Part 24
Sitten tuo ääni teki hänelle toisia kysymyksiä. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka monta kylmää vaikeutta kohosi joka puolelta hänen rakkaudelleen. Hän kuvitteli toista läheistä keskustelua oman äitinsä kanssa. Tämä sanoi hänelle monta järkevää asiaa, jotka eivät milloinkaan olisi tulleet hänen mieleensäkään, pelästytti ja rohkaisi häntä yht'aikaa tyynellä elämänymmärryksellään, ylevällä velvollisuudenkäsityksellään ja lujalla luottamuksellaan ihmisen tahtoon ja sallimukseen. Ei, tulevaisuus ei ollut helppo. Äidinpuolisilta sukulaisiltaan hän ei voinut odottaakaan tukea, ellei jättäisi opintojaan ja antautuisi kauppa-alalle. Olivathan he jo sanoneet hänelle suoraan, ettei hänen tarvinnut toivoakaan apua heiltä, jos hän tahtoi elää toimettomana lueskellen ja töhrien papereita ilman hyötyä. He maksoivat hänelle kohtalaisen koron eräälle summalle, jonka he olivat pidättäneet hänen äitinsä perinnöstä ja täten pelastaneet perikadosta ja jolla Silla nyt vaivoin tuli toimeen. Tämän enempää ei voinut odottaakaan heiltä, jotka olivat rakennuttaneet omalle maalleen pappilan ja kansakoulun siihen kylään, missä kehräsivät silkkiä ja viettivät kesänsä. Taipua heidän tahtoonsa? Viha leimahti hänessä jo sitä ajatellessakin. Naimisiin mentyään hänen täytyisi lyödä rahaa omasta nerostaan. Mutta miten? Hänen kirjansa eivät olleet tuottaneet hänelle vielä penniäkään, ja menestys, jonka ne olivat saaneet osakseen, ei suinkaan ennustanut parempaa tulevaisuudelle. Voisihan hän kääntää jonkin tunnin päivässä ranskasta ja englannista saaden niin ja niin paljon sivulta; mutta oliko hän varma saavansa aina työtä? Kuinka hänen ajatuksensa lensi!... Ja harmaa, värisevä sade kertasi hänelle pihan perältä kourujen ja kiiltäväin kattojen kautta:
Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.
Hän nousi ja lähti ulos.
Myöhemmin hän ei olisi edes muistanut, miten oli kuluttanut nuo tunnit siihen asti kun astui Steineggen asuntoon. Hän kulki kuin uneksien autioilla valleilla, vettä tippuvien plataanien alla ja kaupungin kaukaisimmilla kaduilla tuntematta niitä, kierrellen toisissa kaupunginosissa kuin missä Steinegget asuivat. Eräässä pienessä, pimeässä kahvilassa hän kulutti pitkän aikaa, kahden vanhan ukon pelatessa dominoa ja kahvilan emännän istuessa suuri musta kissa polvillaan ja katsellessa sadetta ahtaalla kadulla. Tiskin takana seinäkello tikutti painostaen loppumattomia minuutteja.
Nämä iankaikkiset minuutit alkoivat yhä enemmän ja enemmän kiiruhtaa askeleitaan, ja hänen määräämänsä hetken lähestyessä ne hävisivät suinpäin tiehensä, niinkuin hänen oma sydämensä.
Saavuttuaan mahdollisimman pitkiä kiertoteitä tutulle ovelle hän ei astunut sisään eikä pysähtynyt. Hänestä tuntui kuin hänen kohtalonsa odottaisi täyttymistään siellä sisällä. Hän kulki eteenpäin muutamia askeleita ja kääntyi sitten äkkiä takaisin astuen kynnyksen ylitse halveksien itseään kuin naurettavaa lasta, joka kaukaa ikävöi rakastettua naista, mutta läheltä pelkää häntä.
Mitään sanomatta hän vilkaisi portinvartijaan. Tämä tunsi hänet ja kohottaen päätään työstään sanoi: — Kotona.
Hitaasti hän nousi portaita, takertuen hermostuneesti käsipuuhun. Soitettuaan kelloa hän tunsi hermojensa heti tyyntyvän ja ihmetteli itsekin, että oli antanut mielikuvituksensa kiihoittaa itseään siihen määrään.
— Oo, oo, rakas ystävä! Antakaahan tänne! Oo, mikä suuri onni näin pirun saksalaisella ilmalla. Antakaa tänne! karjui Steinegge, joka oli tullut avaamaan ovea ja otti väkisin hänen käsistään sateenvarjon ja hatun.
— Hyvää päivää, herra Silla, sanoi Edith tyynesti. Hän istui ikkunan ääressä ommellen. Tervehtiessään hän kohotti kasvonsa, jotka eivät olleet punastuneet eivätkä kalvenneet, ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos tuota »saksalaista» ilmaa.
Hermostunut, kalpea valo laskeutui sisään harmaalta taivaalta. Pöydällä, joka oli ilman kaunista, sinistä liinaansa, lepäsi pari kolme paksua nidosta sekä mustepullo ja käsikirjoituksia lähellä tuolia, jolta Steinegge oli noussut.
— Näettekö, sanoi Steinegge, — tämä Gneist on suuri mies ja korkeassa arvossa Saksassa. Pitäisi lukea eräs kirjoitus tästä aikakauslehdestä »Unsere Zeit». Jospa tietäisitte! Puh! Mutta minä olen pieni mies, ja kun olen kääntänyt viisi, kuusi sivua, en pääse enää millään eteenpäin. Teidän, teidän olisi opittava pian saksaa ja käännettävä _Self governement_ meidän kansallemme. Minä käännän herra kreiville, koska minun on elettävä, muuten heittäisin tämän vaivan hiiteen, sillä käännän huonosti ranskaksi. Luulen, että ansaitsisitte paljon rahaa, sillä kaikki italialaiset ostaisivat sen. Eikö? Ettekö usko? Oo, se ihmetyttää minua kovin, rakas ystävä! Olisipa minulla rahoja, niin antaisin kääntää sen omalla kustannuksellani keinottelun vuoksi. Eikö? Eikö todellakaan? Se hämmästyttää minua kovin. Istukaa. Teillä on jokin kirja.
— Se on kirja, jonka uskallan lahjoittaa neiti Edithille, vastasi Silla pannen sen hyllylle Schillerin rintakuvan viereen ja katsoen Edithiin.
— Oo, paljon kiitoksia, rakas ystävä, sanoi Steinegge.
Edith laski kätensä alas ja kääntyi Sillaan päin.
— Kiitos, sanoi hän puoleksi hämmästyneenä, puoleksi uteliaana. — Mikä kirja se on?
— Se, josta puhuin teille eilen illalla.
— Eilen illalla?
— Mutta katso toki! sanoi Steinegge ojentaen sen hänelle hiukan kärsimättömin elein, joka ehkä oli ensimmäinen hänen puhuessaan tyttärelleen.
— Ah, teidän kirjanne _Eräs Uni!_ Luen sen mielelläni, se on varma. Luemme sen yhdessä, isä, lepuuttaaksesi itseäsi Gneististä. Ole hyvä.
Hän ojensi kirjan takaisin sitä selailematta, huomaten kuitenkin omistuksen ja nuo neljä sen alle kirjoitettua riviä, ja ryhtyi taas työhönsä.
— Olen varma, että se on tavattoman kaunis ja että löydämme siitä suurta huvia, sanoi Steinegge tulipunaisena koettaen korvata tyttärensä kylmyyttä.
— Runojako?
— Ei.
— Eikö? Minä luulin teitä runoilijaksi.
— Minkä vuoksi?
— Suokaa anteeksi, rakas ystävä. Steinegge tarttui molemmin käsin nauraen ystävänsä käsivarteen. — Kravattinne vuoksi, joka aina on vinossa. Torinossa annoin tunteja eräälle nuorukaiselle, joka sanoi, että Italiassa runoilijat tunnetaan kravatista. Ettekö runoile?
— En.
— Onko se kertomus?
— On.
— Sitä on varmastikin paljon kiitetty, niin yleisö kuin sanomalehdetkin. Luonnollisestikin se on herättänyt suurta hälinää?
— Niin suurta kuin kivi, joka putoaa kaivoon. Se otettiin jääkylmästi vastaan. Se ei löytänyt ainoatakaan ihmistä, ei edes niiden harvojen joukosta, joille sitä tarjosin, joka olisi vastaanottanut sen kuin jonkun ystävän suositteleman muukalaisen, kunniallisen ja säädyllisen, joka ehkä on vailla nerokkuutta, mutta ei ole ilman sydäntä, sen voin vakuuttaa, ja joka pyytää tulla kuulluksi vain silloin kun tahdotte.
— Onko se mahdollista? Mutta tämä on varmasti kateutta, uskon.
— Ei, ei, ei. On olemassa onnettomia ihmisiä, niinkuin kirjojakin, jotka herättävät vastenmielisyyttä yksinpä kaikkein lempeimmissäkin sydämissä.
— Se on totta, rakas ystäväni, se on totta.
— Minun mielestäni ei kirjailijan pitäisi uskoa sellaista, huomautti Edith kohottamatta päätään työstään.
Silla oli vaiti.
— Minkä tähden, Edith? kysyi Steinegge.
— Sillä tämä mielipide vie häneltä uskon ja voiman ja estää häntä varmastikin tutkimasta tarkkaan teoksensa vikoja.
— Ei, sanoi Silla. — Jonkin aikaa pysytään lujina; mitä enemmän onni meitä kolhii, sitä enemmän sitä halveksitaan ja tehdään työtä, sitä enemmän koetetaan tyydyttää itseämme ja omaatuntoamme. Haavat melkein kiihoittavat ja antavat intoa; mutta sitten tuntee odottamatta piston ruumiissaan, ja silloin ei ole muu edessä kuin kaatua pää pystyssä armoa rukoilematta.
— Voi olla totta, mutta minä sanoisin, että on varottava kovasti mielikuvitusta ja ettei pidä panna onnen tiliin sitä, mikä ei siihen kuulu. Eikö teistäkin? Eikö ole miehekkäämpää olla uskomatta liiaksi onneen?
— Oo, huudahti Steinegge, — ja kuinka voit olla uskomatta onneen? Olisitko sinä maanpakolainen, melkein köyhä ja yksin vanhan tyhjäntoimittajan kanssa, ellei onnen oikkuja olisi olemassa?
Edithin silmät leimahtivat.
— Isä, sanoi hän.
Tämä ei uskaltanut vakuuttaa sanojaan tosiksi ääneen, mutta myönsi hiljaa nauraen päätään nyökäten.
Edith nousi ja meni hänen luokseen.
— Suokaa anteeksi, herra Silla, sanoi hän kiihkoisasti. — Te olette ystävämme ja otan siis vapauden sanoa isälle pari sanaa. Voitko sinä olla tietämätön sanoi hän sitten kääntyen jälkimmäiseen päin, — ettei minulle ole olemassa suurempaa onnea kuin aina elää sinun kanssasi, yksin sinun kanssasi, rakastaa sinua, palvella sinua, tuntea olevani sinun suojaamasi ja tietää että pidät minusta?
Hän sanoi tämän italiaksi ja jatkoi sitten saksaksi hellää mielenpurkaustaan. Hänen isänsä keskeytti häntä huudahduksin ja elein, löi käsillään Gneistiin ja pöytään, jokainen lihas hänen kurttuisissa kasvoissaan taisteli liikutusta vastaan. Hän oli juuri antautumaisillaan, kun yhdessä silmänräpäyksessä vetäsi kellonsa, huudahti: — Ah, G... odottaa minua! juoksi hakemaan hattunsa, teki komean tervehdyksen Sillalle ja hävisi ovesta. Edith kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta, juoksi pidättämään häntä, mutta tämä oli jo ehtinyt portaiden päähän ilman sateenvarjoakin. Edith kävi kalpeaksi ja neuvottomaksi, mutta hillitsi heti paikalla itsensä ja sen sijaan, että olisi palannut takaisin paikalleen ikkunan ääreen, pysähtyi järjestelemään kynttilöitä ja kukkia uunin reunustalla.
— Neiti Edith, alkoi Silla oudolla äänellä.
Edith kääntyi, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Hyvästi.
Silla vaikeni hetken ja sanoi sitten:
— Anteeksi. Varastan teiltä vielä minuutin. Tahdoin vain sanoa, että nyt monen epävarmuuden ja vastenmielisyyden jälkeen alan todella uskoa onnen epäsuosioon.
Edith oli ääneti.
— Voitteko ymmärtää mitä tarkoitan, neiti Edith?
— Herra Silla, te olette isäni ystävä ja siis minunkin ystäväni. En ymmärrä, minkä tähden pidätte minulle tuollaisia puheita. En osaa hyvin teidän kieltänne, mutta jos te tahdotte antaa sanojen tarkoittaa enemmän kuin mitä soveliasta on, niin se ei ole oikein, enkä minä tahdo kuunnella teitä.
Hän sanoi sanat »en tahdo» ylpeän tarmokkaasti ja kiihoittuneesti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi sanonut niitä yksistään vain Sillalle.
Silla kumarsi.
— En tarkoita, sanoi hän, — sanoillani enempää kuin soveliasta on, enkä kadu niistä ainoatakaan. Muuten olin tullut sanomaan isällenne, etten voi ottaa huomenna tuntia. Tahtoisitteko olla niin äärettömän hyvä ja ilmoittaa sen hänelle?
— Sen teen varmasti.
— Tuhannet kiitokset. Hyvästi, neiti.
Hän meni ja otti kirja-parkansa hyllyltä.
— Minkätähden? kysyi Edith.
Hän hymyili päätään pudistaen kuin sanoakseen: mitä te siitä välittäisitte?
— Isäni näki sen jo, sanoi Edith melkein kainosti, mutta tyynenä. Silla pani kirjan pöydälle, kumarsi syvään, johon Edith tuskin vastasi, ja astui ulos.
Jäätyään yksin Edith meni takaisin tuolilleen ikkunan ääreen ja tarttui nenäliinaan, jota päärmäsi isälleen. Neula oli pudonnut lattialle ja rihma haihtunut pois silmästä. Hän koetti panna sitä siihen uudelleen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että se oli mahdotonta. Silloin hän painoi päänsä alas kuin olisi ommellut ja kaksi suurta kyyneltä vieri kankaalle. Hän nousi, pani pois nenäliinan, meni ottamaan _Erään Unen_ ja aukaisi sen seisoen pöydän vieressä, mutta nähtyään käsinkirjoitetun omistuslauseen, käänsi sen lukematta muutamia sivuja. Sitten hitaasti selaillen sivu sivulta hän palasi takaisin omistuslauseeseen ja pysähtyi siihen... pitkäksi aikaa.
Vihdoin hän sulki kirjan kiivaasti ja pani sen kirjahyllylle Schillerin rintakuvan taakse. Mutta samassa hän katui, otti sen takaisin, pani sen rintakuvan viereen, johon hänen isänsä oli sen asettanut, ja meni avaamaan ulkoparvekkeen oven nojaten sen reunaa vastaan.
Satoi yhä ja tuuli; puiden vihertävät latvat, jotka kohoilivat siellä täällä talojen välissä, heiluivat haikean näköisinä. Kuin hämärän valkea vaate peitti sade taivaanrannan joka puolelta, ja sen alimmasta nurkasta näki jonkin verran synkeää maisemaa. Kaikki oli kuin suuri, intohimoisen surullinen taulu. Mutta Edith ei katsonut eikä nähnyt mitään. Hän etsi viileää, vapaata ilmaa ja pieniä, kylmiä pisaroita, jotka virkistivät kaikkea. Oltuaan siinä pitkän aikaa hän palasi sitten takaisin ja kirjoitti seuraavan kirjeen don Innocenzolle:
»Milanossa huhtikuun 30 p:nä 1865.
Korkeastikunnioitettu herra ja ystävä.
Otamme vastaan ystävällisen kutsunne tulla viettämään muutaman päivän talossanne ja olemme teille siitä kiitollisia! Arvelen, ettei herra kreivi voi loukkaantua, jollemme menekään palatsiin; hänkin tarvinnee lepoa kaiken sen hälinän jälkeen, joka heillä on ollut häiden vuoksi. Ja samoin isäni ja minä tarvitsemme myöskin heti lepoa ja vihreyttä. Suokaa anteeksi huono italiankielen taitoni, en tiedä kuinka ilmaista ajatuksiani. Tahdon sanoa, että tarvitsemme sitä hiljaisuutta ja lepoa, jota löytää vihreillä kedoilla ja joka on omiaan tyynnyttämään eräitä, ei aivan terveitä ajatuksia ja synnyttämään toisia, tuoreita ja yksinkertaisia; näin tarvitsemme mekin puhdasta ilmaa niinkuin puiden lehdet ja nurmi. On melkein varma, että lähdemme ylihuomenna.
Jo jonkin aikaa ei isäni ole tehnyt edistysaskeleita niinkuin toivoin, ja epäilen katkerasti itseäni. Pelkään, etten ole valinnut oikeata tietä ja etten ole osannut käyttää hyväkseni isäni suurta rakkautta minuun; tulee mieleeni, että olisi ehkä ollut parempi jo heti alussa päättäväisesti pyytää, rukoilla, vaatia, enkä varmastikaan olisi kadottanut silloin osaa vaikutusvallastani, niinkuin epäilen nyt kadottaneeni kaikkine varovaisuuksineni, ehkäpä liian turhamaisine varovaisuuksineni, antaessani hänen uskoa, että olen rauhallinen ja tyytyväinen, aivan kuin mikään pilvi ei pimittäisi sieluani.
Katsoin parhaaksi, kunnioitettava ja rakas herra, pyytää neuvoa eräältä vanhalta papilta, jonka luona kävin pääsiäisenä. Hän kehoitti minua kääntymään erikoisesti hartausharjoituksineni Neitsyt Maarian ja monien muiden pyhien puoleen. Uskon nöyrästi, että tämä on hyvää, mutta minun on tarpeen saada tietää, kuinka toimia, kuinka puhua isäni kanssa eri tilaisuuksissa; ja on tärkeätä, etten tee erehdyksiä. Minusta tuntuu, etten voi saada korkeampaa apua, ellen käytä myöskin omaa järkeäni parhaimman kykyni mukaan.
Jumala on suonut minulle jo paljon, koska isäni käy kirkossa ja rukoilee, mutta tämän saavutin jo hyvin pian, aivan alussa. Hän kuuntelee mielellään puhuttavan uskonnollisista asioista, kun väliin yritän, ja näyttää taipuvaiselta uskomaan, mutta jos koskettelen jotakin hartausharjoitusta, johon välttämättä pappikin kuuluu, niin näen, kuinka hän kärsii, kun ei voi ilmaista ankaraa vastenmielisyyttään. Ehkä ensimmäisinä aikoina, ehkäpä vielä nytkin hän voisi voittaa tuon vastenmielisyyden, jos minä pyytäisin, mutta onko minun pyydettävä? Voinko minä saattaa henkeäni kidutukseen? Voisiko tämä todella olla minun tyttärenvelvollisuuteni? Ja tulisiko siitä hyvä, Jumalalle suotuisa hedelmä? Kun ajattelen niitä äärettömiä vääryyksiä ja suuria onnettomuuksia, joita isäni on saanut kärsiä, ja hänen pitkää elämäänsä ihmisten keskuudessa, jotka eivät harrasta sielun kehittämistä, ajattelen hänen rautaista rehellisyyttään, hänen yhä vielä mitä hellintä rakkauttaan äitiäni samoinkuin minua kohtaan ja hänen taas uudestaan herännyttä uskoaan Jumalaan, niin näen hänessä suorastaan pyhän olennon, vaikkakaan hän ei harjoita uskonnollisia menoja niinkuin minä ja monet muut pikkusielut; ja minusta on väärin pakottaa hänet sellaiseen, mitä hänen sydämensä ei vielä kaipaa. Kas tässä sisäiset taisteluni.
Tunnen, kunnioitettava herra, tarvitsevani suuresti teidän elävää sanaanne, jossa on suuri valo ja voima. Ja ennen kaikkea toivon, että isäni viipyisi jonkin aikaa seurassanne. Isäni tuntee todellakin suurta myötätuntoa teitä kohtaan, jota tunnetta on mahdoton selittää hänen toisten mielipiteidensä takia. Tämä on minulle kuin mykkä viittaus erään tien lähtökohdasta.
Pitäisin rehellisyyden puutteena itsessäni, ellen nyt sanoisi Teille, että tarvitsen apuanne oman itsenikin vuoksi.
Te tiedätte millä tavalla ymmärrän velvollisuuteni isääni kohtaan. Ja olen vakuutettu siitä, että niinkuin sen ymmärrän, niin se on. Minun on kuuluttava kokonaan isälleni, jolla ei ole maailmassa ketään muuta ihmistä. Monet vuodet hän on kiertänyt yksin pitkin maailmaa kärsien rasituksia, häväistyksiä ja nälkää, sill'aikaa kuin minä elin Nassaussa rikkaana neitinä lähettämättä hänelle edes tervehdystäkään. Ja korvaukseksi tästä on hänelle kaikki inhimillinen rakkaus sydämessäni liian vähäistä. En osaa nyt ilmaista ajatustani niinkuin tahtoisin, selitän sen Teille paremmin ääneen pienessä, yksinäisessä talossanne viattomien ketojen keskellä.
Sanon vain, että hetkisen on sydämeni ollut heikko ja hauras ja antanut yllättää itsensä, ja henkeni, ponnistellen pakosta ylöspäin, on vieläkin tuskan huumaama, tuskan ja pelon ja jonkinlaisen onnen ja mielihyvän tunteen vallassa saadessani kärsiä edes tuonkaan verran isä-parkani puolesta. Tämä on kaikkea muuta kuin uskonnollinen synnintunnustus, jonka teen Teille, kunnioitettava herra, löytääkseni siinä mieluisen nöyryytyksen ja lohdutuksen, uskoen varmasti, että jumalallisia välähdyksiä on inhimillisissäkin tunnustuksissa, ja myöskin vapautuakseni salaisuuden polttavasta runollisuudesta. Suokaa minulle anteeksi tämä pitkä kirje. Minusta tuntuu kuin teille kirjoittaessani luottamukseni ja toivoni kasvaisivat. Se, mitä näen ja tunnen täällä Italiassa uskonnon alalla, ei ole useinkaan sydämeni mukaista ehkä siksi, että olen kylmä saksalainen luonne. Jos tässä on ylpeyden varjoakaan, niin sanokaa se minulle, se on huonoin taipumukseni. Varmasti olen löytävä sanoistanne sisäisen hopean harvinaisen soinnun, jolle koko sieluni avautuu.
Rukoilkaa Jumalaa puolestamme ja rakastakaa meitä.
E.S.»
Silla astui portaita alas sielussaan katkera, ivantäysi tyyneys itseään kohtaan, kuin olisi hän joka askeleella nauttien polkenut jalkainsa alle yhden noista typeristä haaveistaan, noista järjettömistä mielikuvistaan, joita hän hetki sitten oli kantanut tuonne ylös, polkenut miehekkään ylpeästi, kohottaen otsansa ja sydämensä näkymätöntä vihollista kohden. Myöskin tuolla pihalla ikuinen sade kertasi: itke, mutta häntä ei haluttanut itkeä. Kolmannen kerran petti jo hänen toiveensa rakkauteen, jossa sielun tuskaisen huudon tyynnyttyä olisi tuntenut itsensä voimakkaaksi, puhtaaksi, eikä enää milloinkaan olisi nähnyt edessään pimeässä tuon viimeisen, auttamattoman lankeemuksen synkkää haamua. Kolmannen kerran sanoi Jumala hänelle: Näetkö, kuinka ihanaa se on? Mutta et ole sitä saava. Olisiko hän itkenyt niinkuin lapsi, niinkuin raukka? Ei, ei ikinä! Hänen ylpeytensä ja synkät aavistuksensa eivät sallineet hänen edes ajatellakaan, mitä toiset tässä tapauksessa olisivat tehneet: taistella ja voittaa Edith pitkän ponnistuksen perästä. Että Edith olisi voinut teeskennellä, sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntäkö olisi rakastettu, häntäkö? Mahdotonta, senhän hän hyvin tiesi!
Kadulla muutaman askeleen päässä Steineggein ovelta hän tapasi erään toisen luokan kustantajan, jolle hänet oli muutama päivä sitten esitelty ja suositeltu kirjailijana. Tämä katsoi toisaalle ja kulki ohitse tervehtimättä. Mitä Silla siitä nyt välitti! Hän nykäytti hartioitaan. Tämän hän kyllä jaksoi kestää ja voi halveksia tuota herraa, joka luuli voivansa olla epähieno kirjailijoita kohtaan, joiden kirjoja hän ei halunnut julkaista. Hän ponnistelisi, niin kauan kuin verta riittäisi aivoissa ja sydämessä. Ja sitä hänellä vielä oli paljon, hän oli rikas omistaessaan jänteviä aatteita, hellyyttä ja vihaa. Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa totuuden palveluksessa, paljon kauniita ja voimakkaita sivuja, ennenkuin laskeutuisi tuntemattomana ja halveksittuna päivänsä päätyttyä hautaan mukanaan tieto siitä, että oli pysynyt tasa-arvoisena kohtuuttoman Jumalan rinnalla.
Tuo ylpeä ja mahtava, hänen henkensä yksinäisyydessä syntynyt ajatus hämmästytti häntä itseäänkin ja valoi häneen pirullista voimaa. Jo ennenkin se oli häntä vietellyt, mutta hän oli sen aina työntänyt luotaan. Nyt hän antautui ja humaltui suorastaan siitä. Tuomiokirkon ohitse kulkiessaan hän tunsi halua astua sinne sisään niinkuin usein ennenkin sisäisissä taisteluissaan.
Hän istuutui keskiholvin alle lähelle ristiä. Pari kolme vanhaa, mustiin puettua naista rukoili sateisen valon hämärässä; erään messupalvelijan kiireiset askeleet kuuluivat sivuovelta päin pimeästä; muutamia ulkomaalaisia näkyi liikkuvan hitaasti kuorin ikkunain lämpimässä valossa. Silla nöyrtyi yht'äkkiä, nojasi kädet penkkiä vastaan ja pään käsiinsä ja kysyi sydämensä syvyydestä henkien Herralta: _Quid me persequeris?_
Silloin hänen sydämessään syntyi suuri, kylmä hiljaisuus, samanlainen ja vielä synkempi kuin tuomiokirkon. Näytti kuin peloittavien pylväiden varjo olisi tunkeutunut sinne musertaen jok'ainoan ajatuksen. Itse tuo tuomiokirkon sisus, tuo suunnaton graniittiin hakattu runoelma, tukeva ja salaperäinen kuin Danten _Divina commedia_ kävi hänelle täydelleen mykäksi. Jonkinlainen kiusan tunne alkoi painaa häntä. Hänen tahtonsa ponnisteli turhaan, hän ei voinut heittää päältään tuota lyijymäistä painoa. Hän koetti muistella menneitä aikoja, jolloin hän lapsena äitinsä kanssa tuli kirkkoon ja kuvitteli urkujen soidessa Itämaiden erämaita ja palmuja, merta ja mietiskelevää elämää. Ei auttanut, ei auttanut, muisti oli kuin turtunut, sydän tyhjä ja ilman kaikua. Jokin oli sen lävistänyt ja kärventänyt kuin tulella. Hän seurasi uneksivin silmin muutamia ulkomaalaisia, jotka tulivat hitaasti, hattu kädessä kuorista katsellen ylös. Synkät pylväät herättivät ikävyyttä, lattiasta kohosi kuin unen höyryä ja ovet näyttivät silloin tällöin haukottelevan. Oli kuin lyijynraskas rauha olisi vallinnut kuolleiden vesien yllä, jotka eivät huomaa vuosisatojen kulkevan ohitseen. Silla ei toistanut kysymystään, koska hänelle ei kuitenkaan tahdottu vastata. Hän etsi tarkoituksella muististaan jotakin maallisen hekumallista kuvaa. Ja hän näki itsensä purressa vastapäätä Marinaa kahden kuohuvan aallon välissä, ja tytön kasvot taipuivat häneen päin järven leimutessa salamain häikäisevässä valossa. Ja hän tunsi tytön pienten jalkojen painavan omiaan. Kylmä, ikävä kirkko lämpeni ja alkoi elää; hänelle tuotti kirpeää nautintoa katsella noita askeettisia kiviä ja pakottaa niistä esiin aistien valoa ja lämpöä, tuntea viettelijän suloisen ja voimakkaan äänen ja antautua sen valtaan. Mielikuvitus riensi toisiin kuumeisiin kuviin. Marina oli hänen kanssaan, ei enää aaltojen keskellä, vaan omassa huoneessaan palatsissa, ja sanoi hänelle: »vihdoinkin!», tarttui hänen käteensä, veti häntä hymyillen, sormi huulillaan, luokseen syvään yöhön...
Hän nousi ja lähti horjuen kirkosta. Jumala oli vastannut hänelle.
III. »ICH HABE IM TRAUM GEWEINET.»
— Oh, hyvä Jumala, Silla, mikä kauhistus! sanoi rouva de Bella astuen sisään kuin silkkipilvi, josta pari pientä hermostunutta jalkaa polki kumeasti lattiaa. — Hyvää iltaa. Oletteko odottanut minua jo kauankin? Mitä kuuluu? Hän heitti nojatuolin selkänojalle valkean turkkinsa ja ojensi Sillalle pienen, paljaan käden, jossa sormukset välkkyivät niinkuin hänen naurava suunsa ja siniset silmänsä. Hän oli puettu mustaan tylliin, jonka alla oli taivaansininen silkkipuku. Olkapäät ja erittäin kauniit käsivarret olivat paljaat, ilman ainoatakaan rannerengasta tai medaljonkia, vain kaksi suurta turkoosia sormessa, pari helmeä korvissa ja taivaansininen kukka rinnalla ja toinen vaaleissa, runsaasti puuteroiduissa hiuksissa, jotka oli koottu niskaan kuin joukko suuria, kiemurtelevia käärmeitä. Hänestä lehahti lauhkea puuterin tuoksu, joka kertoi pehmeästä ihosta.
Silla kumarsi.