Part 6

— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt, en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle, ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä, ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä. Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi: Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan... Ja yksi heistä todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi; piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta nainen.

Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun, vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen, hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.

— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu, naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on, ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.

Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti päätään pielukselta ja kysyi:

— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa toki. Sanokaa totuus.

— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin piika.

Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen salaperäiseen varjoon.

Sitten tarinat taas jatkuivat.

* * * * *

Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.

Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin vaati ratkaisua.

Entä jos Simone saapuisi?

Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa vartijattaren valppauden?

Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä lähestyivät.

Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi. Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä, juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.

Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta. Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti, viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua, yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena. Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli, tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta. Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan lemmenvakuutuksilla.

Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar palasi jälleen sulkemaan portin.

— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy äänessä.

— Joku voisi tulla sisälle.

— Jos tulee, niin tulkoon!

Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.

Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää, niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi ulos.

Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä, sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia. Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon tupakan ja metsäläishajun.

— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?

He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan palvelijatarta.

— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä, vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!

— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?

— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!

Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:

— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon taivaallista.

Silloin Marianna huomautti vilkastuen:

— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?

Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen. Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin seikkoja.

— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin lumikko pesässään?

— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?

— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa, naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.

Palvelijatar läksi noutamaan viiniä.

— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään. Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein pelkäsi vastausta.

Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki. Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.

— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?... Yksi heistä oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?

Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar, joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:

— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide, pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu alati.

Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa. Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä pitää loitolla tungettelevat miehet:

— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.

Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten leikkiä laskemasta.

He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja: hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa, tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin. Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen. Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:

— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo _taivuttamaan_ häntä...

Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan, koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.

Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle väkivaltaa, kiristämään...

Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.

— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.

* * * * *

Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta, Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.

Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään, ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa valvonnasta, jos Simone tulisi.

Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.

Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen, hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.

Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa, laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.

V

Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi, siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä. Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.

Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä, että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin, laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.

— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa, mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa; Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän uhkarohkean tempun.

Simone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.

He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan, puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.

He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi. Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.

Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet jotakin vääryyttä.

Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.

Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti, kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan. Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.

Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.

Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:

— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta kodistani kuin papin talosta.

Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.

— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!

Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt. Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti. Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä nahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.

Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan: Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.

Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten, jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita. Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa. Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta, vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.

Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään kuin pyörremyrsky.

Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen, joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.

— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?