Part 10

Mutta elokuun 10 päivänä oli ollut ulkomainen kaikunsa, ja liittojoukot olivat kiirehtineet marssimaan, ei Ludvig XVI:n persoonalliseksi avuksi, vaan kuninkuuden periaatteen, jonka perusteita oli horjutettu. Silloin olivat kajahtaneet Braunschweigin uhkaavat sanat ja niiden hirveällä toteutumana olivat Longwy ja Verdun joutuneet vihollisvoimien haltuun. Silloin antoi hirmuvalta vastaiskun; silloin oli Danton uneksinut syyskuun päivistä ja oli toteuttanut verisen unelmansa, joka näytti viholliselle koko Ranskan äärettömien joukkomurhien toimeenpanijana, valmiina taistelemaan uhatun olemassaolonsa puolesta epätoivon koko vimmalla. Syyskuu oli pelastanut Ranskan, mutta pelastaessaan tehnyt sen lainsuojattomaksi.

Kun Ranska oli pelastunut ja voimien käyttö tullut tarpeettomaksi, oli maltillinen puolue taas saanut uusia voimia. Silloin se oli tahtonut esittää syytöksiä näitten kamalien päivien johdosta. Oli lausuttu sanat murhaaja ja salamurhaaja. Olipa vielä lisätty kansakunnan sanavarastoon uusi sanakin, _syyskuun miehet_.

Danton oli omaksunut sen urheasti. Kuten Clovis hän oli hetkeksi taivuttanut päänsä verikasteessa, vain nostaakseen sen uudestaan korkeammalle ja uhkaavammin kuin ennen. Ilmestyi uusi tilaisuus jälleen tarttua entiseen hirmuvaltaan, oikeudenkäynti kuningasta vastaan. Väkivalta ja maltillisuus joutuivat, ei tosin vielä taisteluun henkilöistä, vaan taisteluun periaatteista. Keskinäisen voimanmittelyn koe-esineeksi tehtiin vangittu kuningas. Maltillisuus joutui häviölle, ja Ludvig XVI:n pää putosi mestauslavalla.

Kuten elokuun 10 päivä, oli tammikuun 21 päiväkin antanut liittoutuneille takaisin koko heidän tarmonsa. Niitä vastassa oli taas sama mies, mutta ei sama menestys. Dumouriez, jonka toimia haittasi kaikkien hallinnonhaarojen epäjärjestys estäen apuvoimien ja rahojen saapumisen perille, antaa julistuksen jakobiineja vastaan, syyttää heitä tästä epäjärjestyksestä, liittyy girondisteihin ja saattaa tällä ystävyydellään heidät turmioon.

Silloin nousee Vendée kapinaan, maakunnat uhkaavat, vastoinkäymiset saavat aikaan petoksia ja petokset vastoinkäymisiä. Jakobiinit syyttävät maltillisia ja tahtovat iskeä heidät kuoliaiksi maaliskuun 10 päivänä, toisin sanoen sinä iltana, jolloin kertomuksemme alkaa. Mutta heidän vastustajiensa liian suuri hätäily pelastaa heidät, ja mahdollisesti myös se sade, joka oli saanut Pétionin, tuon pariisilaisten luonteen tarkan tuntijan, lausumaan:

»Sataa, tänä yönä ei tapahdu mitään.»

Mutta tuon maaliskuun 10 päivän jälkeen oli kaikki ennustanut girondistien perikatoa: Marat oli asetettu syytteeseen ja vapautettu, Robespierre ja Danton olivat sopineet keskenään, ainakin siten kuin tiikeri ja jalopeura sopivat keskenään tappaakseen härän, jonka aikovat syödä; syyskuun mies Henriot oli nimitetty kansalliskaartin komentajaksi; kaikki ennusti sitä kauheata päivää, joka oli pyyhkäisevä hirmumyrskyssään sen viimeisen sulun, minkä vallankumous oli rakentanut terrorille.

Näitä olivat ne suuret tapahtumat, joihin Maurice kalkissa muissa olosuhteissa olisi ottanut toimekkaasti osaa, kuten hänen voimakas luonteensa ja kiihkoisänmaallisuutensa luonnonmukaisesti olisivat vaatineet. Mutta Mauricen onneksi tai onnettomuudeksi eivät Lorinin kehoitukset eivätkä kadun hirveät tapahtumat voineet karkoittaa hänen mielestään sitä ainoata ajatusta, joka sitä kiusasi, ja kun toukokuun 31 päivä tuli, makasi tuo kauhea Bastiljin ja Tuileriein valloittaja vuoteessaan, sen kuumeen riuduttamana, joka tappaa vahvimmatkin, mutta jonka karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin katse ja parantamiseksi muuta kuin sana.

XIII

Toukokuun 31 päivä

Kuuluisana toukokuun 31 päivänä, jolloin hätäkello ja hälytysrumpu kumahtelivat päivänsarastuksesta asti, marssi Saint-Victorin esikaupungin pataljoona Templeen.

Kun kaikki tavanmukaiset muodollisuudet oli suoritettu ja vartiot jaettu, nähtiin päivystävien kaupunginvirkamiesten saapuvan, ja tuotiin neljä lisätykkiä niiden tykkien lisäksi, jotka olivat patteriasemassa Templen portilla.

Samalla kertaa kuin kanuunat, saapui Santerre harteillaan keltaisesta villakankaasta tehdyt olkaimet ja puvussaan suuret rasvapilkut, joista isänmaallisuus kuvastui.

Hän tarkasti pataljoonansa, jonka huomasi olevan kohtuullisessa kunnossa, ja luki kaupunginvirkamiehet, joita ei ollut muuta kuin kolme.

»Miksi kolme kaupunginvirkamiestä?» kysyi hän, »ja kuka on se huono kansalainen, joka on jäänyt pois?»

»Kansalainen kenraali, poissaoleva ei kuitenkaan ole laimea», vastasi vanha tuttavamme Agricola; »sillä hän on Lepelletierin piirin sihteeri, thermopyleläisten urhea päällikkö, kansalainen Maurice Lindey».

»Hyvä, hyvä», sanoi Santerre; »tunnen yhtä hyvin kuin sinäkin kansalaisen Maurice Lindeyn isänmaallisuuden, mikä ei kuitenkaan estä, ellei hän kymmenen minuutin kuluessa saavu, hänen nimensä merkitsemistä poissaolevien luetteloon».

Ja Santerre syventyi toisiin yksityiskohtiin.

Muutaman askelen päässä kenraalista oli, juuri hänen lausuessaan nämä sanat, syrjässä toisista muuan jääkärikapteeni ja eräs sotamies; toinen nojasi kivääriinsä, toinen istui tykin päällä.

»Kuulitteko?» sanoi kapteeni sotamiehelle puoliääneen: »Maurice ei ole vieläkään saapunut».

»Niin, mutta hän kyllä saapuu, olkaa rauhallinen, ellei vain ole kapina syntynyt.»

»Jollei hän voisikaan saapua», sanoi kapteeni, »sijoitan teidät vartiomieheksi porraskäytävään, ja kun hän luultavasti kapuaa torniin, voitte sanoa hänelle pari sanaa».

Tällä hetkellä astui pihaan mies, jonka kolmivärisestä vyöhyestä saattoi tuntea kaupunginvirkamieheksi; kuitenkin oli tämä mies kapteenille ja jääkärille tuntematon, ja heidän katseensa kiintyivätkin heti häneen.

»Kansalainen kenraali», sanoi vastatullut kääntyen Santerren puoleen, »pyydän sinua hyväksymään minut kansalaisen Maurice Lindeyn asemesta, joka on sairas; tässä on lääkärin todistus; minun vuoroni tulisi kahdeksan päivän perästä, vaihdan nyt hänen kanssaan; kahdeksan päivän perästä hän ottaa minun vuoroni, kuten minä tänään otan hänen».

»Jos vain Capetit vielä elävät kahdeksan päivän perästä», sanoi muuan kaupunginvirkamiehistä.

Santerre vastasi hymyilemällä pilalle, jonka tuo innokas sai osakseen; sitten hän sanoi, kääntyen Mauricen valtuutetun puoleen:

»Hyvä on, mene kirjoittamaan nimesi Maurice Lindeyn sijasta ja merkitse muistutussarekkeeseen tämän vaihdon syyt.»

Tällä välin olivat kapteeni ja jääkäri katselleet toisiaan yllätetyn iloisina.

»Viikon perästä», sanoivat he toisilleen.

»Kapteeni Dixmer», huusi Santerre, »sijoittukaa komppanianne kanssa puutarhaan».

»Tulkaa, Morand», sanoi kapteeni toverilleen jääkärille.

Rumpu pärisi ja komppania lähti nahkurimestarin johdolla sille määrätylle taholle.

Kiväärit pantiin kokoon, ja komppania hajaantui ryhmiin, jotka ryhtyivät kuljeskelemaan edestakaisin miten mieli teki.

Heidän kävelypaikkansa oli sama puutarha, jossa kuninkaallinen perhe oli Ludvig XVI:n eläessä käynyt jaloittelemassa. Tämä puutarha oli tyhjä, kuivettunut ja autio, siitä kun oli hävitetty tyystin kaikki kukat, puut ja vihanta nurmikin.

Noin viidenkolmatta askelen päässä siitä muurinosasta, joka oli Porte-Foin-kadulle päin, oli hökkeli, jonka sotilaista huolta pitävä kaupunginhallitus oli sallinut rakentaa Templessä vartiossa olevien kansalliskaartilaisten paremmaksi mukavuudeksi, ja nämä saivat sieltä ruokaa ja juomaa metelin aikana, jolloin oli kielletty lähtemästä kaupungille. Tämän pienen linnansisäisen ulkoravintolan pitäjän toimi oli ollut kovin haluttu; viimein oli oikeus annettu eräälle mainiolle isänmaanystävälle, erään elokuun 10 päivänä tapetun esikaupunkilaisen leskelle, nimeltä Plumeau.

Tämä pieni laudoista ja savesta tehty mökki sijaitsi keskellä entisiä kukkalavaa, jonka reunoista vielä oli näkyvissä kääpiöpuksipuista tehty pensasaita. Mökissä oli vain yksi huone, joka oli noin kaksitoista jalkaa kumpaankin suuntaan, ja sen alla oli kellari, jonne päästiin maahan karkeasti koverrettuja portaita myöten. Siellä Plumeaun leski säilytti juoma- ja ruokatavaransa, joita hän ja hänen kahden- tai viidentoistavuotias tyttönsä vuorotellen pitivät silmällä.

Heti kun kansalliskaartilaiset olivat saapuneet vartiopaikalleen, ryhtyivät siis toiset, kuten olemme jo kertoneet, käyskentelemään puutarhassa, toiset juttelemaan vartijoitten kanssa, muutamat katselemaan muuriin tehtyjä piirustuksia, joilla kaikilla oli isänmaallinen aihe, kuten hirtetty kuningas ja otsake: »Hra Véto ottamassa ilmakylpyä», tai giljotinilla teloitettu kuningas ja kirjoitus: »Hra Véto sylkemässä säkissä»; muutamat tekemään ehdotuksia rouva Plumeaulle sellaisten ruokalajien valmistuksesta, jotka heidän suurempi tai pienempi ruokahalunsa johdatti mieleen.

Näitten jälkimäisten joukossa olivat kapteeni ja jääkäri, joista jo on ollut puhe.

»Kas, kapteeni Dixmer», sanoi sotilaskojun emäntä, »minulla on kuuluisaa Saumurin viiniä, tulkaa».

»Hyvä on, kansatar Plumeau; mutta Saumurin viini ei minun mielestäni ainakaan ole minkään arvoista ilman Brien juustoa», vastasi kapteeni, joka ennen tämän mielipiteensä lausumista oli huolellisesti katsellut ympärilleen ja huomannut niiden erilaisten ruokatavaroiden joukosta, jotka olivat hyllyillä komeasti levällään, tämän hänen mieliruokansa puuttuvan.

»Voi, hyvä kapteeni, nythän kävi hullusti, viimeinen pala meni juuri.»

»Koska ei ole Brien juustoa, en huoli Saumurin viinistäkään», sanoi kapteeni; »ja muista, kansatar, että sen hankkiminen olisi kyllä kannattanut, sillä minulla oli tarkoitus tarjota sitä koko komppanialle».

»Herra kapteeni, pyydän viisi minuuttia aikaa, niin juoksen noutamaan sitä herkkua portinvartijalta, joka on kilpailijani ja jolla sitä on aina; saan kyllä maksaa siitä enemmän, mutta sinähän olet liian hyvä isänmaanystävä, jotta et korvaisi minun tappiotani.»

»Niin, niin, menekin», vastasi Dixmer, »ja sillä välin me menemme alas kellariin valikoimaan itse viinimme».

»Tee, kuin olisit kotonasi, kapteeni.»

Plumeaun leski lähti juoksemaan minkä käpälistä pääsi vartijan luo, ja sillä aikaa nostivat kapteeni ja jääkäri luukun ylös ja laskeutuivat kellariin kynttilä kädessä.

»Hyvä!» sanoi Morand hetken tarkastelun jälkeen, »kellari on rakennettu Porte-Foin-kadulIe päin. Se on yhdeksän kymmenen jalkaa syvä, eikä siinä ole mitään muurausta.»

»Mitä lajia on maaperä?» kysyi Dixmer.

»Liidunsekaista karstakiveä. Tämä maa on tuotu paikalle; kaikki nämä puutarhat on useita kertoja myllätty, ei missään ole kalliota.»

»Pian», huudahti Dixmer; »kuulen jo herttaisen emännän puukenkien kopinan; ottakaa kaksi viinipulloa ja lähtekäämme ylös».

He ilmestyivät molemmat permantoluukun suulle juuri kun leski Plumeau astui sisään kantaen tuota kuuluisaa Brien juustoa, jota niin itsepäisesti oli vaadittu.

Hänen perässään tuli useita jääkäreitä juuston kauniin ulkonäön houkuttelemina.

Dixmer oli isäntänä: hän tarjosi komppaniallensa parikymmentä pulloa viiniä ja sillä välin kertoi Morand Curtiuksen uskollisuudesta, Fabriciuksen välinpitämättömyydestä sekä Brutuksen ja Cassiuksen isänmaallisuudesta; näille kertomuksille anneltiin melkein sama arvo kuin Dixmerin tarjoamalle Brien juustolle ja Anjoun viinille, eikä se arvo ollut vähäinen.

Kello löi yksitoista. Puoli kahdeltatoista vaihdettiin vartiot.

»Eikö Itävallatar tavallisesti ole kävelyllä kello kahdestatoista yhteen?» kysyi Dixmer Tisonilta, joka meni kojun ohitse.

»Puolesta päivästä kello yhteen, juuri niin.» Sitten hän rupesi laulamaan:

»Rouva kiipee torniin, Ralla, ralla, lei,»

Tämä uusi pilalaulu sai kansalliskaartilaisilta osakseen yleistä naurua.

Heti sen jälkeen piti Dixmer niiden komppaniansa miesten nimenhuudon, joiden vuoro oli olla vartiossa kello puoli kahdestatoista puoli kahteen, käski heidän kiirehtimään aterioimistaan sekä Morandin tarttumaan aseisiinsa, jotta hän olisi valmiina asettumaan, kuten oli sovittu, tornin ylimpään kerrokseen, samaan tornin ulkonemaan, jonka taakse Maurice oli kätkeytynyt huomatessaan eräänä päivänä eräästä Porte-Foin-kadun ikkunasta kuningattarelle tehdyt merkit.

Jos joku olisi tarkastanut Morandia silloin kun hän sai tämän yksinkertaisen ja jo ennakolta odotetun käskyn, olisi hän nähnyt hänen pitkän mustan tukan kehystämien kasvojensa kalpenevan.

Äkkiä tärisytti kumea jyrähdys Templen pihoja, ja etäällä kuului valtavaa ulvontaa ja huutoja.

»Mitä se on?» kysyi Dixmer Tisonilta.

»Äh», vastasi vanginvartija, »ei se mitään ole, jokin pikku meteli, jonka nuo brissotilaisroistot tahtoisivat aikaansaada ennenkuin menevät giljotiinille».

Meteli kävi yhä uhkaavammaksi; kuului tykkien jyrinää, ja ulvova väkijoukko riensi Templen ohitse huutaen:

»Eläköön piirit! Eläköön Henriot! Alas brissolilaiset! Alas rolandilaiset! Alas rouva Véto!»

»Hyvä, hyvä», sanoi Tison hieroen käsiään, »menenpä avaamaan rouva Vétolle, jotta hän estämättä voisi nauttia kansansa rakkaudesta».

Ja hän lähti kävelemään vankilan portille.

»Tison, hoi!» huusi hirveä ääni.

»Kenraali?» vastasi tämä pysähtyen äkkiä.

»Ei mitään kävelyä tänään», sanoi Santerre; »vangit eivät saa lähteä huoneistaan».

Käskystä ei voinut vedota.

»Hyvä!» sanoi Tison, »sitä vähemmän on vaivaa».

Dixmer ja Morand vaihtoivat keskenään synkän katseen; sitten he, odottaessaan nyt turhaksi käyneen vartiopalveluksen alkamista, lähtivät molemmat kävelemään kojun ja Porte-Foin-kadun puolisen ympärysmuurin välillä. Morand alkoi mittailla välimatkaa, ottaen maanmittarin askelia, s.o. kolmen jalan pituisia askelia.

»Mikä on välimatka?» kysyi Dixmer.

»Kuusikymmentä tai kuusikymmentäyksi jalkaa», vastasi Morand.

»Montako päivää tarvitaan?»

Morand mietti, piirusti kepillä hiekkaan joitakin mittausopillisia kuvioita, jotka sitten heti hävitti.

»Tarvitaan ainakin seitsemän päivää», sanoi hän.

»Mauricen vartiovuoro tulee kahdeksan päivän perästä», mutisi Dixmer. »On siis välttämätöntä tehdä sovinto Mauricen kanssa kahdeksan päivän kuluessa.»

Kello löi puoli. Morand tarttui kivääriinsä huoaten ja lähti korpraalin johdossa ottamaan vartion sillä mieheltä, joka käveli tornin porraskäytävässä.

XIV

Uhrautuminen

Kertomiemme tapausten jälkeisenä päivänä, toisin sanoen kesäkuun ensimmäisenä, kello kymmenen aamulla istui Geneviève tavanmukaisella paikallaan ikkunan ääressä; hän ihmetteli, miksi kolmen viikon ajan aamut olivat hänen mielestään valjenneet niin surullisina, miksi päivät kuluivat niin hitaasti, ja miksi hän, joka ennen odotti iltaa niin kiihkeästi, nyt pelkäsi sen tuloa.

Etenkin olivat hänen yönsä ikävät; ennen ne olivat olleet niin suloiset, nuo yöt, jolloin hän oli uneksinut edellisestä päivästä ja huomisesta.

Tällä hetkellä hänen katseensa kohdistui uhkeaan laatikkoon, jossa kasvoi juovikkaita ja punaisia neilikoita; ne hän oli talven mentyä muuttanut siitä pienestä kasvihuoneesta, jossa Mauricea oli pidetty vankina, saadakseen ne kukkimaan huoneessaan.

Maurice oli opettanut hänet kasvattamaan niitä siinä mahonkisessa kukkalavassa, johon ne oli suljettu; Geneviève oli kastellut, leikannut, sitonut niitä itse niin kauan kun Maurice oli ollut hänen luonaan; sillä iltaisin, kun Maurice saapui, oli Genevièven lapana näyttää hänelle, miten nämä suloiset kukat olivat yön aikana kehittyneet heidän yhteisen huolenpitonsa ansiosta. Mutta kun Maurice oli lakannut käymästä, olivat neilikkaparat jääneet hoidotta ja siksi olivat veltoiksi käyneet nuppuraukat huolenpidon puutteessa ja unohdettuina jääneet tyhjiksi ja nuokkuivat kellastuneina rintanojan toiselle puolelle, jonne putoilivat puoleksi kuihtuneina.

Geneviève ymmärsi tästä yhdestä näystä oman surullisuutensa syyn. Hän mietti itsekseen, että kukkien laita on sama kuin muutamien ystävyyssuhteittenkin, joita ravitaan, joita viljellään intohimon voimalla ja jotka silloin avartavat sydämen; jonakin aamuna katkoo oikku tai onnettomuus ystävyyden juuret, ja sydän, jonka tämä ystävyys oli herättänyt eloon, painuu taas kokoon raukeana ja kuihtuneena.

Nuori nainen tunsi silloin sydämensä kauhean ahdistuksen; tunne, jota vastaan hän oli tahtonut taistella ja jonka hän oli toivonut voittavansa, taisteli yhä vielä hänen ajatustensa sopukoissa enemmän kuin koskaan ennen, huutaen kuolevansa vain yhdessä tämän sydämen keralla; silloin hän oli hetken epätoivoinen, sillä hän tunsi taistelun käyvän hänelle yhä mahdottomammaksi; hän kumartui hitaasti, suuteli kuihtunutta nuppua ja nyyhkytti.

Hänen miehensä astui huoneeseen juuri kun Geneviève kuivasi silmiään,

Mutta Dixmer oli puolestaan niin omien mietteillensä vallassa, ettei huomannut sitä tuskanpuuskaa, joka hänen vaimollaan oli, eikä havainnut hänen punaisia silmiään, jotka olisivat antaneet hänet ilmi.

Tosin Geneviève miehensä nähdessään nousi äkkiä, juoksi hänen luokseen kääntyen selin ikkunaan ja siten käänsi kasvonsa puolivarjoon.

»No mitä kuuluu?» kysyi hän.

»Ei mitään uutta; mahdotonta päästä hänen lähellensä, mahdotonta lähettää hänelle tietoja; mahdotonta edes päästä häntä näkemään.»

»Kuinka!» huudahti Geneviève, »vaikka koko Pariisi pitää semmoista meteliä».

»Niin, juuri tämä meteli on tehnyt valvojat kaksin verroin epäluuloisiksi; he ovat pelänneet, että yleistä kiihtymystä hyväksikäyttäen tehtäisiin jokin yritys Templen kimppuun, ja juuri sillä hetkellä kun hänen majesteettinsa aikoi nousta porrastasanteelle, antoi Santerre käskyn, ettei kuningattaria, madame Elisabethia eikä madame Royalea lasketa ulos.»

»Ritariparka, hän on varmasti kovin harmissaan.»

»Hän oli epätoivon vallassa nähdessään tämän tilaisuuden livahtavan käsistämme. Hän kävi niin kalpeaksi, että minun täytyi viedä hänet syrjään, jottei hän antaisi itseään ilmi.»

»Mutta», kysyi Geneviève arasti, »eikö Templessä ollut ketään tuttua kaupunginvirkamiestä?»

»Olisihan siellä pitänyt olla yhden, mutta hän ei tullutkaan.»

»Kuka sitten?»

»Kansalainen Maurice Lindey», sanoi Dixmer äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi.

»Ja miksi hän ei tullut?» kysyi Geneviève koettaen samalla tavalla hillitä itseään.

»Hän oli sairaana.»

»Hänkö, sairaana?»

»Niin, vieläpä vakavasti. Niin isänmaanystävä kuin onkin, kuten hyvin tiedätte, on hänen ollut pakko luovuttaa vuoronsa toiselle.»

»Voi, hyvä Jumala, vaikka hän olisikin ollut siellä, Geneviève», jatkoi Dixmer, »ymmärrättehän nyt, että asia olisi ollut sama. Kun välimme ovat rikki, olisi hän ehkä karttanut puhumasta minulle.»

»Luulen, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »että liioittelette tilanteen vakavuutta, Hra Maurice saattaa olla tulematta tänne jonkin oikun vuoksi tai ei tahdo nähdä teitä joistakin turhanpäiväisistä syistä; muttei hän silti ole vihollisemme. Hänen kylmyytensä ei estä häntä olemasta kohtelias, ja jos hän näkee teidän tulevan luoksensa, olen varma, että hän tulee puolitiehen vastaan.»

»Geneviève», sanoi Dixmer, »siihen, mitä me odotimme Mauricelta, tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää kohteliaisuutta, oikeata ja harrasta ystävyyttä. Tämä ystävyys on särkynyt; siltä taholta ei enää voi toivoa mitään.»

Dixmer päästi syvän huokauksen, ja hänen muuten niin tyyni otsansa rypistyi surusta.

»Mutta», sanoi Geneviève arasti, »jos luulette hra Mauricen olevan niin tärkeän suunnitelmillenne...»

»Siinä määrin», vastasi Dixmer, »etten usko onnistuvani ilman häntä».

»No niin, miksi ette siis yritä uudelleen lähestyä kansalaista Lindeytä?»

Genevièvestä tuntui kuin olisi, hänen mainitessaan nuoren miehen sukunimen, hänen äänensävynsä ollut vähemmän hellä kuin käyttäessä ristimänimeä.

»Ei», vastasi Dixmer pudistaen päätänsä, »ei, olen tehnyt kaikki, minkä olen voinut: uusi yritys näyttäisi omituiselta ja herättäisi varmasti epäluuloja; ei, Geneviève, katsokaa, minä näen pitemmälle kuin te tässä asiassa: Mauricen sydämen pohjassa on haava.»

»Haava?» kysyi Geneviève hyvin liikutettuna. »Voi, hyvä Jumala, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa, rakas ystävä!»

»Tarkoitan, ja te olette siitä yhtä varma kuin minäkin, Geneviève, että kansalaisen Lindeyn ja meidän väliemme rikkoutumiseen on olemassa syvempi syy kuin pelkkä oikku.»

»Ja minkä te siis luulette olevan syynä?»

»Luultavasti ylpeyden», sanoi Dixmer terävästi.

»Ylpeyden?»

»Niin, hän osoitti meille suuren kunnian, ainakin omasta mielestään, tämä hyvä Pariisin porvari, tämä puoliylhäisön lakimies, verhoamalla närkästyksensä isänmaallisuuden vaippaan; hän osoitti meille kunnian, tämä piirissään, kerhossaan, kaupunginhallituksessa kaikkivaltias tasavaltalainen, suostumalla turkkurin ystäväksi. Ehkä olemme tehneet liian vähän lähentyäksemme häntä, ehkä olemme laiminlyöneet jotakin.»

»Mutta», sanoi Geneviève, »jos olemme tehneet liian vähän, jos olemme laiminlyöneet jotakin, niin tuntuu minusta kuitenkin, että astumanne askel korvaa tuon kaiken».

»Niin, jos oletetaan, että loukkaus on tapahtunut minun puoleltani; mutta jos se päinvastoin olisi tullut teidän puoleltanne?»

»Minunko puoleltani! Ja miten luulette, että olisin loukannut hra Mauricea?» sanoi Geneviève hämmästyneenä.

»Niin, kuka tietää, kun on sellainen luonne? Ettekö te itse, vieläpä ensimmäisenä, syyttänyt häntä oikusta? Siinäpä se, johdun alkuperäiseen ajatukseeni takaisin, Geneviève; olitte väärässä, kun ette kirjoittanut Mauricelle.»

»Minäkö», huudahti Geneviève, »sitäkö te ajattelette?»

»En vain ajattele sitä», sanoi Dixmer, »vaan olen ajatellut sitä paljon niiden kolmen viikon kuluessa, jotka välimme ovat olleet rikki».

»Ja...?» kysyi Geneviève arasti.

»Ja pidän tätä askelta ihan välttämättömänä.»

»Voi», huudahti Geneviève, »ei, ei, Dixmer, älkää vaatiko sitä minulta!»

»Tiedätte, Geneviève, etten milloinkaan vaadi teiltä mitään; pyydän ainoastaan. No niin, kuuletteko, pyydän, että kirjoitatte Mauricelle.»

»Mutta...» intti Geneviève.

»Kuulkaapa», jatkoi Dixmer keskeyttäen hänet, »joko on teidän ja Mauricen välillä olemassa vakavia riidan aiheita, sillä mitä minuun tulee, ei hän ole koskaan valittanut käytöstäni, tai johtuu epäsopunne jostakin lapsellisuudesta».

Geneviève ei vastannut mitään.

»Jos epäsopunne johtuu lapsellisuudesta, olisi teiltä hullusti tehty pitkittää sitä iankaikkisesti: jos sillä on vakava aihe, ei meidän ole, sillä kannalla kuin asiamme ovat, ymmärtäkää se, otettava huomioon arvokkuuttamme eikä itserakkauttamme. Emme voi asettaa vaakalaudalle nuorten riitoja, silloin kun äärettömät edut ovat kysymyksessä, uskokaa minua! Koettakaa voittaa itsenne, kirjoittakaa pari sanaa kansalaiselle Lindeylle, niin hän palaa.»

Geneviève mietti hetkisen.

»Mutta», sanoi hän, »eikö voisi löytää muuta keinoa, joka olisi vähemmän vaarallinen, jotta teidän ja hra Mauricen välille palaisi yhteisymmärrys?»

»Vaarallinen, sanotte te? Mutta sehän on päinvastoin ihan luonnollinen keino, niin minusta tuntuu.»

»Ei, ei minusta, hyvä ystävä.»

»Olette hyvin itsepäinen, Geneviève.»

»Sallikaa minun sanoa, että huomaatte sen nyt vasta ensimmäisen kerran.»

Dixmer, joka jo kotvan aikaa oli hypistellyt nenäliinaansa, kuivasi hien peittämää otsaansa.

»Niin», sanoi hän, »ja sitähän varten olen yhä enemmän ihmeissäni».

»Hyvä Jumala», sanoi Geneviève, »onko mahdollista, Dixmer, ettette yhtään ymmärrä vastahakoisuuteni syitä, vaan että tahdotte pakottaa minut puhumaan?»

Heikko ja äärimmilleen jännittynyt kun Geneviève oli, hänen päänsä vaipui äkkiä rinnalle ja hänen kätensä nytkähtivät sivulle.

Dixmer näytti ankarasti hillitsevän mielensä, tarttui Genevièven käteen, pakotti hänen kohottamaan päänsä, katsoi häntä silmiin ja purskahti nauramaan niin remuavasti, että se olisi Genevièvestâ tuntunut varsin väkinäiseltä, ellei hän olisi ollut niin kiihdyksissä tällä hetkellä.

»Näen, miten asiat ovat», sanoi hän; »te olette todella oikeassa. Minä olin sokea. Niin älykäs kuin olettekin, rakas Genevièveni, niin hienostunut kuin olettekin, olette antanut typerälle ajatukselle vallan, olette pelännyt, että Maurice rakastuisi teihin.»