Part 2

Vaikkakin seinäkello ensimmäisen ja toisen kerroksen välisellä porrastasanteella löi puoli kaksi, kun Silla nousi hänelle osoitettuun huoneeseen, niin häntä ei ollenkaan nukuttanut. Liikkumattomana hän tuijotti kynttilään, aivan kuin sen kirkas valo olisi voinut haihduttaa varjot hänen aivoistaan. Yht'äkkiä hän liikahti ja tarttuen kynttilään lähti huoneessa tutkimusretkelle, joka oli kyllä vähemmän opettavainen, mutta liikuttavampi kuin se, jonka kuuluisa de Maistren kreivi teki. Huone oli iso, korkea ja neliskulmainen. Raskas, veistoksilla koristettu puuvuode, sitä vastapäätä, kahden leveän ikkunan välissä, iso lipasto valkeine marmorikansineen, tämän yläpuolella kullatut puitteet, jotka sulkivat sisäänsä erään puoleksi valossa, puoleksi varjossa seisovan uteliaan näköisen olennon kynttilä kädessä; kirjoituspöytä, muutamia käsinojalla varustettuja tuoleja; siinä kaikki, mitä tuo tutkiva valo loihti esiin pimeydestä kulkiessaan pitkin seiniä, väliin nousten, väliin laskien, väliin kiertäen kaaressa, väliin kulkien ristiin rastiin kuin virvatuli.

Seinällä, vuoteen pääpuolessa, riippui Guercinon tyyliin maalattu, ihastuttava enkelinpäätä esittävä kuva tavattomasti lyhennetyssä perspektiivissä, melkein pitkänään. Puoliavoimesta suusta, laajenneista sieraimista ja melkein hillittömästä katseesta huokui kiihkeän rukouksen hehku. Olisi voinut luulla, että nuo tyynyt olivat tottuneet lepuuttamaan suurten syntisten päitä ja että yön hetkinä, jolloin rikokset mielikuvineen lepäsivät keskeytyneinä, tuo sääliväinen enkeli kohotti huutonsa Jumalan puoleen näiden puolesta. Sillan kynttilän liekki näytti huumautuneen tuosta taulusta. Useat kerrat se koetti vetäytyä irti sen lumoista, mutta palasi aina takaisin tutkimaan sitä joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Sitten se irtautui siitä hitaasti ja teki entisen kierroksensa huoneessa aivan kuin olisi seurannut ilmaan jäänyttä jälkeä nousuineen, laskuineen ja kiertoineen. Kun kynttilänliekki palasi lipaston yläpuolella olevien puitteiden eteen, näkyi niistä taas sama kuva, puoleksi valossa, puoleksi varjossa, mutta nyt sen kasvoilla oli uteliaisuuden sijasta liikutuksen ja ihmettelyn ilme. Ja todellakin, jos tuo peili olisi kyennyt säilyttämään kaikki ne kuvat, jotka, sen tarpeettoman ja hedelmättömän olemassaolon aikana olivat siihen kuvastuneet, niin siinä olisi näkynyt muiden muassa eräät surumieliset naisenkasvot sekä pieni, iloinen pojanpää, jotka molemmat muistuttivat toisiaan niin piirteiltään kuin silmiltäänkin.

Niinkuin joskus nuoret katselevat kuvaansa tyynessä vedessä, niinkuin sitten aamun usvat kiertyvät niiden ympärille ja himmentävät ne, niin että veden peilipinta näyttää kääntäneen nurjanpuolensa ylöspäin, ja niinkuin vihdoin tuo huntu kohoaa jonkin verran ja veteen ilmestyvät uudelleen nuorten ruskeat muodot, niin ilmaantuivat nyt monien vuosien perästä tuohon uskolliseen lasiin taas saman pienen pojan kasvot, mutta nyt miehekkään miettiväisinä.

Silla kääntyi ympäri, lähestyi vavisten vuodetta, katsoi sitä hyvin pitkään ja pantuaan kynttilän lattialle risti kätensä ja kumartui suutelemaan vuoteen kylmää ja kiiltävää puuta. Sitten hän hypähti ylös, ryntäsi parilla askeleella portaille jättäen kynttilän paikalleen. Sokea vaisto pakotti hänen etsimään kreiviä siinä silmänräpäyksessä. Mutta pimeys ja äänettömyys vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin kellon tikutus. Herra Steineggekin oli varmasti vuoteessaan, ja olisikohan tämä osannut antaa selvitystä? Silla palasi aivan hiljaa takaisin huoneeseensa. Maahan asetetun kynttilän valossa näytti vuode isolta, mustalta arpanappulalta. Jos jokin olisi levännyt siinä, ei häntä olisi voinut nähdä; ja Sillan mielikuvitus loihtikin siihen henkilön, joka muinoin oli siinä maannut, sairaana, valonarkana, surullisena, unen horroksissa, mutta elävänä. Hän lähestyi varpaillaan vuodetta ja heittäytyi siihen levitetyin käsivarsin.

Se henkilö nukkui nyt toisaalla, ahtaammassa huoneessa, kylmemmällä vuoteella; se oli hänen puhdas ja voimakas äitinsä, jonka läheisyyden Silla vieläkin tunsi selvästi; hän tunsi lapsuuden aikojen palaavan sydämeensä, paljon yksityiskohtaisia muistoja tuosta vuoteesta ja huoneesta, muisti sandalo-puisen pienen rasian tuoksun, joka oli ollut niin rakas hänen äidilleen, monta tämän sanomaa tarkoituksetonta sanaa talonväestä, noiden kadonneiden kasvojen eri ilmeitä. Kun hän nousi ja kynttilä kädessä katsoi ympärilleen, tuntui hänestä aivan mahdottomalta, että hän ei heti ensi silmäyksellä ollut tuntenut taulua, tuoleja, peiliä, jotka kaikki kuin nuhdellen katselivat häntä.

Mutta kuinka, ajatteli Silla, kuinka ihmeessä kaikki nuo hänen äitinsä vanhat huonekalut olivat täällä, vieraassa talossa, miehen luona, jonka kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt, jonka nimeä hän ei ollut kuullut kenenkään mainitsevan moniin aikoihin? Totta kyllä, nuo tavarat olivat tulleet myydyiksi muutama vuosi ennen hänen äitinsä kuolemaa, ja kreivi d'Ormengo oli ne ehkä sattumalta ostanut? Ah, ei! se ei voinut olla mahdollista.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja veti lompakostaan esiin suurikokoisen kirjeen, jonka hän luki taas uudelleen kuumeisen tarkkaavaisena.

Se kuului näin:

»R... elokuun 10 p:nä 1864.

Herra.

Me emme ole milloinkaan nähneet toisiamme, ettekä Te, luultavasti, ole koskaan kuullut nimeäni mainittavan, vaikka se kuuluukin vanhalle italialaiselle suvulle, joka aina, kotona ja vieraalla maalla, jalan ja ratsain, on kantanut sitä kunnialla. Kuitenkin on tarpeellista sekä Teille että minulle, että puhumme toistemme kanssa. Ja koska minä olen viisikymmentäyhdeksänvuotias, tulette Te minun luokseni.

Olette löytävä huomenillalla kiesit R...n asemalla Milanon—Camerlatan radalla. Kodissani tulee osaksenne kursailematonta vieraanvaraisuutta, jota osoitan luotettavimpia ystäviäni kohtaan, jotka taas puolestaan hyväntahtoisesti kunnioittavat minun pieniä tottumuksiani. Rohkenen sanoa Teille, että näihin tottumuksiin kuuluu muun muassa se, että talossani avataan ikkuna, jos uuni tupruttaa savua, mutta ovi, jos mies sitä puhaltelee.

Odotan Teitä, rakas herra, erakkomajassani.

Cesare d'Ormengo.»

Ei muuta. Hän osasi ulkoa tuon kirjeen, mutta olisi halunnut onkia siitä jonkin salaisen viitteen, keksiä siinä, toistaen ja kuunnellen sen sanoja, joitakin peitettyjä ajatuksia, joitakin kaksimielisiä tarkoituksia. Ei mitään! Tai oikeastaan tuon kaksimielisen tarkoituksen hän aavisti, mutta se oli niin syvällä, ettei siihen päässyt käsiksi.

Oliko tuo herra ystävä vai vihollinen, joka heitti äänettömänä hänelle vasten kasvoja äitinsä muiston menneeltä, onnelliselta ajalta?

Vihollinen? Ei! Hän kirjoitti karun suorasti kuin vanhanajan aatelismies; hänen jylhät, kuin kiivaudessa kallistuneet kirjaimensa huokuivat vilpittömyyttä. Hänen vieraanvaraisuutensa oli todellakin kursailematonta... ei edes näyttäytyäkään! Jo tämänkin vuoksi piti uskoa noihin sydämellisiin sanoihin, jotka seurasivat kutsua; siis omituinen, mutta hyväntahtoinen herra...

Ja mitkä syyt olivat saattaneet hänet keräämään näitä esineitä Sillan kodista vanhoilta ajoilta ja kutsumaan sitten suvun jäsenen luokseen? Milloinkaan Silla ei ollut kuullut tuota nimeä, ei äidiltään, ei muilta. Hän antoi kirjeen pudota ja peitti kasvot käsillään. Heikko aavistus alkoi kajastaa hänen mielessään. Ehkä se oli totuuden valo. Nämä tavarat oli myyty taloudellisen romahduksen jälkeisenä päivänä. Eräät henkilöt, Silla muisti sen sekavasti, olivat tulleet kuin ryöstämään heidän kotiinsa joko omassa tai mahtavien velkojien nimessä, velkojien, jotka itse jäivät piiloon pysyäkseen edelleen perheen ystävinä tai muista vähemmän kunniallisista syistä. Lukuunottamatta kiinteätä omaisuutta vietiin polkuhinnasta tauluja ja suuriarvoisia koruesineitä kuin hävyttömästi ryöstäen. Kreivi d'Ormengo saattoi olla yksi näistä velkojista, joka oli käyttänyt liiaksi hyväkseen jonkin ahneen välittäjän intoa ja halusi nyt järjestää laskujaan omantuntonsa rauhoittamiseksi. Joku oli ehkä sanonut hänelle, että Silla oli jäänyt kuin tuuliajolle ja kärsi ahtaissa oloissa. Senvuoksi kreivi ehkä astui nyt esiin, puhui molemminpuolisesta välttämättömyydestä tavata ja kohotti jo kirjeensä ensi rivillä kunniallisuuden lipun: tuon huoneen antaminen hänelle oli tietysti jonkinlainen keino päästä puheisiin jo ennen tapaamista.

Askelten ääni hänen yläpuolellaan sai hänet höristämään korviaan, ja hänestä tuntui kuin ikkuna olisi avattu. Hänen huoneessaan oli kaksi ikkunaa, ja hän avasi päättäväisesti toisen.

Silla jäi hämmästyneenä seisomaan kädet ikkunanlaudalla. Taivas oli kirkas kuin kristalli. Kuunsirppi kumotti vasemmalla korkeiden vuorten yläpuolella valaisten heikosti ikkunan vierellä vanhaa, harmaata muuria ja linnan ikkunoiden vakavia piirteitä; tuo korkea muuri kohosi jyrkästi laajasta, puhtaasta, peilikirkkaasta vedenpinnasta, joka oli kuulas länteen päin mataloiden kukkulain puolella, mutta itään päin synkkä kuin yö. Kuului näkymättömien lehtien suhinaa, heikkoja tuulenhengähdyksiä kulki, levisi ja haihtui vedenpinnalla.

— Miellyttääkö? kysyi ääni, joka tuli ylhäältä, hiukan Sillan oikealta puolelta. — Aivan kuin pieni _Föku_, eikö totta? Se oli Steinegge. Hän istui ylhäällä ikkunalaudalla ja puhalteli savuja kuin höyrykone. Kreivi nukkui hyvin kaukana ja hyvin lujasti, koska hänen sihteerinsä uskalsi puhua noin kovalla äänellä huolimatta yön hiljaisuudesta ja alhaalla olevan järven soinnukkaasta kaiusta. Hän kiiruhti kertomaan Sillalle, että oli ollut Konstantinopolissa kaleerivankeudessa valtiollisten syiden tähden ja että kirotut turkkilaiset vahdit keskeyttivät hänen unensa joka toinen tunti kiusallisella Allah-al-Allah-huudollaan. Siitä ajasta — lähtien häneen oli jäänyt tottumus herätä yöllä aina joka toinen tunti. Hän tuli ikkunaan paitasillaan ja poltteli; varjelkoon, jos kreivi sen tietäisi! Hänellä oli ollut tapana polttaa aina kahdeksaantoista Virginiaan päivässä palvellessaan ratsumestarina itävaltalaisissa husaareissa ennen vuotta 1848. Hän oli myös viettänyt muutaman päivän syömättä ja tupakoimatta. Kreivin elämänjärjestys sai hänet kärsimään ja pani hänen hermonsa ylösalaisin.

— Pyydän, sanoi Silla keskeyttäen hänen juttelunsa, — tiedättekö te, minkä tähden herra kreivi on kutsunut minut tänne?

— Menen vaikka turkkilaiseen kaleeriin takaisin, jos tiedän siitä sanaakaan! Tiedän vain, että herra kreivi tuntee teidät, en muuta.

Silla oli vaiti.

— Aaa! — Aaa! — Aaa! puhalteli Steinegge levitellen savua ja autuuttaan.

— Mikä järvi tuo on? kysyi Silla.

— Ettekö tiedä? Ettekö ole ollut täällä? Monet, hyvin monet italialaiset eivät luullakseni tiedä, että tätä pientä järveä onkaan. On hullua, että minun pitää opettaa se teille.

— Siis?

— Oo, perhana!

Tuulenpuuska löi Steineggeä vasten kasvoja temmaten häneltä tämän huudahduksen. Tuskin hän ehti heittää ulos sikarinsa ja sulkea ikkunan. Sikari viiletti kuin tähdenlento Sillan silmien ohitse, ikkunalasit kilahtivat ylhäällä, lehdet suhisivat talon takana, Steinegge, vavisten pelosta, että oli päästänyt sisään savua, haisteli ilmaa ja palasi vuoteeseensa uneksimaan, että hän pääsi turkkilaisesta vankilasta ja että padisha tarjosi hänelle hymyillen keisarillista piippuaan täynnä hyvää Smyrnan tupakkaa.

Silla jäi pitkäksi aikaa nojaamaan ikkunaan. Raitis yö, tuuli ja vuorten tuoksu virkistivät häntä, toivat hiljaisuutta hänen ajatuksiinsa, rauhaa hänen sydämensä syvyyteen. Hän tuskin huomasikaan ajan kulkua, järveä, ääniä, lehtien huminaa ja hopeaisen kuun kulkua taivaalla. Hän kuuli kaukaa kellon lyövän juhlallisesti. — Kaksiko vai kolme? Ei. Hän ei oikein tietänyt, mutta nousi huoaten ja sulki ikkunan. Täytyi käydä nukkumaan, levätä hiukan, että ajatukset olisivat huomenna kirkkaita, kun hän tapaisi kreivin. Mutta uni ei tullut. Hän sytytti uudelleen kynttilän ja käveli jonkin aikaa edestakaisin huoneessa, mutta se ei auttanut. Sitten hän alkoi päättäväisesti etsiä ajatuksia ja muistoja, jotka olisivat kaukana nykyhetken epävarmoista asioista, ja näytti lopulta löytäneen jotakin, sillä hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja mietittyään kauan kirjoitti, sata kertaa keskeyttäen työnsä, seuraavan kirjeen:

»Cecilia.

Kirjani johdosta, nimeltä _Eräs Uni_, sain kunnian, rouva, vastaanottaa ensimmäisen mieluisan kirjeenne. Vastatessani Teille uneksin toista, paljon parempaa, paljon korkeampaa unta kuin kirjani uni... Sanonko Teille, mikä se oli? En. Saattaisin Teidät hymyilemään, ja nyt se salanimi, joka on tuon kirjan etusivulla sekä tämän kirjeen lopussa, kätkeekin taakseen ei turhamaisen, mutta ylpeän hengen. Sain toisen kirjeenne, ja tuo unelma häipyi olemattomiin niinkuin niin monet turhat toiveet, jotka olivat viehättäneet ja ivaten pettäneet nuoruusvuosiani. Näen elämän edessäni kuin tyhjän, surkean, loppumattoman vaivalloisen tien. Me emme voi ymmärtää toisiamme ja sanomme siis toisillemme hyvästi, Te kääriytyneenä hienoon _Cecilia_-kaapuunne ja minä sulkeutuneena _Lorenzo_-nimen suojaan, jota Te pidätte rahvaanomaisena, mutta joka minulle on rakas senvuoksi, että sitä on kantanut muutaman päivän viisikymmentä vuotta sitten eräs rakastamani suuri runoilija. Minä puolestani en tule milloinkaan uteliaisuuden vaivaamana etsimään teidän oikeata nimeänne, ja olisin Teille kiitollinen, jollette tekään hakisi tietoonne minun nimeäni.

Kun te kirjoititte minulle, kysyen mielipidettäni inhimillisen vapauden ja sielun yhä uudistuvan maa-elämän suhteen, ajattelin, että ainoastaan suurisieluinen ylhäisönainen (tehän sanoitte olevanne ylimys) voisi tuntea innostusta noihin kysymyksiin, jotka ovat niin paljon tavallisia herraselämän harrastuksia korkeammalla. Minusta näytti, ettei Teidän harrastuksenne ollut paljasta toimettoman mielen vaihtelunhalua, joka parin huvin ja ehkäpä parin rakkaussuhteen lomassa tahtoo huvin vuoksi nähdä, mitä sellainen henkilö tekee, joka ajattelee, tutkii ja työskentelee ja samoin huvin vuoksi tahtoo maistaa tieteen ja filosofian karvasta ja voimakasta nestettä. Jopa epäilin, että jokin tapaus elämässänne, josta Te vaikenitte, olisi pannut sydämeenne tuon ajatuksen, tuon salaisuuden varjon, jonka suhteen pyysitte minun tuomiotani. Ja vastasin mielettömän kiihkoisasti, tunnustan sen, sekä lapsellisin ilmaisumuodoin, joka varmasti on mitä huonointa makua Teidän valheellisessa maailmassanne, jossa — suokaa anteeksi kuva, jonka tarkoituksena ei ole loukata Teitä — jossa naiset salaavat ryppyjään ja miehet nuoruuttaan.

Se on totta, olen käyttäytynyt kuin kömpelö porvari, joka ojentaa ystävällisesti kätensä aatelisrouvalle ilman että häntä on esitetty. Rouva vetää kätensä takaisin ja pistelee pienin, välkkyvin neuloin, jotka eivät vie verelle, mutta tekevät kipeää, ja ruiskuttaa kasvoilleni henkevyyttään, tuota henkevyyttä, josta äärimmäisyyteen hienostuneiden ihmisten äly elää, niinkuin muutamat hennot olennot elävät makeisista. Minä panen arvoa henkevyydelle, mutta en kunnioita sitä, hyvä rouva; ja sen pahempi, jos henkevyys on ranskalais-mallista, niinkuin Teidän, väärää ja skeptillistä. Tuossa on sen kuva edessäni vedenpinnassa, joka aaltoilee kuun hohteessa, muuttaen tämän lempeän valon tyhjäksi nauruksi ja haihtuviksi säkeniksi. Teidän ivailunne eivät haavoita minua; olen raaka ja sanon suoraan, että olen nähnyt naisten, jotka rakkaus on temmannut valtoihinsa vastoin heidän tahtoaan, puolustautuvan kuin vangitut linturaukat viattomin iskuin; mutta totisesti, se ei ollut naamiohuvimainen _flirt_, joka minua vietteli, vaan tuttavallinen, vakava yhteys intohimoisen sielun kanssa noissa samoissa, korkeissa aatteissa, jotka minunkin mieltäni huumaavat. Olin päättänyt olla enää vastaamatta; syyttäkää tästä kirjeestä erästä unetonta yötä, jona se auttoi minua viihdyttämään sydäntäni muutamista tuskallisista, sekavista tunteista. En muista tavanneeni Teitä missään edellisessä elämässä, enkä tiedä, mikä aristokraattinen helmi-emo-tähti tulee ole maan kyllin arvokas ottamaan Teidät vastaan, kun kerran pakenette tältä meidän poroporvarilliselta planeetaltamme, tältä likaiselta, huonomaineiselta tähdeltä, jossa ei ole paikkaa, mihin jumalatar laskisi jalkansa; mutta...»

Ehkä tässä kohden kynttilän valo sammui, tai unen sumu kohosi lopultakin kirjoittajan aivoihin. Mutta kuinka olikin, aamulla Silla nukkui, ja arkin viimeiseltä riviltä tuijotti tyhjään ilmaan kuin hammasmainen, haavoittava terä tuo kaksimielinen sana: mutta...

II. PALATSI.

— Tätä tietä, herra, sanoi palvelija, joka kulki Sillan edellä, — herra kreivi on kirjastossa.

— Onko tämä kirjaston ovi?

— On, herra.

Silla pysähtyi lukemaan oven yläpuolelle marmorilevyyn kaiverrettuja profeetta Hosean sanoja:

_Loquar ad cor eius in solitudine_.

Nämä runolliset ja lämpimät sanat saivat marmorissa jylhän, juhlallisen leiman, herättäen kunnioitusta kuolleen latinalaisen muotonsa vakavassa jäykkyydessä.

Palvelija avasi oven ja sanoi kovalla äänellä: — Herra Silla.

Tämä astui sisään nopeasti ja vavisten.

Palatsin kirjasto on tuttu muutamille oppineille ja kirjojen ystäville. Se on tilava, melkein neliskulmainen sali, ja sitä valaisee kaksi isoa ikkunaa järven puolisella seinällä sekä lasiovi, joka johtaa veden päällä riippuvaan pieneen puutarhaan. Vastapäisellä seinällä on iso, vanhanaikainen kamiini mustasta marmorista pylväiden ja stukki-koristeiden kannattamana, ja katosta riippuu suunnattoman iso pronssilamppu pyöreän pöydän yläpuolella, joka on tavallisesti täpötäynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Salin ylhäisin huonekalu on iso, molempien ikkunoiden välissä seisova kaappikello, tavattoman kaunista tekoa 18:nnelta vuosisadalta. Kaapin korkokuvat esittävät allegorisia kuvauksia vuodenajoista, jotka liitelevästä ja soittavasta _Maineesta_ laskeutuvat alas toisen, uneen vaipuneen Maineen luokse, joka on pudottanut siipensä ja torvensa. Kellotaulua pitelevät ylhäällä hempeät tanssijattaret, hetkettäret, ja kaikkein ylimpänä nähdään siivekkään olennon kohoavan lentoon. Alla on kirjoitus:

_Psyche_.

En tiedä, lieneekö se ylhäinen perhe, jonka hallussa palatsi muutaman kuukauden ajan on ollut, jättänyt kirjaston koskematta; mutta silloin korkeat hyllyt peittivät kokonaan seinät. Kirjoja oli sinne kokoontunut useamman miespolven aikana, ja koska eri isännät ovat olleet hyvin erilaisia mielipiteiltään ja maultaan, vallitsi suuri ristiriita hyllyjen eri osien välillä, jopa muutamat kirjat näyttivät ihmettelevän, että olivat jääneet eloon kerääjänsä jälkeen. Tavattoman monien ulkomaalaisten ja meikäläisten salatieteellisten teosten seasta ei olisi löytänyt ainoatakaan luonnontieteellistä teosta, ja askeettisten ja teologisten kirjojen takana piili sopimattoman epäpyhiä lentolehtisiä. Kirjaston maine perustuu runsaisiin, mitä kauniimpiin kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen vanhanaikaisiin painoksiin, samoin mitä rikkaimpaan kokoelmaan italialaisia novellikirjailijoita sekä matemaattisiin ja sotatieteellisiin teoksiin, kaikki hankittu ennen vuotta 1800. Kreivi Cesare pani kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen kokoelman sekaisin, ajoi filosofit ja teologit pilviin, niinkuin hän itse sanoi, ja piti käden ylettyvillä vain historioitsijat ja moralistit, sulloi laatikkoon ja antoi heittää kosteaan makasiiniin novellikirjailijat ja runoilijat, paitsi Dantea, Alfieria ja Angelo Broffieron piemontilaisia lauluja. Niiden paikan anastivat muutamat ulkomaalaiset, suurimmaksi osaksi englantilaiset, historialliset, poliittiset ja puhtaasti tilastotieteelliset teokset. Kreivin hallintoalueelle ei päässyt tunkeutumaan ainoatakaan kirjaa, joka olisi käsitellyt kirjallisuutta, taidetta, filosofiaa tai yleistä taloustiedettä, ja tuskin ainoatakaan saksalaista, sillä hän ei osannut saksaa.

Hän istui pitkänä, laihana, mustiin puettuna pöydän ääressä. Sillan astuessa sisään hän nousi ja meni tätä vastaan sanoen hyvin selvästi korostetuin äänin:

— Te olette Corrado Silla?

— Olen, herra.

— Kiitän teitä.

Lausuttuaan nämä sanat lempeällä ja vakavalla äänellä kreivi puristi nuorukaisen kättä.

— Otaksun, että ihmettelitte, kun ette nähnyt, minua eilen illalla.

— Muuta, pikemmin ihmettelin... sanoi Silla, mutta kreivi katkaisi hänen lauseensa.

— Oh, hyvä, hyvä, se miellyttää minua, sillä vain aasit ja konnat eivät ihmettele mitään. Mutta sihteerini sanoi kai teille, joko italiaksi tai saksaksi, että minun on tapana mennä nukkumaan ennen kello kymmentä. Se on teistä kummallinen tapa, vai mitä? Ja niin se onkin, se on minulla ollut jo kaksikymmentäviisi vuotta. — Ja Kuinka tuo ajurinveijari toi teidät tänne?

— Erittäin hyvin.

Kreivi käski Sillaa istumaan ja istahti itsekin sanoen:

— Ja nyt tahtoisitte tietää, minne hän on teidät tuonut?

— Luonnollisesti.

Silla vaikeni.

— Oh, ymmärrän hyvin tuon halunne, mutta otan itselleni vapauden olla sanomatta mitään aina iltaan asti. Sillävälin pyydän teitä olemaan kuin ystävä, joka tulee lahjoittamaan minulle ikävän joutoaikansa, tai kuin oppinut, joka haluaa maistella hiukan kirjojani ja keittiöni tuotteita. Pahus soikoon, en puhu liikeasioista vieraan kanssa, joka juuri on tullut talooni. Tänä iltana juttelemme niistä. Uskon, ettette tule viihtymään täällä niin huonosti, että tahtoisitte heti lähteä takaisin.

— Kaikkea muuta, vastasi Silla innokkaasti, — mutta teidän täytyy kertoa minulle...

— Siitä yllätyksestä, joka kohtasi teitä täällä? Niin, voi olla, että olen sen teille velkaa, mutta pyydän mitä kohteliaimmin, ettette puhuisi minulle siitä ennen iltaa. Mutta tulkaa, tahdon näyttää teille palatsini, niinkuin sanovat nuo talonpojan tomppelit, jotka muuten voisivat jättää maineikkaalle nykyajan sivistykselle nuo liian suuret sanat liian pieniä asioita varten.

— Minun taloni on näkinkenkä, hän jatkoi nousten. — Niin, näkinkenkä, missä on syntynyt useita, mielenlaadultaan erilaisia nilviäisiä. — Niin, ehkäpä ensimmäinen oli jonkin verran kunnianhimoinen: saatte nähdä, kuinka hän on koristellut kuortaan mitään säästämättä. Mutta kukaan heistä ei ollut epikurolainen, jonka vuoksi näkinkenkä jäi hyvin epämukavaksi. Mitä minuun tulee, olen misantrooppi ja muutan kuortani päivä päivältä yhä mustemmaksi.

Silla ei uskaltanut olla itsepäinen; jonkinlainen lumous valtasi hänet. Kreivi Cesare, uskomattoman pitkä ja laiha suurine päineen ja pystyssä törröttävine, harmaine hiuksineen, vakavine silmineen ja luisine, parrattomine, oliivinvärisine kasvoineen oli hämmästyttävä. Hänen syvässä bassoäänessään erotti vihan sekä hellyyden vivahduksia. Tämä ääni läikähteli aina tunteiden aallokossa, täyttäen tavallisimmatkin lauseet elolla ja erikoisuudella; se lähti jäntevänä suuren sydämen ja rautaisen rinnan onkaloista aivan päinvastoin kuin eräät terävät ja epäluotettavat äänet, jotka näyttävät räiskähtelevän vain kielen kärjellä.

Hän oli puettu pitkään, mustaan, aina polviin asti ulottuvaan päällystakkiin, jonka muodottomista hihoista pisti esiin mitä kaunein ja valkein käsi; ison, mustan kaulaliinan sisältä näki vain kauluksen valkeat kärjet.

— Ennen kaikkea, hän sanoi osoittaen kirjastoaan, — Pyydän esittää teille sen seuran, jossa vietän joka päivä monta tuntia. Siihen kuuluu kunnon väkeä, mutta myöskin konnia ja suuri joukko tyhmeliinejä, jotka hyvänä kristittynä lähetin niin lähelle taivasten valtakuntaa kuin voin. Siellä on runoilijoita, romaaninkirjoittajia ja kaunokirjailijoita. Voinhan sen sanoa teille, vaikka itse olettekin jonkin verran kaunokirjailija; sanoin sen ritari d'Azegliolle itselleen, joka, huolimatta halustaan töhriä tauluja ja kirjoittaa tyhmyyksiä, on sangen järkevä mies, ja hän naurahti minulle. Siellä on monta teologiakin, tuolla ylhäällä. Tuolla, nuo valkeat dominikaanit! Ne ovat kotoisin eräältä Novaran piispalta, isäni sedältä, jolla oli paljon joutavaa aikaa tuhlata. Mitä ystäviini tulee, niin toivon, että teette henkilökohtaisesti heidän tuttavuuttaan. He ovat kaikki silmien alla ja käden ulottuvilla. Ja nyt, menkäämme, jos haluatte, tekemään tuo kierros.

Hän tarttui Sillan käsivarteen ja meni ulos hänen kanssaan.