ja minä vaivuin heti uneen.

Mutta minä näin pahoja unia. Heräilin tuon tuostakin; yhtämittaa painoi raskas kivi rintaani, ja milloin minun onnistui vierittää se pois, sirkoili se moniksi kappaleiksi, jotka putoilivat päälleni ja ruhjoivat jäseniäni.

Sitte olin astelevinani terävillä kivillä siroteltua tietä. Eteneminen oli suunnattoman työlästä; mutta molemmin puolin tietä oli vainioita, niittyjä ja rakennuksia.

Talot olivat kaikki lumen kattamat, samalla kun kuitenkin hedelmissään hohtelevia puita kirkasti kaunis aurinko.

Minä poikkesin tieltä kedolle ja pysähdyin jokaisen puun luokse maistamaan niiden hedelmiä, mutta ne olivat kaikki karvaita, ja minä viskasin ne inhoten pois.

Koetin mennä nyt lumen kattamiin taloihin, mutta ainoassakaan ei ollut ovea. Palasin tielle, mutta kivetpä kasaantuivatkin niin, ett'en enää päässyt etenemään. Silloin aloin huutaa apua; huusin voimieni takaa, mutta kukaan ei minua kuullut. Ja tuntiessani hautautuvani tuon suunnattoman röykkiön alle tein niin rajun ponnistuksen vapautuakseni, että heräsin.

Hetkisen luulin vieläkin näkeväni unta. Kamari näytti minusta luonnottoman korkealta. Esiripun tanko kiilteli paikotellen, ja seinään kiinnitetty pyökkipuun-oksa venytti varjoansa Pyhään Neitsyeeseen asti, joka ojensi käsivarsiansa nurkassa.

Sitte kiekui kukko. Se alotti moneen kertaan uudestaan ikäänkuin tahtoen häivyttää ensimäisen kiekahduksensa, joka oli loppunut lyhyeen kuin tuskan kirahdus.

Yölamppu alkoi hiutua. Se lekutti kauan ennenkuin sammui, ja kun kamari pimeni, kuulin minä sisar Désiréen hiljaisen ja tasaisen hengityksen.

* * * * *

Kauvan ennen päivänkoittoa nousin alottamaan toimintaani keittiöpalvelijattarena.

Mélanie näytti minulle, millä tavoin oli nostettava suunnattoman suuria patoja.

Siihen tarvittiin sekä taitoa että voimaa. Minulta meni runsas viikko, ennenkuin edes kykenin tuollaista paikoiltaankaan siirrähdyttämään.

Mélanie se niinikään opetti minut soittamaan raskasta aamukelloa, osottaen miten oli pidettävä nuoria kolkkareen läppäämiseksi. Pian opin kaiuttelemaan säännöllisen tahdikkaita heilahduksia, ja joka aamu tuotti minulle aamukellon soitto suurta mielihyvää, olipa sää kylmä tai sateinen.

Kellolla oli heleä sointu, jota tuuli lujensi tai heikensi, enkä minä väsynyt sitä kuuntelemaan.

Toisina päivinä soitin niin pitkään, että sisar Désirée avasi ikkunan ja pyytävästi myhäillen huusi:

"Riittää! Riittää!"