Part 7

"Ei ole, sillä silloinhan kaikki voivat saada sitä. -- Ajattelehan Maisaa sametissa!" huusi hän sisään Ovidialle.

"Kunhan ei vain tulisi rasvaisten sormiesi jälki samettiin, -- sinä et saisi koskea siihen."

"Sinä? -- Sinä? --" matki hän, -- "pääsen ripille puolentoista vuoden perästä, -- täytin kolmetoista kahdeksantena päivänä. Monet sanovat minua jo teiksi." Hän pyyhki salaa sormiaan hameeseensa.

"Anteeksi kaikin mokomin, -- en muistanut, että oli niin pitkä aika siitä, kun neiti alkoi huutaa joutuessaan lauantaisin kylpyammeeseen."

"Niin -- sinä et saa neuloa minulle, kun tulen suureksi, Maisa! -- Kaikki sanovat, että sinua hemmotellaan liiaksi, ja että purat usein pahan tuulesi toisiin kesken kaiken."

"Entäpä jos teidän itsenne joskus olisi pakko tällä tavoin istua ja neuloa, Lizzy-neiti?"

"Minun, ha, ha -- -- isäni on kuninkaallinen toimistopäällikkö -- -- Sitäpaitsi, niin" -- -- hän pudisti tuottavasti tuuheita, vaaleita kiharoitaan. -- -- "Miksi et ole mennyt naimisiin, Maisa? -- Ethän nyt suorastaan ole rumakaan --"

"Eipä tosiaan ole ketään, joka tahtoisi ottaa tällaisen köyhän raukan..."

"Hänenhän pitäisi olla rikas, tietysti... Eikö kukaan koskaan ole kosinut teitä, Maisa?"

Maisa nauroi. -- "Oh, ei missään tapauksessa kukaan, josta minä olisin välittänyt --"

"Mitä hän sanoi sinulle? -- Polvistuiko hän? Oi, sano, Maisa!"

"Sen saatte kuulla, neiti, kunhan ensin olette päässyt ripille."

"Pyh" -- hän nakkasi niskojaan ja pitkiin, hienoihin kasvoihin tuli salaperäinen ilme, -- "etkö luule minun sitten tietävän mitään!"

"Onko äiti sisällä, Lizzy?" kysyi Fina keittiönovelta. Ei milloinkaan ollut. Maisa nähnyt sitä ihmistä kelvollisesti puettuna, -- hän oli aina yhtä likainen ja huolimaton. "Sano, että päällystakkiliikkeen mies on jälleen täällä laskuineen... Rakas, hyvä Lizzy, kiiruhda, maitovellini palaa pohjaan keittiössä."

"Äh, -- sano, ettei isä ole kotona!"

"Ei, äiti saa kyllä itse tulla puhumaan hänen kanssaan, -- häntä on käsketty tulemaan lauantaina." Fina kiiruhti jälleen pois.

"...Uh, näitä kahta siunattua, viimevuotista takkia", huokasi rouva mennessään huoneen läpi. --

"Eikö pikkutyttöjen huonetta ole vielä siistitty, Fina?" kuului kärsimättömästi ovesta rouvan tullessa jälleen sisään -- "tiedättehän, että Maisan täytyy päästä johonkin täältä, kun ruvetaan pöytää kattamaan. -- Voitte kyllä koota työnne ja asettua sinne, Maisa, vaikkei sitä olekaan siistitty, sillä kohta tulee toimistopäällikkö kotiin... Täällä on niin hirveän ahdasta --"

-- Vai niin, vai tänne hänet siis ajettiin iltapäivällä! --

Hän nosti pöydän makuuhuoneen ikkunan luo ja siisti huonetta -- niin hienoja kankaita ja neulomatarpeita varten piti olla huoneessa siistiä ja puhdasta ja tomutonta...

Peilin edessä olevalla nurkkapöydällä oli kaikenlaisten pikkutavarain joukossa hopeanuoli, ja Maisan teki mieli koetella sitä hiuksiinsa, se oli kuin vartavasten valmistettu hänen tukkalaitteeseensa ja aivan muodinmukainen; -- -- mutta varminta olisi, ettei koskisi siihen sormenpäälläänkään...

Kas niin! -- Toinen ommel oli jälleen pitempi kuin toinen.

Minkään muun kankaan neulominen ei ollut niin vaikeaa kuin sametin; -- täytyi harsia kahteen kertaan, jottei tuo paksu kangas syöpyisi; siinä piti varoa... Ei voinut olla puhettakaan koneella laskemisesta -- kaikki piti neuloa käsin...

Mutta tänään oli niin ihanan valoisaa täällä takapihan puolellakin... Lumi suli ja pisarat putoilivat niin suurina ja kirkkaina räystään sinkkiin. Miten toiselta tuntuikaan elämä sellaisina kirkkaina päivinä, -- voi istua ja tuntea itsensä niin sanomattoman iloiseksi ilman syytä --

* * * * *

Oli ehkä tuhmaa, että hän oli eilen maininnut noista teatteripileteistä, -- ei suinkaan Kielsberg vain nyt luullut Maisan sanoneen sitä siksi että hän pääsisi tämän mukana huomenna, -- Kielsberghän tiesi, ettei Maisa päässyt muulloin kuin sunnuntaisin...

Ja jos Kielsberg odottaisi häntä jälleen illalla niin että he tapaisivat...

Voihan Maisa keksiä asiaa Martta Molle Hainmersborgissa ja tuoda pyykkinsä ja jutella hänen kanssaan menneistä ajoista, niin olisi varmaa, etteivät he tapaisi; -- Maisa oli huomannut, ettei Kielsberg milloinkaan tullut myöhemmin kuin puoli yhdeksän.

Mutta jos hän nyt kulkisi teatteripiletteineen ja odottelisi häntä?

Teatterihan oli kaikkein hauskinta, mitä Maisa saattoi ajatella, -- häntä kyllä suuresti halutti mennä, se oli varma...

Riippui siitäkin, mitä Kielsberg ajattelisi hänestä, jos hän nyt heti olisi valmis menemään mukaan. -- Oli selvää, että tämä oli kovin epäluuloinen, oli aivankuin hän olisi voinut nuuskia, millaista väkeä olivat sekä Tranemit että muut...

Mutta Maisa saisi hänet varmaankin ymmärtämään, ettei hän ollut ajatellut sitoa Kielsbergiä sillä tavoin -- -- -- Kaikkihan oli ollut leikkiä, mutta eilen illalla oli ollut niin ihmeellistä -- -- --

Oli varmaankin; parasta antaa hänen huomata, ettei hän ollut kuten kaikki muut...

-- Päivällisen jälkeen tuli Ovidia ja pisti hopeanuolensa ja koristeensa lipaston laatikkoon...

Ei sopinut johdattaa ketään kiusaukseen, taikka muuten saattoi se mennä saman tien kuin heidän kuudes hopeahaarukkansa...

Lizzy kävi yhtämittaa Maisan huoneessa samettia katsomassa, hänen piti lukea maanantaipäivän läksyjä.

"Ovidia sanoo, että hän mielellään auttaisi teitä, Maisa, sekä nyt iltapäivällä että maanantaina", tuli rouva sanomaan. -- "Tahtoisimme niin kernaasti saada kaikki pian valmiiksi, -- sillä olemme kuin vangittuja niin kauan kuin meillä on täällä joku istumassa -- -- Mutta tämä kevättakkihan ei viene paljoa aikaa, niin että se varmaankin valmistuu maanantai-illaksi, -- kun saatte apuakin --"

-- Tuon tytärten avun tunsi Maisa niin sanomattoman hyvin! Pitäisi vain kiirehtiä -- --

"Olkaa hyvä ja muistakaa koota kaikki pienet kangaskappaleet Lizzyn takkia varten, Maisa."

"Eikös hän sitten neulo myöskin minulle, äiti?" sanoi Lizzy joka makasi vatsallaan sohvalla nojaten kyynärpäihinsä ja tirkistellen kirjaan.

"Olkaamme tyytyväisiä, kun saamme tällä kertaa tämänkin takin valmiiksi", arveli Maisa.

"Eikö minun? -- Etpä uskalla olla neulomatta sitä, jos äiti sanoo niin, muuten et milloinkaan enää saa työtä täällä."

Fina tuli sisään heiluttaen ilmassa kastikkeista hopeahaarukkaa.

"Haarukka!"... kuului kuorossa kolmiäänisesti.

"Enkös löytänyt sitä keskeltä hyytynyttä vasikanviilokkikastiketta, joka minun piti keittää huomiseksi!"

"Miten hullunkurista!"...

"Se oli kaikessa rauhassa kastikkeessa, sillaikaa kun me etsimme ja etsimme..."

"Tiesinhän, että se löytyisi jälleen", -- sanoi rouva varmana asiasta.

"Pyh, -- luulenpa, että Fina itse on ottanut sillä itselleen palasen viilokkia ja unohtanut sen siihen, -- sillä siinähän oli lusikka meidän syödessämme sitä", -- huusi Lizzy sohvalta.

Maisaakin huvitti asia. -- Oikeastaan pitäisi kaapata mukaansa sekä kangasta että vuoria ja silkkiä ja lankoja... täällähän kuitenkin joutui aina epäilyksen alaiseksi!... Kun hän talvella neuloi täällä, oli suuri touhu silkkirullasta, jonka Ovidia aivan varmasti sanoi asettaneensa Maisan pöydälle ja jonka hän sitten löysi jälleen toisen leninkinsä taskusta. Hän oli ottanut sen yltään ja ripustanut kaappiin. -- -- --

* * * * *

Maisa lepäsi tarpeekseen sunnuntai-aamuna, siksi kunnes leipämummo oli käynyt talossa ja matami Dörum oli lähettänyt kuuromykkä Dorthean tuomaan ruisleipää. Kahvi oli kiehumassa uunissa hänen peseytyessään ja kammatessaan sekä oman tukkansa että Dorthean tukan.

Kuuromykkä iloitsi aina saadessaan sunnuntaiaamuisin olla hetken aikaa Maisan luona ja auttaa häntä jollakin tavoin: harjata ja puhdistaa hänen hameenhelmojaan, kiilloittaa kenkiä, lakaista lattiata ja siivota huonetta, tai vain katsella, kun Maisa parsi ja korjaili; -- oli aina aivan yllinkyllin sellaista työtä pyhäpäiviksi...

Martha Mo ei pessyt hyvin...

Maisa seisoi ja katseli vaatteita. --

Jollei hän olisi tuntenut Martha Mota niiltä ajoilta asti, jolloin he asuivat Hammersborgissa, olisi hän mieluummin antanut Jensenin muorin pestä vaatteensa.

Maisa olisi varmaankin voinut aivan hyvin eilen illalla tulla kotiin samaan aikaan kuin tavallisestikin, -- varmaankaan ei hän olisi tavannut ketään...

Maisa olisi kernaasti tahtonut tietää, oliko Kielsberg odotellut häntä...

Voi taivas, miten hauskaa, jos hän pääsisi teatteriin tänä iltana!

Hän menee katsomaan ilmoituksista, mitä tänään näytellään; -- Kielsberg varmaankin menee sinne...

Vaatteittensa puolesta saattaisi Maisa hyvin mennä nyt, piti vain ottaa sadetakki yltä sisällä. Oli kyllä ikävää kulkea siinä iltaisin, -- hän ei ollut koskaan viihtynyt siinä, ei tuntenut itseään sieväksi ja sulavaksi siinä, ja sehän oli vaatekappale, jota kaikki käyttivät ennenkuin saivat uudet kevätpukunsa valmiiksi.

Voisikohan parhaista kappaleista saada vielä päällystakin?...

Maisa käänteli ja tutkiskeli ja tarkasteli tuota jotenkin kulunutta sadetakkia, -- se oli kyllä täysivillaa, kannatti aina ostaa hyvää kangasta! Jos hän tekisi työtä koko seuraavan sunnuntain, voisi hän kyllä saada sen samana päivänä valmiiksi.

Ei, mieluummin valvoisi hän parina kolmena iltana kahvipannun ääressä, niin saisi hän sen valmiiksi sunnuntaiksi, jos sitä ehkä tarvittaisiin silloin --

Niin hän tekisikin -- ottaisi mukaansa Ovidia Kalnaesin takin mallit huomenillalla ja leikkaisi ja ompelisi sen kädenkäänteessä. Kunhan vain nuo virttyneet ja kuluneet paikat saisi peittymään...

Nuo päällystakit, joita nykyään käytetään, ovat sangen sieviä -- laajanpuoleiset hihat ja suuret taskunkäänteet sivuilla --

Kielsberg saisi nyt nähdä Maisan aivan toisin puettuna heidän tavatessaan... Ja hänhän voi käyttää sateenvarjoa sadeilmalla...

Mutta hänen hansikkaitaan ei todellakaan kohta voinut enää käyttää, -- vaikka Maisa ei milloinkaan pannut niitä käteensä ennenkuin tullessaan Siltakadulle iltaisin... Joka aamu täytyi hänen paikata jotakuta sormea ennen lähtöään; -- hansikkaat ovat kuitenkin pääasia, varsinkin näin keväällä, kun on valoisaa! Hienoinkaan puku ei näytä miltään, jos käsineet ovat huonot...

Niin, hänen täytyi sunnuntaiksi saada pari uusia, jotka sopivat takin väriin -- niin kalliita kuin ne olivatkin... Martta Mo sai odottaa hiukan pesupalkkaansa.

Olisi voinut säästää monta killinkiä, jos olisi ollut syömättä sunnuntaina päivällistä Dörumilla, -- kahvi ja voileipä olisi hyvin välttänyt -- olihan hän koko viikon niin hyvällä ruualla. Mutta Dörumin matamikaan ei varmaan tahtonut kadottaa sitä ansiotaan -- --

Kielsberg oli heidän viimeksi tavatessaan väittänyt, että Maisan hiukset olivat punertavat... Theodora Brandt käytti lyijykampaa saadakseen tuon punaisen vivahduksen häviämään; Maisa olisi myöskin halunnut ostaa itselleen sellaisen --

Kielsberg kulki luultavasti nyt aamupäivällä sairashuoneella eikä varmaankaan tullut kotiin ennenkuin kolmen aikaan, syötyään päivällisen kaupungilla.

Olikohan hän eilen illalla odotellut häntä?

Niin, joka tapauksessa ottaisi Maisa takin ylleen ja lähtisi kävelemään iltapäivällä -- -- --

-- Elling tuli Dörumeille Maisan istuessa siellä päivällisen jälkeen, -- hän toivoi nyt saavansa oman työpajan ja hän istui ja jutteli ja neuvotteli vanhan Dörumin kanssa: -- mutta Maisa huomasi kyllä, että oli kysymys hänestäkin! Oli aivankuin Dörum ja matami ja Elling olisivat sopineet keskenään jostakin -- -- Eipä Maisa osoittanut innostusta, niin kunnollinen ja hyvä nuorukainen kuin Elling muuten olikin, -- eikä rumakaan... Mutta puhui aina vain tuosta ikuisesta nahasta! -- --

Ja siitä, mitä hän yritti puhua Maisan kanssa, oli myöskin sangen vähän iloa:

... Lähtisikö hän iltapäivällä kävelemään ja katselemaan jäätä, joka oli lähtemäisillään satamasta?

Ei kiitos, hän oli koko eilispäivän katsellut jäätä kreivi Wedelin torin varrelta.

Elling istui ja katseli kuin naulattuna häneen mustilla, lempeillä silmillään, niin että hän tunsi olevansa sekä hämillään että lopuksi vihoissaankin, vastasi aivan lyhyesti ja nousi lopuksi ja istui ikkunan pieleen... Nyt saattoi Kielsberg pian tulla kotiin...

... "Ei ollut saatavissa muuta anturanahkaa, joka kelpaisi, kuin ulkolaista, ja sitten, nähkääs, se tulee varsin kalliiksi --"

"Ehei, ei ole sellaisia eläimiä Norjassa", -- puheltiin sisässä --

"Siellä kulmassa on koko kadun paras paikka, jos aikoo perustaa oman työpajan -- ja kaksi pientä kaunista huonetta..."

Maisa tunsi, että tämä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen -- hän nykäisi tuolia ja kääntyi ikkunaan päin...

Nyt Kielsberg tuli... Varmaankin sairashuoneelta, sillä hänellä oli kirjoja kädessä -- ja paperia ja sanomalehtiä sivutaskussa. Hän varmaankin kirjoittaisi iltapäivällä siksi kunnes ehkä menisi teatteriin... Kuinka hän kiirehti! -- hän oli siis oppinut tuntemaan laudat talon pihalla... Varmaankin mietti hän jotakin... parilla harppauksella ylös rappuja... Nyt pisti maalarimestari vaalean päänsä ovesta sisään --

"Kas niin, tule sisään, -- niin pelaamme korttia", sanoi Dörum, joka istui pöydän ääressä ja veti haikuja nousematta paikaltaan.

"Keittiössä on kyllä valkea uunissa, niin että voin asettaa kahvin kiehumaan, Jörstad", arveli matami.

Dörum nousi ja otti korttipakan esiin kaapista. Hän laski hitaasti kortit paksulla peukalollaan, -- aivan oikein, viisikymmentäkaksi korttia.

"Ja kuinka voi kummilapseni, maalarimestari?" kyseli Maisa, -- joka oli yht'äkkiä vilkastunut istuessaan ikkunan ääressä.

"Oh, hän voi nyt varsin hyvin, kun voimme asettaa hänet auringon puoleiselle seinälle päivisin."

"Pian kuivuvat sekä kadut että piha nyt", sanoi Dörum. -- "On ihanaa, että kevät vihdoinkin tuli..."

Korttipeli alkoi punaiseksimaalatulla pöydällä ja Dorthea seisoi ja seurasi sitä tarkkaavin silmin.

"Satayksi!" sanoi Dörum.

"Satayksi!" maalarimestari löi valtin pöytään seuraavalla kerralla ja pani piipun pois.

"Satayksi on kyllä mennyt ohitsenne, Elling", ilveili Maisa; hän oli aivan erinomaisen hyvällä tuulella. -- "Ette saa kadottaa rohkeuttanne --"

Ellingin silmät loistivat, -- varmastikaan ei hän ollut niitä, jotka antautuivat ensimäisestä iskusta...

Dörumin peukalo hieroi vaivaloisesti kortin toisensa perästä rasvaisesta korttipakasta. -- "Niitä pitänee hiukan auttaa", -- hän meni ja otti tuhkaa uunista ja sirotti niiden väliin... "Kas niin, nyt se käy --"

Nyrkit paukkuivat pöytään. -- "Valtti!... Patasotamies... Satayksi!..."

Siellä pelattiin intohimoisesti, mutta kiirehtimättä.

"Kaksi mestaria yhtä kisälliä vastaan!" -- ärsytti Maisa Ellingiä.

"Ei varmaankaan kestä kauan ennenkuin hänestäkin tulee mestari", vastasi Dörumin matami, joka tuli sisään tuoden kahvia...

Viiden aikaan kiitti Maisa puolestaan, hän tahtoi mennä hetkeksi kävelemään; -- hän oli nyt varma Ellingistä, joka oli syventynyt kortteihin. -- -- --

-- No, aurinko oli paistanut aimo tavalla kaduille tänään, oli kuivaa pitkät matkat katukäytävillä ja keskellä katua myöskin...

Tuonne kivitalon seinälle oli liimattu teatteri-ilmoitus; mutta hän ei tahtonut seisoa tarkastamassa sitä leipuri Bergin tai Sundbyn ikkunoitten näkyvissä; Kielsbergkin saattaisi kesken kaiken tulla portista.

Maisan täytyi tehdä aivan samoin kuin tämänkin, pitää varansa, jotta pääsi puikahtamaan aivan ikkunoitten alitse seinän viertä myöten, niin ettei Sundbyn neiti Tönsetin pistäisi päähän tulla kävelemään hänen kanssaan.

Sillalla seisoi koko joukko ihmisiä, jotka eivät varmaankaan tienneet, miten viettää sunnuntai-iltapäivänsä ja senvuoksi kävelivät edestakaisin ja katselivat jäälauttoja, jotka liikkuivat alaspäin virtaa pitkin. Hiiliproomujen ympärillä lainehti vesi jo aivan vapaana ja jäälohkareet sulivat kuin märät sokeripalat...

Maisa tiesi kyllä, että ilmoitus olisi tuolla kulmassa... Hän katsoi varovasti ympärilleen ensin --

Kappaleen nimen näki jo kaukaa, mutta Maisan täytyi tarkastaa lähemmältä ilmoitusta nähdäkseen, esiintyivätkö ne kaksi, jotka olivat esittäneet Gunlaugin ja Endren osia, myöskin tänä iltana --

Hän kävelisi hiukan nähdäkseen teatteriin menijät.

Oli suloista kulkea kaduilla niihin aikoihin päivästä, jolloin tavallisesti piti olla työssä. Vanha kuritushuone, jonka ohi hän joka päivä kulki, oli siinä niin suurena ja synkkänä ränstyneine, kaltevine kattoineen. Maisa ei ollut milloinkaan ennen huomannut, että se oli noin kalteva, vaikkakin hän joskus oli ollut tarkastajan luona ompelemassa... Ja sitten nahkuri Onsrudin kyltti häränpäineen, joka riippui katukäytävän yläpuolella... Vasta sen kohdalle päästyään saattoi hän aina aamuisin nähdä, kuinka paljon kello vielä oli vailla kahdeksan, kellon viisarin mukaan piti hänen sitten joko kiiruhtaa tai hiljentää vauhtia...

Ja tuolla ylhäällä hienossa apteekissa oli varmaankin ollut päivälliskutsut, siellä oli niin paljon juhlapukuisia ihmisiä ikkunoissa. -- Kerran oli häntä pyydetty sinne ompelemaan; mutta sattui niin onnettomasti, että hän oli luvannut mennä muualle --

Ei ollut aivan vielä teatteriinmenoaikakaan, eikä hän oikein tiennyt, mitä tehdä niin kauan; -- täytyi varmaankin taas kävellä hiukan ja katsella ympärilleen.

Torilla ei ollut kellonvaihtajia, kuten tavallisesti, seisomassa lyhtytolpan luona sunnuntai-iltapäivisin... Nyt oli aivan autiota ja hiljaista, siistiä ja tyhjää. Kas, rekikelin aika oli jo ohi -- vain vaunuja koko rivi...

Mutta lähempänä linnaa ja pitkin Itäkatua oli katukäytävä täynnä kansaa, ihmisiä, jotka olivat olleet ulkona nauttimassa kauniista ilmasta ja kääntyneet jälleen kotiin... Kaikkein hienoimmat eivät olleet ulkona sunnuntaisin, he istuivat kotona, suku kokoontuneena heidän ympärilleen...

Ulkona alkoi kylmetä nyt jälleen iltapuolella...

Maisa saattoi hyvin kulkea vielä pienen matkan alaspäin, sitten hän käännyttyään takaisin tulisi ikäänkuin vasten koko virtaa, ihmisiä, jotka aikoivat teatteriin.

Oli hauska katsella kreivi Wedelin toria näin sunnuntaisin, kun ei ollut muuta tekemistä siellä kuin maleksia mukavasti ohi; -- huomenaamulla aikaisin oli jälleen mentävä Kalnaeseille valmistamaan Ovidian takkia.

Maisa käveli jälleen linnan ympäri ja päätti mennä kotiin teatterin ohi.

Jotkut, jotka olivat viimeisen kerran yrittäneet luistella, tulivat nyt pois luistimineen, ja ulkona railossa pyrki mustaa savua suitseva hinaajahöyrylaiva jääpalasten seassa eteenpäin.

Oli jo hämärää, kaasulyhtyjä oli jo alettu sytyttää Maisan tullessa jälleen teatterin luo; -- saattoi kyllä aivan huomaamattomana kulkea ohi siitä --

Hän käveli yli piiskauspaikan köyhäinhuonetta kohti ja jälleen takaisin. Maisa ei tahtonut kulkea varsin läheltä teatteria ihmisten tunkeutuessa sisään; -- mutta hän ei voinut olla muistelematta edellistä kertaa...

Kulkiessaan hitaasti katua eteenpäin piti hän silmänsä auki voidakseen välttää likinäköisen ylioppilas Kielsbergin ja väistyä tämän nähdessään. Teatteriinmenijöitä kiiruhti puhellen hänen ohitseen, -- jotkut teatteripäähineissä, -- ja vaunu toisensa perästä ajoi kai myöskin sinne. --

Kadut tyhjenivät tyhjenemistään, mitä pitemmälle hän kulki...

Maisa jäi hiukan epätietoisena seisomaan katsellen ympärilleen ennen kotiinmenoaan, kun hän yhtäkkiä kuuli takanaan sanottavan:

"Hyvää iltaa, neiti, -- oletteko ulkona kävelemässä?"

Anton Tranem siinä oli. Mutta ääni kuulosti niin kummalliselta, että Maisa lyhyesti vastasi tervehdykseen ja kiiruhti pois.

Vähän sen jälkeen meni hän viistoon yli kadun toiselle puolen. -- Tuon ilkimyksen käytös suututti häntä.

Maisa kiiruhti poispäin. Parasta mennä kotiin ja panna maata.

Tavallisesti hän viikolla iloitsi suuresti seuraavasta pyhäpäivästä; -- mutta oikeastaan ei hänellä ollut koskaan mitään hauskaa sunnuntaisin; arkipäivät olivat miltei paremmat, niin paljon kuin pitikin rehkiä ja ponnistella.

Mutta olisihan hän kenties voinut olla teatterissa tänä iltana, jos vain olisi tahtonut.

-- Olipa hyvä, että Elling oli poissa Maisan tullessa kotiin. Dörumit istuivat nyt yksinään ja söivät lampunvalossa illallistaan.

Maisan piti juuri pistää päänsä ovesta sisään ilmoittaakseen tulleensa kotiin, kun Dörumin matami tuli häntä vastaan joku vaatekappale käsivarrellaan...

Rouva Thorsenin Tilla oli käynyt siellä tunti sitten tuoden tämän päällystakin, -- ylioppilas oli käskenyt tätä pyytämään ystävällisesti, että ompelijatar korjaisi sitä. -- Vuori oli kokonaan irtaantunut toisesta hihasta. Mutta ylioppilaan täytyisi saada se takaisin aamulla varhain, hänen piti mennä sairashuoneelle, -- ehkä Tilla saisi hakea sen ennen sitä. -- Tillan piti pyytää oikein kauniisti, sillä ylioppilas tiesi kyllä, ettei neiti Jons tavallisesti tehnyt sellaisia töitä, mutta hän oli joutunut niin ymmälle takkinsa suhteen...

"Sellaiset poikaparat, jotka asuvat täällä kaupungissa vuokralla, kuluttavat suorastaan vaatteensa repaleiksi. Heillä ei ole ketään, joka huolehtisi niistä!" -- sanoi Dörumin matami myötätunnolla. -- "Heille on kyllä varmaankin aina korjattu kaikki kotona."

Maisa piti päällystakkia kädessään ja käänsi sitä päivänvaloa kohti; -- hän koetti parhaansa mukaan salata Dörumin matamilta iloaan.

"Jollei muuta korjattavaa ole kuin vuori ja napinlävet, niin --"

Matami oli ryhtymäisillään tarkastamaan lähemmin takkia, mutta Maisa ei päästänyt sitä käsistään.

"Parasta on, että kiiruhdan heti aloittamaan työn, jotta se valmistuisi ajoissa."

Maisaa olisi suuresti haluttanut nauraa ääneen, kun hän kiiruhti rappuja ylös ja sytytti lampun, -- kokonainen naurutulva oli purkautumaisillaan... Ei uskoisi, millainen velikulta tuo Kielsberg oli!...

Maisa tarkasteli takkia hyvän aikaa hartaasti ja myötätuntoisesti ennenkuin varsinaisesti ryhtyi ompelemaan... Napinrei'istä tulisi kyllä hyvä -- ylimäisessä repeytymässä näkyi tosiaankin vaalea säkkikangas; Maisa olikin niin usein nähnyt sen pistävän esiin yläpuolella sileätä luunappia, joka riippui ja roikkui langan varassa. -- Niin, nyt se ainakin neulottaisiin lujasti kiinni!...

Ja helmapuolen vuori... taskut repeytyneet... reikiä kummassakin! --

Miten mielellään Maisa olisikaan uusinut kaikki...

Hän veti lipaston laatikot auki etsiäkseen vuorikangaspalasia. -- Olisipa vain neiti Jensenin puoti nyt ollut auki...

Mutta hän käyttää kaikki palaset, mitä vain löytäisi... Dörumin matami oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei ollut ketään, joka olisi auttanut häntä ja huolehtinut hänen vaatteistaan... Eikä hänellä enää ollut omaisiakaan siellä kaukana Nordlandissa, niin oli hän kerran itse sanonut... ja kertonut myöskin, että ne viisisataa taalaria, jotka hän oli saanut isänsä perintöä, -- tämä oli myöskin ollut lääkärinä siellä pohjoisessa, -- olivat jo kauan sitten huvenneet olemattomiin. -- --

Mutta tämähän oli oikein hyvää kangasta --

Kunpa Maisalla vielä olisi nappeja ja päärmäysnauhaa myöskin!

Kielsbergin täytyisi lähettää takkinsa uudelleen Maisalle joskus toiste -- ja pyytää yhtä kohteliaasti. -- Varjelkoon, millainen velikulta!...

Hän pudisti ja käänteli takkia; siinä oli tupakantuhkaa ja muuta roskaa, joka piti ensin karistella pois.

Maisa työskenteli iltamyöhään pienen lampun ääressä ratkoen ja ommellen uusia kappaleita vuoriin...

Tuntui, että Kielsberg poltti tupakkaa; -- Maisa istui ja nautti tupakanhajusta... -- Kielsberg vietti varmaankin päivänsä lukien ja kirjoittaen ja polttaen tupakkaa...

Miekkoinen, jolla nyt olisi hiukan hienoa samettia kaulukseen. -- Ovidia Kalnaes olisi kyllä pitänyt minua silmällä, jos olisi osannut aavistaa, että tarvitsisin sitä! -- Ja haarukka, joka oli viilokissa, nauroi hän, kaikki on siellä yhtä samaa viilokkia -- Fina ja koko talo.

Hän aikoi nyt mennä alas, ennenkuin Dörumin matami panisi maata, pyytämään saada lainata silitysrautaa.

Maisa tiesi kyllä, että se oli ruostunut, mutta -- Oven täytyi jäädä auki, jotta pimeissä rapuissa näkisi kulkea...

Kyllä, silitysrautaa saa kyllä käyttää, matami puhdistaisi sen heti; hän soi niin mielellään, että Kielsberg saa takin kuntoon -- --

Matamin puhdistaessa rautaa istui Maisa ikkunanpielessä; -- siitä saattoi nähdä kauas aina Kielsbergin ikkunaan saakka...