Part 15

Steinegge ei ollut huomannut sitä. Hän aukaisi vaivalloisesti vihreän, natisevan sateenvarjon, joka sateen alla murahteli suunnilleen samalla äänellä kuin vanha Martta, yhtyen surinaan kedoilla ja puiden lehvissä. Kuitenkin se saattoi olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli isännästään puhuttavan. Etenkin Steinegge ei tahtonut millään lakata kiittämästä hänen ulkomuotoaan ja rehellistä puhettaan, niin että Edith lopuksi kysyi, oliko rehellisyys niin harvinaista Italiassa. Siihen vastasi Steinegge kokonaisella kaunopuheisuuden tulvalla, ettei Edith saisi epäilläkään hänen ajattelevan pahaa italialaisista, joita kohtaan hän tunsi vilpitöntä kiitollisuutta, sillä kaiken lopuksi olivat ne ainoat ulkomaalaiset, joilta hän oli saanut hyvyyttä osakseen. Kaikista näistä hänen lämpimistä sanoistaan ymmärsi sen, ettei hän pitänyt rehellisyyttä harvinaisuutena italialaisten keskuudessa, vaan pappien. Tätä päätelmäänsä hän ei sanonut, eikä uskonut kaikessa viattomuudessaan Edithin sitä ymmärtäneen ja kiirehti lisäämään, että toivoi pian tapaavansa uudelleen kirkkoherran.

— Mutta, isä, sanoi Edith pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen tiukasti kauniine silmineen isäänsä kasvoihin, — voimmeko jäädä tänne?

Steinegge putosi kuin pilvistä. Hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi sitä. Ilo tyttären läsnäolosta sumensi häneltä kaikki tulevaisuuden ajatukset. Edithin, jolla oli herkkä ja terävä olojen ymmärtämys, oli pakko johtaa hänet pilvistä maan päälle saattaakseen hänet käsittämään, ettei voisi kovin kauan käyttää hyväkseen kreivin vieraanvaraisuutta, josta hän jo oli nauttinut, ennenkuin sitä oli hänelle tarjottukaan. Ja tytär sanoi kovin pahoittelevansa, että oli syypää tähän ja ehkä vielä moniin muihin isänsä uhrauksiin, ja hän nauroi hellästi, nähdessään isänsä tällöin heittävän sateenvarjon luotaan, tarttuvan hänen käteensä ja puristavan sitä voimatta sanoa sanaakaan. — Olet oikeassa, rakas isä, sanoi hän. — Pelkään olevani tekopyhä. Sitten hän kertoi preussilaisen lähetystöherran neuvoneen häntä asettumaan Milanoon, jossa oli monilukuinen, hyvin rikas ja kansalaisoikeuksia nauttiva saksalainen siirtola. Hän uskoisi jollekin hyvälle pankille »Niebelungien aarteensa», niinkuin hän nimitti perintöänsä; hän antaisi saksan tunteja ja herra isä eläisi kuin vanha rakas Kammerath, joka oli pantu lepäämään ja piippua polttelemaan monien vaikeuksiensa perästä. He vuokraisivat pienen asunnon kaukana ja korkealla maailman hyörinästä, jos asiat vaativat, mutta täynnä valoa ja ilmaa. Hän valmistaisi saksalaista ruokaa ja herra Kammerath saisi joka päivä päivälliseksi wieniläistä tai müncheniläistä olutta. Steinegge kävi tulipunaiseksi ja alkoi nauraa kovasti heiluttaen sateenvarjoaan, huutaen: — Ei, ei, ei ainakaan sitä! Edith ei tietänyt, että hänen isänsä oli kaikkien suuren saksalaisen isänmaan oluiden halveksija ja ymmärsi siis väärin tuon huudahduksen. Hän väitti vastaan sanoen, että he voisivat kestää paljon suurempiakin ylellisyyden tuhlailuja. Sunnuntaisin kauniina vuodenaikana he tekisivät erikoisia huviretkiä lähiseuduille hävitäkseen johonkin yksinäiseen, hiljaiseen, pieneen kylään. Ja kuka tietää, jos asiat menisivät hyvin, voisi herra ratsumestari kolme neljä kertaa viikossa lähteä ulos ratsastamaan neiti tyttärensä kanssa.

— Osaatko sinä ratsastaa?

Edith hymyili. — Etkö muista, rakas isä, sanoi hän, miten lapsena rakastin hevosia. Kun serkkuni opettelivat ratsastamaan, niin isoisä-vainaja tahtoi, että minullekin opetettaisiin. Opin heti. Tiedätkö, mitä soiton opettajani sanoi, nähdessään minut hevosen selässä?

— Osaatko sinä soittaakin? huudahti Steinegge yhä enemmän ihmeissään.

— Mutta isä, enhän minä enää ole kahdeksanvuotias! Hän sanoi, että huomasi heti, kenen tytär minä olin. Ja italiankielen taidostani et sano mitään? Tiedätkö, että olen sen oppinut näinä viimeisinä kuutena kuukautena.

Mutta hänen isänsä ei ollut vielä aivan varma siitä, että Edith ei enää ollut kahdeksanvuotias. Ja keksiessään hänessä kaikki nuo moninaiset tiedot hän hämmästyi kuin jostakin ihmeestä, heltyen siihen kainoon ihailuun, jota oli tuntenut jälleennäkemisen iloon yhtyneenä. Steinegge-parka! Palatsin portilla hän astui syrjään päästääkseen Edithin kulkemaan ohitse vetäisten huomaamattaan hatun päästään.

— Isä, sanoi Edith nauraen.

— Mitä?

Steinegge ei ymmärtänyt.

— Mutta hattu?

— Ah!... Oh!... Niin! Mies-parka pani sen takaisin päähänsä juuri samassa, kun kreivi Cesare tervehti Edithiä tullen häntä vastaan pihalle hyväntahtoinen hymy muuten aina vakavilla kasvoillaan.

IV. VÄLINÄYTÖS.

Oli kulunut viikko Edithin ja Salvadorien tulosta palatsiin. Kreivitär Fosca vakuutti ujostelleensa alussa kovasti serkkunsa samoinkuin vuortenkin hapanta naamaa. — Paha olisi minut perinyt, sanoi hän, — ellei minulla olisi ollut Marinan lohduttavaa seuraa!

Hän olisi matkustanut heti tiehensä. Ja hän teki sen johtopäätöksen, ettei tässä maailmassa pidä joutua epätoivoon mistään, paitsi toivosta nähdä Cesare kammattuna. Nyt hän tunsi olevansa aivan kuin paratiisissa. Cesare oli ollut melkein avomielinen niinkuin kreivitär itse ja muutkin. Nyt ei enää ollut syytä pelätä, että kreivitär Fosca kainostelisi. Hänen äänensä kuului yhtä mittaa, olipa se sitten sanoakseen kohteliaisuuksia Marinalle, hellyyksiä pojalleen, nuhteita kreiville ja Steineggelle, eriskummallisia puhutteluja palvelijoille tai päästääkseen huudahduksia ja yksinpuheluja. Tässä hän ei ainakaan muistuttanut Palman venezialaista aatelisnaista, jonka hän vannoi vannomistaan olevan, Palma tai ei Palma, oman muotokuvansa, maalatun hänen tietämättään kolmekymmentä vuotta takaperin, luultavasti hänen mennessään 1500-luvun doogittaren kutsuihin. Nepo esitti kreiville pitkiä taloustieteellisiä sepustuksia oratoriseen tapaansa tottuakseen esiintymään eduskunnassa sekä kertoili hänelle poliittisia juttuja pääkaupungista. Marinalle hän puhui muodista ja kaikista nuorista kreivittäristä ja markiisittarista, joihin hän oli tutustunut Torinossa, toistaen keskusteluja heidän kanssaan ja muistaen aina huolellisesti kerrata: Te Salvador, te Maria, te Emma, te Fanny j.n.e., myöskin kömpelöitä ja julkeita sukkeluuksia, piilotti hänen kirjansa, vaihtoi hänen hansikkaansa, keinutti »Nuolta» heidän ollessaan järvellä ja loisteli, Marinaa ollenkaan säälimättä, mitä vastustamattomimmissa puvuissa, illalla vakavissa väreissä, aamulla hempeissä, väliin niin hempeissä, että koko Nepo hyvine tuoksuineen oli kuin palanen vaniljakiisseliä. Ja tuo suurten esi-isien maineikas sarvi [Sarvi Venezian doogien vaakunassa.], joka oli arvokkaampi kuin kruunu, oli paloittunut suureksi joukoksi pieniä pilasarvia, jotka välkehtivät raukkamaisen jälkeläisen napeilla, neuloilla ja nenäliinoissa, huolimatta kreivitär Foscan erikoisesta vastenmielisyydestä tätä merkkiä kohtaan, joka toi hänen mieleensä hyvinkin demokraattisia pilapuheita. Steinegge, jonka joka huokosesta tulvi tyytyväisyyttä, oli Hänen Ylhäisyytensä ritari ja ystävä. — Lusikka menee kävelylle kupin kanssa, sanoi kreivitär, kun ratsumestari tarjosi hänelle käsivartensa. Kreivitär oli kuitenkin saanut selville, ettei Steinegge ollut itävaltalainen eikä rakastanut itävaltalaisia, ja tarvittiin työtä, ennenkuin hän käsitti, että Steinegge oli tavallaan saksalainen. Hän kysyi sitä itse Steineggeltäkin, jolle sitten soi vilpittömän ystävyytensä, kertoillen hänelle hyvinkin arveluttavia juttuja niin varomattomasti, että Steinegge kauhistui, jos Edith sattui olemaan lähistöllä.

Steinegge näytti lauhtuneen itse Marinaakin kohtaan toivoessaan muutaman päivän perästä eroavansa hänestä. Marina otti väliin Edithiä käsivarresta tehdäkseen kierroksen pylväskuistilla tai puutarhassa. Edith ei näyttänyt iloitsevan näistä suosionosoituksista ja torjui ne luotaan. Hänen käytöksensä Marinaa kohtaan oli siinä määrin kylmä kuin hänen asemansa talon vieraana salli; eikä tämä hänen pidättyväisyytensä ollut vapaa hienosta ylpeydensävystä. Eikä siitä voinut syyttää saksalaista verta. Kreivitär Foscaa samoinkuin kreivi Cesarea kohtaan Edith osoitti vilpitöntä myötätuntoisuutta, vaikka kokonaan toisella tavalla. Kreivi Cesare oli ystävällinen hänelle, vastusti kovin hänen aikomustaan lähteä heti, kertoi hänelle itsestään paljon enemmän kuin hänen isälleen, kertoi omasta yksinäisestä elämästään levollisen katkerasti, sanoi syvästi kärsineensä ja rautaisen terveytensä nyt pilaantuneen. Salvadoreja kohtaan hän esiintyi odottamattoman kärsivällisenä, niin täydellisiä vastakohtia kuin he olivatkin hänen luonteelleen. Marinaa hän ei puhutellut juuri milloinkaan. Heidän katseensa eivät kohdanneet toisiaan, ne kulkivat vinoittain yhtyäkseen jossakin kaukaisessa x-pisteessä, niinkuin muutamain geometristen teoreemain olettamukset. Marinan mieli oli taas mitä vaihtelevaisin. Hän heittäytyi monien pitkien hetkien mykästä rauhasta hermostuneen iloisuuden valtaan, kiemaili hetken Nepolle kuin tahtoakseen huumata hänet ja kohottaa hänet yläilmoihin, sitten Marina ei edes katsonutkaan häneen eikä vastannut hänen puheisiinsa. Hän söi tuskin ollenkaan. Kahden hiusaallon alla, jotka taipuivat alas aina kulmakarvoihin asti kuin kätkeäkseen jonkin salaisen ajatuksen, leimahtelivat hänen suuret silmänsä tavallista useammin. Hänen olennossaan, joka oli kuin sopusointuisten aaltoviivain kuvaamatonta musiikkia, hienon hienosta korvasta aina kengän kaarevaan kärkeen asti, näki jännityksen vaihtelevan pulppuavan, hermostuneen elämänkaihon kanssa. Sanalla sanoen: hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, täynnä valoa, varjoja ja sähköä, mutta mitä tuo kuori sulki sisälleen, sitä ei kukaan tietänyt.

Melkein joka päivä tehtiin retkiä järvelle ja vuorille. Kreivitär Fosca oli aina aloitteentekijä, vaikk'ei hän itse koskaan ottanut osaa niihin. Hänelle oli kylliksi kuljeskella talon ympäri. Usein hän eksyi monissa portaissa ja käytävissä ja huusi silloin avukseen Cattea ja Momoloa. Catte olikin jo selvillä joka nurkasta niinkuin vanha rotta, mutta Momolo-parka ei tahtonut selviytyä, ja sattui usein, kun kreivitär kutsui häntä, että hänen surkean äänensä kuultiin vastaavan juuri alapuolelta: — Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, mutta en tiedä mitä tietä. Steinegget olivat käyneet jo pari kertaa pappilassa ja don Innocenzo puolestaan kerran palatsissa. Tohtoria sen sijaan ei enää näkynyt.

Hauska ja iloinen oli sekin seurue, joka aterioi palvelijoiden ruokahuoneessa. Pilapuheita, karkeita kaksimielisiä sukkeluuksia ja sattuvia vastauksia, kujeellisia kuiskeita, naurun kikatusta ja tirskuntaa sekä häirittyjen aterioitsijoiden murinaa kuului matalien kattoholvien alta. Väliin kellon helähdys keskeytti tuon vimmatun hälinän, mutta pian sen jälkeen joku alkoi taas puhella, toinen yhtyi siihen, sitten kolmas ja kohta oli konsertti taas täydessä käynnissään.

Päivän polttava kysymys oli näytelmä, jota he vainusivat isäntiensä esittävän: »Hänen Ylhäisyytensä Nepo ja tämän avioliitto.» Oltiin vielä vasta prologissa, hämärässä ja salaperäisessä prologissa, jonka sai itse keksiä katseista, liikkeistä ja kaikkein joutavimmista sanoista, ehkäpä myöskin jostakin salaisesta keskustelusta, jolloin esittäjät eivät luulleet kenenkään heitä kuulevan. Catte puheli mielellään Fannyn kanssa tästä aiheesta selittäen sen kohtalon sallimaksi suureksi onneksi, joka Salvadorien avustamana oli tulossa donna Marinan osaksi. Hän ylisteli liioitellen isäntiensä rikkauksia, noita kahta palatsia Venezian kanavan varrella, suunnattoman komeata kesähuvilaa, jossa pylväskäytävät olivat pitkät kuin procuratiat ja veistokuvien luku suuri kuin sotajoukko ja jossa ullakot kykenivät ravitsemaan kaikki Venezian hiiret ja täit, sekä etuhuonetta, isoa kuin itse Piazzetta.

Fanny ahmi innolla näitä uutisia levitellen niitä sitten toisten keskuuteen. Näytti siltä, kuin hän olisi perivä kaiken tuon loiston. Toiset pilkkasivat häntä, kysellen luuliko hän pääsevänsä prinsessaksi. — Vaikk'ei prinsessaksikaan, vastasi Fanny, — niin eipähän kuitenkaan tarvitse jäädä iäksi homehtumaan tähän paholaisen pesään, jonka piru itse on rakentanut pojilleen.

V. MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA.

Eräänä aamuna vain kreivitär Fosca ja kreivi Cesare tapasivat toisensa aamiaispöydässä. Kaikki muut olivat menneet katsomaan tulevan paperitehtaan paikkaa insinööri Ferrierin, Finottin ja Vezzan kanssa. Nämä olivat palanneet takaisin palatsiin, ensiksimainittu asioiden vuoksi, molemmat toiset mennäkseen katsomaan lähelläolevaa, hyvin vähän tunnettua Orridon luolaa, jonne oli päätetty tehdä retki seuraavana päivänä.

Kreivitär Fosca näytti tänään tavallistakin iloisemmalta. Hänen peruukkinsa oli vinossa ja hän heitteli kreiviin vakavanlaisia silmäyksiä, jotka eivät ollenkaan soveltuneet hänen leikkisään laverteluunsa. Hän puheli sadoista asioista, hypellen ilman järjestystä toisesta toiseen. Kreivi antoi lyhyitä, yksitavuisia vastauksia tyrehdyttääkseen tuon puhetulvan. Jokaisen tällaisen vastauksen jälkeen kreivitär muutti puheenaihetta ilman tulosta. Mutta hän ei näkynyt ollenkaan äimistyvän siitä, hän kävi päinvastoin aina vain herttaisemmaksi, niin että kreivi äännähdettyään muutaman varman: hm, heitti häneen kaksi silmäystä, joista ensimmäinen, jokseenkin pitkä, sanoi: mitä pirua tahdotte? ja toinen, aivan lyhyt: ymmärrän. Senjälkeen hän ei enää vilkaissutkaan kreivittäreen.

Tämä vaikeni hetken, heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vastaan ja alkoi leikitellä hermostuneesti vihreällä viuhkallaan, sill'aikaa kuin myssyn nauhat heilahtelivat suurten, nauravien kasvojen ympärillä.

— Mikä vahinko, Cesare!

— Hm!

— Mikä vahinko, ettemme ole enää nuoria!

— Tosiaankin!

— Olisimmepa mekin menneet huviretkelle, sen sijaan että meidän täytyy nyt kykkiä täällä ja tuijottaa toisiimme kuin kaksi purjelaivaa telakalla.

Kreivi ei voinut pidättää kasvojen liikettä, jonka kaikki hänen ryppynsä aikaansaivat.

— Ehei, huusi kreivitär. — Jos olenkin vähän ränsistynyt, niin luuletteko te sitten olevanne minkään näköinen. Kuinka olettekin olevinanne! ja sanatulvan purkautuessa hänen suustaan kreivitär kaasi itselleen viiniä.

— Ja miksi katselette minua tuolla tavoin? Pelkäättekö, että läikytän? Minun käteni ei tutise, tietäkää se! Onko tämä Pyhän Costanzan pöytäliina? Luulisi teidän olevan hänen aikalaisiaan. No niin, mistä puhuimme? Sekoitatte ajatukseni noilla irvistyksillänne. Oh, jumala, kuinka kuuma! Ja että täytyykin olla täällä teidän seurassanne! Paljon parempi olisi ollut, jos olisin mennyt katsomaan tuota kirottua paperitehdasta! Heillä on ainakin hauskaa! No, olkaahan kiltti ja antakaa minulle yksi persikka. Heillä vain on aina hauskaa! Kiitos, aarteeni! Sanokaapa, onko heillä hauskaa vai ei?

— En tiedä.

— En tiedä. Mutta minä tiedän sen. Mainio tuo teidän: en tiedä.

— Pidättekö tuosta persikasta?

— En, se ei ole minkään makuinen. Mitä tämä persikka tähän kuuluu? Antakaa persikoiden olla, rakkaani! Mikä mies juttelee kesken kaiken persikoista. Mistä me puhuimme?

— Minä ainakaan en mistään.

— Ei mitään tekee hyvää silmille, vaan ei suulle. Puhukaa toki, sanokaa jotakin. Minä olen ollut äänessä kokonaisen tunnin. Minun käy teitä sääli, halkeatte kohta, ellette sano jotakin. Antakaa vain tulla. Miksi ette tahdo, että noilla lapsilla on hauskaa?

— Kuulkaa, sanoi kreivi hymyillen, — minulla on ollut jo tunnin ajan hyvin hauskaa ja säälin puolestani teitä. Te haluatte kulkea aivan hiljaa hiukan syvän ja leveän veden ylitse ja käytte edes takaisin rannalla etsien siltaa, jota kuitenkaan ei ole. Teillä ei ole muuta neuvoa kuin tehdä hyppäys, rakas serkkuni. Hypätkää vain, ei se tule tekemään kipeää.

Kreivitär särähti tulipunaiseksi ja työnsi lautasen äkäisesti luotaan. Viinipikari kaatui pöytäliinalle. Kreivi säpsähti ja vilkaisi julman näköisenä Hänen Ylhäisyyteensä, joka sanoi: — Ei mitään, rakkaani. Häitä! Siinä kaikki!

Kreivi suuttui. Tarvittiin hänen sukunsa kaikki ritarilliset vaistot hillitsemään häntä tuon ajattelemattoman serkun suhteen. Tahrat raivostuttivat häntä, aivankuin hänen aateliskilpenään olisi ollut puhtaus. Hän soitti vihaisesti ja ärjäisi palvelijalle: — Pois tuo kaikki, ja heti paikalla! Se tuli kuin pyssyn suusta, joka vei mukanaan palaen ja räiskyen koko hänen vihansa, jättäen hänet tyhjäksi ja tyyneksi.

— Joko se on ohitse, rakkaani? kysyi kreivitär, kun pöytä oli taas siistitty.

Kreivi ei vastannut.

— Minulta myös, lisäsi Hänen Ylhäisyytensä pian sen jälkeen. — Puhukaamme siis nyt siitä asiasta! Kuulkaa, Cesare, te suurine kykyinenne tunnette minut jo tällä hetkellä. Olen oppimaton, yksinkertainen, vanha höpsö, mutta sydän on paikallaan. Olenkin vain paljasta sydäntä! Kun on kysymys lapsestani, omista sisuksistani, niin joudun aivan sekaisin, nuo vähät ajatukset päässäni menevät kaikki myttyyn, niin etten näe enää mitään, en ymmärrä mitään. Olen sellainen vanha naisparka. Auttakaa te minua, Cesare, neuvokaa minua, huolehtikaa te, sanokaa te, aina vain te. Te olette Alvise-vainajan verta ja Alvise käskee minun panna kaikki teidän käsiinne poikamme Nepon hyväksi.

Lausuttuaan tämän nimen kreivitär pyyhki liikutettuna silmiään äärettömän isolla nenäliinallaan.

— Suokaa anteeksi, Cesare, sanoi hän. — Olen äiti, olen vanha ja vähän hassahtava.

Kreivittären nyyhkyttävä ääni tuntui kiusalliselta, eikä se huvittanut ollenkaan kreivi Cesarea. Hän oli vetänyt tuolinsa vinoon ja istuen kahareisin heilutteli toista jalkaansa ylös ja alas katsellen seinällä riippuvaa Palman venezialaista aatelisnaista.

Tuo serkun kyynelehtivä muoto oli hänelle jotakin aivan uutta, vieläkin vastenmielisempää kuin muut ilmeet. Hetken äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa kreivitär piti nenäliinaa vasemmalla silmällään ja nenällään, käänsi kreivi päätään häneen päin ja jatkaen jalkansa heiluttamista sekä rummuttaen taivas tiesi mitä säveltä pöytää vastaan sanoi:

— No niin?

— No niin, oh, Jumalani, huomaan tässä asiassa jotakin, joka peloittaa minua. Ymmärrättehän! En edes hienotunteisuuden nimessä voi vaieta. Lapset ovat lapsia, senhän jokainen tietää, meidän on oltava ymmärtäväisiä heidänkin puolestaan.

— Teitä peloittaa? Mutta sanokaahan, eikö tämä ollut juuri teidän tarkoituksennekin?

— Minun tarkoitukseni, siunatkoon. Tarkoitukseni oli tutustuttaa teihin poikani, jotta alkaisitte pitää hänestä, antaisitte hänelle hyviä neuvoja, myöskin vaimon otossa. Hän on hylännyt pari kolme mainiota naimiskauppaa, oikein reima tarjousta, en tiedä minkä tähden. Olen tutkistellut, olen etsiskellyt, olisiko hänellä ehkä seikkailuja, joitakin sotkuja. Mutta hänellä ei ole mitään sellaista, ei niin mitään. Ei hän mikään munkkikaan ole, jumalan kiitos, hänkin on tehnyt mitä muut nuoret miehet tekevät, se on selvää, mutta varovasti, järkevästi, niinkuin vanhat ukot. Ei varjoakaan mistään lupauksista. Siis? Tämä asia vie minulta unen. Hän luulee, että naiset tavoittelevat vain rahoja. Oh, jumala, olen äiti ja minun pitää huolehtia kaikesta. Hän ei näe muuta kuin sydäntä, henkevyyttä, kykyjä ja kauneutta, soittoa ja laulua ja muuta samanlaista, kaikki tyhjää ilmaa vain! Erinomaisen kauniita asioita, mutta ne eivät riitä. Arvelin myöskin, ettei hän ehkä tahtoisi vielä sitoutua. Mutta ei, kuulin päinvastoin aivan varmalta taholta, että se aikomus hänellä oli noin vain ylimalkaan. Senvuoksi siis saavuin tänne ja toistan vielä kerran, että tulin pyytämään hyviä neuvoja. Marina? Kas, siinä minun erehdykseni. En ajatellut, että Nepo voisi rakastua Marinaan. Kuulkaa, Cesare, olen suorasuinen. Puhukaamme suumme puhtaaksi, vaikka hän onkin teidän sisarentyttärenne. Tuossa tytössä on tapahtunut suuri muutos. Nepo ja minä tutustuimme häneen Milanossa. Rikkauksineen ja suurellisuuksineen hän ei miellyttänyt vähääkään poikaani. Hän näytti ylpeältä ja aristokraattiselta. Aristokratian suhteen on muuten minun pojallani teidän mielipiteenne, jotka nyt ovat muodissa, sen jälkeen kun meillä on Italia. Minun poikani ei olekaan noita nulikoita, jotka vetävät teitä nenästä. — Silloin ei teidän sisarentyttärenne miellyttänyt häntä ollenkaan. Eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuuli voisi kääntyä. Olin väärässä, sallikaa minun se tunnustaa, sillä hänhän on aivan ihastuttava, oikea karamelli! Ja entä hänen monet onnettomuutensa sitten! En ajatellut hänen onnettomuuksiaan, en ajatellut poikani sydäntä. Sydämensä on Nepo perinyt kokonaan minulta. Hyvä sydän, rakas mies, on riippa, joka vetää meidät pohjaan. Kenellä on hyvä sydän...

— No niin? keskeytti kreivi, jonka mielestä oli jo aika tehdä loppupäätös.

— No niin, eikö minun pitäisi puhua näin teille, joka olette hänen setänsä, hänen toinen isänsä? Mutta olenkin jo sanonut teille sanottavani. En siis tiedä, sopiiko antaa tämän asian jatkua. Näen oikean puolen, näen nurjan puolen, näen tämän, näen tuon, tahtoisin, enkä tahtoisi. Oi jumala, miten vaikeata!

Kreivitär vei vielä kerran nenäliinan silmilleen. Samassa avautui eräs ovi ja Catte ilmaantui Hänen Ylhäisyytensä nuuskarasia kädessään. Tämä käännähti sähisten ja huusi yhteen hengenvetoon kirkuvalla äänellä:

— Menkää tiehenne! Olenhan sanonut monta kertaa, ettette saa tulla häiritsemään, kun puhutaan.

Catte pani nuuskarasian eräälle tuolille ja hävisi kiireen kaupalla.

Kreivi joutui ihmeisiinsä serkkunsa ylevistä mielenliikutuksista. Tämä painoi taas hitaasti päänsä alas ja vei nenäliinan uudelleen silmilleen.

— Voisinkohan nyt sanoa sanasen? kysyi kreivi.

— Siunatkoon, sitähän olen tässä odottanut kuin mannaa taivaasta!

— Kaikesta tuosta, mitä olette nähnyt, minä puolestani en ole nähnyt mitään. Ehkä olen lyhytnäköinen. Mutta olkoonpa! Minun mielestäni ei ole tarpeellista, että kahden ihmisen pitää kadottaa unensa, ruokahalunsa ja järkensä voidakseen sitten elää siedettävästi toistensa kanssa. Mutta joka tapauksessa, minäkään en näe oikein selvästi tässä jutussa.

Kreivittären kyynelöivät ja haikeat silmät vilkastuivat heti paikalla. Hän laski nenäliinan polvilleen.

— En osaa kuvitella, jatkoi kreivi, — minkälainen onni voisi syntyä teidän poikanne ja minun sisarentyttäreni yhtymästä.

— Soo, huudahti Hänen Ylhäisyytensä ällistyen.

— Sisarentyttäreni on erittäin älykäs ja hänen päänsä on kaikkein eriskummallisinta tekoa, mitä ikinä Jumala ja paholainen saavat yhdessä syntymään, kun kumpikin tekee työtä parhaansa mukaan.

— Mitä hullutuksia, Cesare!

— Ei ollenkaan. Ettekö vielä tiedä, että noiden kahden herran tehtaanmerkin löytää kaikissa tämän maailman asioissa? Minun sisarentyttäreni tarvitsisi miehen, joka olisi teräksestä, luja ja loistava. Teidän poikanne ei ole varmastikaan terästä. Oh, en suinkaan halveksi häntä sen vuoksi. Teräksestä tehtyjä miehiä ei olekaan tusinoittain. Luulen, että teidän poikanne, jolla sivumennen sanoen ei ole minun mielipiteitäni aatelista, ei ole mies, jota Marina tarvitsee.

Kreivitär Fosca, joka sill'aikaa oli puhkuen ja päätään keinutellen aukoillut myssynsä nauhoja, vastasi.

— Mitä juttuja nämä ovat? Mitä meininkejä, mitä laverteluja. Tiedättekö, että saatte minut ihan kuumaksi! En oikein ymmärtänyt puhettanne, mutta jos se ikinä olisi poikaani vastaan, niinkuin minusta hiukan tuntui, niin on minulla kunnia sanoa, että te kaikesta kyvystänne huolimatta ette ymmärrä tuon taivaallista. Menkääpä Veneziaan etsimään tietoja pojastani, niin saatte kuulla! Ei, teräksestä hän ei olekaan, kullasta hän on. Tuotte esiin kaikennäköisiä hassutuksia, jotka saavat minut ihan suunniltani. Teräksestä! Onko ikinä kuultu moista! Kynäthän tehdään teräksestä, hyvä mies!

Kreivitär keskeytti puheensa muutamalla tarmokkaalla viuhkan huitaisulla.

— Mitä mielettömyyttä! jatkoi hän. — Te ette ymmärrä tätä asiaa. Ette niinkään, ette te tätä ymmärrä, hyvä mies. Ja Marina-parkaa ette myöskään tunne, herra jurrikka! Ette vainenkaan, sen sanon.

Sill'aikaa kreivi katseli häntä liian suuresti ihmetellen voidakseen käydä luonnollisesta.

— No niin, sanoi hän, — se on totta, minä en ymmärrä mitään. Mutta jos teillä todellakin on tämä mielipide, niin minkä tähden pelkäätte, kun poikanne mielistelee sisarentytärtäni?