Part 8

He sanoivat aivan lyhyesti loppukohteliaisuudet toisilleen, sillä moision omistajien hautojen keskellä kierteli muuan neitonen itkettynein silmin alkaen lähetä Sutsu-muoria. Hautausmaan takana olevaa kirkkotarhan aidannurkkausta, jossa he seisoivat, oli pitäjän paljon käytetty tietäjä epäilemättä ennenkin käyttänyt salaisena vastaanottopaikkanaan. --

Tietysti ei Tönun ollut vaikea salaa näpsätä hiustupsua nuorikolta, joka nukkui kuin tukki, myöskin kynnenmustasta sai hän helposti, mutta mutkikkaampaa oli saada vaikkoa. Ensimmäisinä päivinä ei ollut mitä ottaa, sillä Mari pesi korvansa yhtä huolellisesti kuin silmänsäkin, ja kun kerran oli, niin sitä ei ollut oikeassa, vaan vasemmassa korvassa, ja sitten taas heräsi nuorikko kutkusta, ennenkuin ehti mitään saada, taikka nukkui hän juuri sillä korvallaan määrättynä tuntina. Mies väijyi ja onki saamatta tehtävätään päivänkoittoon suoritetuksi ja läksi vaikotta Sutsun luo, viimeinenkin penkomiskoe oli mennyt myttyyn, sillä herääjä löi häntä takakättä ja maiskautti pahasti suutaan: "Jätäpä minun korvani kerta kaikkiaan rauhaan!"

Kun nyt vaikko puuttui ja hiustupsu ei ollut pärttylinyönä leikattu, niin ei tietäjä tietystikään voinut taata voiteensa tehoa niin suuressa määrin kuin oli luvannut, mutta hän koetti kuitenkin korvata puuttuvaa toisella tavoin omasta varastostaan. Hän turvautui kaikkein tehokkaimpiin keinoihinsa, leikkasi hiukset hienoiksi kuin pulveri, sekoitti niihin kynnenmustasen ja joitakin salaisia aineita ja kieritti taikinasta palloja, joitten väri oli yhtä epämääräinen kuin hajukin, ja johon luettujen sanojen pöpinästä Prillupin mieleen jäi loppuosa: "Sikkanikkalikkakakperervoudadaa."

Pitäen noita haisevia palloja sydämensä kohdalla lähti Sutsun mökistä mies, joka siihen saakka oli yhtä vähän välittänyt taioista kuin uskostakaan.

Tönu sai nyt maata yönsä rauhassa, varukset olivat pehmentäneet vuoteen, uusi toivo oli antanut silmille levon. Mutta kun päiviä, aina pitempiä päiviä oli kulunut, ilman että mitään olisi muuttunut, ilman että hän olisi huomannut niskoittelijan vähääkään pehmenneen, ilman että hänen yrityksensä olisivat tuoneet tuloksia, niin tuli takaisin aika, jona vuode muuttui keinuvaksi veneeksi ja jolloin jalkojen edessä tuntui olevan haudan parras. Hänen oli jo kiireesti saatava asiansa päätökseen. Eikä senlainen antanut pitää itseään jonkun pilkkana. Tahtoo mitä tahtoo, mutta tahdollakin on raja. Ja Prillupin kauhistus ei ollut vähäinen hänen sattuessaan äkkiä vastakkain herran kanssa aidan pähkinäpuupensaikossa ja tämän astuessa ohi totisena ja synkkänä, tuskin nenää nostaen Prillupin tervehdystä ottaessaan vastaan.

Kun hän tarkasti uhkaavaa mahdollisuutta jäädä vaille kaikkea, paisui uneksittu onnenlinna sitä tavoiteltavammaksi. Tuo maitoliike oli aivankuin portaana siihen. Kiskoa rahaa kourakaupalla, kahmaloittain saada rahaa, rahassa aivan kieritellä -- hän, joka värisevässä kädessään oli tähän asti suurimpana summana saanut pitää laihan lehmämullikan tai vanhan hevoskaakin ostohintaa, joka tavallisesti sai laskea vain kopeekkoja ja joitakin ruplia! Ja tietää, että se joutuu jollekulle toiselle! Satasista, jopa tuhansistakin puhua, ja ajatella, että toiset sen kuulevat! Ja popsia sianlihaa toisten närsiessä silakkaa, ja nähdä kuinka toiset sitä katselevat! Ja sitten varsinainen päälinna, suuri ja oivallinen tila: ei enää käskettävä, vaan käskevä, ei enää tallattu, vaan tallaaja, kukonlaulu ei enää säikähdyttäisi häntä, vaan ilahduttaisi senvuoksi, että toiset säikkyisivät ja nousisivat, ja jotkut työskentelemään sinun hyväksesi ja kunniaksesi. Ja kaikki, mitä voit mitata pitkinpäin, poikinpäin, ylöspäin, ja mikä on mustalla ja kirjavavärisellä paperilla vuorattua, on omaa, itsesi ja muitten tieten omaa, iankaikkisesti omaa, ja vielä kerran omaa! Sitä sanaa toistivat Tönun korviin kaikki maan ja taivaan soittimet.

Hän istui pensaan alle, otti kukkaron povestaan ja katseli. Pian, voide kulta, pian! Mutta voide oli kovettunut, pallonen kuivanut ruttuiseksi. Ja yhtäkkiä pisti miestä epäilyksen ampiainen: ehkä voima oli hävinnyt!

Hänen ruumistaan pitkin hivuttautui ikäänkuin jääkylmä käsi, kaikista hikirei'istä tihkui pisaroita ja katseen vipattaessa pyöri hänen kielellään kysymys: Mitä siis nyt -- kuka auttaa nyt! Sillä väkevämpi näistä kahdesta voimasta ei vastannut, kun häntä olisi tarvittu -- juuri hän, joka lupaa auttaa, kun häntä hädässä huutaa avuksi, sulki korvansa Tönun huudoille.

Mutta tuskin oli hädällisen raskas pää painunut sammaleeseen, ennenkuin hän yhtäkkiä sielussaan muisti unohtaneensa erää vanhan neuvonantajan.

Kruusimäellä Saarmojen pihapakalla istuu polvihousuinen, koristepaitainen, lähemmäs satavuotinen harmaapää, jolla on lumivalkoinen parta leveän leuan ympärillä, jonka leikkisän näköiset huulet ovat yhä verevät ja nauravissa silmissä yhä vielä riittävästi loistoa ja herkkyyttä, jolla hän oli tyynnyttänyt jo kolme puolisoa: Prillupin äidinisä. Hän ilakoi lasten ja nuorten kanssa, ja antaessaan heille hyödyllisiä opetuksia elämää varten pilan ja leikin kesken, toistaa hän useimmiten tuota ihmeellistä lausetta. Älkööt nämä häiritkö taivaan isää rukouksilla. Ihmisten tuskat ja toivot eivät käy isäjumalan luo, hänellä on suurempia tehtäviä: pyörittää kuuta ja aurinkoa, sytyttää tähdet loistamaan, ilmat asettaa, ja aina asettaa kuluneen kuun sijalle uusi. Mutta pojallakaan ei ole aikaa niitä varten, sillä hänen pitää yötä päivää valvoa varjellakseen kansoja sodalta ja rutoilta ja luomataudeilta ja muilta tuhoilta ja pitää pirua kammitsoituna. Ja henki taas on molempien arvollisten apuna. Mutta hän, joka kuuntelee ihmisten rukouksia ja oikeutta jakaa pohjattoman armeliaana, on Maria, yksistään Maria. Joka hädässään uskoen mitä ikänä tahansa huusi Marialta, ei hän suotta pyytänyt. Ilkeästä herrastakin on monta kertaa päästy eroon Marian armosta, puhumattakaan pehtoreista ja voudeista, joita oli äkkiä tultu hakemaan "Kuumaan kattilaan." Mutta kun ihmiset useimmiten eivät tiedä, kenen puoleen rukouksineen kääntyä, jäävät niin monet rukoukset huomaamatta.

Mutta tätä vanhusta ei juuri kukaan uskonut. Eivät omat tyttäretkään. Rippikoulussa ja kirkossa ja rukoushuoneessahan opetettiin jo toisin. Ja Tönukin oli kuulunut niihin, jotka olivat nauraneet isoisän uskoa neitsyeeseen saatuaan äidiltään kristinopin selityksiä.

Mutta nyt -- -- mutta nyt: Tönu hyppäsi seisomaan ja syöksyi kotiin. Siellä pujahti aittaan, polvistui maahan tyhjien hinkaloiden ja puoleksi tyhjien säkkien väliin ja purki ahdistuksensa korkeuteen, tomuuntuneessa laessa olevien harmaitten verkkojen puoleen:

Auttakoon, voi auttakoon siis hän! Hän näkee, että Tönun asia on oikea. Tönu ei halua muuta, kuin että hänen olisi hyvä elää, sillä pahaa on hänen elämässään ollut tarpeeksi. Mutta jos Tönulla on hyvä olla, niin on Marillakin hyvä, ja hyvä niilläkin, jotka he jättävät jälkeensä. Täytyyhän valitettavasti molempienkin, sekä Tönun että Marin sydäntä pakottaa, saadakseen sen hyvän itselleen, mutta eiköpä herra anna vielä muutakin. Valistakoon senvuoksi pyhä neitsyt Marin lapsenmieltä, että hän osaisi ottaa vastaan tuon välttämättömän edun, ja sallikoon, ettei Mari pitäisi liian raskaana sitä osaa korvauksesta, joka jää hänen kannettavakseen. Olkoon hänellä vielä aikaa tänään -- huomenna -- vielä huomennakin aprikoida, mutta sitten tulkoon ja sanokoon: Ymmärrän ja olen valmis!

Ja Tönu lopetti palavin lupauksin jäädä rukouksen täyttäjän palvelijaksi kuolemaan asti.

Mutta hän oli sanoihinsa kuluttanut niin paljon aikaa, että polvet kieltäytyivät nousemasta. Hänen päänsä vajosi näivettyneenä viljahinkalon reunalle. Rinta kohosi ja silmistä vuosi viljanaan kyyneleet.

Kun hän viimeinkin oli toipunut ja noussut, tuntui kautta hänen ruumiinsa ilonväristys aivan kuin kylpiessä, ja hänestä tuntui, että hän oli hyvin puhunut. Isoisän opin arvon piti nyt kiireesti ja varmasti selviämän kieltona tai myöntymyksenä, määräaika päästi odottajan loputtomasta epätietoisuuden tuskasta. Varmaan näki nyt taivaallinen auttaja, että rukous oli suora ja vilpitön. Tönu ei pakkautunut kenenkään tielle, hän ei ojentanut kättään kenenkään leipää tai katonsuojaa ottaakseen, sillä olihan samantekevää, tuliko Kurun Jaani ennemmin tai myöhemmin moisionomistajaksi.

Ja nyt piti kolmepäiväinen henkeäsalpaava jännitys miestä kuin pihdeissä. Hänen silmänsä pälyivät urkkien ja korvansa kuuntelivat imien. Hän tutki naisen kasvojen jokaisen piirron, punnitsi jokaista ääntä, mikä lähti tämän huulilta, väijyi kaikkia hänen liikkeitään ja oli näkevinään jokaisessa päänkierrossa ja käännähdyksessä odotetun muutoksen. Nuorikon aamulla herätessä heidän tavatessaan jälleen toisensa, oltuaan kumpikin eri tahoilla töissä, Marin tullessa häneltä jotakin kysymään -- joka kerran hypähti Tönun sydän: no nyt! Ja itse oli hän aivan vaiti kaikki ne päivät, koetti joka tavoin estää omaa haluaan tulemasta ilmi, vastaten lämpöisin hellin hymyin Marin katseeseen, hymyin, missä saattoi huomata sisäistä liikutusta. Sellaisena näki Tönu nuorikon aivan ensimmäistä kertaa häitten jälkeisetkin päivät mukaan laskettuina.

Ja tutkiskelijasta näytti, kuin olisi Marikin harvinaisen vaitelias. Vaitelias, totinen ja miettiväinen. Erittäinkin määräajan viimeisenä päivänä. Sen selitti Tönu varmasti voitoksi itselleen, -- juuri sellaiseksi oli hän ajatellut tämän sisäistä murtumista ja taipumista -- niin, että hän illallisaterian jälkeen juhlallisesti odotellen istui piippuineen. Sillä istuimella -- se oli pähkinäpuuvitsaksista punottu, pohjalla huopapalanen istuimen pehmennykseksi, itse oli hän talvella valmistanut sen tuolin -- istui hän tavallisesti vain pyhäpäivisin.

Mutta Mari tuli navetasta tai aitasta, kujeili hiukan lasten kanssa, ja päästyään kamariin alkoi heti ratistaen päästellä nappeja ja hakasia auki. Makeat haukotukset olivat halkaista hänen suunsa. Hupaisesti huokaisten vajosi hän tilalleen.

"Tänä yönä tulee ukkonen, kuumuus on tukahduttava."

Tönu istui synkkänä.

"Ruis on kypsää."

Tönu ei liikahtanutkaan.

Nyt vaiettiin vuoteessa, katkonaisia kuorsauksia alkoi kuulua, sitten nuorten terveitten keuhkojen tasainen hengitys.

Juhlatuolissa istujan sammunut piippu lipui rintaa myöten syliin. Hänen muotonsa häipyi hiestävään, nopeasti tummuvaan pimeyteen.

Eteisessä jo jylisi, akkunasta tihkui sisään vettä ja mullan tuoksua, pian halkoivat sinertävät säteet kamarin pilkkoista pimeyttä.

Niiden loistossa näyttivät istujan silmäkuopat suurilta ja mustilta.

Yhdeksäs luku.

Yöt pitenivät aikaa myöten, mutta Prillupin Tönulle ei siitä ollut hyötyä, sillä hän nukkui huonosti. Unta oli vähän ja peloittavat unennäöt häiritsivät sitäkin rahtusta. Hänestä, joka muuten nukkui kuin tukki, kertoi Mari nyt usein, että hän unissaan mumisi, kertoipa tarinoitakin. Kerran oli koettanut itkeä ja toisen kerran oli laulanutkin.

Nähdyt unet olivat enimmäkseen niin sekavia, että näkijän mieleen ei jäänyt mitään muuta kuin tunne siitä, että oli ollut jotenkin pulassa. Mutta sekin, mikä välistä jäi mieleen, näytti niin sotkuiselta, että pian unohtui.

Kuitenkin näki Tönu eräänä yönä unen, mikä pysyi hänen mielessään, ja missä ei ollut mitään kiusallista. Nuori hylje ryömi vuoteen jalkopäästä sänkyyn ja asettui Tönun päälle istumaan. Se jäi tuijottamaan tähän, ystävällinen hymy silmissä ja suun ympärillä.

"Mitä sinä minuun tuijotat?" kysyi Tönu silittäen sen päätä ja leukaa, jotka olivat pehmeät kuin varsan turpa; saattoi heti havaita, että elukka osaisi puhua.

"Katsonpa, mikä sinä olet miehiäsi!" vastasi hylje hiukan paksulla, mutta muuten selvällä äänellä.

"Mikäs minua siis vaivaa?"

"Mikäkö sinua vaivaa?" Hylje väänsi hullunkurisesti kaulaansa. "Onko tuokin nyt mies, joka ei saa vaimoansa tottelemaan?"

"Vai niin, -- mitä minun siis pitäisi mielestäsi tekemän?"

"Lyömän, veli hopea, lyömän!"

Se nipisti käpälällään Tönun nenää, silitti hyväillen nuorikon poskea, hymyili hyväntahtoisesti ja hyppäsi pois sängystä.

"Minne sinä itse nyt lähdet?"

"Ääh", tuli kauempaa, "mennä viipottelen pitkin maailmaa ja annan hölmöille hyviä neuvoja!"

Tönu nauroi herätessään: eläimen puhuva suu, sen silmien ilme, sen puuhat ja sen olento näyttivät kerrassaan hullunkurisilta, ja Tönusta tuntui jäljestäpäin kuin olisi hän tavannut useita henkilöitä.

Eikä sen olennon hahmo eivätkä sanat menneet hänen mielestään, yhä uudestaan kohosi se hänen eteensä ja kertasi omaa pilapuhettaan.

Ja lopulta ei juttu enää ollut pilaa eikä olento ollut hylje, ei, vaan Tönu alkoi pörhistellä karvojaan vaimolle, sillä opetus tuntui järkevältä -- niin järkevältä, kuin olisi Tönu keksinyt sen omasta päästään.

Kyllä menivät myttyyn ensimmäiset kokeet. Vaimolla oli liian kirkkaat silmät. Niitten vilkkaasti katsoessa Tönuun, oli hänestä kuin pistettäisiin sormi hänen kurkkuunsa. Mutta hän tiesi keinon. Eräänä iltana tullessaan kirkolta päin, mahorkkapakka kainalossa, oli hän varustautunut kirkkaita silmiä vastaan.

Sopi heti alkaa.

Olisipa tämä mies poloinen tiennyt joutuvansa mokoman hölmön kanssa tekemisiin! Kotona kaikki hujan hajan, kermatilkka happanee aivan karvaaksi, kanat munivat minne sattuu, kaljatuoppi homehtuu, eikä miehellä eikä lapsilla ole enää puhdasta repaletta pukea ylle -- emäntä kikattaa tyttöjen ja poikien kera keinulla! Mies tulee tyhjin vatsoin tieltä -- tapaa tyhjän tuvan, käyköön vaimoa etsimässä ja kutsumassa keinulta.

Nuorikko näkee, aavistaa ja on vaiti.

Kylläpä hän, mies poloinen, on saanut jo kyllikseen ummistaa silmiään, ja kakistaa alas kurkusta paljonkin sellaista, josta toinen olisi jo ollut raivosta suunniltaan, ei hän ole sanonut sanaakaan pihamaasta, jonka roskat peittävät yltyleensä, ei lehmästä, joka navetassa uppoaa sontaan, ei kaljatuopista, mikä Jumala tiesi milloin näki haudetta -- --

Tönu juo tuopista ja pärskähyttää kaikki permannolle -- likavettä mikä likavettä!

-- -- Mutta älköön hän luulko -- -- kaikkein pisimmälläkin nuoralla on päänsä, myöskin Tönun kärsivällisyydellä. Ja niinpä voisi sangen helposti sattua, että se köydenpää alkaisi vinkua, ilkeästi alkaisi vinkua! -- Olisipa edes ihminen, joka koettaisi olla jossakin asiassa miehen mieltä myöten, vuorostaan sulava ja taipuisa, kun mies pyytää ja olosuhteet vaativat. Siinä nyt on se moisioasiakin. Ei tämä tahdo! Miksi ei tahdo? Mene kysy! Ei voi sanoa mitään syyksi. Pelkkää kiusantekoa ja ilkeyttä. Että saisi pitää ohjakset käsissään. Vahingosta tämä ei välitä! -- Ennenvanhaan kuului kaikki hameväki saksalaiselle herralle, otti, ketä himoitti, ja kukaan ei vastustellut, nuorikko oli ensin hänen ja sitten vasta miehensä vaimo, ja kellään ei ollut valitsemisen varaa, olipa saksalainen nuori tai vanha, kaunis tai ruma. Mutta meidän Marilla on nokka pystyssä -- ei kelpaa Mäenkylän parooni tälle, pitäisi olla joku nuori ja iloinen kenraali!

Tönu pysähtyy ja odottaa, mutta nuorikko on yhä edelleen vaiti. Se vaikuttaa Tönuun kuten koiraan vasten karvaa silittäminen.

"Kunpa edes aukaisisi suunsa ja toisi ilmi höperyytensä! Siten pääsisi perille siitä, kuinka jonninjoutava hän on oikeastaan! Jos hän tulisi ja sanoisi: pelkään syntiä. Mutta mitä pirun syntiä se on, kun mies kerran suostuu! Syntiä kaikki tässä teemme joka päivä -- alapa sille vielä etsiä äärtä tai määrää! Ja olivatko siis paroonit pakanoita vaatiessaan itselleen talonpoikaismorsiamet, tai onko ehkä meidän herramme pakana? Ei, ne kaikki pelkäävät Jumalaa, paljon enemmänkin kuin me, -- ja sama pappi on heillä kuin meilläkin. Ja jos se olisi syntiä -- luuletko, että Jumala ja kirkkoherra olisivat säätäneet sellaista lakia saksalaisille herroille, oikeutta pitää satakin naista? -- Älä ryhdy minun kanssani väittelemään, kielesi pian kangistuu, jäät pian alakynteen viisauksinesi!"

Tönun suu on kuivunut. Hän antaa arvon kaljatuopille juomalla siitä pitkiä siemauksia. Sängyn reunaan nojaava nuorikko nyppii nenäänsä ja pyyhkäisee suutaan.

"Mutta ehkäpä hän arvelee: häpeän toisia ihmisiä. Mutta siitä ei tule pahemmaksi eikä paremmaksi! Olenhan ennenkin selittänyt sinulle useita kertoja: kenelle sinä sitä sitten lähdet kertomaan, ei suinkaan se ole sinun nenääsi kirjoitettuna, ettekä te ole tyhmiä lapsia, ja hänellähän on jo kaupungissa valmis asunto! Mutta jospa siitä nyt alettaisiinkin hiiskua -- mitä pirua sitten! Kenelle sinä olet velkaa? Kuka sinuun uskaltaa käsiksi käydä! Sulla höperöllä on jo rahaa taskussasi! Sinä ansaitset jo silloin rahaa! Kenen kukkaro on pullollaan, ei sen tarvitse punastua, ken kaksin käsin ottaa, ei sitä maailman jutut liikuta. Suuhun voit sylkeä mokomalle, ja jos sinä _minulle_ vielä kerrot sen -- niin lyön sen saatanan silpuksi!"

Prillupin nyrkki pamahtaa raskain uhkauksin pöytään. Hän nostaa silmänsä lukeakseen sanojensa tehon syytetyn kasvoilta, mutta ympärillään on liian hämärää.

Ja sitten puhuu hän edelleen, koettaen joka sanalla ärsyttää itseään ja toista, jotta lähenisi hetki, jona suun asemesta voisi käsi ryhtyä ojentamaan. Mutta kun hän juuri on päässyt sitä tähtäävään uhkaukseen, kun hän on vakuuttanut, että siinäkin asiassa aina hänen käskynsä pitää oleman talossa tahtona, ja kun hän kesken räyskyttämistään omalla häppäräisellä katseellaan etsii syyllistä, niin eipä ole samaista syyllistä enää sängynlaidalla, ei ole häntä enää kamarissakaan. Kaikuvat askeleet puoleksi avatun oven luona todistavat Tönulle, ettei silmä ollut häntä pettänyt.

Hetken aikaa seisoo mies aivan hiljaa sitä tosiasiaa miettiessään, ettei hän saakaan käyttää omaa käskijämahtiansa. Hän on kahdenvaiheilla, miten suhtautua tilanteeseen. Salaa pyrkii esiin ajatus: ehkä on näin varsin hyvä! Mutta ei, painaa toinen virta vastaan, se olisi heikkoutta, ja tämänpäiväinen heikkous olisi lopullisesti perikadoksi. Ja kirkonanniskelussa nautittu rohkaisuryyppy huutaa: Älä peräydy! Näethän, että hän uhmaa sinua! On paljonkin miehiä, jotka eivät voita naista! Ja oven edessä tepasteleva Tönu volahtaa oven läpi.

Eteisessä on huomattavasti valoisampaa, yli pihamaan näkee selvästi, mutta etsittyä ei ole siellä. Prillup silmää aittaan, silmää riiheen päin ja navettaan -- ei sielläkään ole ketään. Tiellä saa hän hyvän kepin käteensä. Huutaako ehkä? Ei. Mene tiedä, minne juoksee kuullessaan, että tullaan hänen jäljessään.

Siten joutuu hän tuvan vainionpuoleisessa päässä olevalle kaalitarhalle asti ja näkee hänet siellä. Mari istuu tarhan nurkassa suurella leivänmuotoisella vierinkivellä, pään ympäri maidonvalkea kajastus kuin vaalea huntu, sillä yhtäkkiä pilkottaa kuu pilven rakosesta.

Tönu on jo päässyt veräjästä sisään, kun hän vasta huomaa, ettei nuorikko olekaan yksin. Marin jalkojen juuressa kykkivät Anni ja Juku ja kuuntelevat suu auki häntä. Nähtävästi veistelee hän heille joitakin omia hullutuksiaan, joita he ovat kärkkäitä häneltä mankumaan, umpimähkään keksittyjä pikku tapauksia itsestään ja tunnetuista henkilöistä, täynnä naurettavia mahdottomuuksia. "Mari, alkakaa kertoa meille hulluja juttuja!" kuuluvat he usein sanovan, ja muuten niin vaitelias äitipuoli ei pane vastaan. Omat metkunsa kertoo hän heille pettämättömän totisena, mikä vastakohta houkuttelee heidän suustaan innokkaat ja meluisat kiitokset.

Mari ei ole yksin -- sitä ei Tönu ole edellyttänyt, sen varalle ei hän ole osannut asettautua. Tietenkään ei hän häpeä noita tämän jalkojen juuressa istuvia reppanoita, mutta -- tilanne on uusi! Ja Tönun askeleet eivät ole täysin vauhdikkaita ja ponnekkaita, kun hän nyt lähestyy kolmea yhden asemesta.

Ja kun hän ehtii heidän luokseen hämmennyttää häntä vielä toinenkin ilmiö. He näkevät hänet keppeineen, mutta yksikään ei näytä pelkäävän. Suuri keskeyttää juttunsa, pienet naurussasuin tarkkaavat tätä jääden huolettomina paikoilleen. Heitä on kokonaista neljä: Jukun ja Annin välissä kykkii pörröinen Kaaru, ainoa, joka näyttää pelkäävän. Mutta sekään ei pakene, se vain nousee etukäpäliensä varaan, värähyttelee sieraimiaan ja pitää tarkasti silmällä kepakon päätä. Ja hännällään pyytää se sukostellen anteeksi tätäkin epäluottamusta.

"Kas vain, vieläkös tuo on valveilla! Ajattelin, että jo lepäisit onnellisena sängyssä."

Tuo välinpitämättömän leppeä, kepeä huudahdus tehoo lopullisesti. Rankaisijan voima on murrettu. Yhtäkkiä ei hän enää tiedä, minkävuoksi hän seisoo siinä ja miksi hänellä on vitsa kädessään. Hän ei kykene käyttämään isännän valtaansa noiden neljän silmäparin katsoessa, kaikkein vähimmin sen parin, jonka tervehdys äsken vaikutti niin turmiollisesti. Ja Tönu katsoo vaieten toisesta toiseen, ja vaikenee vieläkin hetken aikaa, kunnes viimein saa sanotuksi vakaan valheen:

"Kas, tulin teitä vallattomia ajamaan piiskan kanssa sänkyyn! Mitä toljailemista te täällä pidätte yöt läpeensä aidanvierellä, aamulla ei päästä sängystä. Pian huoneeseen, veijarit!"

Tästä iskusta lennähtää pesue hajalle, kaalitarha ja pihamaa on naurunkikatusta tulvillaan, Kaaru retalehtii täydestä sydämestään ja koettaa saada kepakon päätä hampaisiinsa. Jukukin rohkaistuu ja ylittää tehdä kepposia isän selän takana, ja riemunvuo paisuu yli äyräittensä, kun väkevä vihollinen, johonkin kompastuen, retkahtaa pitkin pituuttaan pihanurmikolle ja siten häviää taistelussa.

"Minkähän vuoksi isä ei tule joka ilta meidän kanssamme hulluttelemaan?" sanoo Anni Jukulle, molempien jo ollessa vuoteessa.

"Tyhmeliini", haukottelee Juku, "eihän hän käy tupakkaa hakemassa joka ilta!"

Juku on oikeassa, sellaista iltaa ei enää tahdo tulla. Varmaankin polttaa isä sangen vähäsen piippua, sillä tupakkaa riittää pitkäksi aikaa. Ja pyhäpäivinä tuodessaan tupakkaa, ei hän ennenkään ole leikkinyt sotaa.

Vai häpeääkö hän omaa tappiotaan? Lapset eivät ole mielestään milloinkaan nähneet isäänsä niin yksikseen, niin hiljakseen. Näyttää siltä kuin ei hän huomaisikaan toisia talon asukkaita, kuin olisi heille puhuminenkin hänestä vastenmielistä, sillä sanat kuivuvat kielelle. He huomaavat, että hänen silmäalusensa ovat laajalti pussillaan ja omituisesti sinertävät ja kertovat huomionsa Marillekin.

Prillupin asiat eivät ole hyvin, se on totta. Hänen pitäisi mennä herran puheille, mutta hän ei mene. Ei ole voimia, ei yksinkertaisesti ole voimia, jalat eivät kanna. Hän odottaa, että moisiosta ehkä tulee käsky, silloin ei voi auttaa asiata, silloin täytyy kuitenkin. Mutta moisiosta ei tule käskyä, paino jää sydämelle, mäellä oleva keskeneräinen talo kalvaa hänen mieltään, hänen sekavan päänsä kykenemättä täysin selvittämään tunnetta, mikä ahdistaa häntä.

Siihen liittyy vielä äitelä kyllästyminen jokapäiväiseen työhön, kotipuuhiin yhtä hyvin kuin moisionkin töihin, ja kyllästyminen vaihtuu pian tympeytymiseksi ajatellessa, että työstä ei tule milloinkaan vapautusta, että iäksesi jäät siksi, mikä olit ja olet -- ikuisesti rimpuilevaksi saadaksesi silakkaa ja leipää, uppoavaksi, joka ei kuitenkaan huku, mutta ei pääse rantaankaan.

Ja kaikki, mikä siihen asti on ollut hänen olemassaolonsa sisältönä ja ajatuksena, pellonsarka ja elukat, työkalut ja katto pään päällä, rakkaat kaikesta huonoudestaan huolimatta, kaikki se virtaa hänen ohitseen harmaaseen tyhjyyteen, peittyy ylenkatseen ilkeään liejuun. Tönusta tuntuu kuin ei hänellä olisi enää mitään, ja kuin ei hän itsekään olisi enää mitään. Hän ei käsitä miksi hän vielä nostaa jalkaansa ja kättänsä, tarttuu kiinni siihen taikka tähän, miksi hänen silmänsä näkee töitä, ja miksi hänen järkensä sen tajuaa.

Mitään ei hän haudo mielessään alati vaietessaan, kasvot tylsinä ja velttoina. On hetkiä, joina hänen mielensä kiihottuu voimattomaan vimmaan, tietämättä, minkävuoksi. Silloin tönäisee hän raa'asti koiraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, heittää kivellä kanaa, joka vain kotkotti, ruoskii hevostaan, joka kaikin puolin täytti tehtävänsä, ja lyö mielellään viikatteen kiveen. Hän katuu heti perästäpäin sellaista tekoaan, mutta halu kiusata itseään, itselleen siitä ähitellä on voimakkaampi.