Part 2

HÄRJÄNHEIMO (naurahtaa). Pöllönkorpi pelkää!

PÖLLÖNKORPI (vetelee viiksiään). Noo, en minä pelkää, kun vaan saan vähän jalan sijaa. (Naurettavalla vakavuudella.) Mutta totisesti! Kaikki tuollaiset akan-etsijät ovat inhoittavaa väkeä.

HÄRJÄNHEIMO (hymyillen). Niinkö arvelet.

KALLE. Itsestään hyvä mies asian arvaa.

PÖLLÖNKORPI (rehennellen ja kierrellen viiksiään). Minä en etsi — minä otan — jos passaa ja —

HÄRJÄNHEIMO. — ja jätät, jos ei passaa.

PÖLLÖNKORPI (lyö Härjänheimoa olkapäälle, kiirehtiäkseen häntä). Aivan niin, he, he, he!

FRECKSTEDT (tulee ulkoa). Kas vaan! Hei, hei! Vanhoja tuttavia! (Tervehtii Pöllönkorpea ja Kallea.) Vanhoja tuttavia! — Ee! Ää! Tulin etsimään eli tapaamaan maisteria — maisteri, Pöllönkorpea —

PÖLLÖNKORPI. Hän kyllä on kotosalla. Freckstedt tekee hyvin ja istun. Me tästä juuri lähdemme —

FRECKSTEDT. Vai niin, vai niin! Älkää antako estää itseänne.

PÖLLÖNKORPI. No, näkemiin! (Menee.)

HÄRJÄNHEIMO. Terve, terve! Vielä tavataan!

FRECKSTEDT. Tuota! Kuulkaahan, Härjänheimo! Pari sanaa! — Kalle kai myös menee —

KALLE (epävarmana, pitäisikö mennä Saaran luo). Minun kai oikeastaan — hm —

HÄRJÄNHEIMO (naureskellen). Voihan Kalle mennä edeltäpäinkin.

KALLE (raapii korvallistaan). Se nyt on vähän niin ja näin — mutta — (Yskäisee ja menee.)

FRECKSTEDT. Tuota — kyllähän minulla oikeastaan on asiaa isännälle — mutta minä en nyt sitä varten — tuota — noh, mitäs tässä pitkistä puheista — tehän tunnette minun nopeuteni asioissa — tuota — tuota

HÄRJÄNHEIMO. (hilpeästi). No, antaa puhjeta vaan! Kysymys on kai jostakin tytöstä.

FRECKSTEDT. He, he, he! Te olette mainio! Teidän kanssanne voi puhua aivan kuin oman itsensä kanssa. Te olette ainoa rehti mies — tai ainakin kaikkein kunnollisin minun entisistä oppilaistani siellä maanviljelyskoulussa —

HÄRJÄNHEIMO. Heittäkäämme miehet syrjään! Naisista kai tässä —

FRECKSTEDT (arvokkaasti). Ei naisista — yhdestä naisesta vain — yhdestä — siitä neiti — siitä kauppiaan tyttärestä — kuulin tuolla kentällä, että hän on teidän serkkunne — onko —

HÄRJÄNHEIMO. Kyllä, serkku on.

FRECKSTEDT. Oo, niin mainio suku! Haan ensimmäistä multa-aatelia —

HÄRJÄNHEIMO. Noo — mutta emmekö ehkä mene kentälle —

FRECKSTEDT. Ei, ei! Minä tulin tänne sitä varten — sanottiin hänen tulleen tänne — mutta ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään tänne hetkeksi odottamaan, niin luovun kernaasti teidän hauskasta seurastanne —

HÄRJÄNHEIMO. Jääkää herran nimessä! Luulen muuten, että hän on tuolla huoneessa — (Viittaa vierashuoneeseen.)

FRECKSTEDT. (korjaa heti liivejään). Jahah, jahah!

HÄRJÄNHEIMO. No, näkemiin siis!

FRECKSTEDT. Näkemiin, näkemiin! Kentällä tavataan.

HÄRJÄNHEIMO. Niinpä niin! (Menee.)

FRECKSTEDT (ottaa nopeasti peilin taskustaan ja kiertelee viiksiään. Saa yhtäkkisen päähänpiston). Ai, mutta —! (Ottaa nopeasti, erään paperiliuskan taskustaan, silmäilee sitä.) Hm — hm! Tässä — tässä — Maria — mutta kotinimi — se on tärkeä — miksi häntä sanotaan kodin kesken — (Syöksyy nopeasti ulos.) Härjänheimo! Hei — Härjänheimo!

MAIJU (tulee kyökistä, kimppu kukkia ja kaksi maljakkoa kädessä, asettaa kukat keskipöydälle, täyttää toisen maljakon ja vie vierashuoneeseen.)

SAARA (tulee ovella vastaan, pysähtyy ja katselee Maijua kiireestä kantapäähän hyvin halveksivasti). Miesten syötti!

MAIJU (hämmästyy ensin, mutta tavalliseen tapaansa tointuu heti ja niiaa.) Miesten pelätti!

SAARA. Pyh! (Menee nopeasti ulos, mutia kääntyy ovella.) Pyh!

MAIJU (kääntyy samaan aikaan ovella ja sanoo yht'aikaa) Pih! (Menee nauraen sisään.)

FRECKSTEDT (ulkona). Anteeksi — anteeksi! Olkaa hyvä! (Tulee ja kurkistaa jälkeensä) Luulin tuntevani tuon akan — (Sulkee oven.) Taisi olla Saara — hm — vanha maaton tuttavani — Olen joskus pettynyt — mitäs niistä — ei pety, jos varoo — — (Siistii kaikin tavoin tukkaansa, viiksiään ja pukuaan.) Maiju siis! Nätti nimi —

MAIJU (tulee vierashuoneesta).

FRECKSTEDT. Anteeksi, että minä ventovieraana —

MAIJU. Maisteriako etsitte?

FRECKSTEDT. Niin. Hän tulee aivan heti. Saan ehkä odottaa täällä —

MAIJU. Kyllä. Olkaa hyvä ja istukaa! (Menee pöydän luo asettamaan kukkia maljaan.)

FRECKSTEDT. Tuhansia kiitoksia! Te olette erittäin ystävällinen —

MAIJU. Älkää hupsutelko!

FRECKSTEDT. Mitä!

MAIJU. Ei mitään.

FRECKSTEDT (koettaa tästä eteenpäin pysytellä Maijun tasalla keskustelussa.) Te olette erittäin hauska —

MAIJU. Pitäisikö itkeä?

FRECKSTEDT. Harvinainen ilmiö — ihana —

MAIJU. Ihana ilma — ei sada eikä tuule.

FRECKSTEDT. He, he, he! Te osaatte vastailla. Te olette —

MAIJU. Enkä ole.

FRECKSTEDT. Mitä ette ole? Tiedättekö, mitä aioin sanoa —

MAIJU. Tuhmuuden tietysti.

FRECKSTEDT (korjaa liivejään ja sanoo itsekseen poispäinkääntyneenä.) Onpa se koko kauhea otus!

MAIJU. Mitä sanoitte?

FRECKSTEDT. Aion kysyä, tuletteko juhlaan?

MAIJU. En. Minä _menen_ sinne.

FRECKSTEDT (yrittää nauraa parhaansa mukaan.) Hyvä, hyvä! Niin minäkin _menen_. Mennään sitten yhdessä!

MAIJU. Ettekö osaa yksin?

FRECKSTEDT. Tahdon mennä vain teidän kanssanne. (Menee rohkeasti Maijun puolelle pöytää, hänen taakseen.) Jumaliste! Nythän minä vasta huomaan, miten ihana tukka reillä on! Oi, tuollaiset palmikot!

MAIJU (kääntämättä päätään). Olisiko ehkä vähän teillekin antaa?

FRECKSTEDT. Oi, miten ihana! (Ottaa toisen palmikon käteensä ja silittelee sitä.) Jumalallinen!

MAIJU. Laskekaa irti!

FRECKSTEDT. Miksi ei neiti Maiju salli itseään ihailtavan?

MAIJU (naureskellen). Luuletteko nyt olevanne ohjasten perissä?

FRECKSTEDT (tulee yhä rohkeammaksi). Tosiaankin! Nyt olette minun vallassani —

MAIJU. Lasketteko hyvällä?

FRECKSTEDT (naureskellen tyytyväisenä). En laske pahallakaan!

MAIJU (nauraen vihasta). Ettekö?

FRECKSTEDT (varmana). En.

MAIJU (kuuntelee, ja kuulee kolinaa ulkoa). Viimeisen kerran —

FRECKSTEDT. Rakas Maiju!

MAIJU (kääntyy nopeasti ympäri ja hyppää Freckstedtin kaulaan.)

MAISTERI (tulee kyökistä).

HÄRJÄNHEIMO ja KALLE (tulevat ulkoa).

PÖLLÖNKORPI (tulee isännän kamarista). Eikös peijooni!

KALLE. Taas!

MAISTERI. Maiju!

MAIJU. Jopas! Hih-hii-ii! (Juoksee kyökkiin.)

FRECKSTEDT (Härjänheimolle). Onnitelkaa! Maiju ja niinä menimme kihloihin!

HÄRJÄNHEIMO. Ja julkaisitte sen heti?

FRECKSTEDT. Tietty se, tietty se!

KAIKKI (nauravat).

Esirippu.

Toinen näytös

‘Sama paikka ja samat asemat.

KALLE (naureskellen). Ensin se halasi minua.

FRECKSTEDT. Häh?

PÖLLÖNKORPI. Ja sitten minua.

FRECKSTEDT. Häh? Häh?

HÄRJÄNHEIMO (nauraen). Ei pidä välittää! Ainahan ne yrittävät tehdä parastaan, santakontit

MAISTERI. Oikeinko herra Freckstedt todella —

FRECKSTEDT (tervehtii maisteria). Todella? Hyvää päivää! Tietysti todella! Oikea mies ei koskaan laske leikkiä näissä asioissa.

MAISTERI. No, onneksi olkoon sitten vaan! — Mutta — anteeksi — minun täytyy nyt kiirehtiä — lähden matkalle — (Pöllönkorvelle.) Kuules, Esa! Oletko hyvä ja kiirehdit valjastamista — Maiju lähtee heti perässä toisella hevosella suoraan asemalle —

FRECKSTEDT. Maiju?

KALLE. Saanko minä olla avuksi? Kaksi hevosta ja eri ajopelit, niinkö —?

MAISTERI. Niin! Kyllä tallimies tietää —

KALLE. Hyvä on! Ne ovat heti valmiit — (Menee nopeasti kyökin ovesta.)

FRECKSTEDT. Maiju? Lähteekö neiti Maiju —?

MAISTERI. Ei, ei! Minun rouvani — Maiju —

FRECKSTEDT. Ahaa! Vai niin! (Nauraa.) On kaksi Maijua —

HÄRJÄNHEIMO. Joskus niitä on kolmekin — (Naureskellen.) Niinkuin tuokin minun serkkuni ja —

PÖLLÖNKORPI (pelkää Maiju-jutun paljastuvan). Mitäs mailman Maijuista — tuhansia kai niitä — Freckstedtillä on oma Maijunsa — ja se on pääasia —

MAISTERI. Minun puolestani saavat kaikki Maijut jäädä tänne — minä vain yhden —

FRECKSTEDT. Onko teillä niin kiire? Minulla olisi ollut tärkeätä asiaa —

MAISTERI. Vai niin! Antakaa tulla vaan!

FRECKSTEDT. No, eihän se mitään salaista —

MAISTERI. Tukkiyhtiönne asioita — vai mitä?

FRECKSTEDT. Niin — tietysti —

HÄRJÄNHEIMO (aikoo lähteä). Minunhan oikeastaan pitikin —

MAISTERI. Eihän toki -- ei Härjänheimon tämän tähden —

PÖLLÖNKORPI. Älähän jätä! Mennään sitten yhdessä — tiedäthän —

FRECKSTEDT. Puutavarain hinnat ovat ulkomailla alentuneet — ja — ja työväen palkkasuhteet kotimaassa ovat yhä kohoamassa —

MAISTERI. Niin, niin! Mutta asia! Olisi jo kiire — (Katsoo kelloaan.)

FRECKSTEDT (hyvin virallisesti). Tuo seitsemänkymmenentuhannen paperi lankee huomenna — ja se olisi —

PÖLLÖNKORPI. Mitä, seitsemänkymmenen?

FRECKSTEDT. Se on nyt maksettava.

MAISTERI. Maksettava?

PÖLLÖNKORPI. Se on erehdys! Sehän on vain neljäkymmentä — veljenihän jo keväällä maksoi siitä osan.

FRECKSTEDT. Mitään lyhennystä ei ole tehty —

HÄRJÄNHEIMO. Eikö?

PÖLLÖNKORPI (Maisterille). Mutta sitä vartenhan sinä sait Härjänheimolta —

MAISTERI. Se ei kuulu tähän! Yhtiö ei siis halua metsää? Mitä sitten?

PÖLLÖNKORPI. Koko talon — se haluaa koko talon — kyllä ymmärrän —

FRECKSTEDT. Yhtiö haluaa, että vekseli maksetaan.

HÄRJÄNHEIMO. Mutta — entä se laina, jonka minä annoin. Sillähän juuri piti —

PÖLLÖNKORPI. Niin — missä se on — mitä sillä on tehty?

MAISTERI. Kaikellaisia parannuksia — vähän karjaa ja —

PÖLLÖNKORPI. Joutavia! Muutama tuhat on siihen mennyt —

MAISTERI. Maanviljelys oli suhteellisesti rappiolla —

PÖLLÖNKORPI. Se ei ole totta, se!

MAISTERI. Uusia viljelysmaita —

PÖLLÖNKORPI (kiivaasti). Älä puhu mokomista tyhmistä perkauksista —

MAISTERI. Älä sinä sekaannu minun asioihini! Minä katselen asioita laajemmasti —

PÖLLÖNKORPI. Katsele sinä miten tahansa! Nyt ei ole kysymys siitä! Mutta siitä on kysymys, että tuo paperi oli suuri tyhmyys. Sehän olisi puhdistanut tämän talon aivan puuttomaksi. Siksi sait Härjänheimolta rahoja, joilla piti pelastaa talo. Neljänkymmenentuhannen metsän täältä voi viedä, mutta ei penninkään edestä enempää.

FRECKSTEDT. (ivallisesti). Emmehän me tahdo metsää — emme ainoatakaan aidanseivästä — raha riittää — ja minä arvelen, että patruuna Pöllönkorpi —

PÖLLÖNKORPI. En penniäkään anna miehelle, joka menettää sukutalonsa — naisten hameisiin ja höyheniin —

MAISTERI (unohtaa arvokkuutensa). Naisten? Mitä sinä — jokaisen piian pitelijä — mitä sinä puhut naisista —

PÖLLÖNKORPI. Sinun akastasi minä vaan —

HÄRJÄNHEIMO. Aivanhan te rupeatte riitelemään — lihalliset veljet —

PÖLLÖNKORPI. Minä en ole lihallinen, enkä hengellinen veli kenenkään huonon — (Ei voi keksiä mitä sanoisi, parkaisee lopuksi) — huonon maanviljelijän kanssa. Tule, Härjänheimo! (Menee ulos.)

KALLE (tulee kyökistä). Hevoset ovat valjaissa.

MAISTERI (koettaa tyyntyä). Jahah! — Jaa! No, minä käyn siellä yhtiössä — nyt minun täytyy —

HÄRJÄNHEIMO. Nuo häätkin voisi jättää. Onhan nyt paljon tärkeämpää. (Menee.)

FRECKSTEDT. Odottakaas, Härjänheimo! Minä olen tämän asian toimittanut ja lähden mukaan. Hyvästi vaan, herra maisteri! (Menee.)

MAISTERI. Hyvästi! (Menee sanaa sanomatta vasemmalle, emännän huoneeseen.)

SAARA (tulee kiireisenä). Täälläkö sinä seisoskelet — etkä tullutkaan —

KALLE. Kun minun piti valjastella hevosia maisterille —

SAARA. Olipa hyvä, että autoit — niillä on kiire. Istu nyt täällä hetkinen! Rouva huusi minua akkunasta — tulen aivan heti — (Aikoo emännän huoneeseen.)

KALLE. Jos minä niille juhlille —

SAARA (kääntyy ympäri, vie tuolin, johon asettaa Kallen). Älä sinä mene yhtään minnekään! Istu sinä tuohon — ja odota kiltisti. Äskettäin juuri tulit — enkä vielä ole kanssasi sanaa vaihtanut, vaikka olen sinun kihlattu morsiamesi —

KALLE (istuu). Jaah! Juu — huh!

SAARA (silittää Kallen tukkaa). Ajatteles, kuinka kaunista se on!

KALLE (naureskellen). Älä nyt! Rumahan mulla tukka on. Tiedänhän minä sen.

SAARA (tyytymättömänä). Sinä et kuuntele mitä minä puhun!

KALLE (yskäisee). Kuuntelenhan minä —

SAARA (kaihomielisesti). Oi! Eikös se kuulu kauniilta!

KALLE (yskäisee). Onhan sinulla oikea ihmisääni —

SAARA. Mitä?

KALLE. Että nättihän se — että onhan se kaunista —

SAARA (taas kaihomielisesti). Eikös olekin! Ooh! (Ottaa Kallea kaulasta.) Kun sanoo: sinun kihlattu morsiamesi —

KALLE. Ai — sekö?

SAARA (istuu Kallen polvelle). Tässä minun pitäisi istua aina — aina —

KALLE. Älä nyt — älä nyt — joku voisi tulla — vanhat ihmiset —

SAARA (hypähtää ylös). Vanhat! Minä en ole vanha! Kyllä istuit äsken Maijun kanssa — Mutta odotahan! Äläpäs nyt hievahda paikaltasi — minun täytyy nyt mennä — mutta minä tulen aivan heti takaisin — (Menee emännän huoneeseen ja katsahtaa vielä ovelta jälkeensä)

KALLE (jää paikalleen istumaan). Hm! Hm! (Pudistelee päätänsä ja huokaa.) Jaa, jaah! — Tokkohan tästä jutusta kunnolla kalua syntyy. Tuntuu niin — niin — no, en minä oikein tiedä, miltä se tuntuu — taitaa tuntua pahalta sentähden, ettei — ettei se tunnu miltään.

MAIJU (tulee). Nyt se maisteri meni kuin pyry — ja tallirenki sanoi, että —

KALLE. No, siinäkö te sitten vielä olette?

MAIJU. Kuinka niin?

KALLE (nousee). Lähtekää nyt heti toisella hevosella asemalle!

MAIJU. Herra jesta! Sitähän se tallirenkikin —

KALLE. No, miksi ette mene sitten?

MAIJU. Onko se nyt ihan vissi —

KALLE. Kuulinhan minä omilla korvillani —

MAIJU. Mitä minä siellä mahdan toimittaa?

KALLE. Sen kai tietää maisteri. Katsokaa te vaan, ettette myöhästy!

MAIJU. Ja minä käskin ajamaan hevosen ison rapun eteen!

KALLE. Ei tee mitään! Näyttäähän lähtö komeammalta.

MAIJU. Mutta onko se ihan vissi?

KALLE (naureskellen). Mene nyt tai minä tulen pussaamaan.

SAARA (kurkistaa ovesta).

MAIJU (virnistellen, kun huomaa Saaran). Vai tulee Kalle pussaamaan!

KALLE (röyhistellen). Tulen minä aivan heti —

MAIJU (teeskennellen aivan kuin vasta näkisi Saaran). Ai, ai! Ihmiset näkevät.

KALLE. Vaikka näkisivät! (Aikoo Maijua kohti.)

SAARA (parkaisee). Kalle!

KALLE (kääntyy nopeasti, aivan tyrmistyneenä). Häh!

MAIJU. Hyvästi! (Livahtaa ulko-ovesta.)

SAARA (hetken äänettömyyden jälkeen alkaa lähestyä Kallea hyvin hitaasti, tuijottaen koko ajan Kallea).

KALLE (pakenee myös yhtä hitaasti oikeaan seinään kiinni).

SAARA (pysähtyy lähelle Kallea). Kalle, Kalle!

KALLE (yskii).

SAARA (kovemmin). Kalle, Kalle!

KALLE. Se peijakas kun ei meinannut totella isäntäänsä —

SAARA. Sinä tahdoit pussata häntä —

KALLE. Vieläkös mitä minä tahdoin —

SAARA. Minä kuulin sen.

KALLE. Eihän sitä vielä voinut kuulla eikä nähdä. Minä vasta uhkasin.

SAARA. Miksi sinä uhkasit?

KALLE. Että saisin hänen lähtemään pois.

SAARA. Oi sinä valehtelija, sinä valehtelija! (Kääntyy poispäin ja alkaa itkeskellä.) Hän luulee pettävänsä minua sillä.

KALLE. Millä?

SAARA (alkaa- ilkeä enemmän). Luulottelee minulle sellaista!

KALLE. Millaista?

SAARA (parkaisten). Että joku nainen pakenisi huoneesta, kun häntä uhataan — (parkaisten) — uhataan pussata.

KALLE (hymyillen). Eikö sitten pakene?

SAARA (nyyhkyttäen). E—hei!

KALLE (tekeytyen käskeväksi). Mene nyt rouvan luo — tai — tai minä pussaan —

SAARA (kuivaa kyyneleensä). Mitä?

KALLE. — tai minä pussasin —

SAARA (hymyillen onnellisesti). Ole vaiti! Älä nyt!

KALLE (yhä käskevämmin). Mene!

SAARA (naureskelee ja katsoo onnellisena Kallea). Älä nyt! Ethän —

KALLE (yhä uhkaavammin). Minä pussaan!

SAARA. Sinä vain uhkailet —

KALLE (menee Saaran luo). Mene nyt heti tai — tai minä pussaan!

SAARA (vaipuu istumaan, kääntää suunsa Kalleen päin ja sulkee silmänsä).

KALLE (hyvin levollisesti). Taidat olla oikeassa. (Aikoo lähteä ulos)

SAARA (kimakasti). Kalle! Mihin sinä menet?

KALLE. Menen katsomaan sitä Maijua, jos se —

SAARA (hypähtää ylös). Maijunko luo sinä menet?

KALLE. Enhän minä hänen luokseen —

SAARA. Mokoma mies, joka vaan uhkailee — mutta ei pysty uhkauksiaan täyttämään! Mene! Mene sitten ijäksi! (Menee nopeasti emännän huoneeseen.)

KALLE (palaa ovelta keskilattialle). Saara! Kuule, Saara! — Ei kuullut, eikä välittänyt. (Tuumailee ankarasti.) Kas vaan kun ei välittänyt! Ehkä se ei olekaan niin miehen perso kuin minä luulin. Ehkä ei olekaan! Silloinhan sitä voisi tässä ehkä lämmetä — — ehkä voisi — (Tuumailee taas). Mitä jos — (Astuu pari askelia emännän huoneita köhii.) — Saara! (Panee käden suulleen.) Ei, ei! — Antaa nyt sentään olla! Ei saa hätiköidä! Kotikoira suunsa polttaa.

FRECKSTEDT (tulee hätäisenä). Ahaa! Kalle! — Hyvä, että jonkun tapasin. Minnekä se nyt meni!

KALLE (osottaa emännän ovea.) Tuonne.

FRECKSTEDT. Kuka sinne meni?

KALLE. Saara tietenkin!

FRECKSTEDT. Äsh! Saara! Saarasta minä viisi! Mutta minne neiti meni?

KALLE. En minä tiedä — ei täällä ole käynyt ketään neitiä —

FRECKSTEDT. Ei täällä — mutta hevosella tuosta rapun edestä — nyt juuri — mihin sillä mentiin?

KALLE. Asemalle!

FRECKSTEDT. Menikö neiti asemalle?

KALLE. Ei sinne mitään neitiä mennyt.

FRECKSTEDT. Mutta kuka sinne meni! Älä juonittele!

KALLE. No, enhän minä! Itsehän sen näitte, kuka sinne meni — ja minne se meni —

FRECKSTEDT. Niin, niin, niin! Mutta mitä hiivattia hän nyt yhtäkkiä — näin kesken kaiken —

KALLE. Maisteri käski — oli kai asioita —

FRECKSTEDT. Asioita? Kenelle? Maijulleko?

KALLE. Tehän kyselette niin tuhottomasti —

FRECKSTEDT (ärtyneesti). Niin minä kyselenkin.. Mitä asioita maisterilla on minun — minun mcrsiamelleni?

KALLE (huomaa Freckstedtin kiihkon ja tehdäkseen pilaa, iskee silmää). Kuka sen tietää, mitä heillä voi olla.

FRECKSTEDT. Mutta onhan maisteri naimisissa?

KALLE. Taitaa se olla sellaisissa vehkeissä.

FRECKSTEDT (hätääntyneenä). Mitä siivotonta peliä tämä sitten on? (Aikoo syöksyä ulos, mutta)

PÖLLÖNKORPI (tulee vastaan ovessa). Mihin se Maiju ajoi?

FRECKSTEDT. Niin, mihin se ajoi? Sitähän tässä —

SAARA (tulee nopeasti emännän huoneen ovelle). Mihin se Maiju ajoi?

PÖLLÖNKORPI. Samaa minäkin kysyn.

FRECKSTEDT. Me kaikki kysymme —

SAARA. Voi, voi! Nyt pitäisi lähteä — ja Maiju vei emännän hevosen. Pöllönkorpi! Menkää sanomaan, että valjastavat toisen!

PÖLLÖNKORPI. Ei ole hevosia kotona, kaikki ovat karjatalolla —

SAARA. Herra jesta! Ja juna lähtee — Minne se meni sitten — (Katsoo Kallea) — ja kuka hänet lähetti?

KALLE (rykii). Tuota — tuota —

FRECKSTEDT (hädissään). Täytyy etsiä Härjänheimo! Hehän ovat karanneet. (Menee ulos.)

SAARA. Sinäkö lähetit?

KALLE. Totta kai, kun kerran —

SAARA (äkäisesti). Senkin — tolvana! (Menee emännän huoneeseen.)

PÖLLÖNKORPI (naureskelee). Kallehan nyt vasta sotkun laittoi —

KALLE. Maisterihan määräsi, että Maiju —

PÖLLÖNKORPI. Niin — hänen rouvansa Maiju —

KALLE (vaipuu tuolille). Ai, ai, ai! Voi, voi tätä rytinää!

PÖLLÖNKORPI (yhä naureskellen). Aika sopan se Kalle kiehautti!

KALLE. Patruuna vaan naureskelee —

PÖLLÖNKORPI (tyytyväisenä). Tämä sattui hyvin. Nyt he myöhästyvät junasta. Ja se on oikein. Mokomat häät. Täällä on paljon tärkeämpiä asioita.

KALLE. Mutta kuitenkin —

PÖLLÖNKORPI. Älä välitä koko jutusta!

SAARA (tulee nopeasti ja menee yli omaan huoneeseensa). Senkin — lautapää — nuttu!

PÖLLÖNKORPI (vakavampana). Mutta tuo! Sehän oli pahempi! Mitä se oli?

KALLE. Se oli Saara — (huokaa) — sarvet päässä.

PÖLLÖNKORPI. Joko te taas olette riidelleet?

KALLE. Tästä asemajutustahan se näkyi suutahtaneen.

SAARA (tulee nopeasti ja menee yli takaisin emännän huoneeseen). Mene nyt — Maijusi kanssa! Kyllä hän ottaa, vaikk'et Maijusta muijaa tekisikään. (Paiskaa oven kiinni perässään.)

PÖLLÖNKORPI (katsoo Kallea). Ilmisodassahan te taas olette!

KALLE (katsoo arasti Pöllönkorpeen). Äkäiseltähän tuo näytti —

PÖLLÖNKORPI. Ja mitä se Maijusta puhui? Oletko sinä taas ehtinyt —

KALLE. En yhtään mitään ole ehtinyt. Mutta kyllä se ehtii tuo Saara. Selvän eron se tekasi tuota hätää äskettäin.

PÖLLÖNKORPI (miettien). Vai niin, vai niin! Sinä olet sittenkin sen Maijun päästänyt välillenne —

KALLE (hyvillään). No, enpä panisi vastaan, jos olisi päässyt, sillä onhan se koko näpsä ihminen, mutta —

PÖLLÖNKORPI (ottaa tuolin ja asettaa sen Kallen tuolin viereen). Tuota! Puhuneisinko nyt kerran oikein järkeä —

KALLE. Näistä naisistako?

PÖLLÖNKORPI. Juuri näistä kahdesta —

KALLE (naureskelee). Mitä joutavia — johan patruuna äsken —

PÖLLÖNKORPI (istuu). Tietäähän Kalle, että minä olen ollut valtiopäivillä — ja sen johdosta minä tätä Maijun asiaa —

KALLE. Maijuako valtiopäiville?

PÖLLÖNKORPI (sivelee mahtavana viiksiään). Älähän tyhmyyksiä! Kuuntelehan nyt!

KALLE. Jahah!

PÖLLÖNKORPI. Maiju on nuori tyttö.

KALLE. Niin on. Viiden-, kuudentoista, luullakseni.

PÖLLÖNKORPI. No niin — yli kuudentoista jo — mutta minä vastustan sitä, että tytöt menevät liian varhain naimisiin. Valtiopäivillä minä ehdotin naisen naimaijän korottamista 15:stä 17:ään vuoteen — (Mahtavasti.) — Ja se meni läpi. Laki on minun tekemäni.

KALLE. Mutta voihan odottaa, kunnes —

PÖLLÖNKORPI (kiivastuen). Se on periaatteessa väärin —

KALLE. Odottaminenko?

PÖLLÖNKORPI. Niin, odottaminen! Sinä olet vanha mies ja Maiju on nuori tyttö. Te ette sovi yhteen. Se on lain henki, se

KALLE. Ja se laki on olemassa?

PÖLLÖNKORPI (nousee ylevänä). Totta kai se on olemassa, koska se on minun tekemäni. (Muuttuen mielisteleväksi.) Mutta Saara ja sinä — te sovitte kuin käsi lapaseen —

KALLE. Kuin kissa ja koira — nähtiinhän se äsken — (Nousee.) Saaran kanssa ei sovi viittä minuuttia.

PÖLLÖNKORPI. Minä takaan, että sopii.— ellei vaan joka minuutti tirkistelee toisia naisia —

KALLE (häveten). No, enhän minä! Olenhan minä vakava mies!

PÖLLÖNKORPI. Sitähän minäkin, että Kalle on vakava mies. Ei sovi enään poikaviikarien temput miehiselle miehelle.

KALLE (raapii korvallistaan). Mutta ei Saaran ja minun ratkeamia enään voi paikata. En minä ainakaan ensiksi — eikä Saarakaan —

PÖLLÖNKORPI (reippaasti). Minä olen Pöllönkorven läänin vanha rauhantuomari. Minä sovitan teidät, niin, että molemmat ilosta itkette.

KALLE.

Patruunako —?

PÖLLÖNKORPI. Menehän hetkeksi ulos! Viiden minuutin kuluttua saat tulla takaisin. Silloin on kaikki selvä.

KALLE (mietiskellen). Kun tietäisi, mikä nyt olisi parempi — olla menemättä — tai olla tulematta —

PÖLLÖNKORPI (työntää Kallen suoraan ulos). Kaikkein parasta on ensin mennä ja sitten tulla.

KALLE (mennessään). Voi, voi tätä sotkuista ryönää!

SAARA (tulee, aikoo mennä omaan huoneeseensa).

PÖLLÖNKORPI. Kuulehan, Saara!

SAARA (pysähtyy ja kääntyy). Mitä sitten?

PÖLLÖNKORPI (tekeytyen hyvin vakavaksi). Nythän on ihan hullusti.

SAARA. Hullusti? Mikä?

PÖLLÖNKORPI. Kun sinä kunnon miehen tällä tavalla jätät.

SAARA. Pyh! Olisikin kunnon mies!

PÖLLÖNKORPI. On niin hyvä kuin joku toinenkin. Sen uskallan kehua. Ja sinä jätät —

SAARA (yrittää katsoa kiehtovasti ja vaikuttavasti Pöllönkorpeen). Milloin mikin ottaa — kulloin kukin jättää. Kaikki ei osaa onneansa pyydystää. (Menee keimaillen omaan huoneeseensa.)

PÖLLÖNKORPI (happamen näköisenä). Ai, ai, millä silmillä se minua kurkisteli. — Tahtoi aivan keihästää kuin silakan tikun nokkaan. Huh! Mies tulee aina niin epävarmaksi, kun nainen noin — noin merkillisesti mulkoilee. — Eiköhän olisi viisainta jättää koko yritys? Hm! (Ajattelee.) Hm! Mutta kun minä lupasin Kallelle — ja etua siitä olisi itsellenikin. Kun vaan osaisi oikeasta langan päästä! Siinäpä se! Hm! Kun osaisi puhua niinkuin pappi, joka akkoja itkettää — niin kyllä sitten —

SAARA (tulee, aikoo yli emännän huoneeseen). Mitä sinä täällä virstan tolppana touttuilet? Miksi et mene juhliin?

PÖLLÖNKORPI (rykäisee, sivelee viiksiään ja ottaa hyvin mahtipontiseii asennon.) Tuota —

SAARA (kääntyy). Mitä?

PÖLLÖNKORPI (huomaa, ettei sellainen menettely ole hyvä, ja muuttuu nopeasti alakuloiseksi). Minä suren.

SAARA. Mitä sitten?

PÖLLÖNKORPI. Suren sitä, että sinä niin kylmästi kohtelet miestä, jonka — joka — miestä, joka sinua rakastaa, ja joka suree ja mukautuu kuin — kuin räätikän naatti —

SAARA (ihastuen). Mitä sinä puhut?

PÖLLÖNKORPI (innostuen asiansa onnistumisesta). Minä puhun sydämeni kyllyydestä — ja — ja jyskyttelen sinun omantuntosi porttia —

SAARA (astuen ihastuneena lähemmäksi). Oikeinko sinä, Esa, ihan tosissasi —?

PÖLLÖNKORPI. Tiedäthän, että olen vakava mies. Minä en koskaan vakavissa asioissa laske leikkiä.

SAARA (siirtyy ihan lähelle). Ooh!

PÖLLÖNKORPI. Ja tämä on vakava asia. Tästä riippuu kahden ihmisen onni tai onnettomuus. Ja kun minä tiedän, että sinä ilman rakkautta et olisi aluksikaan antanut suostumustasi —

SAARA (kaihomielisesti). Oi, en, en!