Part 6

Tyttö kierteli sormissaan vaaleita hiuksiaan, jotka takana olivat kahdessa, hiirenhännänkokoisessa palmikossa. Hänen oli nähtävästi ikävä. Vihdoin ukko sentään rupesi vetämään puoleensa hänen huomiotaan.

Ukko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli solmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui Kalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti, sillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.

Soitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat viimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi heistä talutti Marysiaa.

-- Kulikowa! virkkoi toinen, -- mitä te nyt aiotte tehdä tytölle?

-- Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen, hänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa. Eikö sitä ole siinä!

-- Mutta mitä tyttö tekee Leszczyneessä?

-- Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on tullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua palvelijahuoneessa.

Näitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä. Oli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi märkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja oljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä synkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli jo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.

Se soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään. Akat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin puoli lasillista ja sanoi:

-- Juo pois, orpo. Ei sinua enään niinkään hemmotella.

Kun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen mieleen. Kapuscinska virkkoi:

-- Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka se laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli ripittämään, oli se jo kylmänä.

Kulikowa puuttui puhumaan:

-- Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä. Menneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: "kuulkaas nyt, Kalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!" Mutta hän vastasi: "minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!" Paha hänen oli ollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan herrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä guldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan: "en sääli, kun on kysymys lapsesta!" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen olivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän pystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet painumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta...

-- Juodaan suruumme puoli korttelia!

Käsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa. Kulikowa toisteli surullisella äänellä: "voi vaivaista! voi vaivaista!" mutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.

-- Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. -- Raskaasti, raskaasti!

Ja hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen kehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja lopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin tahdissa:

"Raskaasti, raskaasti, raskaasti, Se vainaja hengitti raskaasti!"

Äkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle kuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin mielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.

-- Muista, orpo, virkkoi hän, -- mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat lunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.

Hän katkaisi äkkiä puheensa, katsahti ihmeissään ympärilleen ja jatkoi sitte tavattoman tarmokkaasti:

-- Kun minä sanon, että enkeli on, niin se on!...

Kukaan ei vastustanut häntä. Marysia katsoa töllötti tyhmin silmin tarkkaavaisesti akkoihin. Kulikowa jatkoi:

-- Sinä olet orpo, sentähden ei paha pysty sinuun. Orpoja varjelee enkeli. Enkeli on hyvä. No, tuossa saat kymmenen groshia. Vaikka sinä jalkaisin lähtisit Leszczynceen, niin sinä löydät, sillä enkeli johtaa sinua.

Kapuscinska rupesi laulamaan:

"Hän siivillänsä hellästi sinua suojelee Ja sulillansa varjoo ja kauniisti varjelee."

-- Oletteko hiljaa! huusi Kulikowa.

Sitte hän kääntyi tytön puoleen:

-- Sinä tomppeli, tiedätkö kuka sinua varjelee?

-- Enkeli, vastasi lapsi kimeällä äänellään.

-- Orposeni, marjaseni, sinä Jumalan pieni matonen! Enkeli siivillään... leperteli Kulikowa ihan humalassa, riisti lapsen syliinsä ja rupesi painamaan sitä rehellistä rintaansa vastaan.

Tyttö purskahti itkuun. Ehkäpä hänen sameassa päässään ja sydämessään, joka ei paljoa kyennyt tuntemaan, tällä hetkellä heräsi joku aavistus.

Kapakoitsija makasi jo suloisessa unessa myymäpöytänsä takana. Talikynttilän sydän kasvoi pitkäksi karreksi, mies joka oli soittanut hanuria, heitti työnsä, sillä häntä huvitti katsella näytelmää.

Oli ihan hiljaista. Äkkiä kuului rapakosta oven takaa kavionkausketta ja ääni, joka sanoi hevoselle:

-- Ptruuuu!

Kapakkaan astui Wojtek Margula, lyhty kädessä. Heti hän sentään päästi sen pöydälle ja rupesi lämpimäkseen hakkaamaan yhteen käsiään. Vihdoin hän huusi kapakoitsijalle:

-- Anna puoli korttelia!

-- Margula, sinullahan on hevonen! huusi Kulikowa: -- otatko tytön mukaasi Leszczynceen?

-- Otan kyllä, koska käskettiin, vastasi Margula.

Sitte hän katseli molempia vaimoja ja virkkoi:

-- Olettepa te ottaneet niinkuin...

-- Niinkuin ei se sinulle itsellesi maistuisi! huusi Kulikowa. -- Kun minä sanon sinulle, että pitele lasta varovaisesti. Se on orpo. Tiedätkö sinä, pöllö, kuka sitä suojelee?

Wojtek ei viitsinyt vastata kysymykseen ja päätti nähtävästi valita toisen keskusteluaineen. Hän tarttui puolikortteliin ja alkoi:

-- Hitto teille...

Mutta hän ei jatkanutkaan, sillä hän oli kulauttanut viinan kurkkuunsa, irvisteli, syljeskeli, asetti tyytymättömänä astian pöydälle ja virkkoi:

-- Sehän on selvää vettä. Antakaa tuosta toisesta pullosta.

Kapakoitsija kaasi toisesta pullosta! Wojtek irvisteli entistä pahemmin.

-- Eikö teillä nyt ole aarakkia?

Margulaa nähtävästi uhkasi sama vaara kuin akkoja, mutta juuri tähän samaan aikaan valmisteli Lupiskoryn kartanon omistaja laajaa ja asiallista kirjoitusta "herraskartanoiden väkijuomien myyntioikeudesta yhteiskuntarakennuksen perustuksena", ja siten liittyi Wojtek vasten tahtoansa tukemaan yhteiskunnan perustuksia, varsinkin kun väkijuomien myyntioikeus todella oli herrastalon, vaikka se sijaitsikin kauppalassa.

Noin viisi kertaa perätysten kulautettuaan, unohti hän todella lyhdyn, josta kynttilä oli sammunut, mutta tarttui sensijaan nukkuvan lapsen käteen ja virkkoi:

-- Tule pois nyt, rääppänä!

Akat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi Marysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan ja tyttö läksi nyt Leszczynceen.

He tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: "hei!" -- ja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun kuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille, valkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin narisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen; tuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.

He ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä: "muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?" Mutta pian hän vaikeni ja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään siitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä hiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: "Senkin peijakkaat!" -- Marysia ei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli valkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät hänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut ja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja sisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat olleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä koskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin päälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt mieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin, että hän itki vilusta.

Ei tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman aikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto Lupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti huomauttanut, "että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän rahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta maanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin riistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen." Wojtek oli tällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi voinut tehdä häntä surulliseksi.

Ei häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat harventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli erinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen ojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.

Marysia rupesi häntä tönimään.

-- Wojtek!

-- Mitä sinä huudat?

-- Me olemme kaatuneet.

Mutta Wojtek kysyi:

-- Lasiko?

Ja nukkui samassa.

Tyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan. Mutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen tönimään nukkuvaa.

-- Wojtek!

Ei vastaa.

-- Wojtek, mennään pois sisään!

Hetkisen perästä sanoi tyttö taasen:

-- Wojtek, minä lähden jalkaisin...

Vihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin likellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin kanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli metsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde lumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi kuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän hyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista taustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli luotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin hyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui vesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille. Mutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista, hiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää...

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet. Valkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet taivaalla -- kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta. Talvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä mustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia. Hyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat pudottelivat, olivatkin kyyneliä -- ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa! Suurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!... Yksinään, heikkona, raukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois tieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun pieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman huomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.

Tyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa tekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne tänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta. Eikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa kädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista. Hän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän purskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin tarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku -- metsä kuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin surullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli... Lapsi kävelee hitaammin ja hitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka kauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman metsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.

Hän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän oli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin. Mutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? -- Enkeli! Olihan vanha Kulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. -- Marysia tunsi enkelin. Mökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet hartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin. Ehkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan... -- Hiljaa! Joku tulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät likenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa lapsi uniset silmänsä. Mitä?!

Hallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti... julmana... hirmuisena...

VANHA PALVELIJA

(STARY SLUGA)

I

Vanhojen pehtorien, voutien ja metsänhoitajien rinnalla, joitten tyyppi katoamistaan katoaa maan pinnalta, on vanhan palvelijan tyyppi. Muistan lapsuuteni ajoilta erään tuollaisen mammutin, jommoisista kohta ei ole jäljellä kuin luita vanhoilla hautausmailla, kummuissa, jotka unohdus on luonut umpeen ja joita oppineet tuontuostakin kaivavat auki. Hän palveli vanhemmillani, hänen nimensä oli Nikolai Suchowolski, hän oli pikkuaatelia, Sucha Wolan aateliskylästä, jota hän usein kertomuksissaan muisteli. Isäni peri hänet isävainajaltaan, jolla hän Napoleonin sotien aikana oli ollut palvelijasotamiehenä. Hän ei itsekään tarkkaan muistanut koska hän joutui isoisäni palvelukseen, ja kun häneltä kysyttiin päivämäärää, niin hän nuuskaten vastasi:

-- Minä olin silloin vielä pikkuinen piimäsuu ja herra översti -- Jumala hänen sieluaan siunatkoon! -- juosta reksutteli vielä paita hampaissa!

Hän toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä vanhempieni talossa: hän oli sekä edeskäypänä että lakeijana; hän kulki pehtorina, kesäisin leikkuupellolla, talvisin riihessä; hän hoiti viinapuodin, kellarien ja kodan avaimia; hän veti talon kellot. Enimmäkseen hän sentään torui.

En saata muistaa miestä muuta kuin torumassa. Hän torui sekä isän että äidin läsnäollessa. Minä pelkäsin häntä kuin tulta, vaikka samalla pidinkin hänestä. Kyökissä hän haki riitaa kokin kanssa, passaripoikia hän veteli korvista pitkin kartanoa eikä koskaan ollut mihinkään tyytyväinen. Kun hän oli juovuksissa -- ja se tapahtui joka viikko -- niin kaikki välttivät häntä. Ei hän tosin olisi uskaltanut riidellä herran tai rouvan kanssa, mutta kun hän pääsi tarttumaan kiinni johonkin ihmiseen, niin hän kulki hänen perässään koko päivän, jankutellen ja jaaritellen aivan loppumattomiin. Päivällisen aikana hän seisoi isän tuolin takana ja vaikkei hän itse tarjoillut, niin hän valvoi passaripoikaa ja koetti koko intohimonsa voimalla myrkyttää hänen elämäänsä.

-- Katso ympärillesi, katso, -- murisi hän, -- kyllä minä sinut opetan. Kas nyt tuota! Ei se ymmärrä pitää kiirettä, vetelee vain jalkoja perässään, ikäänkuin vanha lehmä marssisi. Silmät auki, sanon vieläkin kerran! Ei se kuule mitä herra käskee. Muuta rouvalle lautanen. Mitä siinä suutasi auot, mitä? Katsokaa nyt sitä, katsokaa, hyvät ihmiset!

Aterioiden aikana hän aina sekaantui keskusteluun ja aina asettuen vastakynteen. Joskus isä kääntyi pöydästä ja virkkoi:

-- Nikolai sanoo päivällisen jälkeen Matille että hän valjastaa hevoset. Mennään sinne tai sinne.

-- Vai mennään! puuttui Nikolai puheeseen. -- Mikseikäs mentäisi. Tietysti! Sentähdenhän hevosia pidetään. Taittakoot vaan hevosparat jalkansa sellaisella tiellä! Kun vierailulle kerran on mentävä, niin on mentävä. Herrasväki tekee vaan niinkuin tahtoo. Rupeaisinko minä kieltämään? En minä kiellä. En totisesti! Odottakoot riihet ja muut työt. Visiittihän on tärkein.

-- Tuo Nikolai on ihan sietämätön! -- huudahti isäni aivan kärsimättömänä.

Mutta Nikolai jatkoi:

-- Minä en väitä etten olisi tyhmä. Tiedän että olen tyhmä. Pehtori lähti Niewodowiin hakkailemaan papin huushollerskaa -- miksei herrasväki sitte saisi lähteä visiitille! Onko visiitti huonompi kuin papin huushollerska? Koska kerran palvelijakin sai mennä, niin kuinkas ei herrasväki!

Ja niin sieltä tuli lakkaamatta eikä kukaan voinut tukkia vanhan mörököllin suuta.

Muistan että minä ja nuorempi veljeni pelkäsimme häntä miltei enemmän kuin opettajaamme pappi Ludvigia, ainakin enemmän kuin vanhempiamme. Sisarille hän oli kohteliaampi: hän puhutteli heitä jokaista "neidiksi", vaikka he olivat nuoremmat, mutta meitä hän sinutteli muitta mutkitta. Minua hän kuitenkin veti puoleensa siitä erityisestä syystä, että hänen taskussaan aina oli nalleja. Usein oppitunnin jälkeen minä arasti lähden tarjoiluhuoneeseen, hymyilen kohteliainta hymyäni ja koettaen tekeytyä niin rakastettavaksi kuin suinkin, virkan:

-- Nikolai, hyvää päivää Nikolai. Puhdistaako Nikolai tänään kiväärejä?

-- Mitä se Henryk täältä hakee? Pyyhinliinaahan minä köytän ympärilleni enkä muuta.

Hetkisen perästä hän taas alkoi, ääntäni matkien:

-- Nikolai, Nikolai! Kun on kysymys nalleista, niin silloin Nikolai kyllä kelpaa, mutta muuten hänet syökööt vaikka sudet. Parempi olisi että siitä lähtisit lukemaan. Ei sitä ampumisella ymmärrystä koota.

-- Tunti jo loppui, vastaan itku kurkussa.

-- Vai loppui tunti, vai loppui! Lue sinä, lue, muuten jää pääsi tyhjäksi lekkeriksi. En anna, nyt sen tiedät. (Niin sanoen rupesi hän jo kopeloimaan taskujaan.) Sattuupa siitä vielä joku nalli silmääsi ja syytetään Nikolaita. Kuka on syypää? Nikolai. Kuka antoi ampua? Nikolai.

Näin murahdettuaan meni hän isän huoneeseen, otti esiin pistolit, puhalteli niitä, tarkasteli vielä sataan kertaan että kaikki oli kunnossa, sytytti sitte kynttilän, pani nallin sankkireikään ja antoi minun tähdätä, mutta tuli minulle vielä sittenkin raskas risti kannettavaksi.

-- Kas kuinka pitelee pistolia, virkkoi hän -- ihan kuin seppä saksia. -- Et sinä tuolla tavalla saa kynttilää sammuksiin, jollet sormin sammuta, niinkuin kerjäläinen kirkossa. Rupea papiksi, rämpyttele rukouksia, mutta älä vaan sotamieheksi aio.

Kaikesta huolimatta Nikolai opetti meille entistä ammattiaan. Usein päivällisen jälkeen minä ja veljeni opimme marssimaan hänen johdollaan ja meidän kanssamme marssi joskus pappi Ludvigkin, joka sen teki hyvin hullunkurisesti.

Nikolai mulkoili häneen silmäkulmiensa alta ja vaikka hän häntä sekä pelkäsi että kunnioitti enemmän kuin muita, niin ei hän voinut pidättää sisuaan, vaan virkkoi:

-- Kas tuota pappia, kun marssii ihan kuin vanha lehmä!

Minä joka olin vanhin lapsista, sain enimmän kärsiä hänen komentoaan. Mutta kun minut lähetettiin kouluun, itkeä jollotti vanha Nikolai ikäänkuin olisi tapahtunut suuri onnettomuus. Vanhemmat kertoivat että hän parin viikon aikana kiusasi ja väsytti heitä tavallista enemmän.

-- Ottivat lapsen ja veivät, puheli hän. -- Kuolkoon nyt siellä! Voi, voi! Mitä hänestä kouluun. Ikäänkuin ei hän olisi maatilanomistaja. Latinaako oppimaan? Salomoniksi tahtovat häntä kehittää. Voi tätä maailman turhuutta! Pois meni lapsi, pois meni. Kiertele sinä nyt, vanha äijä, pitkin nurkkia nuuskimassa, onko siellä vielä jotakin kadotettavaa. Hiiteen päin ne asiat nyt ovat.

Muistan että kun ensi kerran palasin lomalle, kaikki vielä nukkuivat talossa. Päivä oli juuri koittamaisillaan: aamu oli talvinen, luminen. Vain kaivon vintin vikinä kartanolla ja koirien haukunta särki hiljaisuutta. Päärakennuksen ikkunat olivat vielä peitetyt, ainoastaan kyökin ikkunasta paistoi kirkas tuli, värjäten ruusunkarvaiseksi lumen, joka peitti rahia seinävierustalla. Ajan pihaan alakuloisena, pahalla mielin ja pelko sydämessä, sillä ensimäinen todistukseni ei ole ensinkään erinomainen. Syy alakuloisuuteeni oli yksinkertaisesti tämä: ennenkuin totuin koulun tapoihin ja järjestykseen, en oikein ollut osannut pitää huolta itsestäni. Pelkäsin sentähden isää, pelkäsin pappi Ludvigin ankaraa, vaiteliasta katsetta. Hän se minut oli noutanut Varsovasta. Asemani tuntui aivan lohduttomalta, kun äkkiä näen kyökin oven avautuvan ja vanhan Nikolain, nenä ihan punaisena kylmästä, kömpivän lumeen, kädessä tarjotin höyryävine kermamukeineen.

-- Nuoriherra kulta, rakas nuoriherra! huutaa hän minut nähdessään, asettaa kiireesti tarjottimen maahan, kaataa mukit, karkaa kaulaani ja alkaa halailla ja suudella. Siitä asti hän aina kutsui minua nuoreksiherraksi.

Mutta sitä kermaonnettomuutta ei hän taas pariin viikkoon voinut suoda minulle anteeksi. "Mies kulkee kaikessa rauhassa, kermamukit käsissä", puheli hän, "ja juuri silloin tuo ajaa pihaan, ihan kuin vaseti olisi sen hetken valinnut..." j.n.e.

Isä tahtoi, tai ainakin lupasi, antaa minulle selkäsaunan kahdesta arvosanastani, nim. kaunokirjoituksessa ja saksassa; mutta hänen aikomuksensa tuli estetyksi: ensinnäkin minä itkin ja vakuutin että parannan tapani, toiseksi tuli välittäjäksi suloinen äitini ja vihdoin Nikolai. Ei hän tosin tietänyt mikä luontokappale se kaunokirjoitus oli, mutta että saksan kielen takia piti rangaistaman -- siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

-- Mitä hulluja, onko hän luterilainen tai muu kauppasaksa! virkkoi hän. -- Osasiko herra översti saksaa? tai osaako herra itse? (Siinä hän kääntyi isäni puoleen.) Mitä? Kun me kohdattiin saksalaiset siellä... miksi sitä nyt sanotaankaan? siellä Leipzigin luona ja piru ties missä kaikissa, niin kyllä minä sen sanon ettei yhtään saksan sanaa heille puhuttu, mutta kyllä maar he paikalla meille selkänsä näyttivät.

Vanhalla Nikolailla oli vielä muuan ominaisuus. Harvoin hän antautui juttelemaan entisistä vaiheistaan, mutta kun hän joskus erityisen hyvän tuulen hetkinä tarttui suustaan kiinni, niin hän valehteli kuin palkattu. Ei hän sitä tehnyt pahassa tarkoituksessa: ehkä tosiasiat vanhassa päässä olivat hämääntyneet ja kasvaneet satumaisiksi. Kun hän kuuli kerrottavan sotaseikkailuja nuoruutensa ajoilta, niin hän sovitti ne itseensä ja isoisääni överstiin ja uskoi itse pyhästi kaikkeen mitä kertoi. Monasti, ollessaan riihessä valvomassa työväkeä, jotka puivat viljaa, alkoi hän kertoa. Miehet silloin heittivät työnsä ja nojautuen varstoihin, kuuntelivat hänen puheitaan, suu auki. Mutta äkkiä hän sen huomasi ja huudahti:

-- Mitä te siinä käännätte minuun suunne, niinkuin ne olisivat kanuunanaukkoja, häh? Ja uudestaan alkoi "lupu! tsupu! lupu! tsupu!" Jonkun aikaa kuului vain varstojen kopina, kun ne putoilivat olkiin: vanhus vaikeni, mutta alkoi hetkisen perästä:

-- Poikani kirjoittaa että hän hiljan nimitettiin kenraaliksi Palmyran kuningattaren luona. Hyvä hänen siellä on olla, saa aika suuren palkan, mutta kauhea pakkanen siellä kuuluu vallitsevan... j.n.e.

Ohimennen sanoen lapset eivät tuottaneet vanhukselle onnea. Hänellä oli todella poika, mutta se oli suuri heittiö, joka täysi-ikäiseksi tultuaan teki, Jumala ties, mitä tyhmyyksiä ja vihdoin läksi maailmalle sekä katosi teille tietämättömille; Nikolain tytär taas, jota aikoinaan pidettiin ihmeellisenä kaunottarena, mellasteli kaikkien virkamiesten kanssa mitä kylässä vain oli ja kuoli vihdoin, synnytettyään maailmaan tyttären. Tämän tyttären nimi oli Hania. Hän oli minun ikäiseni, ihanainen, hento tyttönen. Muistan että me monasti yhdessä olimme sotasilla: Hania oli rumpalina ja nokkoset olivat vihollisiamme. Hän oli hyväluontoinen ja lempeä kuin enkeli. Häntäkin odotti maailmassa kova kohtalo, mutta ne muistot eivät kuulu tähän.

Palaan kertomaan vanhuksesta. Kuulin itse hänen kertovan, että ulanien hevoset Mariampolissa kerran pillastuivat ja että kahdeksantoista tuhatta hevosta laukkasi yhtä mittaa Varsovaan asti, hypäten kaikkien esteiden yli. Paljon ihmisiä ne tallasivat kuoliaaksi. Helposti saattaa käsittää että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Toisen kerran hän kertoi -- eikä riihessä, vaan pihassa ja meille kaikille, seuraavan jutun: