Part 6

"Niin Gunlaugia. Aluksi näytti se pelkältä ilveilyltä, mutta lopulta se oli varsin vakava."

"Eniten itkin heidän sanoessaan toisilleen jäähyväisiä vankilassa", uskoi Arna.

"Varmaan on joskus elämässäkin voinut käydä samalla tapaa."

"Niin --, olen varma siitä. Kunhan vain..."

"Äiti", -- nauroi Signe ruokasalissa, "nyt tuolla toisessa huoneessa istutaan kaikessa ystävyydessä ja keskustellaan 'Kosinnasta' ja ollaan niin yksimielisiä, että se on vallan liikuttavaa."

"Niinpä niin, todentotta, se on hauskin kappale, minkä olen tänä talvena nähnyt."

"Anton nimitti sitä kehnoksi ryövärikappaleeksi, joka sopii vain kolmannen rivin yleisölle, ja niin se onkin."

"Niin, tytön olisi varmaankin pitänyt ottaa rikas Tronsen, silloin olisi varmaan mielestäsi ollut niinkuin olla pitääkin."

"Kappaleelta puuttuu omintakeisuutta ja todellista arvoa, ja sommitteluun nähden on siinä suuria virheitä, paras Arnaseni!"

"Mutta kuulkaas sitä sanatulvaa! -- Niinkö oli sanomalehdessä?"

"Se ei liikuta sinua... ymmärrän sen verran itsekin."

"Ahaa, -- siis herra Torp on sanonut niin! -- Niinpä meidän on oltava varuillamme ja sovitettava sanamme sen mukaan. Greta, kuuletkos, kappaleelta puuttuu -- niin, miten se nyt olikaan --".

"Olet varsin lapsellinen väitellessäsi tällä tavoin, Arna", sanoi rouva. "Onhan mahdollista, että kappale liikutti mieltäsi, mutta sinun ei sovi ryhtyä arvostelemaan sitä."

... "Niin, kun on jotakin hauskaa, niin täytyy sitä pitää ikävänä", mutisi Arna; -- "mutta jos vain on jotain hyvin ikävää, niin --"

"Niin, niin, rakas Arna. Se on kehno kolmannen rivin yleisön kappale, siitä ovat sekä lehdet että yleisö yhtä mieltä, -- oikein joutava kappale, yksinkertaista tunturiyleisöä varten."

"Varsin sopiva sinulle ja kaikille katonrajassa istuville", lisäsi Signe.

"Toivonpa, että teatterinjohtaja, jonka päähän voi pälkähtää antaa tilatuilla paikoilla istuvan perjantai-illan yleisön katsoa sellaista kappaletta, saa kuulla siitä julkisesti valitettavan sanomalehdessä", sanoi lempeästi täti Rask, kiiruhtaen Maisan huoneen läpi, -- oli jo aika ajatella kahvinkeittoa.

Huh, huh -- sitä ompelukonetta, joka oli suorastaan mahdoton tänään; se kulki ja pysähtyi, kulki ja pysähtyi lakkaamatta Maisan ommellessa poimua täytteeseen. Tiedänhän, että langan ja neulan numero on oikea; -- mutta on aivankuin koko kone olisi noiduttu.

"Kolmannen rivin yleisöä varten"... Maisa käänsi silmänsä ihmetellen kattoon kuten rouvakin oli tehnyt.

* * * * *

Maisa ei ollut hyvällä tuulella mennessään kotiinpäin illalla, -- Tranemilla oli tänään ollut niin sietämättömän ikävää...

"No, mihin te menette sitä kyytiä, neiti Jons. -- -- Hyvää iltaa!" tervehti Kielsberg, -- siinä hän nyt taas oli tänäkin iltana.

"Hyvää iltaa!"

"Näytättepä olevan pahalla tuulella, -- onko teillä vastoinkäymisiä, -- näyttääkö maailma mustalta nyt -- kuin muste?"

Maisa hymyili hiukan ja vilkaisi häneen, yhtä synkkänä kuitenkin mieleltään.

"No, mutta rakas ystävä, ovatko asiat nyt aivan huonosti. Oletteko suorastaan turmellut rouvan Tranemin leningin?"

"Voi, mitä te puhutte", huokasi hän. -- "Minä olen niin vihainen, niin vihainen, -- tänään on sitä kappaletta, jonka näimme eilen illalla, haukuttu aivan pahanpäiväisesti. Tranemilla sanottiin, että se on vain alhaisia ihmisiä, kolmannella rivillä istuvaa yleisöä varten... kappale, joka sopii vain näytettäväksi Young-torilla!..."

"Sanottiinko Tranemilla todellakin niin?"

"Aivan niin, ryövärijuttu kolmannen rivin yleisöä varten, ja paljon muuta yhtä kaunista! Voi ihan suuttua silmittömäksi heidän jaaritustaan kuunnellessaan... Ja he sanoivat, että koko kaupunki on samaa mieltä, niin on ollut lehdissäkin."

"Vai niin, vai on kaikissa lehdissäkin niin, -- vai niin, vai niin -- vai on kaikissa sillä tavoin." -- Kielsberg katseli miettien keppiään, jota hän heilutteli edessään tehden sillä kaikenlaisia kuvioita... "Vai ovat nuo Tranemit niin kovin hienoja -- vai niin -- ja heillä on kovin hienostunut maku... Mitäpä jos voisimme suututtaa sitä rouvaa hiukan."

"Koettakaa kuunnella, onko jonakin päivänä tästä kappaleesta heidän aamulehdessään, neiti Jons." -- --

* * * * *

-- Oli oikein hauska ommella Arnan leninkiä, se oli ikäänkuin vaikea tehtävä, joka piti osata ratkaista. Ja Maisa luulikin nyt keksineensä oikean kuosin, vaikka tuon suuriruutuisen kankaan leikkaaminen ei ollutkaan helppoa. Arna-neiti näyttäisi reippaalta ja komealta siinä jäällä kaitoine, lyhyine hameineen ja korkeine nappikenkineen.

Ja nyt, keskiviikko-aamuna, oli kaikki leikattu ja harsittu niin että ompelukoneella ompeleminen menisi kuin tanssi.

"Maisa, Maisa!" huusi Arna tullen sisästä sanomalehteä heiluttaen... "Voisitteko uskoa, mitä tässä on kirjoitettuna 'Kosinnasta' tänään. -- 'Näyttää olevan puolue tässä kaupungissa'", luki hän, -- "'joka välttämättömästi tahtoo arvostella juhlallisen vakavasti tätä viatonta kansanhuvinäytelmää. Esteetistä tunnetta on loukattu, teatterinjohtaja, joka uskaltaa tarjota sellaista hienosti sivistyneelle perjantai-illan yleisölle, pitäisi lievimmin sanoen todella pistää siihen kuoppaan, mistä nämä kaksi rakastavaista raukkaa niin suurella vaivalla pelastuvat. Tarvitsemme kansallisia näytelmäkappaleita, joissa on meidän omia kansalaisiamme, eikä meidän pitäisi näytellä vieraita; mutta tässä tulee esiin keikailu kaikessa surkeassa epävarmuudessaan siitä, mikä on hienoa ja mikä ei, ja toitottaa vaaraa ja tulipaloa! Me voimme kuitenkin tyynnyttää näitä huolestuneita sillä, että se osa meidän hienompaa yleisöämme, jonka sivistys on vanhempaa, ja jonka ei tarvitse ajatella aran nousukkaan tavoin, näkee aivan turvallisena ja tyytyväisenä alun sellaisiin kansannäytelmiin, joilla -- olkoonpa että niillä on puutteensakin -- kuitenkin näyttää olevan tarpeeksi terveitä ja hyviäkin puolia liikuttaakseen avonaisia ja teeskentelemättömiä luonteita.'"

Maisa löi käsiään yhteen ja punastui korviaan myöten.

"Kirjoitus on kyllä hirveän ilkeä", -- arveli Arna, -- "hirveän ilkeä, -- mutta muuten, niin -- se tekee hyvää Antonille ja Signelle ja herra Torpille myöskin. --"

Hän ryntäsi jälleen sisään.

Varjelkoon, tuossa suuressa sanomalehdessä! -- Eihän vain voinut tulla ilmi, että hänellä oli jotain sen asian kanssa tekemistä...

Maisan korvia kuumoitti, vaikka tuo kirjoitus ilahduttikin häntä, oli aivan kuin ilma olisi puhdistunut.

Voi taivas, -- ei suinkaan milloinkaan voinut tulla ilmi, että hänellä oli mitään asian kanssa tekemistä? -- Oli aivan kuin häntä olisi hiostanut...

Eihän toki --

-- Mutta eikös tosiaan Arna narrannut Antonia lukemaan sen kaikille ääneen sisällä salissa päivällisen jälkeen!

Kas, kuinka hän puhui kovaa, -- kaksinkertaisten ovien läpi saattoi erottaa hänen suuttuneen äänensä. Ja herra Torp kuului puhuvan hitaasti ja valituin sanoin, -- tuollaisessa ilveilyssä ei Maisa ollut milloinkaan ollut mukana.

Täti Rask liehui edestakaisin. Maisa tarkasti häntä salaa, hän näytti niin kummalliselta eikä myöskään tarttunut niin lempeästi ovenripaan kuin tavallisesti. -- Sepä oli oikein heille kerrankin...

-- Maisa oli aivan ahdistuksissaan ja peloissaan tullessaan aamuisin taloon, ennenkuin oli saanut tietää, oliko jotain lisää vielä sanomalehdissä.

Olipa siitä tottatosiaan syntynyt rytäkkä. Arna sanoi Theodorin ja muittenkin luulevan, että teatterinjohtaja itse oli sepittänyt artikkelin, hän oli muka tahtonut puolustaa kappaletta. -- Mutta nyt oli jo ikäänkuin rauhallisempaa, -- eikä hän voinut sanoa muuta kuin että hän iloitsi joka kerran heitä katsellessaan ja ajatellessaan koko tätä ilveilyä, hän olisi kernaasti nauranut sydämensä pohjasta.

Kielsberg oli kovin kysellyt rouvaa; kaikkein ilkeintä asiassa oli, että tuo kirjoitus oli ollut luettavana heidän hyvässä, vanhassa lehdessään, sanoi hän. Niin, saattoikohan olla toista samanlaista ihmistä tässä maailmassa...

Lauantai-iltana oli myöskin Signen leninki valmiina ja Maisa oli juuri koettamassa sitä tämän ylle, kun Anton tuli sisään ja alkoi lukea ääneen heille kaikille iltalehteä:

"Keskiviikkona pelästytti eräs mies hyvää kaupunkiamme ilmoittamalla, että täällä olisi suuri puolue, joka on kovasti paheksunut sitä, että 'Kosinta' on otettu esitettäväksi kaupungin teatterissa. Me ryhdyimme heti tutkimaan asiata ja voimme sanoa, että olemme rehellisesti kykymme mukaan nuuskineet uutisia saadaksemme tietoomme sellaista, mikä vivahtaisi siihen, että tuollaisen yleisen vastustuksen myrsky on nousemassa. Mutta ei sinnepäinkään, aivan hiljaista kaikkialla, -- ei edes mitään vastakkaista tuulenpuuskaa voi havaita. -- Hiukan banaali farssi -- siitä ovat kaikki yksimielisiä! Tuo arvostelija, joka toitotti niin mahtavasti sotatorveen, muistuttaa mielestämme pukkia, jonka tekee mieli puskea, mutta joka kaipaa sopivaa esinettä harjoitellakseen --"

"Kas niin, nyt on kaikki lopussa..." ajatteli Maisa, joka aivan alkoi vavista koetuksen kestäessä...

"Tiesinhän, että jotakin vastattaisiin sellaiseen yltiöpäiseen kirjoitukseen" -- pääsi rouvalta, jonka puoliavoimet silmät loistivat; hän ei hetkeksikään keskeyttänyt Signen leningin tarkastelua.

"No, hän saa nenälleen!" ylpeili Anton, -- "hän pitää kyllä varansa seuraavalla kerralla."

"Näetkös nyt, hyvä Arnaseni", puuttui Signe puheeseen katsoen pienillä silmillään tarkkaavasti peiliin, "siinä sanotaan nimenomaan kaikkien olevan yksimielisiä siitä, että se on banaali farssi."

"Ei, niin siinä ei ole, hiukan banaali on siinä vain."

"Tuo kirjoitushan on niin ylimielinen", huomautti neiti Rask, -- "lopultakin käy selville, kuka on sivistynyt."

"Se on hirveän -- hirveän hyvä kirjoitus", huudahti Anton. "Nythän hänestä olemme päässeet ja sen hän on varsin hyvin ansainnut!" --

Maisalla oli epämääräinen tunne jostakin, jonka seurauksia hän ei voinut edeltäpäin nähdä -- -- oli tulossa häväistysjuttu, josta riittäisi puheenaihettakoko kaupungille. Hän oli hyvin iloinen saatuaan rouvalta viikon palkkansa ja päästyään lähtemään kotiin.

Eikös nytkin vaan siinä seisonut Kielsberg ilmielävänä hänen kääntyessään kadunkulmassa; tämä oli varmaankin aivan vartavasten seisonut ja odotellut häntä.

"No, neiti, olemme kärsineet surullisen tappion tänään!" -- --

Tuon piti kuulua iloiselta; mutta Maisa kyllä huomasi tuon artikkelin loukanneen häntä.

"E-hei -- en ole niin hullu, että ryhtyisin taisteluun tuon kappaleen vuoksi", mumisi hän.

"Mutta he ovat nyt joka tapauksessa saaneet, mitä ovat ansainneetkin. Sillä osuin aivan oikeaan, näettekö; -- ja perheessä, missä ompelette, iskin kaikkiin yhdeksään... Varmaankin siellä iloitaan suuresti tänä iltana. Vai mitä? -- Rouvako? Eikö rouvan mielestä artikkeli ollut hirveän hyvä..."

Kielsberg oli raivoissaan, sen Maisa hyvin kuuli; hän kulki mumisten itsekseen.

"Saan lohduttaa itseäni sillä, että olen taittanut peitseni naisen vuoksi...", hymyili hän; -- "ja hyvä omatuntohan tuo keppiä. -- Sitä paitsi, kuten tiedätte, on hyvä saada vähän vaihtelua suruihinsa, -- samanlainen ei kelpaa aina."

"No, teillä nyt ei varmaankaan ole paljoakaan suruja, teillä, joka olette aina niin iloinen."

"Ei-i, nykyään ei ole muuta neuvoa kuin joko hirttäytyä tai ruveta kotiopettajaksi..."

Voi ystäväparkaa, oliko tällekin elämä niin vaikeata. Maisa lähestyi häntä jonkun verran nähdessään hänen nyt puhuvan totta.

"Se merkitsee, että useita vuosia menee hukkaan... ja olisin nyt voinut kenties taistella pari kolme vuotta eteenpäin. Minulle oli hiljattain suureksi lohdutukseksi muuan hammassärkyä poteva mies, joka alinomaa virkkoi: vain kestävyyttä, vain kestävyyttä! -- -- Nauratteko, neiti Jons?"

"Enpä tosiaan tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa." -- -- -- Maisa oli aivan liikutettu. -- "Ette kai tarkoita mitään tuolla ilkeällä puheellanne?"

"Ei, olkaa rauhassa, -- jos on joku, jota tahdon mahdollisimman kauan säästää, niin -- --; luulen kyllä, että tahtoisin nähdä monen muun ennen hirtettynä. -- Jokaisella on tehtävänsä, nähkääs, ja luulen, että taivas on aivan erikoisesti asettanut minut huolehtimaan siitä, että muuan Baard Kielsberg pääsee eteenpäin maailmassa.

"Ja niin täytyy taistella ja rehkiä ja koettaa ottaa asia sen iloisimmalta puolen."

Maa tuntui vajoavan Maisan alla; tuo oli ilkeätä iloa.

"Sanokaahan, neiti Jons, eikö mielestänne Tranemit tarvinneet hiukan läksytystä."

"Ky-yllä."

"Menkäämme pääasiaan, he ovat olleet masentuneita kauemminkin kuin puolen viikon ajan, -- ja te olette elänyt ja iloinnut niin kauan. Olkaamme tyytyväisiä kumpainenkin."

Nyt ei Maisa voinut vastata enää, sillä kyyneleet olivat tunkeutumaisillaan esiin.

"Ei suinkaan siinä mielestänne ole mitään liikuttavaa?... No, teidän kohtalonne on ommella muille -- toisten leninkejä, -- toisten suruja -- niin, silloinhan omat murheet unohtuvat --"

Kielsberg jätti nopeasti hyvästit.

... Tänään oli tapahtunut liian paljon -- sen tunsi Maisa päästyään kotiin huoneeseensa, -- hänen täytyi itkeä kelpo lailla.

Mutta ne eivät olleet pelkästään surunkyyneleitäkään...

IV.

Oli jo valoisaa nyt kevätpuolella, kaikki näkyi niin selvästi, -- kävi sääliksi, että Kielsbergin piti kulkea tuossa sinisessä, kuluneessa päällystakissaan, jonka toista taskua hän itse oli korjaillut, sen huomasi sekä ompeleesta että valkeasta langasta.

Oli toista viikkoa siitä, kun Maisa oli jutellut Kielsbergin kanssa, oli vain nähnyt häntä vilahdukselta tämän kulkiessa alakuloisena, kaulus pystyssä tuulisina ja koleina päivinä, ja keppi kainalossa. Sundbyn palvelijatar oli Maisalle kertonut kauppiaan uhanneen Kielsbergiä ulosotolla, koska tämä oli jättänyt puotilaskunsa maksamatta -- kunhan se vain ei tulisi rouva Thorsenin tietoon, muuten ahdistaisi tämä jälleen häntä maksamaan vuokransa!

Maisa olisi niin mielellään tahtonut korjata Kielsbergin takin reunat. Mutta oli pulmallista saada se sanotuksi hänelle. Sen täytyi tapahtua kuin leikillä, sillä Kielsberg ei varmaankaan tahtonut tunnustaa puutettaan.

Ja napinreiät olisivat sietäneet aivan perinpohjaisen korjauksen.

Hän oli ajatellut pyytää Tillaa esittämään sitä ikäänkuin itsestään, koska hän muka tiesi, että neiti Jons mielellään iltaisin korjaili vaatteita ja teki sen halvalla. Mutta -- silloinhan Kielsberg saattoi luulla, että Maisa teki sellaisia töitä kaikille talon sälleille. -- Eikä myöskään oikein sopinut ruveta tinkimään maksusta heidän tavatessaan illalla --

He tapasivat jälleen eräänä iltana Sundbyn puodissa, kun hän seisoa odotellen juustopakettia, jota juuri tehtiin; hän näytti olevan hyvissä väleissä talonväen kanssa.

"Kuulkaa, neiti Jons", virkkoi ylioppilas heidän tultuaan kadulle, -- "tuntuu varsin omituiselta olla jälleen sovussa velkojansa kanssa. Haluatteko tietää, mistä olen kulkenut näinä päivinä? Tuolta... aivan seinänviertä pitkin", -- hän näytti sinnepäin kepillään, -- "ja sangen läheltä ikkunoita päästäkseni huomaamatta ohi... Ja nyt -- annan tunteja norjankielen kirjoituksessa heidän molemmille pojilleen kaksi kertaa viikossa! -- Minä ajan heihin viisautta, ja he voita ja juustoa ja kahvia ja tupakkaa ja steariinikynttilöitä ja kaikenlaisia kalliita tavaroita minuun... Tietenkään ei saa olla liian suuria vaatimuksia. -- Mutta tyytyväisiä ollaan kuitenkin, kuten näette."

Hän puheli puhelemistaan.

"Olen varma, että kelpaisin jonkun aivan köyhän valtion raha-asiain ministeriksi. Sillä mitä lemmon taitoa tarvittaisiin, jos rahaa olisi; -- minä voin keksiä keinoja, näettekö..."

Hän oli iloinen kuin poikanulikka. Varmaankin oli hänen helppo olla saatuaan maksunsa suoritetuksi Sundbylle.

Illat olivat niin valoisat, ettei Maisa lainkaan olisi tahtonut seista kauan juttelemassa Kielsbergin kanssa ja sen vuoksi hän yht'äkkiä sanoi nauraen:

"Niin, kun kerran olette tullut niin rikkaaksi, niin olisi parasta, että lähettäisitte Tillan tuomaan päällystakkinne hetkeksi minulle; -- oikealle räätälille siinä ei varmaankaan ole työtä; -- on vain tehtävä sellaisia pikku korjauksia, jotka tavallisesti tehdään kotona."

Hän tarkasteli itseään hiukan hämillään:

"Tässä takissa on hirveitä vikoja. Oikea räätälitohtori varmaankin pudistaisi päätään sen nähdessään. Diagnosi on vaikea..."

"Niin, niin, senpä vuoksi voittekin tyytyä minun puoskaroimiseeni; -- siitä tulisi kyllä varsin hieno", nauroi hän jälleen.

"Ette suinkaan nyt vain tahtone maksaa tuota teatteripilettiänne, neiti Jons?" -- sanoi hän yht'äkkiä uhitellen.

Kas niin, nyt Maisa oli kiikissä! -- "Otan mielelläni vastaan useamminkin pilettejä", vastasi hän pakotetun iloisesti, -- "oli tosiaankin niin paljon huvia ensimäisellä kerralla."

"Olette kiltein nainen, minkä olen milloinkaan tuntenut, Maisa! -- -- Ja miten te katsotte toista silmiin. Siinä ilmenee latentti sielu... samanlainen kuin... samanlainen kuin kokospähkinän sydän. -- Niin, se onkin juuri sitä --" Kielsberg seurasi vielä Maisaa tämän kiiruhtaessa portista sisään, -- "mutta teissä on jotakin kuuman etelän kokospähkinää, -- on vain ollut meressä ja hiukan vaalentunut vedessä..."

Maisan korvia kuumoitti, hän ei tiennyt enää, mitä toinen tarkoitti.

Hän ymmärsi nyt, että hänen täytyi olla varuillaan.

Mutta oli todellakin ollut hauskaa tavata Kielsberg nyt jälleen, kun tätä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan. Hän oli niin monipuolinen, että Maisa aina johtui ajattelemaan häntä -- -- monestikin hän oli aivan kuin lapsi...

Lapsiko hän, joka saattoi tunkeutua toisen sisimpään! --

* * * * *

Tätäkin hän hautoi mielessään ja aprikoi seuraavana päivänä kaiken melun keskellä toimistopäällikkö Kalnaesin luona kreivi Wedelin torin varrella. Rouva ja tytär vetivät auki laatikoita ja työnsivät ne jälleen kiinni, siirsivät astiakaappia ja katselivat kaikkien huonekalujen taakse, nostivat mattoja ja kaivoivat jouhisohvia, etsivät ja etsivät, eikä kukaan tahtonut oikein sanoa, mitä he etsivät.

Maisa ei liioin viitsinyt kysellä ennenkuin joku heistä itsestään sanoisi sen, -- hän saisi kyllä aikanaan kuulla siitä, -- näytti siltä kuin he ensiksi tahtoisivat olla varmoja, että kaivattu esine todella oli poissa tällä kertaa. -- Sillä kun kätkettiin ja unohdettiin ja siivottiin sillä lailla kuin tässä talossa, niin --

Hän istui ja kuunteli kuinka höyrylaiva toisensa jälkeen puhalsi alhaalla sillan luona. Liike oli jälleen alkanut, jää oli lähtemäisillään, ja paljon ihmisiä liikkui näillä tienoin.

Hänen täytyi kerta toisensa perästä vetäytyä verhojen taakse; tämä kuultavan kirkas ilma aivan koski silmiin...

Hänen ja Kielsbergin välille oli tullut jotain niin ihmeellistä... Kielsberghän oli jo ruvennut kertomaan hänelle kaikki asiansa...

Hänessä oli ikäänkuin monta eri luontoa. Niin, hänessä oli kyllä paljon, mikä...

Mutta Maisan täytyisi välttää haaveiluja ja myöskin varoa, ettei Kielsbergkään erehtyisi hänen suhteensa. Hänenlaisellaanhan ei ollut vakavia aikomuksia, niinhän matami Rasmussen oli sanonut, -- ja se oli kyllä totta --

Mutta tuttavuus saattoi kai jäädä silleen; -- sen täytyi jäädä -- -- Maisa voisi varmaankin korjata joskus hänen vaatteitansa ja jutella hänen kanssaan kaikessa ystävyydessä...

"Ei, nyt ei kannata enää hakea sitä!" -- sanoi rouva Kalnaes tullessaan sisään -- ollen vielä aamupuvussa, hän ja palvelija ja Ovidia olivat lopuksi vetäneet esiin kaapin penkoakseen sen läpi, -- "kuudesta täysihopeaisesta haarukastamme on yksi poissa -- voitko ajatella mitään kummempaa, Ovidia?... Se on muuten varsin merkillistä..."

Maisa kohotti katseensa -- tuon "merkillistä"-sanan vuoksi -- mitähän se lieneekään tarkoittanut --

Rouva ryhtyi tutkimaan Ovidian kevättakiksi aiotussa sametissa olevia liiduttuja viivoja; hän oli hyvin jäykkä. -- "Luulen, että otamme tuollaisen kauluksen, neiti Jons, -- numero kolme muotilehdessä, -- ja vinot taskut, paksut koristenauhat -- niinkuin tuossa...

"Oletko aukaissut myöskin toisen astiakaapin laatikon, Ovidia, -- olisihan se voinut joutua lautasliinojen taakse."

Ovidia käänteli ja väänteli avainta. "Sekin on aina umpilukossa, -- vain hopealaatikon annetaan olla avonaisena tässä talossa... No, nyt se aukesi!"

Maisa oli istunut täällä ruokasalissa eilenkin, ja harmitellut, että tuo hopealaatikko oli ollut auki, -- siinä oli niin paljon muutakin, sekä lankoja että kanavatöitä ja nypläysvehkeitä -- kaikki sikin sokin --

"Sehän on kokonaan käsittämätöntä", huokasi rouva -- "ja Finallahan oli ne kaikki, kun hän pesi niitä eilen..."

Maisa tunsi, että nyt oli kysymys hänestä. Oli kuin olisivat Ovidian pitkät rotankasvot tahtoneet pujottautua hänen taskuunsa etsimään. Hän koetti olla, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hän tunsi itse sekä punastuvansa että jäykistyvänsä. Jollei se hopeahaarukka löytyisi, niin --

"Onhan se voinut joutua jonnekin ja saattaahan se jälleen löytyäkin, kun kokonaan lakkaamme etsimästä sitä" -- arveli rouva.

Ja Maisa ymmärsi varsin hyvin, mitä rouva tarkoitti, -- jos hän oli ottanut sen, niin hän saisi tilaisuuden jättää sen takaisin paikoilleen.

"Niin, en edes tahdo puhua siitä mitään Kalnaesille, ennenkuin näemme, ettei sitä löydy..."

Maisa kiehui harmista ja hän ompeli varsin kiihtyneenä.

"Tiedätkö, mihin panimme koristukset ja napit, kun tulimme eilen kotiin, Ovidia? -- Nehän olivat kankaan mukana --"

"Etkö sinä ottanut niitä, äiti?" --

"Kyllä, odotas -- piilotin ne makuuhuoneeseen nurkkahyllylle seinäverhon taakse."

"Mitä pidätte tästä silkkivuorista, Maisa?" -- kysyi rouva jälleen... "Sanon suoraan, että aioin ensiksi ratkoa vanhan silkkileninkini, -- mutta sitten huomasimme tämän kankaan Falkenbergilla -- sehän ikäänkuin välkähtelee. Kun meillä nyt kerran oli niin hienoa samettia, niin ei kannattanut kitsastella vuorin suhteen ja käyttää vanhaa."

"Ei, sillä sitä nuuskitaan ja tarkastetaan kyllä takkia riisuttaessa", lisäsi Ovidia.

Niin, nyt oli jälleen hopeahaarukka unohdettu --

"Voitte uskoa, että se on maksanut, Maisa!" --

"Niin, mihin hintaan se nyt nousikaan, -- vuori ja koristeet ja kaikki -- muistatko, Ovidia? -- Samettihan yksistään maksoi jo kuusitoista taalaria, -- se oli viimeinen jäännöspalanen; -- ja sen vuoksi alennettiin sen hintaa! -- Mutta niin" -- hän laski -- "eikös se noussut kahdeksaantoista taalariin ja --"

"Enemmänhän se maksoi", sanoi Ovidia painokkaasti; hän katsoi tarkoittavasti äitiä.

"Mene hakemaan lasku takintaskustani."

"Kaksikymmentäyksi taalaria kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä... Niin, näettekö, sametista ei alennettukaan niin paljoa kuin luulin."

Maisa huomasi kyllä, että kankaan olisi saanut tuolla halvemmalla hinnalla ainoastaan käteismaksulla.

Nyt tuli Lizzy kotiin koulusta. Hänen täytyi saada hiukan voileipää ja maitoa voidakseen odottaa päivälliseen saakka kello kolmeen, jolloin isä tulisi kotiin lähetystöstä.

"No, miten sinun on käynyt koulussa?" kysyi Ovidia.

Lizzy oli jo samettisen kevättäkin ääressä... "Kuinka kaunista, -- siitä tulee erinomainen...

"Miten minun on käynyt? -- Sain luonnollisesti nelosen saksassa, kun et tahtonut auttaa minua, niin --"

"Minähän olin poissa kotoa eilen illalla."

"Oh, ei se tee mitään... ei, ei", -- hän silitti samettia kädellään... "Äiti, enkö voisi saada samettista kaulusta jäännöspalasista."

"Voit kyllä, lapseni."

"Tuo tytöntyllerö huomaa kyllä, mikä näyttää kauniilta", huomautti Ovidia iskien silmää toisille.

"Ja ehkä taskuihin ja hihankäänteisiin myöskin?"

"Saat kyllä, lapseni!"

"Hän huomaa nyt jo melkein liiaksi olevansa kaunis", sanoi Ovidia sisaren mentyä syömään välipalaansa. "Häntä ei mitenkään saa palmikoimaan kiharaista tukkaansa, vaikka se on niin kiusallinen noin auki riippuvana. Se pikku noita näkee kyllä, miten se pukee häntä!"

Lizzy oli jälleen sametin luona samalla syöden ja juoden maitoa.

"Et saa puhua siitä isälle, kuuletko; -- hän luulee heti, että se on liian kallista, -- ja Maisahan ompelee makuuhuoneessa iltapäivällä", muistutti äiti pois mennessään.

Lizzy seisoi ja hyräili hiljakseen koettaen samettia -- ensin hihaansa -- ja sitten korkeammalle, ollen omissa ajatuksissaan.

"On ikävää, että helppo patenttisametti näyttää melkein yhtä hienolta --"

"Sehän on ennemminkin hyvä", arveli Maisa.