Part 5

Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle. Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli -- ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä... Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan. Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat -- hän yhä vaan makasi maassa. -- Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:

"Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten..." -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä: "muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot, pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä -- mutta nyt hän on kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä, sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä, ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä: pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö! Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto. Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan. Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve. Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat, mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!

Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat vaihtamaan vuoroa.

Äkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:

-- Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?

Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen edessään seisoo Johns, sataman vartia.

-- Mitä kummaa? kysyy Johns. -- Oletteko tullut kipeäksi?

-- En.

-- Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene San-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään ihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun kanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.

Vanhus kalpeni: hän ei todellakaan ollut sytyttänyt majakkaa sinä yönä.

Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla Aspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa. Kulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt irti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin määrin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin väsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat vielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen kirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten, että sekin häneltä katoaisi.

PELIMANNI-JUSSI

(JANKO MUZYKANT)

Lapsi syntyi maailmaan heikkona raukkana, Naapuriakat, jotka olivat kokoontuneet äidin vuoteen ääreen, puistelivat päitään. Huono oli sekä äiti että lapsi! Simosepän muija, joka oli viisain kaikista, rupesi vihdoin lohduttelemaan sairasta.

-- Malttakaappas, sanoi hän, -- niin minä sytytän teille kynttilän. Ei teistä enään mihinkään ole, kuomaseni. Varustelkaa vaan lähtöä toiseen maailmaan ja lähettäkää hakemaan pappia, että pääsisitte teidän synneistänne.

-- Vähät siitä! sanoi toinen akka, -- mutta tuo mukula tuossa on kastettava. Se ei vaan pappiakaan odota, hyvä kun saisi säilymään paholaisen kynsistä.

Tämän sanottuaan sytytti hän kynttilän, kävi kiinni lapseen ja pirskoitti sitä vedellä niin että se rupesi silmiään siristelemään. Akka puhui:

-- Minä ristin ja kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja panen sinun nimeksesi Johannes ja nyt lähde, sinä kristitty sielu, sinne kusta tullutkin olet. Amen.

Mutta kristityllä sielulla ei ensinkään näyttänyt olevan halua lähteä sinne kusta se tullut oli. Päinvastoin se näytti aikovan jäädä raihnaaseen ruumiiseen, rupesipa vielä minkä jaksoi potkimaan samaisen ruumiin jaloilla ja itkemään, vaikka niin heikosti ja surkeasti, että muijat mutisivat keskenään: "luulisipa sitä kissaksi tai joksikin muuksi sellaiseksi!"

Haettiin pappi. Tuli, teki tehtävänsä ja läksi. Sairas kävi terveemmäksi. Samalla viikolla hän jo meni työhön. Pojassa oli niin vähän henkeä, että se vaan pihisi, mutta sitä pihinää piisasi. Kun poika oli neljännellä vuodella, kukkui käki sen keväällä kipeäksi, mutta parani se siitä kuitenkin ja elää kitkutti kymmenenteen ikävuoteensa asti.

Hän oli aina ollut laiha ja päivettynyt, vatsa pöhötyksissä, posket kuopilla. Hänen hiuksensa olivat pellavankarvaiset ja riippuivat silmillä, jotka selällään tuijottivat maailmaan, ikäänkuin tunkeutuakseen jonnekin tavattoman kauvas. Talvisin hän istui lieden ääressä, itki viluissaan ja usein nälissäänkin, kun ei äidillä ollut panemista pesään enempää kuin pataankaan; kesäisin hän juosta reksutti paitasillaan, vyöllä nauharisa, päässä hatturöysä, jonka röydän alta tirkisteli esiin, oikoen päätään kuin mikäkin linnunpoika. Äiti, köyhä loisvaimo, joka eli kuin pääskynen vieraan räystään alla, päivästä päivään, rakasti häntä kyllä tavallaan, mutta piiskasi aika usein ja nimitti tavallisesti "vaihdokkaaksi". Kahdeksatta käydessään oli poika jo paimenena tai etsi metsästä sieniä, kun ei kotona ollut mitä suuhun panna. Ihmeellisesti Jumala varjeli niin, ettei susikaan syönyt.

Typerä poikanulkki hän oli. Ihmisten kanssa puhuessaankin hän piteli sormea suussaan, kuten maalaislasten tapa on. Eivät ihmiset hänestä paljoa toivoneet ja vielä vähemmin toivoi äiti, sillä ei hän kelvannut työhönkään. Mitenkä lienee tullutkin sellaiseksi! Yhteen asiaan hänellä sentään oli taipumusta, nimittäin soittoon. Aina hän oli kuulevinaan soittoa ja tultuaan vähän suuremmaksi, ei hän enään mitään muuta ajatellutkaan. Hän saattoi esimerkiksi mennä metsään karjan kanssa tai koppa selässä marjaan, mutta palasi ilman marjoja ja puhua pälpätti:

-- Äiti! Kun tiellä mettättä toi nii kovatti! Voi voi...!

Mutta siihen ehätti äiti sanomaan:

-- Kyllä minä sinulle "toitan"! Saatpa nähdä!

Ja kauhalla hutkien valmisti äiti soittoa. Poika kirkui ja lupasi, ettei hän tee sillä lailla enään koskaan, mutta mielessään hän yhä mietti, että joku siellä metsässä vaan soitti. Mikä soitti? Niin, mistä hän tiesi?... Hongat, pyökit, koivut, ruisrääkät, kaikki soittivat: koko metsä soitti. Niin se vaan oli!

Ja entäs kaiku...! Soitti koiruohopensas kedolla, visersivät varpuset puutarhassa mökin ikkunan alla niin että kirsikkapuut tärisivät. Illoin sattuivat hänen korvaansa kaikki äänet kylästä ja silloin hän oli varma siitä, että koko kylä soittaa. Kun hänet lähetettiin työhön, hajoittamaan lantatunkioita, niin soitteli tuulikin talikon sakaroissa.

Vouti näki hänet kerran, juuri kun hän, tukka pörröllään, seisoi kuuntelemassa tuulen soittoa puutalikon sakaroita vastaan. Ja samassa hän irroitti hihnan vyöltään ja veteli poikaa selkään niin että tiesi. Mutta vähät siitä! Ihmiset kutsuivat kun kutsuivatkin häntä "Pelimanni-Jussiksi". Keväällä hän karkasi purolle veistämään itselleen sorapilliä. Öisin, kun sammakot rupesivat kurnuttamaan, turilaat surisivat niityllä ja kovakuoriaiset turisivat kasteessa, ei hän saanut unta, vaan kuunteli kuuntelemistaan ja Jumala ties mitä soittoa hän silloinkin oli kuulevinaan... Kirkkoon ei äiti enään voinut häntä viedä, sillä paikalla kun urut rupesivat pauhaamaan tai suloisella äänellä soimaan, kävivät lapsen silmät niin sameiksi, ettei olisi luullut sen enään tätä maailmaa näkevän.

Kylän yövartia, joka pysyäkseen valveella luki taivaan tähtiä tai hiljakseen haasteli koirien kanssa, näki monasti Jussin valkean paidan pimeässä lipuvan kapakkaan päin. Ei poika kuitenkaan mennyt sisälle, vaan pysähtyi ulkopuolelle, piilottautui seinivierelle ja kuunteli. Kansa tanssi obertasta, tuontuostakin hihkaisi joku pojista. Sitte kuului askelten töminää ja tyttöjen ääni kysyi: "mitä?" Toiset viulut panivat vienosti: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" ja toiset vastasivat arvokkaalla, karkealla äänellä: "suokoon Jumala! suokoon Jumala!" Ikkunat loistivat ja joka hirsi kapakkarakennuksessa tuntui tärisevän, laulavan ja soivan. Ja Jussi kuunteli.

Kun hänellä olisikin tuollainen viulu, joka vienosti soi "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme!" Tuollaiset laulavat laudanpalaset! Mutta mistä ne saisi? Missä niitä tehdään? Kun antaisivat hänen edes kerran ottaa ne sellaiset käteensä!... Mutta mitä vielä! Hyvä kun saa kuunnellakin ja tavallisesti hän kuuntelee kunnes vartian ääni kuuluu pimeästä:

-- Lähdetkö kotiin, senkin heittiö!

Silloin hän paljain jaloin juosta lippasi kotiin. Mutta pimeässä seurasi häntä sekä toisen viulun vieno: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" että toisen arvokas: "suokoon Jumala! suokoon Jumala!"

Hänellä oli suuri juhla, kun hän vaan sai kuulla viulunsoittoa, sama se häissäkö vai hautajaisissa. Jälkeenpäin hän ryömi uunin nurkkaan eikä päiväkausiin puhunut sanaakaan, katseli vaan kiiluvin silmin kuin kissa pimeästä. Sitte hän päreistä ja hevosen jouhista teki itselleen viulun, mutta ei se tahtonut soida niin kauniisti kuin kapakan viulu: soi hiljaa, ihan hiljaa, niinkuin surviaiset tai muut hyttyset olisivat laulaneet. Hän soitti sitä kuitenkin aamusta iltaan, vaikka saikin niin paljon potkuja, että lopulta oli kuin survottu, puolikypsä omena. Mutta sellainen hänellä oli luonto. Lapsi laihtui laihtumistaan, vatsa vaan pysyi suurena, pörrö kävi yhä tuuheammaksi ja silmät suurenivat suurenemistaan ja olivat tavallisesti vesissä. Mutta rinta ja posket painuivat yhä syvemmälle...

Ei hän ollut muitten lasten kaltainen. Hän muistutti suuresti päreviuluansa, joka tuskin kitisi. Nälkään hän oli kuolemaisillaan ennen uutista, sillä hänen ravintonaan oli pääasiallisesti raaka porkkana ja himo päästä viulun omistajaksi.

Se himo ei ollut hänen onnekseen.

Kartanon kuskilla oli viulu, jota hän hämärissä soitteli miellyttääkseen kamarineitiä. Jussi piiloitteli usein pensaissa saadakseen palvelijahuoneen avoimesta ovesta sitä katsella. Se riippui seinällä juuri vastapäätä ovea ja silmäyksissä liiti koko hänen sielunsa sen luo, sillä se tuntui hänestä pyhältä esineeltä, johon ei hän ole kelvollinen kajoamaan ja joka on hänelle rakkain maailmassa. Kuinka hänen teki sitä mieli! Hän olisi tahtonut edes kerran saada sen käsiinsä, voidakseen sitä likeltä katsella... Lapsellinen sydän raukka värisi onnesta, kun hän vaan sitä ajatteli.

Yhtenä yönä ei palvelijahuoneessa ollut ketään. Herrasväki oli aikoja sitte lähtenyt ulkomaille, talo oli tyhjillään ja kuski istui toisella puolella, kamarineidin luona, Jussi oli piiloittautunut pensaisiin ja katseli ikävänsä esinettä. Ovet olivat selkosen selällään. Täysikuu paistoi vinoon palvelijahuoneen ikkunaan ja teki vastapäiselle seinälle suuren, loistavan neliön. Mutta tämä neliö likeni hiljalleen viulua ja valaisi sen vihdoin kokonaan. Silloin näytti viulusta valuvan hopeisia säteitä. Varsinkin loistivat kohopaikat niin häikäisevästi, ettei Jussi tahtonut saada katsotuksi niihin. Kuunvalossa saattoi nähdä kaikki ihan selvään: kaarevat laidat, kielet ja käyrän kaulan. Tapit loistivat kuin kiiltomadot ja pitkin viulun pituutta riippui hopeisena nauhana jousi...

Oi, ihanaa se oli, lumottua kuin sadussa! Jussin silmäykset kävivät yhä ahneemmiksi. Istuen kippurassa keskellä pensaita, kyynärpäät laihoja polvia vastaan, suu auki, hän katselemistaan katseli. Milloin kahlehti kauhu hänet paikalle, milloin ajoi vastustamaton halu häntä eteenpäin. Onko hän lumottu vai mikä hänen on?... Valossa alkaa viulu liikkua, ikäänkuin lipua lapsen luo... Hetkeksi sammuu valo, mutta samassa se taas välähtää loistamaan entistä kirkkaammin. Taikatemppuja, taikatemppuja nämä ovat! Tuuli alkoi henkiä, puut humisivat hiljaa, pensaissa kahisi ja Jussi oli selvästi kuulevinaan:

-- Mene pois Jussi! huoneessa ei ole ketään... mene pois vaan, Jussi!...

Yö oli kirkas, selkeä. Kartanon puutarhassa, lammikon luona rupesi satakieli laulamaan ja visertelemään, milloin hiljaa, milloin ääneen: "mene, mene, ota!" Rehellinen yökehrääjä kierteli hiljalleen pojan ympärillä ja huusi: "älä, älä, Jussi!" Mutta yökehrääjä lensi tiehensä ja satakieli jäi paikoilleen ja pensaat kahisivat kahisemistaan: "ei siellä ole ketään!" Viulu välähti taasen häikäisevän valoisaksi...

Vaivainen, käyrä poikanen liikkui hiljaa, varovaisesti eteenpäin ja satakieli viserteli tuskin kuuluvasti: "mene, mene, ota!"

Valkea paita pääsee yhä likemmä palvelijahuoneen ovea. Eivät ole enään mustat pensaat poikaa suojelemassa. Palvelijahuoneen ovella kuuluu sairaitten keuhkojen nopea hengitys. Jo katoaa valkoinen paita ja vain toinen paljas jalka on kynnyksellä. Turhaan, yökehrääjä, lentelet ja varoitat viimeisen kerran: "älä, älä!"... Jussi on jo palvelijahuoneessa.

Äkkiä rupesivat suuret sammakot ikäänkuin pelästyksissään kurnuttamaan lammikossa, mutta lakkasivat samassa. Satakieli vaikeni, pensaat samoin. Jussi ryömi hiljaa ja varovaisesti, mutta äkkiä hänet valtasi kauhu. Pensaissa hän oli ollut kuin kotonaan, kuin peto viidakossa, mutta täällä hänen oli kuin pedon, joka on pudonnut kuoppaan. Hänen liikkeensä kävivät hätäisiksi, hän hengitti kiireesti ja pihisemällä. Äkkiä hänen ympärillään oli pilkkosen pimeä. Heikko kesäyön salama lennähti idän ja lännen väliä ja valaisi hetkiseksi huoneen ja Jussin, joka nelin ryömin, pää pystyssä oli viulun edessä. Mutta salama sammui, pilvi peitti kuun eikä enään kuulunut eikä näkynyt mitään.

Vasta jonkun ajan perästä kuului pimeästä heikko, valittava helähdys, ikäänkuin joku varomattomasti olisi koskenut kieleen -- ja äkkiä...

Kysyi karkea, uninen ääni vihaisesti huoneen nurkasta:

-- Kuka siellä?

Jussi piteli henkeään, mutta karkea ääni kysyi uudelleen.

-- Kuka siellä?

Tulitikku rupesi samassa tuikkimaan, huone kävi valoiseksi ja sitte... Voi! Jumalan tähden! Kirouksia, läiskettä, lapsen itkua ja rukousta: "voi, Jumalan tähden!" koiranhaukuntaa, kiireisiä askelia, tulta ikkunoissa, hälinää koko talossa...

Seuraavana päivänä seisoi Jussi raukka jo tuomioistuimen edessä.

Aikoivatko he ruveta tuomitsemaan häntä varkaana?... Varmaankin. Sekä herrastuomari että lautamiehet katselivat häneen mietteissään. Hän seisoi heidän edessään sormi suussa, pelästyneet silmät suurina päässä, pienenä, vaivaisena, tietämättä missä oikeastaan on ja mitä hänestä tahdotaan... Mitenkä tuota nyt rankaisee tuollaista raukkaa, joka on kymmenen vuoden vanha ja tuskin pysyy jaloillaan seisomassa?... Vankeuteenko sen lähettää vai kuinka?... Täytyyhän lasta armahtaa. Ottakoon yövartia ja antakoon selkään niin ettei toista kertaa varasta. Päättyköön siihen koko juttu.

-- Niinpä kyllä!

Tapani, yövartia kutsuttiin paikalle.

-- Ota hänet ja anna selkään niin että muistaa!

Tapani nyökäytti tyhmää, petomaista päätään, otti Jussin kuin minkäkin kissanpojan, kainaloonsa ja vei talliin. Lapsi ei puhunut sanaakaan, katsoa tuijotti vaan kuin lintu. Se ei taitanut ymmärtää mikä sitä odotti, tai lieneekö ollut niin peloissaan, ettei äännähtänyt. Mistäpä se oikeastaan tiesi mitä ne hänestä tahtoivat! Vasta kun Tapani oli saanut hänet talliin, laskenut pitkäkseen maahan, nostanut paidan ja ruvennut olkansa takaa hutkimaan, pääsi Jussilta huuto:

-- Äiti! ja joka kerta kun vartia löi, huusi hän: "äiti! äiti!" mutta huudot heikkenivät heikkenemistään, kunnes ääni vihdoin katkesi kokonaan eikä enään huutanutkaan äitiä...

Poloinen, särjetty viulu!...

-- Voi sinä tyhmä, paha Tapani! kuka nyt lasta tuolla lailla hakkaa? Sehän aina on ollut niin pieni ja heikko, tuskinpa siinä henkikään pysyy.

Äiti tuli ja otti pois pojan, mutta sai kantaa kotiin... Seuraavana päivänä ei Jussi enään noussut vuoteesta ja kolmantena päivänä hän jo hiljalleen teki kuoloa karkean loimen alla.

Pääskyset visersivät kirsikkapuussa mökin takana; auringonsäde katseli sisään ikkunasta ja valoi kultiaan pojan pörröisiin hiuksiin ja kasvoihin, joista jokainen veripisara oli kadonnut. Auringon valo muodosti ikäänkuin tien, jota myöten lapsen sielun piti muuttaa. Olipa hyvä, että sille edes kuolon hetkellä avautui leveä, aurinkoinen tie, sillä elämässä se totisesti oli saanut kulkea orjantappuratietä. Hengitys nostatteli vielä laihtunutta rintaa ja lapsen kasvot olivat ikäänkuin tähdätyt kuuntelemaan ääniä kylästä, jotka tulvivat sisään avoimesta ikkunasta. Oli ilta ja tytöt palasivat heinästä, laulaen: "Tuolla niityllä viheriällä!" Purolta kuului sorapillin ääni. Jussi kuunteli viimeisen kerran kuinka kylä soittaa... Loimella hänen vieressään oli hänen päreviulunsa.

Äkkiä kirkastuivat kuolevan lapsen kasvot ja valkenevilta huulilta pääsi kuiskeena:

-- Äiti?...

-- Mitä, poikani? kysyi äiti, joka ei itkulta tahtonut saada puhutuksi.

-- Äiti! Antaako Jumala minulle taivaassa oikean viulun?

-- Antaa, poikani, antaa! vastasi äiti; mutta ei saanut sanotuksi enempää, sillä äkkiä puhkesi hänen tyrehtyneestä rinnastaan esiin hillitön tuska. "Oi Jeesus, Jeesus!" vaikeroi hän, kaatui kasvoilleen kirstua vastaan ja rupesi huutamaan ikäänkuin hän olisi kadottanut järkensä, ja niinkuin ihminen itkee nähdessään, ettei hän saata kuoleman käsistä reväistä rakastettuaan...

Ei hän saanut poikaansa pelastetuksi, sillä kun hän silmänsä nosti ja ne lapseen loi, olivat pienen pelimannin silmät selällään, liikkumattomina. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, synkät ja kankeat. Auringonsädekin katosi...

Nuku rauhassa, Jussi!

* * * * *

Seuraavana päivänä palasivat herrasväet Italiasta ja heidän mukanaan oli nuori neiti ja herra joka hakkaili neitiä.

Herra lausui:

-- _Quel beau pays que l'Italie!_ [Mikä ihana maa se Italia on!]

-- Ja mikä taiteilijakansa! _On est heureux de chercher là-bas de talents et de les protéger_... lisäsi neiti. [Kuinka on hauskaa siellä etsiä ja suojella kykyjä!]

Jussin haudalla humisivat koivut.

ENKELI

("JAMIOL")

Lupiskoryn kauppalassa oli Kalikstowan maahanpaniaisten jälkeen pidetty messu ja messun loputtua oli kirkkoon jäänyt muutamia akkoja, jotka tahtoivat veisata virren loppuun. Oli kello neljän aika iltapäivällä ja kirkossa oli hämärä, sillä talvella tulee jo siihen aikaan pimeä. Pääalttari varsinkin oli vaipunut mustaan varjoon. Kaksi kynttilää paloi vielä ciboriumin ympärillä, mutta niiden tuikkivat liekit tuskin jaksoivat valaista kullattuja ovia ja ristillä riippuvan Kristuksen jalkoja, joihin oli lyöty ääretön naula. Tämän naulan pää loisti suurena, kiiltävänä pisteenä alttarilla. Toiset kynttilät olivat vasta sammutetut ja niistä nousi savukiemuroita, jotka täyttivät pappispenkkien ympäristön vahan hajulla.

Vanha äijä ja pieni poika puuhasivat alttariportailla. Toinen lakaisi, toinen veti mattoa pois tieltä. Kun akat silloin tällöin lakkasivat veisaamasta, saattoi kuulla kuinka ukko äreästi neuvoi poikaa tai varpuset nokkivat lumisia ruutuja. Niiden oli ulkona sekä vilu että nälkä.

Akat istuivat penkeissä likellä ulko-ovea. Siellä olisi ollut vieläkin pimeämpi, jolleivät he voidakseen lukea olisi sytyttäneet talikynttilöitä. Yksi talikynttilä valaisi aika selvästi lippua, joka oli pystytetty viereiseen penkkiin, ja joka kuvasi syntisiä liekkien ja saatanoiden keskellä. Muitten lippujen kuvia ei saattanut eroittaa.

Akat eivät oikeastaan veisanneet, vaan rääkyivät unisella, väsyneellä äänellä virttä, jossa lakkaamatta toistuivat sanat:

Ja kun lähestyy kuoleman hetki, Niin rukoile, rukoile Poikaasi...

Varjoon vaipunut kirkko, penkeistä nousevat liput, akkojen kellertävät kasvot, valot jotka tuikkivat ikäänkuin hämäryyden painon alta -- tämä kaikki teki synkän, hirvittävän vaikutuksen. Kuolinvirsi oli täällä oikealla paikallaan.

Ajottain lakkasivat akat veisaamasta, yksi heistä nousi penkistä ja rupesi vapisevalla äänellä lukemaan: "terve Maaria, armoa täynnä" -- ja toiset jatkoivat: "Herra olkoon kanssasi!" mutta koska oli Kalikstowan hautauspäivä, liitettiin jokaisen "Terve Maarian" perään sanat: "Anna, Herra, hänelle ikuinen rauha ja loistakoon hänelle iankaikkinen kirkkaus".

Kalikstowan tytär, Marysia, istui penkissä erään vanhan akan rinnalla. Hänen äitinsä vasta luodulle haudalle lankesi hiljalleen köykäinen lumi, mutta tyttö ei vielä ollut kymmenenkään vuoden vanha eikä siis ymmärtänyt, mitä hän oli kadottanut tai kuinka säälittävä hänen tilansa oli. Hänen kasvonsa ja siniset silmänsä olivat lapsellisen tyynet, miltei iloiset. Niissä saattoi nähdä jonkun verran uteliaisuutta, mutta ei mitään muuta. Suu auki tutkisteli lapsi suurella tarkkaavaisuudella lippua, johon oli maalattu helvetti syntisineen, sitte se katsahti kirkon perälle ja vihdoin ikkunaan, jonka takana varpuset naputtelivat.

Sen silmät eivät kuvastaneet mitään ajatusta. Akat hyräilivät unisesti kymmenettä kertaa:

"Ja kun lähestyy kuoleman hetki..."