Part 17

— ... myötätuntoa, joka nopeasti minunlaisessani nuorukaisessa muuttuu intohimoksi; olen herkkä kauneudelle, sulolle, henkevyydelle ja kaiken hienostuksen salatuimmille värähtelyille. Sillä teissä, rakas serkkuni, on yhtyneenä kaikki tämä. Te olette kreikkalainen kuvanveistoa Italiassa, joka on saanut kasvatuksensa Pariisissa, niinkuin paljon vähemmällä syyllä Englannin ministeri sanoi puhuessaan kreivitär C...stä. Te tulette kerran edustamaan erinomaisen loistavasti kotiani, olkoon se sitten Torinossa tai Roomassa, sillä selvää on, että tulen löytämään itselleni pääkaupungissa nimeni ja Venezian arvoisen aseman. Puhun teille, rakas serkku, enemmän vakavaa kuin intohimoista kieltä, sillä tässä ei nyt ala romaani, vaan historia jatkuu.

Nepo pysähtyi hetkeksi taputtaakseen ajatuksissaan käsiään tuolle lauseelle, jossa sisältö sekä ääni syöksyivät käsi kädessä romahtaakseen tuohon suurivaikutteiseen _historia_ -sanaan.

— Se on kahden kuuluisan suvun historia, jatkoi hän, — toinen niistä mitä maineikkaimman tasavallan tuki, toinen mitä kuuluisimman italialaisen kuningaskunnan kaunistus, edellinen Italian äärimmäisestä idästä, jälkimmäinen sen äärimmäisestä lännestä, yhtyneinä perhesiteillä jo ammoisista ajoista, ulkovaltain painostuksen ja kansallisen epäsovun vallitessa, aivankuin ennustuksena ja toivotuksena tulevalle yhtymälle; kahden suvun, jotka sitten myöhäisimpinä valtiollisten onnettomuuksien aikoina uudistivat tuon siteen ja jotka nyt vielä ovat sitä uudistamassa keskellä uuden kansallisen nousun loistavia tapahtumia.

Nepo oli itse kaunopuheisuus. Kuka tietää, mihin hän olisi eksynyt tuhansine korulauseineen, joita hänen päänsä oli täynnään, ellei ohjaksia olisi hiukan nykäisty.

— Marina, sanoi hän, — tahdotteko tulla kreivitär Salvadoriksi? Odotan täydellä luottamuksella vastaustanne.

Marina katseli yhä vain vaieten järvelle. Äänet salissa hiljenivät siinä samassa. Kreivitär Fosca kurkisti kuistikolle, mutta vetäytyi heti äänekkäästi puhuen takaisin saliin, vaikka toiset siitä huolimatta astuivat kuistille.

— Vetoan teihin, markiisitar, huusi komendööri Finotti tullen Vezzan seuraamana, joka hymyillen pudisteli hartioitaan kerraten: — Hän on väärässä, hän on väärässä.

Silloin vasta Marina liikahti kuin heräten ajatuksistaan ja sanoen hiljaa Nepolle: — Huomiseen, loittani kaiteesta.

Nepo kääntyi kulmat rypyssä katsomaan tunkeilijoita ja huomasi heidän takanaan äitinsä, joka levitetyin käsivarsin ja luoden ympärilleen pitkän, apua anovan silmäyksen sanoi:

— Mitä tehdä?

VI. ORRIDO.

Aiottiin lähteä Orridoon kello kymmenen aamulla. Oli kuljettava järven itäistä puolta sen äärimmäiseen päähän ja noustava sitten ylös laaksosta pitkin vuoriputousta, jonka jälkeä juuri Orridon luolat olivat. Kaikki paitsi kreivi lähtivät.

Nepo oli jalkeilla jo aikaisin ja laskeutui alas puutarhaan, jossa oli väliin nähnyt Marinan käyskentelevän ennen aamiaista. Sinä päivänä häntä ei näkynyt siellä. Nepo, silmäpuolena monokkelinsa menetettyään, kierteli oikeaan ja vasempaan, nuuskien pitkine nenineen joka pensaikkoa, vetäen henkeensä tuoksuavaa ilmaa, sydän sykkien nähdessään kaukaa paitahihasillaan kulkevan puutarhurin. Marina ei näyttäytynyt edes aamiaiseksikaan; se muuten ei ollut harvinaista.

Vain Fanny tuli markiisittaren puolesta pyytämään Edithiä tulemaan hetkeksi tämän luokse. Kun kello löi kymmenen, he tulivat yhdessä alas. Nepo ei saanut Marinalta kuin haluttoman hyvänpäivän, joka heitettiin ylhäältä alas kuin sikarinpätkä. Marina tarttui Edithin käsivarteen, ja he lähtivät alas sisälaiturille, jättäen taakseen kreivitär Foscan, Nepon, nuo kolme suurta miestä ja Steineggen. Kun nämä saapuivat laiturille, lähti »Nuoli» jo sieltä Ricon soutamana. — Onnea matkalle, huusi Marina, — me menemme edeltäpäin! Hänen äänensä oli lempeä ja liike, joka seurasi sanoja, todella suloinen. Toiset taipuivat.

Kreivitär Fosca katsoi vakavana Nepoon, tämä koetti näyttää luontevalta ja huusi pari kohteliaisuutta julmien pakolaisten perään. Ferrieri ja komendöörit näyttivät harmistuneilta.

Molemmat veneet etenivät kohti kapeaa paikkaa, jossa järvi tekee mutkan jatkuen sitten metsäisen kukkulan takana pajujen ja ruo'ikkojen välitse. »Nuoli» oli hyvän matkaa veneen edellä, huolimatta yhä uudistuvista rukouksista, ettei tuo ihmeellinen pursi lentäisi pois tuolla tavoin. Näytti kuin kihtiä, sairastava vanha ukko olisi juosta kompuroinut karkuun päässeen pojan perässä. Marina ei ollut kuulevinaankaan noita ääniä, ja Rico ymmärsi vain silmäyksestä, ettei saanut lakata soutamasta eikä hiljentää vauhtia. Pian »Nuolesta» ei näkynyt kuin pieni, valkea pilkku ja liehuva lippu veden sinen ja vuoria kiertelevien aamu-usvain välissä.

Edith oli liikutettu. Tuo valomeri, jonka keskellä pursi ui, nuo miljoonat jalokivet, joita aurinko sirotteli tuulen poimuttamalle vedenpinnalle, läheisten vuorten kuulakka vihreys ja kaukaisen taustan lämpimät värivivahdukset eivät muistuttaneet hänelle enää ollenkaan Saksaa niinkuin kedot don Innocenzon pappilan edustalla. Hän ei kyennyt puhumaan, hän huokasi.

— Mitä sielussanne liikkuu? kysyi Marina pitkän vaitiolon jälkeen.

— En tiedä; haluaisin itkeä, vastasi Edith.

— Ja minä elää ja olla onnellinen.

Edith vaikeni hämmästyen äkillistä tulta, joka leimahti Marinan kasvoilla ja kohotti hänen rintaansa.

— Kunnioitan teitä suuresti, sanoi Marina yhtäkkiä.

Edith katsoi häneen ihmeissään.

— Tiedän vallan hyvin olevani teille vastenmielinen, jatkoi toinen, mutta se ei haittaa.

— Te ette ole minulle vastenmielinen, vastasi Edith lujalla ja vakavalla äänellä.

Marina nykäisi olkapäitään.

— Souda! huusi hän Ricolle, viskaten peräsimen nuorat käsistään ja kääntyen Edithiin päin puhuakseen hänelle. Mutta Edith ehti ennen häntä.

— Tiedän, sanoi hän, — ettette ole ollut ystävällinen minun isääni kohtaan ja sen vuoksi en voi olla sydämellinen teille. Tahtoisin sanoa tämän saksaksi, sillä italiaksi en tiedä, sanonko sen hyvin. Te joka tapauksessa ymmärrätte tunteeni. Mitään vastenmielisyyttä en tunne.

— Te asetutte Milanoon? kysyi Marina.

— Kyllä.

— Kirjoittakaa minulle Milanosta.

Edith mietti hetken ja vastasi:

— En voi kirjoittaa teille ystävänä.

— Olette suora, neiti Edith, mutta ette kuitenkaan enemmän kuin minä. En sanonutkaan tuntevani ystävyyttä teitä kohtaan, vaan suurta kunnioitusta. Ystävyyttä naisten kesken ei ole olemassakaan. En pyydä tunteellisia, vaihtelevia ja valheellisia kirjeitä. Mitä luulette minun niillä tekevän? Pyydän vain muutamia tiedonantoja. Siihen ei ystävyyttä tarvita.

— Ei myöskään kunnioitusta.

— Kunnioitusta kyllä. En pyydä palveluksia henkilöiltä, joita en kunnioita, ja olen varma, että te tunteistanne huolimatta teette minulle tämän palveluksen. Ettekö jo tänä aamuna tehnyt minulle palvelusta tullessanne yksin veneeseen kanssani?

— Mitä tiedonantoja haluatte?

— Siinä näette! Tiesinhän sen. Sanon teille myöhemmin mitä tiedonantoja.

Jonkin hetken kuluttua Marina teki toisen kysymyksen:

— Teidän äitinne oli aatelinen?

— Oli.

— Sen huomaa.

Edith sävähti tulipunaiseksi. Hänen viisaat silmänsä salamoivat.

— En tunne aatelisempaa luonnetta kuin isäni, sanoi hän.

— Miltä minun serkkuni teistä näyttää? kysyi Marina välittämättä hänen vastauksestaan aivankuin se ei olisi voinut kuulua häneen asti.

— En tunne häntä.

— Mutta ettekö ole nähnyt häntä, ettekö ole kuullut hänen puhuvan?

— Oh! Kyllä.

— Souda, sanoi Marina Ricolle lyöden lujasti jalkaansa purren pohjaan. Tämä, kuullessaan puhuttavan Neposta, kurotti heti pientä, uteliasta päätään tuskin liikuttaen airojaan. Marinan komennon saatuaan hän naurahti punastuen, kävi sitten vakavaksi ja veti pari kertaa lujasti, niin että vesi kuohui molemmin puolin purtta. Koska neidit vaikenivat, sanoi hän silloin tällöin jonkin sanan mainiten seutujen ja vuorten nimiä. Marina oli taas tarttunut peräsimen nuoriin eikä pannut mitään huomiota häneen. Edith teki pojalle jonkin kysymyksen, ja silloin tämän puhesuoni tulvahti. Vuorilta kuului joskus jahtikoirien ynisemistä ja Rico selitti Edithille, etteivät ne olleet koiria, vaan henkiä, villin jahdin henkiä. Kuka vain sattuisi näkemään ne, hänen täytyisi kuolla muutaman päivän päästä. Edithiä huvitti kuulla tuo saksalainen kansantaru täälläkin. Hän kyseli oliko noille vuorille teitä, ja poika vastasi siellä olevan paljonkin polkuja, joista yksi oli erittäin hyvä, jota voisi käyttää, jos tahtoi palata Orridosta jalan palatsiin.

Sillävälin pursi kulki Val Malombran ohitse ja sivuutti korkean, metsien kruunaaman vuoriniemekkeen. Järvi oli ulkonevien kallioiden välissä tavattoman syvää. Rico väitti, että vesi ulottui mittaamattomien kuilujen pohjaan, sillä tuolla ylhäällä kallioilla oli pimeä rotko, jota sanottiin Syvän veden kaivoksi, ja jos siitä heitti kiven alas, niin kuuli veden loiskahtavan. Ja hän alkoi selitellä, kuinka tarpeellista olisi tutkia noita salaisia kuiluja. Marina hermostui ja käski hänen vaieta.

Pian sen jälkeen liukui »Nuoli» varjoon laskien kahden harmahtavan pajupensaikon väliin valkealle hiekalle pienen puron suuhun, joka kulkien lätäköstä lätäkköön heitti lopuksi hiljaisen, värisevän vesisäteensä järveen. Pajujen takana vaikenivat synkät, kolkot niityt piiloutuen vasemmalle joen suuntaan luikertelevan laakson sinerviin varjoihin. Ylhäällä auringonpaisteessa paloi vuoren rinne, kuumana; tuo tumma kohta oli kuin itse syksy.

Kun venekin oli kiertänyt niemekkeen kalliot, kuultiin kreivittären huutavan: — Kuinka kylmä! kuinka kamalaa! ja nähtiin liikettä ja hyörinää, kun päällystakkeja vedettiin ylle; kreivi Nepo sitoi kaulaansa valkean liinan.

Ricon tuli ohjata seurue Orridoon, mutta ennen lähtöä nousi kysymys kreivitär Foscasta. Hänen Ylhäisyytensä oli luullut Orridon olevan tässä, ja kun syntyi hirveä vastaväitteiden meteli, ihmetteli hän toisten hämmästystä: paikka oli hänestä kyllin ruma ollakseen nimeltään Orrido. Ja nyt, mitä häneltä onnettomalta vaadittiin? Että tallustelisi pari kolme tuntia noilla kamalilla kivillä? Tai jäisi odottelemaan toisia tuossa jäätelömuotissa? Nepo oli kuohuksissaan ja sanoi, että hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä kotona. Steinegge ja Vezza vastustivat innokkaasti, vaikka vain kohteliaisuudesta. Molemmat vakuuttivat, etteivät ikinä jättäisi kreivitärtä yksin. Sekä Finotti että insinööri olivat vaiti, ja päätökseksi tuli, että Hänen Ylhäisyytensä menisi Steineggen saattamana läheiseen osteriaan, jonka nähtiin loistavan auringon paisteessa noin kilometrin päässä, siinä kohden, missä maantie laskeutuu järveen. Rico vakuutti, että sinne voi laskeutua toista polkua pitkin suoraan Orridosta. Veneen irtautuessa rannasta kysäisi komendööri Finotti jotakin Ricolta ja kääntyi sitten muiden puoleen huutaen:

— Rohkeutta, kreivitär! Orrido on tässä aivan lähellä.

— Tuoko se on? kysyi kreivitär toisilta osoittaen sormellaan komendööriä.

Seurue lähti liikkeelle puron uomaa pitkin seuraten Ricoa, joka hyppeli kiveltä kivelle kuin sammakko. Ensimmäisinä pysyttelivät hänen perässään Edith ja Marina, sitten tuli Ferrieri, kova kävelijä ja tottunut vuorilla-kiipeilijä. Hänen takanaan ravasi Nepo aivan vääränä ja tuskasta hikoillen kävellessään kiireesti noilla terävillä kivillä. Hän pohti, kuinka hellyttää Marinaa peräjoukossa kulkevien komendöörien suhteen, jotka olivat todella säälittäviä.

— Rakas serkkuni, sanoi Marina kääntyen ja pysähtyen. — Pyydän teitä edustamaan täällä enoani ja pitämään seuraa hänen vierailleen.

Nepo ja Ferrieri, ymmärrettyään vihjauksen, hiljensivät kulkuaan yhtyen noloina lähestyviin komendööreihin. Finotti tuli kiehuvan kuumana läähättäen, toinen taas harmissaan ja alla päin. Kun he näkivät naisten etenevän noista toisistakin, niin he menettivät kokonaan toivonsa saada heidät kiinni ja pysähtyivät hiukan henkäisemään puhkuen raivoa Marinaa kohtaan ja kiroten sitä, joka ensiksi oli keksinyt tuon mainion ajatuksen tulla tähän onnettomaan jalkojen verilöylyyn. Sillävälin Rico palasi Marinan lähettämänä katsomaan, etteivät he eksyisi tieltä. Marina ei itsekään sitä tuntenut, mutta oli antanut pojan neuvoa itseään ja kulki nyt nopeasti ja äänettömänä eteenpäin.

Edith pysytteli hänen perässään äänettömänä ja hermostuneena hänkin, mutta toisista syistä. Hänen ympärillään ja vielä enemmän hänen sisällään soi yksi ainoa sana: Italia! Italia! Siitä lähtien kun hän oli tullut palatsiin, joutuessaan joskus yksin tai jos hetkeksi ajatus isästä ja tulevaisuudesta jätti hänet, leimusi hänen sisällään tuo sana: Italia! Silloin hänen täytyi ojentaa kätensä koskettaakseen jotakin todellista, kiinteää esinettä. Katsellessaan taivaanrantaa tai jonkin kaukaisen tien valkeana häämöttävää juovaa, tunsi hän sydämensä sykkivän kiivaammin ja vajosi epämääräisen kaipuun valtaan. Nyt hän tunsi tarvetta pysähtyä yhtä mittaa, sitä mukaa kuin tie nousi, katsellakseen, kuinka vuoret hitaasti ja majesteetillisesti vyöryivät hänen eteensä, ja ihaillakseen auringon täyttämää vehreyttä, joka kiipesi aina taivaan kirkkaaseen sineen asti, ja alhaalla takanaan järveä, joka laajeni länteen päin.

— Ah! huudahti Marina solahtaen auringon paisteeseen, — olemme perillä!

Hän hyppi ilosta sukeltaen lämpimään valomereen kulkiessaan parhaillaan kahden maissipellon välissä.

Perhosia kohosi sankkana pilvenä maissin valkeista kukista, leijaili hetken niiden yläpuolella ja laskeutui taas alas.

— Se on kuin lunta, sanoi Marina kääntyen silloin ensi kertaa Edithiin päin.

Mutta Edith oli jäänyt vähän matkaa hänestä jälkeen.

— Tulevatko he? huusi Marina.

— Kuulen serkkunne äänen, vastasi Edith.

Marina irvisti.

— Tulkaa kanssani, sanoi hän.

Polku kosketti hiukan ylempänä vuoren reunustalla seisovia tallirakennuksia, joita Orridoon vievä tie kiersi. Nuo kömpelöt, karkeatekoiset tallit seisoivat keskellä suurta, haisevaa likaläjää, muutaman korkean, auringon säteiden lävistämän pähkinäpuun valoisassa varjossa. Ei kuulunut eikä näkynyt elävää sielua; kaikki oli hiljaa. Jokin unohtunut kori tallin suljettujen ovien edessä jokin kaivon reunalta riippuva nuoranpätkä, syvä laakso alhaalla ja kaukaisten, näkymättömien putousten kohina lisäsivät vain melkein painostavaa äänettömyyttä. Ricon neuvoma polku kulki tallien välitse; Marina lähti kulkemaan toista, joka vei suoraan ylös erästä kappelia kohti. Hän viittasi Edithiä istumaan ja sanoi hiljaa: — Odottakaamme kunnes he kulkevat ohi.

Tuohon kappeliin oli maalattu hyvin ruma Vapahtajan kuva orjantappuraseppele päässä, jonka alla oli kirjoitus:

»Quantunque, o passegger, ti sembri un mostro, lo sono Gesu Cristo, Signor Nostro.»

[Vaikkakin, ohikulkija, näytän sinusta hirveältä, olen Jeesus Kristus, meidän Herramme.]

Ruoho kimalteli vielä kastehelmissä ja raitis, virkistävä tuulenhenki humisutteli hiljaa pähkinäpuun lehviä.

Edith katseli tuota pyhää kuvaa, yksinkertaisen kansan kunnianosoitusta surujen kuninkaalle, ja hänen sydämensä täyttyi äärettömällä, haikealla hellyydellä. Hänen mieleensä tuli tuhansia ajatuksia tuon maalari- ja runoilijaparan uskosta, yksinkertaisista vaimoista, jotka pelloille mennessään ja sieltä väsyneinä palatessaan nostivat silmänsä noihin töherryksiin suuremmalla hurskaudella kuin mitä hän tunsi katsellessaan Luinon maalaamaa Mariaa. Hän olisi halunnut syventyä noihin ajatuksiin, mutta ei voinut; hän tunsi kylmän ja kovan kahleen sitovan itseään ja ymmärsi epämääräisesti kärsivänsä toisen, oman itsensä kanssa epäsoinnussa olevan ihmishengen läheisyydestä, hengen, jossa toiset intohimot kuohuivat ja joka oli suljettu ja ylpeä. Hänen ja auringon välillä seisoi Marina suorana, yhteenpuristetuin huulin, alas tuijottaen ja piirrellen maahan päivänvarjonsa kärjellä; hänen varjonsa lankesi raskaana Edithin ylitse tunkeutuen tämän vereen.

Sillävälin toisten äänet lähestyivät lähestymistään yhä selvempinä. Kuului nopeita askeleita ja samassa pilkisti kappelin takaa tallien välistä Ricon loistava naama esiin. Nähdessään neidit hän pysähtyi siihen paikkaansa, avaten suunsa, mutta Marinan salamannopea silmäys mykisti hänet. Hän teki hyppäyksen mulperipensaikkoon, poimi muutaman marjan ja lähti juoksujalkaa alaspäin. Komendöörien karkeat äänet kuuluivat jo tallien välistä. Komendööri Finotti kertoi likaisia juttuja mitä tarmokkaimmalla äänellä elostelijan tapaan, joka tonkii hävyttömissä sanoissa löytääkseen niistä vielä mennyttä nuoruuttaan. Kuultiin Ferrierin sanovan hänelle nauraen:

— Lanta inspiroi sinua.

Marina vilkaisi välinpitämättömänä nopeasti Edithiin; mutta tämä ei tietystikään voinut tuntea tuota roskaista kieltä, eikä siis värähdyttänyt silmääkään. Hänen toverinsa nytkähdytti olkapäitään odottaen ääneti, että äänet haihtuisivat kuulumattomiin, ja istuutui sitten Edithin viereen.

— Nuo tiedonannot, sanoi hän, — koskevat erästä henkilöä, jonka te opitte tuntemaan Milanossa.

Edith katsoi häneen ihmeissään. Marina teki hieman kärsimättömän liikkeen. Silloin Edith muisti heidän jo alkamansa ja sitten keskeyttämänsä keskustelun järvellä.

— Oletteko varma, sanoi hän, — että tulen tuntemaan tuon henkilön?

— Ainakin teidän pitäisi.

— Pitäisi?

— Aivan varmasti! Ei sentähden, että tekisitte minulle mieliksi, mutta yksinkertaisesti siksi, että niin on tapahtuva. Loppujen lopuksi, se on yhdentekevää! Te tulette tuntemaan Milanossa tämän henkilön, joka on teidän isänne ystävä.

— Onko hänen nimensä Silla?

Marinan silmät leimusivat.

— Kuinka sen tiedätte?

— Isäni on puhunut minulle tuosta herrasta ystävänään.

— Mitä teidän isänne sanoi?

Edith ei vastannut.

— Pelkäättekö? kysyi Marina tylysti.

Edith punastui.

— En tunne sitä sanaa, sanoi hän.

Hetken viivyttelyn jälkeen Edith nosti päätään ja katsoi Marinaan.

— Varmasti totuuden.

— Totuuden. Älkää puhuko totuudesta. Kukaan ei sitä tiedä. Teidän isänne sanoi kai, että olin häväissyt tuota herraa?

— Sanoi.

— Ja että hän eräänä yönä haihtui ilmaan.

— Niin.

— Aivanko todella? Eikö isänne sanonut teille missä hän nyt on? Varmasti hän sen sanoi; te ette vain tahdo toistaa sitä minulle, mutta teidän isänne on sen sanonut, aivan varmasti.

— Arvelen, sanoi Edith hiukan ylpeästi, — että keskustelujemme pitäisi olla teille täydellisesti yhdentekevät? Tiedän, että herra Silla Milanosta on isäni ystävä, jolla muuten tuossa kaupungissa ei muita tuttavia lienekään. Senvuoksi ajattelin, että te ehkä tahdoitte viitata häneen ja mainitsin hänen nimensä. Sanokaa minulle nyt, jos hyväksi näette, mitä haluatte minulta siinä tapauksessa, että tutustun tähän herraan Milanossa.

Marina jäi hetkeksi mietteisiinsä etusormi leuallaan, niinkuin sanat olisivat taistelleet hänen salaisuudestaan; sitten näytti kuin maasta olisi kohonnut liekki tuohon kauniiseen olentoon. Hän värisi päästä jalkoihin, työnsi ulospäin läähättävää rintaansa, hänen huulensa aukenivat, eikä kukaan olisi voinut kuvata, mitä hänen silmänsä sanoivat. Edith säpsähti ja odotti ennakolta aavistamattomia sanoja.

Mutta noita sanoja ei tullut. Suu sulkeutui, olemus muuttui entiselleen, silmien outo valo sammui.

— En mitään, sanoi hän. — Lähtekäämme.

Edith ei liikahtanut.

— Tulkaa, toisti Marina. — Te olette liiaksi saksalainen. Minulle riittää tietää, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee. Kirjoittakaa se minulle heti. Tahdotteko?

— Neiti, sanoi Edith, — Saksassakin voidaan jonkin verran ymmärtää ja tuntea. En halua tietää teidän salaisuuksianne, mutta jos voin tehdä teille hyvän työn...

— Ah, hyveellisyys! Itsekkyys!

Eräs vanha eukko, suuren heinäkorinsa alle kumartuneena, ilmaantui tallien välistä, pysähtyi, kohotti vaivalloisesti päätään heitä kohden ja ystävällisesti ja ihmeissään hymyillen sanoi:

— Kaikella kunnioituksella, neidit! Oletteko tulleet kävelyretkelle?

Hän oli likaisen, haisevassa maassa ja rappeutuneissa talleissa kasvaneen kurjuuden kuva paljaine jalkoineen ja laihoine, mustine, petolinnun sääriluineen. Leuka lepäsi kahden siloisen, punertavan kaulakuvun päällä, ja harmaiden ryppyjen sekasorto näkyi hänen otsallaan. Katse oli lempeä ja kirkas.

— Millaista elämää, vaimoparka! sanoi Edith.

— En minä mikään parka ole, tiedättekö. En tuota nyt juuri rikaskaan ole, mutta vanhus ansaitsee vielä jonkin verran ja minä sen, minkä voin, sillä olen jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, mutta niin se vain menee; heinäkorini tahdon vielä kantaa muutaman vuoden. Ja lopuksi, Herra pitänee huolen meistäkin. Siis kaikella kunnioituksella, voikaa hyvin ja hauskaa kävelymatkaa, neidit.

Hän painoi taas päänsä taakkansa alle ja alkoi astua hiukan hoiperrellen kivien, tiilikivipalasten ja roskien ylitse. Marina vetäisi norsunluisen kukkaronsa taskustaan ja työnsi sen äkkiä vanhuksen käteen.

— Ah, rakas madonna! huudahti vanhus, — minä en sitä huoli, en vain huoli, rakas neiti. Enkä todellakaan huoli. Kiitos, kiitos, lisäsi hän, pelästyen Marinan liikettä ja silmäystä. — Aa, herrainen aika, liikaa. Terve terve, niinkuin tahdotte! Ah, herrainen aika!

— Hyvästi, sanoi Marina ja kulki eteenpäin.

Päästyään ulos lannan ja lian hajusta hän kääntyi taakseen ja näki hyväntahtoisen ilmeen Edithin kasvoilla.

— Minä en ole hyveellinen, sanoi hän, — en tule pyytämään tätä takaisin Jumalalta. En ole ystävällinen niitä kohtaan, joita en rakasta, mielessäni ylevä tarkoitus, että saisin lunastetuksi pääsylipun paratiisiin. Muuten, minun puolestani ette voi tehdä muuta kuin sen, minkä jo sanoin: kirjoittaa, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee.

Edith oli vaiti.

— Pelkäättekö, että tahdon murhata hänet?

— Oi en! Tiedän vallan hyvin, ettette rakasta häntä, sanoi Edith hymyillen.

Marina tunsi jäisen kylmyyden kouristavan sydäntään. Hän kulki kaivon luokse, asetti käsivarret sen reunustalle ja painoi päänsä alas syvyyttä kohden. Vain _rakastaa_ sanan sointu täytti jo hänen sielunsa. _Ette rakasta_, oli Edith sanonut, mutta kielteinen muoto oli seurannut odottamatta tuon maagillisen _rakastaa_-sanan mukana. Marinalle kävi niinkuin koskemattomalle viulunkielelle, joka sulkee sisäänsä äänettömän säveleensä, mutta jos joku tästä mitään tietämättä kulkee huoneessa laulaen ja koskettaa tätä säveltä, niin koko kieli alkaa väristä. Kaivon mustan putken pohjalla päilyi valoisa, tumman ihmispään särkemä ympyrä. Marina huusi tahtomattaan, puoliääneen:

— Cecilia!

Ääni kulki sointuvan veden lävitse ja palasi synkästi kumisten takaisin. Marina suoristautui ja lähti taas liikkeelle mitään puhumatta.

He kiersivät vuoren rinnettä aina alas oikealle puron piikiviuomaan. Kaukaisten putousten pauhu, joka kuului talleilta päin, tuntui tuulevan vasten kasvoja. Mitään mahtavia vesiä ei näkynyt, ne vain aavisti tuolla synkkien, keskipäivän pilvien peittämien vuorten sulkemassa solassa, pitkän ja kiemurtelevan railon varjossa, joka laskeutui solasta punertavina maarepeäminä pitkin tummaa, metsäin peittämää rinnettä ympärillään auringossa loistavien ketojen ja vihreiden niittyjen jykevä kehys. Solan sivulla näkyi valkea kirkko korkealla kalliolla ja sen alla joukko tummia kattoja ja niittyihin piiloutuneita mökkejä. Ja molemmin puolin olivat vuorten rinteet täynnä siloisia, pyöreitä karjalaitumia, siellä täällä näkyi tummia täpliä ja kuului tuhansien kellojen kilinää, joka muodosti yhden ainoan leveän, puhtaan ja värähtelevän äänen. Polku halkoi ruohoisia rinteitä, joita syksyn raittiissa tuulessa vapisevat marjatertut koristelivat.

Marina pysähtyi katsomaan vuoren solaa laakson päässä.

— Tuolla se varmasti on, sanoi hän.

— Mikä? kysyi Edith.

— Orrido. Tämä kohina tulee sieltä. Tänään Orrido viehättää minua.

— Minkä tähden?

— Siksi, että tahdon mennä yhdessä serkkuni kanssa luolaan. Te vaikenette, ettekö tule liikutetuksi? Ettekö ajattele, miltä tuntuu olla yksin hänen kanssaan luolassa? Oletteko te voinut vastustaa serkkuni viehätysvoimaa, silmiä, jotka menevät suoraan sydämeen. Ja mikä henkevyys! Hän itsekin, ihmisparka, sotkeutuu siihen. Eleganssista puhumattakaan! _Vatteau_ hän on, minun serkkuni! Kauttaaltaan valkea ja ruusunpunainen, _coldcream_-sekoitus —, suussa sulava! Eikö teistäkin? Sanokaa, ettekö kadehtisi minua, jos minusta tulisi kreivitär Salvador?

— Näen, ettette tule siksi, vastasi Edith.