Part 11

Geneviève tunsi, kuin olisi kuolettava kylmyys tunkeutunut hänen sydämeensä asti. Hänen miehensä ivatessa sitä rakkautta, jota Maurice tunsi häntä kohtaan, rakkautta, jonka koko hurjuuden hän ymmärsi tuntiessaan tämän nuoren miehen luonteen, rakkautta, joka herätti hänen omassa sydämessään vastakaikua, vaikka hän ei myöntänytkään sitä itselleen muuta kuin tunnonvaivojen muodossa, tämä iva kivetytti hänet. Hänellä ei ollut voimaa katsoa mieheensä. Hän tunsi, ettei kyennyt vastaamaan.

»Olen arvannut, enkö olekin?» loisti Dixmer. »No niin, olkaa varma, ettei niin ole laita, Geneviève, minä tunnen Mauricen; hän on kiihkeä tasavaltalainen, jonka sydämessä ei ole muuta rakkautta kuin rakkaus isänmaahan.»

»Hyvä herra», huudahti Geneviève, »oletteko varma siitä, mitä sanotte?»

»Olen, se on ihan varmaa», vastasi Dixmer; »jos Maurice rakastaisi teitä, niin hän, sen sijaan että riitautuisi minun kanssani, olisi kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias sille, jota aikoo pettää. Jos Maurice rakastaisi teitä, ei hän olisi niin helposti luopunut perheystävän nimestä, jonka avulla tavallisesti peitetään tämänlaatuiset petokset.»

»Älkää Herran nimessä», huudahti Geneviève, »laskeko leikkiä sellaisista asioista!»

»En laske leikkiä, madame; sanon teille vain, ettei Maurice rakasta teitä, siinä kaikki.»

»Ja minä, minä», huudahti Geneviève punastuen, »minä sanon teille, että olette erehtynyt».

»Siinä tapauksessa», jatkoi Dixmer, »on Maurice, joka voimakkaana miehenä mieluummin on vetäytynyt pois kuin pettänyt talon isännän luottamuksen, rehellinen mies: ja kun rehelliset miehet ovat harvinaisia, Geneviève, ei milloinkaan voida tehdä kyllin paljon saadakseen heidät palaamaan, silloin kun he ovat vetäytyneet meistä eroon. Geneviève, te kirjoitatte Mauricelle, kirjoitattehan?»

»Oi hyvä Jumala!» sanoi nuori nainen. Ja hän peitti kasvonsa käsiinsä, sillä juuri se mies, jolta hän oli toivonut apua vaaran hetkellä, vetäytyi äkkiä pois ja syöksi hänet kuiluun sen sijaan että olisi häntä pidättänyt.

Dixmer katseli häntä hetken; sitten hän nauroi väkinäisesti.

»Kas niin, rakas ystävä», sanoi hän, »heittäkää tuo naisen itserakkaus; jos Maurice uudelleen aikoo tehdä teille kauniita tunnustuksia, niin naurakaa tälläkin kertaa, kuten ennenkin. Tunnen teidät, Geneviève, teillä on ylevä ja jalo sydän. Luotan teihin.»

»Voi», huudahti Geneviève soluen tuolilta alas siten, että hänen toinen polvensa kosketti permantoa, »voi hyvä Jumala, kuka voi olla varma toisesta, kun ei kukaan voi luottaa edes itseensäkään?»

Dixmer kävi niin kalpeaksi, kuin olisi kaikki veri vetäytynyt sydämeen.

»Geneviève», sanoi hän, »olen tehnyt väärin tuottaessani teille kaiken sen tuskan, mitä olette nyt saanut kärsiä. Minun olisi tullut sanoa teille heti: Geneviève, me elämme suurten uhrauksien aikaa; Geneviève, minä uhraan kuningattarelle, hyväntekijällemme, en ainoastaan käsivarttani, en vain päätäni, vaan myöskin onneni; toiset antavat hänelle henkensä. Minä annan hänelle enemmän kuin henkeni, panen alttiiksi kunniani; eikä minun kunniani, jos se häviääkin, ole muuta kuin yksi kyynel lisää siihen tuskien mereen, joka pian nielee Ranskan. Mutta minun kunniani ei olekaan missään vaarassa, kun se on sellaisen naisen käsissä kuin minun Genevièveni.»

Ensimmäisen kerran oli Dixmer paljastanut koko ajatuksensa.

Geneviève kohotti päänsä, kiinnitti häneen kauniit, ihastuneet silmänsä, nousi hitaasti seisomaan ja tarjosi otsansa miehensä suudeltavaksi.

»Tahdotteko että kirjoitan?» sanoi hän.

Dixmer nyökkäsi.

»Sanelkaa siis.» Ja hän otti kynän.

»Eipä suinkaan», sanoi Dixmer; »on kylliksi, että käytämme, väärinkäytämme ehkä tätä arvoisaa nuorta miestä; ja koska hän tekee sovinnon meidän kanssamme saatuaan kirjeen Genevièveltä, tulee tämän kirjeen olla Genevièven eikä hra Dixmerin kirjoittama».

Ja Dixmer suuteli vaimonsa otsaa toistamiseen, kiitti häntä ja lähti.

Silloin kirjoitti Geneviève vavisten:

»Kansalainen Maurice.

Tiesitte, miten paljon mieheni rakasti teitä. Onko kolme eron viikkoa, jotka meistä ovat tuntuneet vuosisadalta, saattanut teidät unohtamaan hänet? Tulkaa, me odotamme teitä: paluunne tulee olemaan todellinen juhla.

Geneviève.»

XV

Jumalatar Järki

Kuten Maurice oli edellisenä päivänä käskenyt sanomaan kenraali Santerrelle, hän oli vakavasti sairaana.

Koko sinä aikana kun Maurice pysytteli sisällä, oli Lorin käynyt säännöllisesti katsomassa häntä ja oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen hänet suostumaan joihinkin huvituksiin. Mutta Maurice oli pysynyt lujana. On olemassa sairauksia, joista ei tahdota parantua.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Lorin saapui noin kello yhdeltä.

»Mitä erikoista on tänään tapahtunut?» kysyi Maurice. Olet suurenmoinen.»

Lorinilla oli todella tarkasti ohjesäännönmukainen puku: punainen myssy, jakobiinitakki ja kolmivärinen vyöhyt sekä koristuksena vielä ne kaksi työkalua, joita siihen aikaan sanottiin apotti Mauryn alttarikalkeiksi ja joita sitä ennen ja sen jälkeen on sanottu yksinkertaisesti pistooleiksi.

»Ensinnä on yleisesti puhuen», sanoi Lorin, »tapahtumassa girondistien kukistuminen, joka toteutuu oikein rumpujen päristessä; tällä haavaa kuumennetaan esimerkiksi luoteja punaisiksi Carrousel-aukiolla. Sitten, puhuen yksityiskohdittain, on ylihuomenna suuri juhla, johon kutsun sinut.»

»Mutta mitäs tänään on? Tulet hakemaan minut mukaasi, sanot?»

»Niin; tänään meillä on kertausharjoitus.»

»Mikä kertausharjoitus?»

»Sen suuren juhlan kertausharjoitus.»

»Rakas ystävä», sanoi Maurice, »tiedäthän, etten ole kahdeksaan päivään käynyt ulkona; en siis enää ole perillä mistään ja kaipaan välttämättä tietoja».

»Kuinka, enkö ole puhunut siitä sinulle?»

»Et ole kertonut mitään.»

»Ensinnäkin, rakas ystävä, tiedät, että olemme erottaneet Jumalan vähäksi aikaa ja asettaneet hänen sijalleen Korkeimman olennon.»

»Niin, tiedän sen.»

»No niin, näyttää siltä, kuin olisi huomattu eräs seikka, nimittäin, että Korkein olento oli maltillinen, rolandisti, girondisti.»

»Lorin, älä tee pilkkaa pyhistä asioista; en pidä siitä, tiedät sen hyvin.»

»Minkä sille voi, rakas ystävä, täytyy olla oman aikansa lapsi. Minä rakastin myöskin entistä Jumalaa, ennen kaikkea senvuoksi, että olin siihen tottunut. Mitä Korkeimpaan olentoon tulee, näyttää siltä kuin hänellä todella olisi vikoja, ja onkin kaikki käynyt hullusti sen jälkeen kun hän tuli luonne ylös; viimein ovatkin lainsäätäjämme julistaneet hänen menettäneen valtaistuimensa...»

Maurice kohautti hartioitaan.

»Kohauttele vain hartioitasi miten paljon haluat», sanoi Lorin.

»Me kätyrit Momuksen päätämme, nimeen viisaustieteen me määräämme, että hulluuden suurta jumalaa vastedes erikseen palvotaan.

Niin että», jatkoi Lorin, »aiomme hiukan ihailla Jumalatar Järkeä».

»Ja sinä olet mukana kaikissa näissä naamiaisissa?» sanoi Maurice.

»Oi, hyvä ystävä, jos sinä tuntisit Järki-jumalattaren niinkuin minä, olisit hänen innokkaimpia kannattajiaan. Kuulehan, haluan tutustuttaa teidät, esitän sinut hänelle.»

»Jätä minut hullutuksiltasi rauhaan; tiedäthän hyvin, että olen surullinen.»

»Sitä suuremmalla syyllä, helkkarissa. Hän saa sinut iloiseksi, hän on hyvä tyttö... Mutta sinähän tunnet hänet, tuon ankaran jumalattaren, jonka pariisilaiset aikovat kruunata laakerilehvillä ja panna ajamaan kullatuissa paperivaunuissa! Se on... arvaapas...»

»Kuinka luulet, että minä sen arvaisin?»

»Se on Arthémise.»

»Arthémise?» sanoi Maurice vaivaten muistiaan tämän nimen herättämättä minkäänlaisia muistoja hänessä.

»Niin, suuri tumma nainen, jonka tuttavaksi tulin viime vuonna... oopperatanssiaisissa, päättäen siitä, että tulit kanssamme syömään illallista ja juotit hänet humalaan.»

»Jaha, niin, se on totta», vastasi Maurice, »nyt muistan; se on siis hän?»

»Hänellä on suurimmat mahdollisuudet. Olen esittänyt hänet kilpailuun: kaikki termopyleläiset ovat luvanneet äänestää häntä. Kolmen päivän kuluttua on yleiset vaalit. Tänään on valmistava ateria; tänään valamme samppanjaa; ehkä valamme ylihuomenna vertamme! Mutta valukoon mikä tahansa, Arthémisestä tulee jumalatar, tai piru minut perii! No niin, lähde pois; autamme hänen yllensä tunikan.»

»Kiitos! Minusta ovat tuollaiset asiat aina olleet vastenmielisiä.»

»Jumalattaren pukeminenko? Hiisi vieköön, rakas ystävä, oletpa vaativainen! Niin no, jos se on sinusta hauskempaa, niin minä autan tunikan hänen ylleen ja sinä riisut sen pois.»

»Lorin, olen sairas, enkä ainoastaan ole surullinen, vaan toisten iloisuus tekee minuun kipeätä.»

»Niin, siinäpä se, pelkään puolestasi, Maurice: et tappele enää, et naura enää; mahtaisitkohan punoa salajuonia?»

»Minäkö? Suokoon Jumala, että niin tekisin!»

»Tarkoitat: suokoon Järki-jumalatar!»

»Jätä minut rauhaan, Lorin, en voi enkä tahdo lähteä ulos; olen vuoteessa ja jään tänne.»

Lorin raapi korvallistaan.

»Hyvä», sanoi hän, »näen, kuinka asiat ovat».»

»Ja mitä sinä näet?»

»Näen, että odotat Järki-jumalatarta.»

»Helkkari!» huudahti Maurice, »henkevät ystävät ovat kovin kiusallisia; mene tiehesi, laikka kiroon sinut ja jumalattaresi».

»Kiroo, kiroo...»

Maurice kohotti kätensä kirotakseen, mutta hänet keskeytti kotiapulainen, joka astui sisään luoden veljelleen kansalaiselle kirjeen.

»Kansalainen Agésilas», sanoi Lorin, »tulet sopimattomalla hetkellä; isäntäsi oli juuri aikeissa tulla kaunopuheiseksi».

Maurice laski kätensä ja ojensi sen välinpitämättömästi kirjeitä kohden; mutta tuskin hän oli koskettanut siihen, kun hän vavahti, katseli sitä ahnaasti, ahmi silmillään kirjoitusta ja sinettiä ja tullen vallan kalpeaksi, kuin olisi voinut pahoin, rikkoi sinetin.

»Ahaa, aha!» mutisi Lorin, »siinähän harrastuksemme herää, siltä näyttää».

Maurice ei kuunnellut enää, hän luki koko sielullaan niitä muutamia rivejä, jotka Geneviève oli kirjoittanut. Luettuaan ne hän luki ne uudestaan kaksi, kolme, neljä kertaa; sitten hän pyyhki otsansa ja antoi kätensä vaipua katsellen Lorinia tylsänä.

»Perhana», sanoi Lorin, »näyttääpä, kuin olisi tuossa kirjeessä tärkeitä uutisia».

Maurice luki kirjeen viidennen kerran ja uusi puna nousi hänen kasvoilleen. Hänen kuivuneet silmänsä kostuivat, ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan; sitten hän äkkiä, unohtaen sairautensa ja siitä johtuvan heikkoutensa, hyppäsi vuoteestaan.

»Vaatteeni!» huusi hän ällistyneelle kotiapulaisellensa, »vaatteeni, rakas Agésilas! Niin, Lorin parka, kunnon Lorin, tätä minä odottelin joka päivä, mutta sanoakseni totuuden en uskonut sen tapahtuvan. Tuossa, valkeat housut ja röyhyspaita; käherrä tukkani ja aja partani heti paikalla!»

Kotiapulainen kiirehti suorittamaan Mauricen käskyt, laittoi hänen tukkansa ja ajoi hänen partansa kädenkäänteessä.

»Voi, saan nähdä hänet! saan nähdä hänet taas!» huudahti nuori mies; »Lorin, en tosiaankaan ole tähän asti tiennyt, mitä onni on».

»Maurice-parka», sanoi Lorin, »luulenpa, että tarvitsisit sitä vieraskäyntiä, jota sinulle suosittelin».

»Voi, rakas ystävä», huudahti Maurice, »suo anteeksi; mutta minulla ei todellakaan enää ole järkeäni tallella».

»Tarjoan siinä tapauksessa omani sinulle», sanoi Lorin nauraen tälle kauhealle sutkaukselle.

Muita ihmeellisintä oli, että Mauricekin nauroi sille. Onnellisuus oli vapauttanut hänen mielensä. Eikä siinä kyllin.

»Otappa», sanoi hän leikaten kukkien peitossa olevan appelsiinipuun oksan, »tarjoa tämä kukkavihko minun puolesi ani Mausoloksen arvoisalle leskelle».

»Kernaasti minun puolestani!» huudahti Lorin, »tämähän on hienoa kohteliaisuutta. Annanpa sinulle vielä anteeksikin. Sitäpaitsi minusta näyttää, että olet lopullisesti rakastunut, ja olen aina tuntenut suurta kunnioitusta kovaonnisia kohtaan.»

»No niin, olen rakastunut», huudahti Maurice, jonka sydämestä riemu purkautui esille; »olen rakastunut, ja voin nyt myöntää sen, koska hän rakastaa minua; sillä koska hän kerran pyytää minua taas tulemaan, todistaahan se, että hän rakastaa minua, eikö niin, Lorin?»

»Varmasti», vastasi Järki-jumalattaren palvoja hyväntahtoisesti; »mutta ole varovainen, Maurice: tapa, millä asian otat, saa minut pelkäämään...

On lempi Egerian useinkin vain petos Kupidon, tuon tyrannin. Jos joudut viereen naisen viisaimmankin ja itses unohdat, niin olet vanki. Jos Järjelle vain avaat syömmes ukset, kuin minä, säästyy sulta hullutukset.»

»Hyvä! hyvä!» huusi Maurice taputtaen käsiään.

Sitten hän sai käpälät allensa, harppasi alas portaita neljä askelmaa kerrallaan, saapui rantakadulle ja kiirehti tunnettuun suuntaan vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.

»Luulenpa, että hän paukutti minulle käsiään, Agésilas», sanoi Lorin.

»Niin, aivan varmasti, kansalainen, eikä siinä mitään ihmeellistä olekaan, sillä runonne oli hyvin sievä.»

»Siinä tapauksessa hän on sairaampi kuin luulinkaan», sanoi Lorin.

Ja sitten hänkin vuorostaan laskeutui portaita alas, mutta rauhallisemmin. Arthémise ei ollut Geneviève.

Tuskin oli Lorin kukkiville appelsiinipuunoksineen saapunut Saint-Honoré-kadulle, kun joukko nuoria kansalaisia, joille hän, riippuen mielentilastaan, tavallisesti oli jaellut joko kymmenen centimiä tai potkuja istumalihaksiin, seurasi häntä kunnioittavasti, luullen häntä varmasti sellaiseksi hyveelliseksi mieheksi, jolle Saint-Just oli ehdottanut anneltavaksi valkoisen puvun ja appelsiinikukkavihkon.

Kun saattue koko matkan lakkaamatta kasvoi, sillä tähänkin aikaan oli hyveellinen mies harvinainen nähtävyys, oli useita tuhansia nuoria kansalaisia koolla silloin kun kukkavihko ojennettiin Arthémiselle; kunnianosoitus, jonka johdosta useat toiset Järjet, jotka olivat liittyneet joukkoon, närkästyivät niin, että saivat päänkivistystä.

Samana iltana levisi Pariisissa kuuluisa juhlakantaatti:

»Eläköön jumalallinen Järki, valo viehkeä, puhdas liekki.

Ja kun se on säilynyt aina meidän päiviimme saakka ilman tekijän nimeä, mikä on tuottanut paljon päänvaivaa vallankumouksellisille muinaistutkijoille, rohkenemme melkein valallamme vahvistaa, että sen laati ystävämme Hyacinthe Lorin kauniille Arthémiselle.

XVI

Tuhlaajapoika

Maurice ei olisi tullut perille nopeammin, vaikka hänellä olisi ollut siivet.

Kadut olivat täynnä kansaa, mutta Maurice huomasi tämän tungoksen vain siksi, että se viivytti häntä: väkijoukossa kerrottiin Konventin olevan saarroksissa, että oli loukattu kansan majesteettia loukkaamalla sen edustajia, että näitä estettiin poistumasta; ja tämä tuntui jonkin verran uskottavalta, koska kuului hätäkellon läpätystä ja hälytystykin jyrinää.

Mutta mitä välitti Maurice tällä hetkellä hälytystykistä ja hätäkellosta? Mitä se häntä liikutti, pääsivätkö edustajat poistumaan vai eivät, kun ei kielto ulottunut häneen? Hän piti kiirettä, muu oli yhdentekevää.

Juostessaan hän kuvitteli Genevièven odottelevan häntä puutarhaan päin aukenevan ikkunan ääressä, jotta huomattuaan hänet jo kaukaa voisi hymyillä hänelle hurmaavimmalla tavallaan.

Dixmer olisi varmasti myöskin tietoinen tästä onnekkaasta paluusta, ja hän ojentaisi Mauricelle suuren lujan kätensä, joka puristi niin vilpittömästi ja niin uskollisesti.

Hän rakasti Dixmeriä tuona päivänä; rakastipa hän vielä Morandiakin ja hänen mustaa tukkaansa sekä vihreitä silmälasejaan, joitten takana hän tähän asti oli luullut nähneensä vain salakavalat silmät.

Hän rakasti koko luomakuntaa, sillä hän oli onnellinen; hän olisi ollut valmis heittämään kukkia kaikille ihmisille, jolta he olisivat yhtä onnellisia kuin hänkin.

Kuitenkin Maurice-parka pettyi toiveissaan; pettyi, kuten käy yhdeksässätoista tapauksessa kahdestakymmenestä sellaiselle ihmiselle, joka perustaa laskelmansa oman sydämensä tunteille.

Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi valloittaa Genevièven sydämen.

Hän oli vetäytynyt yläkerrassa olevaan huoneeseensa eikä aikonut tulla alakertaan muuta kuin pyydettäessä.

Valitettavasti pettyi hänkin.

Ainoastaan Dixmer ei pettynyt; hän vaani Mauricea ristikon takaa ja hymyili ivallisesti.

Kansalainen Morand istui tyynenä värjäämässä mustiksi pieniä häntiä, joita oli aikomus kiinnittää valkoisiin kissannahkoihin, jotta niistä tulisi kärpännahkoja.

Maurice työnsi auki lehtokujan pienen portin tullakseen tuttavallisesti sisään puutarhan kautta; kuten ennenkin kilahti tiuku oven avautuessa sillä erikoisella tavalla, joka ilmoitti tulijan olevan Mauricen.

Geneviève, joka seisoi suljetun ikkunansa takana, vavahti. Hän päästi puoleksi nostetun kaihtimen putoamaan.

Ensimmäinen tunne, jonka Maurice sai tultuaan taloon, oli pettymys; eipä siinä kyllin, ettei Geneviève odotellut häntä alakerran ikkunassa, vaan Maurice tultuaan siihen pieneen salonkiin, jossa oli sanonut jäähyväiset Genevièvelle, ei nähnyt tätä sielläkään, ja sen vuoksi hänen oli pakko pyytää palvelijaa ilmoittamaan hänet, kuin olisi hän kolmen viikon poissaolon aikana muuttunut vieraaksi.

Hänen sydäntänsä ahdisti.

Ensiksi hän näki Dixmerin; tämä riensi hänen luoksensa, sulki Mauricen syliinsä ja päästi ilon huudahduksen.

Silloin Geneviève tuli alas; hän oli lyönyt poskiaan helmiäisveitsellään saadakseen ne vertymään, mutta ei ollut astunut kaikkia kahtakymmentä porrasta ennenkuin tuo keinotekoinen puna oli hävinnyt ja veri paennut sydämeen.

Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka paljon tämä oli muuttunut.

Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.

»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä liikutustansa.

Aikomus oli ollut sanoa välinpitämättömällä äänellä:

»Hyvää päivää, kansalainen Maurice; miksi olette käynyt niin harvoin?»

Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.

Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.

Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi katettu.

Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit, pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.

Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.

Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen. Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta pamppaileva sydämensä sykki sen alla.

Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.

Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään. Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai Gentil-Bernardin runoista.

Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen luonteen kuin Genevièven.

Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa, odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää nimitystä »giljotiinin nuolija!».

»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».

»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian kiihkeitä ylimysmielisiä».

»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin vihollisensa».

Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen. Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin; kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava airut:

»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»

Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.

»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».

»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy kokonaan hävisi.

Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.

»Juuri niin», sanoi Maurice, »juuri heistä minä puhuin».

»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»

»Ja mitä sitten kerrotaan?» kysyi nuori mies.

»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»

»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa voittajia.»

»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma», huudahti Geneviève.

»Madame», vastasi Maurice, »minulla oli vartiovuoro kuningasvainajan mestauslavan vieressä. Minulla oli sapeli kourassa, ja seisoin siinä tappaakseni omin käsin jokaisen, joka olisi yrittänyt pelastaa hänet. Hänen saapuessaan minun kohdalleni minä kuitenkin otin hatun päästäni ja kävi miten kävi, sanoin kääntyen miesteni puoleen:

'Kansalaiset, ilmoitan etukäteen, että lävistän miekallani ensimmäisen, joka yrittää solvata entistä kuningasta.'

Ja minä vakuutan, ettei kukaan voi sanoa, että minun komppaniastani olisi kuulunut ainoatakaan huutoa. Minä sitäpaitsi kirjoitin omin käsin ensimmäisen niistä kymmenestätuhannesta ilmoitustaulusta, jotka naulattiin pilkin Pariisia silloin kun kuningas palasi Varennesista:

'Joka tervehtii kuningasta, se suomitaan; joka häntä solvaa, se hirtetään.'

No niin», jatkoi Maurice huomaamatta sitä kauheata vaikutusta, jonka hänen sanansa aikaansaivat seurassa, »no niin, olen todistanut olevani hyvä ja reilu isänmaanystävä, inhoavani kuninkaita ja heidän puoluelaisiaan. No niin, olkoot mielipiteeni, jotka perustuvat lujaan vakaumukseeni, mitkä hyvänsä, vaikka olenkin varma siitä, että Itävallatar on suurelta osalta syynä Ranskan onnettomuuksiin, niin ei koskaan, ei milloinkaan tule kukaan, ei Santerre itsekään, minun läsnäollessani solvaamaan entistä kuningatarta.»