Part 9

Hänen ympärillään leijuu nyt ihmeellinen hämäryys, ilmapiiri, mitä hän ei tunne. Hän taistelee salaa jonkun selittämättömän vieraan kanssa. Pohja hänen jalkojensa alla ei enää liiku, sitävastoin tuntuu siltä kuin ei sitä olisi enää olemassakaan, kuin astuisi jalka siihen koskettamatta. Ja hänen niittäessään eräänä kuumana päivänä omaa ohratilkkuaan, pistää yhtäkkiä hänen päähänsä, että vihollinen on salaa hänen selkäpuolellaan koettaen tarkoituksellisesti saada vivutuksi hänet maan läheisyydestä korkeammalle ilmapiiriin, mitä Tönu ei tunne ja missä olisi pimeämpää kuin täällä alhaalla välähtelevässä kaaoksessa.

Mari, joka niittää hiukkasen edempänä, näkee miehen alkavan peräytyä kuin olisi hän nähnyt viikatteen edessä jotakin hirvittävää. Tönu peräytyy hiukan nytkähtelevin liukuvin askelin, minkä ohessa hänen jalkansa etenevät toinen toisestaan samalla kuin kouristuksen tapaisesti käteen jääneen viikatteen pää raapii multaa. Ja sitten horjahtaa hän selälleen pitkin pituuttaan.

"Menikö pois?" hymyilee Prillup kasvot vettä valuen, kun hän jälleen avaa silmänsä Marin virutettua hänen kasvojaan kylmällä kaivovedellä.

"Pois meni", vastaa Mari umpimähkään.

"Sinä näit?"

"Näin."

Nuorikko nostaa hänet istualleen. Tönu katsoo vieraasti mietteissään ympäri. Sitten tuntee hän paikan, ja hän hymyilee taas, tällä kertaa hiukan häveten.

"Missä on viikatteeni?"

"Tuolla."

"No, siis työhön taas -- --." Marin avulla pääsee hän jaloilleen. Noustessa saa hän suuret silmät: voima, jolla tämä nostaa raskaan rumilaan, on odottamattoman suuri.

"Ei, sinä menet nyt heti sänkyyn, kyllä minä niitän yksin."

"Loruja! Mikäpä minua vaivaisi! Odota, otan viikatteen!"

Mutta hän ei ota viikatetta, se on liian matalalla, liian syvällä ja hänen kumartuessaan vajoo se vieläkin syvemmälle, vajoo kuin järven pohjaan. Ja niin astuu hän vaimon tukiessa häntä tupaan ja heittäytyy sänkyyn. Mari avaa molemmat ikkunat ja oven, sillä Tönun mielestä on kamari pilkkoisen pimeä.

Mennessään takaisin pellolle huutaa nuorikko Annia Pajusilta -- toinen lapsi on tänään suolla paimenvuorollaan -- että hän olisi isän käskettävänä, jos tältä jotakin puuttuisi.

"Hän nukkuu", tulee Anni jonkun ajan kuluttua kertomaan. "Panin kaljatuopin hänen eteensä. Kyllä hän pinnisteli ennenkuin jäi makaamaan!"

Ja Anni astuu lapsen innolla haravoineen äidin jälkiä.

"Mene heti katsomaan, mitä hän nyt tekee", käskee Mari parin tunnin perästä.

"Panin oven ja ikkunat kiinni, hän värisi kääntäessään kylkeään", on takaisin tulijalla kerrottavana.

Ja niin tekevät molemmat työtä päivän kuluessa iltaan. Puhutaan vähän, niinkuin ainakin vakavaa työtä tehdessä. Erittäinkin on Anni selvillä siitä tavasta.

Prillup nukkuu vielä pienen perheen kokoontuessa illalla kamariin. Hän makaa selällään, ja kaikki huomaavat, miten terveen näköinen hän on. Hänen poskensa aivan punoittavat, sen huomaa karvapeitteenkin läpi, ja silmäkuopat ja suun ympärillä olevat vakoset ovat täyteläistyneet.

"Tönu, ehkä tahtoisit syödä", herättää hänet nuorikko kun ruoka on pöydällä.

"Syödä? Ei", vastaa Tönu silmien iskiessä tulta. "Voikopa ruoka elättää ketään, kun ei ole kattoa pään päälle!"

Anni Ja Juku katsovat yhtaikaa äitipuolta silmiin. Tämän rauhallinen käsi koettaa nukkujan päätä.

"Annan sinulle maitoa juodaksesi -- ehkä otat?"

Tönu nousee istualleen, virkoaa ja ottaa maitoa.

Mutta kuume yltyy iltayöstä ja kiihoittaa sairasta aika ajoittain puhelemaan pitkään ja vilkkaasti. Välistä puhuu hän silmät auki kuten voi nähdä lampun valossa -- Mari on jättänyt sen palamaan -- tuntuu kuin neuvottelisi hän itsensä kanssa, ajatukset palautuvat aina takaisin samaan asiaan, neuvottomina ja tuskaisina.

Houreksijalla on yksi ainoa mielikuva, jota hän vatvoo edes ja takaisin, mikä pyörii hänen aivoissaan, horjuu sinne tänne, eikä se ole enää hänen suuri asiansa, vaan jotakin, mikä on noussut sen jälkeen. Prillup murehtii asuinpaikkaansa, jonka hän pelkää kadottavansa tai jonka hän onkin jo menettänyt, sillä eihän saksalainen herra anna näyttää itselleen pitkää nenää. Eräässä jutunpätkässä odottaa hän vasta pois käskyä ja huokailee uuden talon vuoksi, jota täytyy etsiä vieraasta kunnasta; toisen kerran on hänellä jo matkapassit, mutta mistään ei löydy uutta asuntoa kevään lähestyessä; ja kolmannen kerran on Yrjönpäivä jo oven edessä, Tönu häädetään, eikä hän tiedä, minne mennä "neljine lapsineen". Neljättä lasta -- Marin harvat hampaat välkkyvät -- kuvittelee hän kapaloissa olevaksi.

Jännittynyt, kiihkeä pohdinta tekee uneksijan levottomaksi. Paidanetumuksen ovat hänen rauhattomat sormensa ottaneet auki napista, pienestä nauhasta riippuva pellavainen tuppu paljastuu rinnalla, ja nuorikko koettelee vaatteen läpi, mitä sisässä olisi. Mari pudottaa löytämänsä jyväsen kukkarosta pois, puhelevan omistajan sitä huomaamatta, ja kun hän ei erota sitä hyvin sängyn hämärässä nurkassa, niin livahtaa hän miehen yli sängystä ja tarkastaa löytämäänsä lampun valossa pöydän luona. Hän vierittää sitä kämmenenpohjassaan, haistelee, pistelee sitä kynnellään ja kohauttaa lopuksi olkapäitään, minkä ohella hän mietiskelee katsoen kieroon lampun heikkoon liekkiin. Sitten nostaa hän haukotellen ja itseään venytellen molemmat kätensä pystyyn, ja on vähällä pudottaa oikean käden sormistaan tuon ihmeellisen pippurin jyvän nauravaan suuhunsa, mutta ei teekään sitä, vaan vie Tönun rintatupun kauniisti takaisin. Ennenkuin menee sänkyyn, sammuttaa vielä lampun, mikä ilmankin on sammumaisillaan.

"Älä nyt enää juttele, Tönu, vaan koeta maata!"

Hän huutaa tämän selvällä äänellä Tönun korvaan.

Ja toinen kuulee.

Prillup kuhnustelee ja nuhistaa hiukan ja vastaa sitten painostuneesti muristen:

"No niin, no niin, mutta mihinkäpä painat huomenna pääsi! Missä loukon näet, siellä on jo toinen asumassa."

"Ainahan sitä paikan löytää!" huutaa Mari hänen korvaansa.

"No niin, no niin -- --" Loppu raukeaa muminaksi, käsi ja jalka nytkähtävät kerran, sitten on rauha majassa, sitten levätään Prillupilla niinkuin muissakin Kruusimäen kuudennusmökeissä.

Ja uunin loukossa sirisee, naksuttaa sirkka, lakassa laulaa kukko, ja koira ikkunan takana haukahtelee unissaan. Mutta suuri herättäjä -- se kyllä nousee jälleen kun hetki on tullut.

Prillup jää seuraavana päivänä vaimon tahdosta sänkyyn, mutta ajaa illaksi suuret luunsa jälleen pystyyn. Eipä hän ole ennenkään ollut pitkälti sairaana, onhan häpeä näyttää sitä nytkin Jumalan auringolle. Ja työtä, vastenmielistä ja tympäisevää -- on aina riittävästi, on aina kyllälti!

Tönun verestä katoaa kuume, mutta ei murhe aivoista. Se on iskenyt sinne hampain, puree ja puree ja kiduttaa miestä pannen hänet valittelemaan.

Siten ei hän aio vaikuttaa Mariin. Ei, sen asian on hän jättänyt sillensä. Ja noidan kukkaron heitti hän povestaan, ollessaan iltapäivällä vuoteessa paossa. Hän kamppailee painajaisineen enimmäkseen yksin, mutta ei voi auttaa, ettei joku lause livahda suusta vaimon kuullen. Ja se tapahtuu sitä useammin, mitä enemmän päivät pimenevät siitä huolimatta, ettei nuorikko pelkää, että nuorikko lapsenmielessään ei usko sitä eikä tätä, ei sitä että Tönulta kohta otettaisiin talo eikä sitäkään, ettei hän uutta saisi, kun sitä todella tarvitsee.

"Eihän siellä olla sen näköisiäkään," sanoo Mari. "Pitäähän toki olla tehnyt paljon pahaa, ennenkuin ajetaan pois."

Mutta Tönu hymyilee haikeasti. "Mitä sinä, kultaseni, voit päättää kasvoista! Onhan ennenkin annettu eropassit ja pantu pois."

"Eihän toki pilan vuoksi."

"Niin, mutta otappa selko, mitä saksa pitää pilana, mitä totena! Moision herra tekee, mitä tahtoo."

"No, eiväthän talolta ole hävinneet maan päältä! Kyllä löytyy, kun aika joutuu."

"Jonkun nälkähökkelin ehkä saisi jostakin, mutta mitäs sellaisella teet! Meitä on neljä suuta ja kevääksi varmaan viisi."

"Ei, varmasti neljä. -- Mutta onhan muitakin ansaitsemismahdollisuuksia kuin pitää taloa -- kaikenlaisia sekä maalla että kaupungissa."

"Jumala varjelkoon rupeamasta muonamieheksi tai satamatyöläiseksi -- se olisi vihoviimeistä!"

Mikään ei auta, Tönun pää painuu murheellisena alas. Hän katuu lausumiansa sanoja.

Hänen hätäilynsä menee niin pitkälle, että hän alkaa pyhäpäivisin kirkolla kuulustamaan uutta taloa, vaikkei hänelle ole vielä sanottu mitään. Ja käydessään pehtoorin seuralaisena eräillä kauempana olevilla markkinoilla, tiedustelee hän sielläkin salaa kyläläisiltä taloa. Ja kotia tultuaan alkaa hän pyytää vaimoaan, että tämä menköön kuin menköönkin kerrassaan metsään korviaan höristelemään, olisi niinkuin paremmin omaa väkeä, sillä eihän vieraalle hyvästä asiasta vähällä hiiskahdeta, vaikka suun sijoiltaan tiedustelisi.

"Ei ole tarpeen," vastaa Mari, ikävystyneen näköisenä, "tuon maitokontrahtini moisiosta."

Sanojen aiheuttama hiljaisuus ei ole pitkä. Prillupin käsi palavine tikkuineen, mikä on pysähtynyt kolme tuumaa piipun kolosta kauemmaksi, jatkaa matkaansa.

"Hohhoh -- miksi ei toisi -- kun on tuodakseen", kuuluu ensimmäisten vetäisyjen jälkeen; maiskuttavat huulet ovat väsyneessä naurussa.

"Voit rohkeasti mennä, hän lupasi kirjoittaa sen valmiiksi tänään."

Nuorikon lusikka sekoittaa vinhasti kerma-astiaa. Laesta lentää mustaa rapaa, pienen sormen kynsi sipaisee sen pois, ja työ jatkuu nopeasti edelleen.

"Ketä sinä oikeastaan yrität pilkata?" kysyy Tönu, jonka katse ei kestä Marin katsetta. Tämän kasvot eivät ilmaise mitään. Tönu katsoo vaahtoavaa kermaa, mikä ei myöskään mitään ilmaise. Ja Marinkin suu vaikenee sillä kertaa.

Mutta Tönu seisoo ja seisoo. Lopulta alkoivat silmänurkat värähdellä, sitten värähtävät molemmat suupielet ja kaulasuonet kummallakin puolen leukaperiä vetäytyvät kouristuksentapaisesti kokoon, niin että korvanlehdet liikkuvat. Hän tahtoo nojata polvillaan penkkiin; mutta osuu ohi ja putoo polvilleen permannolle, aivan voinvalmistajan eteen. Piippu kolahtaa heidän välillään maahan.

"Tahdotko siis -- sinäkö tahdot -- tahdot todellakin -- --?" Ja näyttää siltä kuin uppoaisi sana säteeseen, mikä hänen silmistään taittuu.

"Menehän nyt toki, mene!"

"-- -- Kuinka siis -- -- milloin siis -- --?"

Marin otsalla on heikko pilvi. "Hyvä on, Tönu, -- anna minun valmistaa voita!"

Mennessään ovesta, koettaa Prillup saada ruumiin tasapainoon, ikäänkuin hänen selässään olisi suuri ja raskas säkki.

Kymmenes luku.

Hetkistä myöhemmin istuu Tönu Prillup kamarissa pöydän päässä ja katsoo suurin silmin vapisevaa paperia, mitä hän pitää kädessään. Siten istuu ja lukee mies pitkät ajat tajuamatta pistettäkään siitä; kuitenkin saa hän kirjoitetusta kirjasta tavailemalla selvän. Kirjaimet ovat järeät ja selvät, aivankuin kepillä piirretyt, mutta silmän alkaessa erotella niitä, ne sekaantuvat punasinerväksi viivojen väreilyksi.

Lapset menevät ja tulevat, Mari menee ja tulee. Joka kerran peittyy paperi pöydänreunan alle piiloon. Ja nuorikon kääntyessä selin tai sivuttain, vakoilee tätä istujan katse.

Se on tarkkaava ja huomaava katse, siinä syttyy halu, mitä enemmän se huomaa, ja aika ajoittain täyttyy se ihmetyksestä, sillä se, mitä hän havaitsee, on uutta ja odottamatonta. Prillup ei voi yhtäkkiä käsittää, missä hänen silmänsä ovat olleet siihen asti.

Mari on kasvanut, Mari on kypsynyt -- Tönulla ei ole enää kolmatta lasta.

Mari on kaunistunut, yön aikana kaunistunut, hän on salaa kastanut itsensä johonkin ihmekaivoon.

Ja aina ahneemmaksi käy väijyjän katse, yhä kirkkaampi loisto lankeaa Marin muodoille näkymättömästä aukeamasta, ja kuumassa, häikäisevässä kamarissa -- tuvassa on riihirukiita ylhäällä -- on kuin salaista angervon suloisen huumaavaa tuoksua.

Ja punasinervän kirjava paperi värisee Tönun käsissä. Hän katsoo sitä uudestaan jäätyään yksin. Ja nyt raukeaa kaikki tyhjiin. Äkkiä tihkuvat suuret vesiherneet hänen ihollaan, kasvoilla ja kaulalla niitä kumpuilee, nenän päästä alkaa niitä putoilla maahankin, ja silmät räpyttelevät aivan kosteina. Ne silmät eivät ole nyt ruskeat, ne ovat elottoman harmaat. Ja merkkinä Tönun tuskasta putoilee jokunen pisara kasvoilta kirjoitetulle paperille.

Marin tullessa jälleen sisään istuu pöydän ääressä mies, jonka vaahtoava onnenmalja on mennyt sirpaleiksi.

"Että hän sen teki -- -- että hän sen otti ja teki! -- -- Itsepäinen -- -- varsin itsepäinen -- -- salaa toisen selän takana -- kun toinen on kotoa poissa, kun toisella ei ole siitä aavistustakaan! -- Ei neuvotella, ei sopia, ikäänkuin ei toiselle kuuluisikaan, mitä toinen tekee, niinkuin ei oltaisikaan mies ja vaimo!"

"Tietysti sain monta kertaa puhua -- kahden kesken pauhata -- joskus leikillä melkein pakottelin, sydäntä kutkutti ja kismitti toisinaan -- -- Mutta että hän lähtee -- että se pahus todella lähtee -- --!" Ja Tönun käsi läiskähtää lappeelleen pöydälle, kirjoitetulle paperille, minkä hän on halveksien heittänyt sinne.

Mutta hän ei nosta silmiään. Hän nuhtelee permantoa omien jalkojensa välissä. Hän ei katso, mutta hän tietää: keskellä tupaa seisoo Mari -- suurena ja voimakkaana.

"Entäs nyt: miten katsoa toinen toistaan silmiin? -- Kuka olen minä ja kuka on hän? Minkä ihmisen kanssa makaat samassa sängyssä ja syöt samassa pöydässä? -- Minne käännät silmäsi itsesi ja toisten nähden? -- Kuinka istut kirkossa taakka rinnallasi?"

Tönun jalkojen välissä oleva permanto ei tiedä mitään vastata.

"Mutta mies häpeää eikä tämä! Olisihan hän itsekin voinut tämän kaiken itselleen selvittää, eihän hän ole lapsi, hän on aikaihminen ja vaimonpuoli. -- Mutta mitä tämä välittää! Ei muuta kuin ottaa ja tekee! -- Ja kun hänelle siitä alat puhua, niin seisoo hän kuin seinä ja virnistelee sulle vasten naamaa!"

Sen väittää Prillup aivan umpimähkään; mutta kun hän nyt viimeinkin alta kulmiensa tirkistää Mariin, on hän oikeassa: Mari seisoo ja nauraa.

"Mutta älä luule, että sinä niin helposti pääset kynsistäni!" Ja Tönu nousee seisoalleen. "Vaadin selitystä! Tahdon saada tietää, mitä on sisässäsi! Kysyn sinulta: Ihmisen lapsi, miksi teit näin minulle?"

"Tahdoin", vastaa Mari.

"Tahdoit? -- Tietysti tahdoit, etkä sinä muuten olisi lähtenytkään. Mutta minä kysyn, minkävuoksi sinä tahdoit?"

Nyt nostaa syytetty molemmat käsivartensa pyöritellen pään yli ja harvojen hampaitten välistä pääsee väliin haukotellen joku hymähdys. Sitten kääntyy hän ahdistajan ohi kaappiin päin, josta ottaa jotakin puuhakkaan rauhallisena.

Se kiihoittaa. Tönu seisoo hetken aikaa neuvottomana, avaa sitten suunsa alkaakseen soimata. Sanoistaan yhä enemmän kimmastuen puhuu mies totisena ja ankarana -- sanoin, joista monikin pääsee ensimmäistä kertaa hänen huuliltaan. Ja kun virta lopuksi pysähtyy, kahmaisee hän takin ja lakin naulasta ja menee läähättäen ulos pimeään ja sateeseen -- kauemmaksi tuosta ilkeästä, tuosta ryvettyneestä.

Mari jo nukkuu hänen takaisin ehtiessään, mutta pöydällä palaa lamppu, jotta hän ei kompastuisi tullessaan.

Ja lampun vieressä kajastaa paperi.

Mari nukkuu todella, sen voi nähdä, ja riisuessaan vaatteitaan ei Tönu irroita katsettaan huolettomasta nukkujasta. Hän katsoo häntä edelleen jakkaralta, johon vielä jää istumaan, hänen pörröistä päätään, hänen verevää kaulaansa ja korkeaa rintaansa, hänen olkapäitään, lantioitaan ja käsivarsiaan, kaikkia noita kehkeimmässä kukoistuksessaan olevia muotoja, jotka hän näkee peitettyinä tai peittämättöminä tai aavistaa tiheämmän verhon läpi. Ja uudestaan. Vielä voimakkaammin, kuumemmin tunkeutuu hänen sisimpäänsä tieto: hänellä ei ole enää kolmatta lasta, hänellä on yhtäkkiä vaimo!

Tönu sammuttaa tulen. Ja kun hän on heittäytynyt löydetyn viereen kuristuu hänen sydämensä kokoon, ja rutistaen nukkujaa suurella luisella käsivarrellaan rintaa vasten, valittaa hän tämän suuhun, silmiin ja korviin: "Vaimo, vaimo, miksi minut hylkäsit!" -- --

Samaan aikaan palavat Kremerin herran poikamiehen asunnossa kynttilät.

Niitä palaa runsaamminkin kuin ennen parina viimeisenä iltana, sillä kaikki kamarit ovat valaistut. Herra von Kremerin terveys on nimittäin sangen hyvä, ja saadakseen oikein nauttia siitä tunteesta, ei hän kiirehdi nukkumaan menoaan.

Notkein askelin ja helein äänin kävelee hän salin päästä päähän, kädet vuoroon lantiolla, vuoroon hauskasti housuntaskussa, toisinaan sivelee hän harmaita viiksiään.

Ja peli soi nurkkapöydällä, ja sohvapöydällä hehkuu punaista portviiniä lasissa, ja keltaiset kaakunpalaset hymyilevät lautasella.

Sitten istuu vanha herra aika ajoittain nojatuolissa, ottaa kulauksen lasista, ahmii suuntäydellisen lautaselta, ja ennen juomistaan ei hän unohda nostaa lasia peiliin päin ja nyökäyttää omalle hymyilevälle kuvalleen.

Sydän on terve. Ei voi tuntea läppävikaa. Valtimo tykyttää rauhallisesti

Mutta peli, lempeä ja suloinen, kilisee koko illan erakon syksyistä hautauskulua. "Die letzte Rose", ja väliin uuden, kostean, voimakkaan aallon paisuttaessa povea, korottaa Ulrik von Kremer oman Jupiterin-äänensä ja mörisee pillin mukana:

"Ist denn Lieben ein Verbrechen, darf man nimmer zärtlich sein -- --"

Mutta nyt on sopimuksessa, minkä Tönu Prillup teki Kremerin herran kanssa, kaksi puolta, toinen ikävä, toinen riemuisa. Riippuu ainoastaan siitä, kumpaa katselee, kumpaan mielentilaan joutuu. Ja seuraavina päivinä katselee Tönu vaihteeksi iloista puolta, ja hänenkin rintaansa asettui rauha ja hengen ylevyys.

Kaikesta saattoi mies huomata, että hän oli tehnyt Marille vääryyttä. Sillä jos Mari oli astunut tämän askeleen vapaasta tahdostaan, niin ansaitsi hän saada kiitoksen; mutta jos nuorikko toimi korkeampien voimien pakotuksesta, niin oli sitä kohtuuttomampaa ahdistaa häntä soimauksin, koska Tönu itse oli sitä rukoillut noilta voimilta. Mutta kun oli mahdotonta saada selväksi, mikä yleensä näistä mahdeista oli vaikuttanut Mariin, päätti Tönu olla yhtä kiitollinen kaikille, Marille, Marialle ja taivaanisälle yhtähyvin kuin voimalle, jonka kanssa Sutsun muori piti yhteyttä -- tietysti muorille itselleen myöskin. Lempeät kasvot ja kiitolliset sanat palkitsivat edelliset, mutta Triinu sai palkkiokseen runsaan osan Prillupin pellon siunauksesta. Tietäjän onneksi oli Kruusimäessäkin hiukan suurempi sato.

Muuten alkoi Tönu tuudittaa iseään haaveiluihin ajatellessaan riemua, minkä kevään piti tuoman hänelle.

Voidakseen edeltäpäin hankkia itselleen tuon riemun esimakua, kävi hänen tiensä nyt sangen usein maitokamariin, moision karjan luo ja Kurun kuudennekseen alueelle. Olihan hän jo ammoin katsellut, kaikki, mitä siellä oli nähtävää, mutta Tönu ei vain saanut kyllikseen katselluksi. Ja kun mies katseli ja vakoili, ei hän voinut muuta kuin silittää omaa karvaista kuonoaan ja myhäillä.

Kamari, karja ja Kuru -- se kaikkihan odotti nyt häntä!

Ja Jaan ei tiedä.

Ja toisetkaan eivät tiedä.

Mutta kerran saatuaan tietää -- voi niitä silmiä, voi niitä silmiä!

Ja katsellessaan taas eräänä iltana karjatarhan pensaan alta Kurun Jaanin lähtöä -- hänellä on silläkin kertaa hyvä kuormallinen keltaista ja valkeata kultaa -- niin ei Tönu voi muuta kuin viuhtoa hänelle kädellään onnellista matkaa ja mutista nauraen vatsan täydeltä: "Mutta kauankopa enää! Mutta kauankopa enää!"

Ja ehdittyään Kruusimäen vainiolle pitää hän ympärillä oleville hökkeleille ylimielisen pilkkapuheen, puheen, mikä miltei kuuluu siltä kuin tulisi Prillup kirkolta päin.

"Kas niin, kyyröttäkää ja tarkastakaa vain, te myyränluolat! Vain yksi oli valittu teidän joukostanne, vain yksi huomattiin arvokkaaksi nousemaan! Mutta te toiset -- tonkikaa maata, joka ei elätä eikä anna hoivaa vanhoilla päivillä, olkaa moision orjia, ja syökää silakkaa ikänne kaiken! Köyhtykää puille paljaille, te köyhät, sillä karvainen pitää sen miehen oleman, jota totellaan ja joka kohotetaan!"

Vahinko, ettei ketään tule vastaan. Tönu ei tiedä mitä hän tälle puhuisi, mutta jotakin tahtoisi puhua. Tönu ei tiedä, mitä tekisi, mutta jotain tahtoisi tehdä! Ei ole mahdotonta, että hän tälle nauraen näyttäisi kieltä ja haastaisi tämän "kissanhännän" vetoon.

Mutta kotona on Tönu lipevä. Hän on niin lipevä ja lähentelevä, että nuorikon täytyy tönäistä häntä kyynärpäillään. Mutta Tönu ei suutu, hän korvaa sen pilalla: "Syyhytin tänään rukiinkorrella moision lehmiä edestä ja takaa, ne kuuntelivat sitä mielihyvin -- mutta sinulle näyttävät sarviaan, kun vain kosketat niin sormenpäilläsikään. Milloin sinusta sillätavoin tulee moision ihminen!"

Ja sitten tulee päivä, mikä suuresti lisää Tönun riemun esimakua, päivä mikä julistaa hänen hallituksensa alkua vielä selvemmin, kuin se punakirjavan juovainen paperi, mikä hänellä on kaapissa virsikirjan välissä.

Kun Prillup lähtee kysymään lähempää ohjetta "happomarjapensaitten" kaatoon, huomaa hän moision päärakennuksen pitkää välikköä astuessaan jokaisesta oikeanpuolisesta oviaukosta ihmisen kuuntelemasta höröllä korvin: keittiön ovella seisoo keittäjätär, seuraavalla Reemetin emäntä ja sitä seuraavalla pehtori itse. Kaikki silmät suurina, suut ammollaan yllättyneinä, ällistyneinä ja varsin säikähtyneinä.

* * * * *

Tönu käsittää kohta asian. Työhuoneesta, jonka ovi on jäänyt raolleen, kuuluu ärjyntää. Mäenkylän saksa ei ole ärjyviä saksoja. Riitelee väliin, mutta riitelee kohtuullisesti. Kukaan ei ole kuullut hänen ärjyvän. Ärjymästä, siten suuttumasta estää häntä hänen sydämensäkin. Ja nyt jyrisee tuo tunnetusti hyväntahtoinen mies, ja miten hän pauhaa!

"Vai vaadit sinä minulta kiitosta! Minun pitäisi olla sinulle kiitollinen, eikä sinun minulle! Kun sinä välistä maksoit minulle edeltäpäin, niin maksoit minun rahojani! Väliin lainatessasi minulle lainasit minun rahojani! Minun rahani ovat nostaneet sinun nokkasi pystyyn, ilman minun rahojani ja maatani olisit sinä jo ammoin tullut töihin vaimoinesi ja lapsinesi! Kiitä Jumalaa -- -- ja pidä suusi! (jalanpolkaisu) -- -- kiitä Jumalaa, etten minä hetipaikalla häädä sinua paikastasi, ja laputa tiehesi silmistäni, lurjus!"

Ovi lentää sepposen selälleen, ja Jaan punertavine päineen kuhnii ulos. Hän ei näe ketään, miltei vie Tönun lonkan mennessään ja ulko-ovella tarttuu käsillään pihtipieleen ennenkuin astuu alatse ikäänkuin pelkäisi kompastuvansa ja kaatuvansa.

Ovelta ovat toiset kuuntelijat kadonneet, Prillup painautuu selin seinää vasten, konttorin ovi vedetään läiskähtäen kiinni.

En menekään tänään edemmäksi, ajattelee Tönu ja pujahtaa pois talosta. Ja kun hän mennä huippii kotiin päin, panee sisäinen vapistus hänen olkapäänsä värähtelemään, ja käsi sivelee leukaa, sivelee leukaa! Ja välillä katselee hän taaksepäin tuota keskeneräistä taloa ja uusi vavistuksen puuska kulkee yli hänen ruumiinsa vatsasta olkapäihin asti.

Kunpa vain joku tulisi vastaan!

Tuleekin. Kruusimäen vainionportilla tulee Pajusten vanhus vastaan.

Haluaako hän kuulla uutisia? -- Kurun Jaan on erotettu maitomiehen toimesta! Paikastaankin käsketty pois! Juuri nyt! Ja millaisen kyydin saikaan!

Vai pois? -- Ja vielä sai kyydin?

No niin, eikös tämä töllikkö paiskaa saksalle vasten kasvoja: "Vai siinä se onkin kiitos siitä, että minä herralle olen aina edeltäpäin maksanut ja usein lainannut!" -- -- No sitä paukkumista ja räiskämistä! Niin kuin ukkonen olisi iskenyt. Akkunaruudut kilisivät. Eikä kukaan olisi uskonut, että Mäenkylän saksa voi niin iskeä!

Vai erotetaan Jaan pois! -- Ja mistä syystä?

No, kävi liian _ylpeäksi_ --- liian ylpeäksi kävi!

Vai pantiin Jaan pois!

Pois pantiin!

Ja katseet risteilevät ja kummankin silmät loistavat. Pajusten vanhus unohtaa matkansa ja hipsuttelee naapurin kanssa takaisin vainiolle. Liivakun pihassa näkevät Martin seisovan -- Jaagup huitaisee kädellään. Ja tällekin kertovat jutun kuumiltaan.

Vai joutuu Jaan pois? Ja haukuttuna.

Niinpä niin, veliseni, perinpohjin haukuttuna!

Ja nyt kiiluu kolme silmäparia vastakkain.

Mutta eipä se sille miehelle paljoakaan merkitse.

No, kylläpä vaan. Olisihan hän vieläkin kahmaissut itselleen moisiosta jotakin. Ja semmoiset nuhteet! "Kiittäköön Jumalaa, että asia jätetään kevääseen, ettei heti ajeta piiskalla pois moisiosta ja talostaan!" Ja paljon muita iskuja sieltä vielä sateli!

No niin, kuinkapa se mahtuisi hänen kaltaiseensa! Sehän on hänelle aivankuin nenärengas sialle.