Part 7

Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti lähtöön valmiilta sotilaalta.

Costantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.

— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? — hän toisti kiivastuen.

Vastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin palvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos luolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä isot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas rajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä, hipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten sen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin olisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön taistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen vankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka olisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää hänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?

Ja hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi lopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu terässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja pensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla satavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien kuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet, tuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti rientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi pakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta irti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva ruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän epätoivoisessa kouristuksessa.

Simone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle vuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan luonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät märkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja hiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti vapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona aamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin hänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman jymyllään.

Kun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia. Hän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa. Se oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet pian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä ikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.

Näin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi, silti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden lakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista painostavammalta.

Auringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista, jotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat kuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä. Kullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa kristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien poikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta hahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän katsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän tervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä kuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina, jolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven silmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui Mariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti pyörittäen päätään:

— Jos tuo toinen olisi yhtä rohkea kuin tämä.

— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! — huomautti Costantino äreänä.

Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi, mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse luontoakin.

He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria, olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi ne.

Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys. Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.

— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla tässä ollaan?

Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin lasi.

— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan. Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut... —

—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.

Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.

Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne, kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat perille, Simone sanoi toverilleen:

— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.

Costantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.

— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian, rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.

Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen paimenta, joka tervehti heitä.

He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä: rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman suuria kuloja.

Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi. Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.

Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin kapteeni sotilaihinsa päin:

— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.

Ja Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.

Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä väkivaltaisesti.

Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.

Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu kullalle kiiltäviä veritäpliä.

Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee, tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut ostoksilla.

Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.

— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.

— Olen jo koettanut.

Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.

* * * * *

He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka laskeusi alas merenrantaan.

— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä viivyit, mutta olit silti aika taitava.

Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.

— Mitenkä ne sain? Yksinkertaisesti siten, että ostin ne.

— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen. Kuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää kaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha nainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina, hän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut talopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän on ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia, ja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun. Sidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon sinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule nyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.

He olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut näköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria, joiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti etäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän muurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.

Mutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa, joka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla kohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja majoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi niistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman yläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi valkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin lammastarhan talo.

Simone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson pohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden heleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys, joka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.

Lammastalon muurin luo Simone pysähtyi. Hänessä liikkui pelonsekainen tunne. Hän ajatteli, että suljetun talon sisällä varmaankin piili joku väijymässä ja valmiina puolustautumaan. Mutta hänen mieleensä muistui Bantine Fera, ja hän ponnisti eteenpäin.

Talon pikkupihan edessä kasvoi korkeata ruohoa, ja punervalehtisiin viikunapuihin puhkesi jo kullankeltaisia kukkia. Talon takana oleva lammasnavetta, kuivista oksista kyhätyt ulkohuoneet, kuistikko kiviseimineen, jotka vivahtivat paalurakennukseen, ja hevosenkengityspaja — kaikki tämä synnytti mielikuvan jostakin ikivanhasta rakennustavasta, joka aikoja sitten oli joutunut unhoituksiin. Oliko mahdollista, että siellä sisällä piili aarteita? Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, ja sen Simone nyt tiesi paremmin kuin muut. Hän kiersi pari kertaa lammastarhan ympäri, yhä ahtaammaksi käyvässä piirissä, ketun tavoin peittäen jälkensä. Maakerroksessa olevat ikkunat, jotka olivat korkealla ja suojatut rautaristikoilla, — hyvä enne aarteen olemassaolosta, — pienet puukuistit, melkein kiinni katossa, ovi ja portti, olivat suljetut. Silloin hän palasi laaksoon tyytymättömänä.

Yritys tuntui hänestä liian helpolta.

— Lähde liikkeelle, — hän sanoi Costantinolle, joka odotti istuen lehdikön takana, katsellen vaippamyttyä kuin aarretta. — Mokomakin köhnöjen yritys! Siellä ei ole sisällä kärpästäkään.

Siitä huolimatta Costantino aukaisi mytyn, puki ylleen vaipan ja veti sen päähineen silmille asti. Simone nauroi, mutta puoleksi pilalla, puoleksi tosissaan hänkin naamioi itsensä. Ja he lähestyivät lammastarhaa hyvin hiljaa, hikoillen auringonpaahteessa. Heidän omituiset varjonsa herättivät heissä hilpeyttä.

— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin tanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti ontolta.

Saavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi haukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa ajatellen, että koirat ilkkuivat heitä.

Simone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen, sen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä kapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.

Ei näkynyt ketään. He kävivät sisälle ja Simone huusi:

— Hoi, isäntäväki!

Tähän vastasi ainoastaan hiljaisuus.

Talo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja ainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa oli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta järkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko oli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.

VI

Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi. Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului turhaan.

Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina, näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi. Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä putosi lehtikujan puulastoilta.

Eivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään. Iltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä tervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen häntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan viisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla haeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat käsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi lähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:

— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan, josta kai säästät minulle palan.

Näin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet olivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi sydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei Simonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.

Sebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan surulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto aina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon puoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä seuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän illallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan ollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.

Ilta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen hohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli tyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta odottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan vietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.

Eräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen. Mutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä illalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut enempää.

Muuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin Simone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut toisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia, jotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat uponneet kaivon pohjaan.

Lopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean eteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren kotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:

— Mitä hauskaa saamme tänä juhlailtana, täti Fide!

— Se on sinun oma vikasi, Marianna; sinä et ole syntynyt huvittelemaan!

— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä, vakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan huvitellut?

— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta jos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin sinä.

— No sanokaa, mitä olisitte tehnyt!

Ja kun palvelijatar pidättyi vastaamasta, hän hermostui.

— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö muka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut luokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja meidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi jäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.

— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta vaimolleen.

— Ja mistä löydän tuon hyvän aviomiehen? Ei kukaan huoli minusta.

Silloin palvelijatar katsoi häneen soimaten.

— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä palvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä syntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen edessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä olet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin tiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.

Ensin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen silmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta äkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen salaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä. Hän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen silmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä. Sillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti raskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä, joka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen kanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen silmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin suurempi, kun se oli hyödytön.

Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon metsän tiheikköön.

Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi, sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä kirpeämmäksi suruksi.

Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa, ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.

Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt, hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa, sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli, kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen. Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa, maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.