Part 7

Mutta pian selviää, ettei herra von Kremerillä vielä ole mitään syytä tehdä itselleen moitteita. Häntä ei päästetä menemään, hänen jälkeensä tullaan, kauppa ei ole vielä aikoihinkaan purettu:

"Älkää panko pahaksi, herra", -- Prillupin käsi hattuineen on jälleen niskassa -- "tahtoisin vielä sanoa, ettei meidän puoleltamme ole tehty mitään päätöstä, että koko homma on vasta keskeneräistä, ja herra voisi antaa meille enemmän aikaa neuvotellaksemme ja pohtiaksemme."

Kremerin kasvoilta on puna tyyten hävinnyt; hänen kääntäessään vankkarakenteista ruumistaan puoliksi kuudennusmieheen päin koskettavat hänen viiksensä ja kulmakarvansa toisiaan ja hänen rämeä äänensä on jälleen sulava.

"Enhän minä ole sinulta ajatusaikaa evännyt."

"No niin, no niin -- eihän herra ole kieltänyt, herra on ollut erittäin kärsivällinen, voihan kaikki muuttua, eiköhän joka asialla ole omat käänteensä. Olisi ehkä jo tahtonutkin" -- Prillup kiskoo suutaan leikilliseen nauruun, hänen silmänsäkin pyytävät anteeksi -- "jos herra, niin sanoo, olisi nuori. Mutta että tällä jo on yksi vanha mies niskassaan --"

"Sanoiko hän niin?" Kremerin ruumis hivuttautui vielä hiukan Tönun puoleen.

"Ei, no, mitenkä hän nyt sellaista julkeaisi puhua, eikös herra taas ole herra! Mutta voihan ajatella ja arvella, että nuori ja raitis veri vaatii toista, eikä hänestä muutenkaan heti selvää saa, puhuipa asiasta mistä tahansa, puhuakin pitää, juuri niinkuin lapselle --"

"Kuinka nuori hän siis on oikeastaan?"

"Kesämarianpäivänä kuuluu täyttävän kaksikymmentäyksi vuotta, mutta vuosia ei voi ottaa huomioon, sillä nuo erämaan ihmiset -- tunnen heidät, olin jo Ruisun metsäherralla omissa hoteissani poikana -- he eivät saa täyden ihmisen älyä ennen päähänsä ennenkuin silmäkulmat venähtävät alemmaksi ja silmien ympärille muodostuvat ensimmäiset variksenvarpaat, mutta on siellä sellaisiakin, jotka menevät hautaan varsan mielin --."

"No, voinhan odottaa pitkänkin aikaa?"

"Ei, no, herra -- onhan joitakuita, jotka varhemminkin saavat mieltä päähänsä, joille tikulla voi yhtä ja toista tyrkyttää, tunnen hyvin sen puolen ihmiset -- eikä minun Marini -- niinkuin herrakin sanoi -- --"

Mutta Kremer, joka ilmankaan ei usko Tönun lörpöttelyistä puoltakaan sanaa, lopettaa jutun.

"Jääköön tämä asia siis tähän, ja toisen kerran tuot sanan."

Ja kun hän jo kantapäitään pyöräyttää ja keppiään nostaa:

"Voithan sanoa hänelle, ettei hänen tule pelätä ihmisten puheita, jos hän itse osaa hillitä suunsa ja sinä, Prillup, myöskin."

Ja lopuksi astuttuaan jonkun askeleen,

"Hänhän voisi jonakin iltana itse tulla puhumaan minulle."

Tönu näkee vielä, kuinka hän hieroo vasemmalla kädellään rintaa, kylkeä ja selkää, ikäänkuin puhdistaen itseään, sitten häipyy hänen liikkuva haamunsa tummanvihreään lehtimetsikköön. -- --

Sen päivän jälkeen alkoi Prillupin Tönu aivan toisin ajaa asiaa: ei enää kautta rantain ja vertauksilla, vaan avoimesti ja suoraan. Hän ei tunkeillut --, hän ei neuvonut eikä mankunut -- se oli hänestä väärin, vaikkakin hänellä joskus olisi ollut siihen tarvittava rohkeus, mutta sitkeästi ja väsymättömästi loihti hän esiin houkuttelevia esimerkkejä, yllyttäen häntä, maalaten niitä uusin värein ja kaunein loistein, lopettaakseen taas säännöllisesti sanoilla: "No, Mann, miten olisi?" Ja että Mari valitettavasti oli Mann, ja ettei ruusuinen esimerkki hänestä tuntuisi kaukaiselta, niin lyhensi kiusaaja ajan, joka menisi molemmilta paljon rehkimistä vaativan maitoliikkeen pitämiseen ja kuvaili välistä päämäärää. Ehkäpä riittää jo viisikin vuotta -- mutta varmaan kuusi tai seitsemän, sillä eiväthän he suorastaan moisiota tarvitsekaan, riittää lyhyempikin aika, ja päästään helpommallakin, vaikka hitaammin samaan päämäärään. Kyllä vaihtelivat Tönun mietiskelyt tästä lähimmästä levähdyspaikasta sivuasioita myöten -- toisinaan puhui hän tavallisesta talosta, toisinaan myllystä, joskus metsätalosta tai talosta, jossa samalla olisi kauppapuoti -- aina hän oli kuitenkin uskollinen siunausta tuottavalle maalle, nurmet ja niityt eivät kadonneet hänen kuvitteluistaan, hän tahtoi polkea jalkansa omaan maahansa kuten Kurukin, jonka sanoja hän kertasi hyvillä mielin.

Mari seisoi hiljaa kuin koira, jonka selästä etsitään kirppua. Hän ei puhunut eikä pukahtanut eikä lopuksi yrittänytkään ehkäistä kehnoa leikinlaskua. Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän vain hymyili tai katsoi kieroon ajatukset muilla mailla, väliin kesken kaiken ryhtyen hyräilemään. Tikka nakuttelee puuta, ja se vastaa siltä kohdalta, mistä se on ontto, -- ajattelee Tönu, -- mutta minä koputan omaa puutani päivästä päivään, mutta se ei vastaa mitään! Se oli vaikeata käsittää, eikä hänen mieleensä johtunut, että on puita, jotka eivät tikallekaan vastaa myöntäen. Epäuskoinen kuten moisionherra, oli siinä asiassa Prillupkin, ja Prillup sitä epäuskoisempi nyt, kun hän oli päässyt herran epäuskosta selvyyteen. Lopulta sattui jotakin, josta saattoi päättää, että -- Prillupin puu vastaisi joltakin kohdalta.

He istuivat aidan edessä, Mari keitti illalliseksi uusia perunoita, Tönu hioi viikatetta. Tönu oli jälleen laulanut omia virsiään, oli jälleen pannut jalkansa suuren perintötalon mustalle multapohjalle ja lopetti edellyttäen, että nuorikolla oli koti-ikävä silläkertaa sanoihin: "Ja sitten lähtisimme metsään, -- ei muualle, -- Ruisuun menisimme -- mitä arvelet siitä, Mann, että menisimme oikein Ruisuun?"

"Miksi ei kaupunkiin?" kysyi Mari ja katsoi kieroon tuleen.

"Kaupunkiin -- --? Miksi me kaupunkiin -- --?"

"Siellä on kaikenlaisia ihmisiä ja niin paljon tavaroita."

Vasta hetkistä myöhemmin paljastui Tönulle vaimon kysymyksien periaatteellinen merkitys. Hänen suunsa jäi auki, viikate liukui hänen jalkojensa välistä maahan, oikeassa kädessä oleva veitsi putosi polvelle.

Ja sitten johtui hänen mieleensä muuan seikka, huomio, mikä selitti Marin ajatusten suunnan.

Mari näki ensimmäistä kertaa kaupungin (ei ollut tavallista, että korpiasukkaitten naiset sen näkivät), heidän ollessa sieltä kahdenkesken tuomassa hääkoristeita ja pitotavaroita. Tyttönen oli kuin toisessa maailmassa, kuin maailmassa, jossa joka askeleella näkyy aina uusia ihmeitä. Oli varsin vaikeata toimittaa hänen kanssaan asioita, hän jäi yhtä myötäänsä seisomaan ja katselemaan, katosi kokonaan pari kertaa kansan joukkoon, niin että häntä täytyi etsiä kuin lasta... Ja kun Tönu lopuksi oli yksin toimittamassa erästä asiaa, jossa Maria ei tarvittu, ilmestyi tämä vasta umpeensa puolen ruokavälin kuluttua hevosen luo: aika oli kulunut "ihmisiä ja tavaroita tarkastellessa." Ja hänen poskensa punottivat.

Tiellä oli hän totinen, vaitelias ja ajatuksissaan, vilkastui vasta kotona, ja nyt oli hänellä kokonainen juttuvarasto kerrottavana monen moneksi päiväksi, ja vieläkin voisi hän panna lasten korvat hörölleen ja suut auki kertomalla joitakin pieniä tapauksia, mitkä heruivat nyt vielä jäljestäkinpäin. Mari oli niinä muutamina tunteina nähnyt ja kuullut kaupungissa monin verroin enemmän kuin Tönu, joka kävi siellä muutamia kertoja vuodessa, koko elinaikanaan.

Vai kaupunkiin siis?

Mikään ei ole kauempana Tönun mielihalujen piiristä kuin kaupunki. Hän oli aina siellä tuntenut itsensä liiaksi, ahdistus salpasi hänen henkeään, ja sydämessä nousi viha ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät olevan opetetut ja vannotetut täällä hänen tiellään laahustamaan, häntä sysimään ja tyrkkimään. Hän kiitti joka kerran Jumalata, päästessään sieltä pois, ja ihmetteli aina, miten ihmiset voivat suostua elämään sellaista markkina-elämää ja sitä yhä jatkaa. Ja mikä oli vieläkin hullumpaa: kaikki pitää sinun ostaa, mitä suuhusi panet, rahakukkaro olkoon aina kourassasi, maasta ei ole jyvästäkään otettavissa -- syö puhdasta Jumalan rahaa! -- Mutta eipä hänen kaupunginkammonsa tarvinnut tällä hetkellä painaa vaa'assa mitään. Oli vielä aikaa siihen päivään, jolloin asiasta tuli tehdä lopullinen päätös. Sinä aikana oli toisesta tullut kypsempi ihminen, jos kuitenkin tämän tahto jäisi ratkaisevaksi -- niin eletäänhän kaupungissakin. Puu oli vastannut tikalle, tikka tiesi, mistä vie tie toukkien luo -- se oli nyt pääasia. Ja Tönu vastasi vaimolle:

"Vaikkapa vain, voisihan kaupunkiinkin -- --"

Mutta ei enempää.

Näkymätön terä katkaisi puheen siltä kohdalta.

Eikä ainoastaan täksi päiväksi, vaan muutamiksi päiviksi.

Tönu teki kädellään liikkeen, mikä näytti sanovan: Mutta onhan meillä vielä aikaa kaikesta neuvotella, ja nousi seisomaan aivankuin hänellä olisi ollut asiaa riihen luo.

Hän ei tiennyt, minkävuoksi, hän tiesi vain vakavammin kuin milloinkaan pohtivansa kysymystä: Suostuako vai ei? -- varsin tyhmää, perin tyhmää ruveta pohtimaankaan sellaisia mahdollisuuksia, ruvetako Kurun Jaaniksi vai jäädäkö Prillupin Tönuksi? Nyt, kun toinen oli taipuvainen yhdessä maksamaan määrättyä hintaa, rupesi hän itse horjumaan, ikäänkuin väijyisi tässä kaupassa vahinko. Hän oli kuin kana tappuroissa lapsellisine mielikuvineen: Kuinka sinä näistä kolmesta annat yhden toiselle. Hän huomasi nyt todellakin, ettei hän hennonnut, niinkuin hyväntahtoinen kaupan tarjooja oli hänelle suuttuessaan moittien sanonut.

Tuossa ahdistuksessaan, mikä pyrki viemään häneltä ruokahalun ja unen, rukoili Tönu vihdoin Jumalalta hyvää neuvoa. Mutta varmaankin oli tälläkin liiaksi rasitetulla luottamusmiehellä parasta aikaa monen toisen kuudennusmiehen asiat ajettavana: vastausta ei tullut, ei kuulunut. Sitten lähti Prillup tietäjän luo.

Tämä asui Tapun kylässä ja vastasi heti. Ilman että Tönu oli hiiskahtanutkaan omasta asiastaan -- he vaihtoivat johdannoksi ainoastaan muutamia ylimalkaisia puheenparsia voinnista ja elämisestä molemmin puolin jokea, jonka ohessa muori täytti oman jättiläisnenänsä nuuskalla -- luetteli samainen tietäjä, levitettyään kortit, aivankuin kirjasta, että Prillupin isäntää odotti hyvä onnenpotkaus, jos hänessä vain on miestä tarttumaan kiinni oikeasta kohdasta. Oli esteitä tiellä, mutta niiden ohi tuli viisaasti käydä tallustaa. Ja lopuksi kertoivat likaiset, ihmeellisen haisevat lehdet -- Tönusta tuntui haju melkolailla samanlaiselta kuin pirunpihkan haju -- ne lausuivat lyhyesti ja salaperäisesti: Joka ei anna, se ei ota; yläjoen miehen tuli pitää mielessään: Joka ei anna, se ei ota.

Mutta juuri tuo tumma sana kimmahutti Prillupin istuimeltaan.

Hän pusersi muorin molempia käsiä, vakuutti tuovansa syksyllä lisää korvausta ja läksi.

Nyt läksi tikka toukkien jälkiä -- hetipaikalla, suoraan.

Joka ei anna, se ei ota -- -- Joka ei anna, se ei ota!

Sutsun mökiltä poikittain suon yli Prillupille oli tunnin matka, mutta Tönu huhki sen varmaankin puolta nopeammin. Hän pakeni, ikäänkuin ahdistaisi häntä pelko, että korttimuori juoksisi hänen jälkeensä ja ottaisi jotakin takaisin omista ilmoituksistaan. Joen partaalta, nojaten jalkaansa portaaseen kääntyikin hän ympäri katsomaan Sutsuun päin, ja myhäili kun ei ketään ollut näkyvissä. Ja sitten joen parrasta edelleen niin että vesi räiskyi, tällä kertaa tietämättä syytä kiireeseensä, jollei mahdollisesti halunnut saada pyhäpäiväiltaa kotona pitemmäksi, jotta saisi tuon kohtalokkaan kaupan tehdyksi. Vasta Kruusimäen pengermikön alkaessa, hänen pantuaan sukat ja kengät jalkaansa -- ei ollut tarpeellista, että Prillupilla tiedettiin hänen tulleen suon yli -- hiljeni hänen vauhtinsa, polvissa tuntui väsymys, pää oli hiukan raskas.

Hän huomasi nuorikon olevan pihanurmella kolme avattua kirjaa vierekkäin nenän edessä; Marilla oli nimittäin hassu tapa lukea useita kirjoja vaihdellen samalla kertaa: jakso toisesta, kappale toisesta. Sisällys ei häneltä sekaantunut, vakuutti hän itse. Sellaisia talon askareitakin, jotka eivät olleet pakollisia, nähtiin hänen tekevän samalla tapaa, ja useinkin jätti hän työn keskeneräiseksi ja tarttui toiseen -- niin oli hauskempaa ja mukavampaa. Nauru ja hoputus ei auttanut, halu pani hänet aina tekemään siten. Luettavaa -- tusinan verran tahraantuneita kertomuskirjoja ja lauluja -- oli hän tuonut mukanaan isänsä kotoa ja pölytti niitä nyt piru tiesi kuinka monetta kertaa, sillä Prillupilla, jossa tavallisten hartauskirjojen ohessa oli ainoastaan pieni almanakka, ei ollut sellaista omaisuutta.

Tönun lähetessä lukijaa nosti tämä katseensa kirjasta, mutta ainoastaan tämän polviin asti; sitten luki hän rauhallisesti edelleen. Miehen matkoja ei Mari tavallisesti kysellyt. Tönu heittäytyi vaimon viereen maahan ja alkoi täyttää piippuaan. Oli hyvä vain, että häntä huomattiin niin vähän, sillä siten sai hän alkaa jutun ja sai myös äänensä varmaksi -- parast'aikaa vielä nousi rinnasta jotakin tukahduttavaa kurkkuun.

"Missä sitten ovat poika ja tyttö?" kysyi hän kokeeksi jonkun ajan kuluttua.

"Varmaankin Pajusella", vastasi Mari ja vaihtoi kirjoja.

"Riitelittekö te?"

"Ei, tahdoin lukea."

Tönu veteli pitkiä haikuja. Iltataivas säteili vaaleanpunaisena varjostaen pihamaankin ruusunkarvaiseksi. Nuorikon pää ja kirja hohtivat heikosti.

"Meidän puheemme jäi kesken eräänä päivänä", virkkoi Prillup lopulta pannen kätensä nuorikon hartioille.

Mari luki edelleen, hän näytti olevan huvittavassa kohdassa; tietämättään pujotti hän kättään taaksepäin ja karisti Tönun käden pois, ikäänkuin häntä kyllästyttäisi tämän puhe. Mutta hän oli kuullut, mitä toinen oli sanonut, ja virkahti viimein päästyään pahimmasta jännityksestä:

"Mikä puhe?"

"No etkös muista. Olit paremmin kaupungin puolta. Että kerran päästyämme maitoa vieden niin pitkälle, lähtisimme kaupunkiin -- -- No niin, johduin sitä ajattelemaan sinä iltana, se oli uutta, minähän olen kuulunut multaan ja sontaan aivankuin tikut laatikkoon. Mutta kun alkaa ajatella -- onhan kaupungissakin varsin hyvä olla, eikä siellä tarvitse elukoitten kanssa töhrystellä eikä huolehtia heinänkorresta eikä viljantähkästä, kaikki on valmista ja kaikki heti saatavissa, ei muuta kuin osta ja syö ja elä herrana ja rouvana. -- Katsos, ottaisimme heti pari suurempaa taloa, -- jos viitsisi, voisipa avata heti puodin tai tehdä jotain muuta pienempää; ahvääriä jollei viitsi, niin kasvaahan raha ilman muutakin korkoa. -- No, olisipa sinulla sitten aikaa ja tilaisuutta oikein katsella niitä ihmisiä ja tavaroita -- mitäs sanot, Mann?"

Nuorikko luki vielä monta riviä eteenpäin ja vastasi sitten nostamatta silmiään:

"Mutta ota maitohomma vuokralle, sitten kun Jaan alkaa moisiota ostella."

"Kun Joan -- --?" Prillup sätkytti hiukan pitkiä koipiaan, hänen suupielensä vetäytyivät virnistykseen. "Älä puhu piloja, -- ukko on nytkin jo loukkaantunut siitä, ettemme ymmärrä heti ottaa vastaan hänen tarjoustaan, että hänen täytyy odottaa odottamistaan ja tehdä kauppaa kuten maajussien kera. -- Ryhtyisit oikein toimeen ja lopettaisit lorun" -- lause tuli hellästi kehoittamalla.

"Loru on pian loppunut, jos sinä nyt vaikenet."

"Sinä siis -- sinä siis et tahdo, vai mitä?"

"En."

Prillupin ruskeat silmät painuivat hetkeksi kiinni, aivankuin häntä olisi lyöty päähän; hän otti piipun suustaan ja pani taas suuhunsa, otti kerran vielä ja pani taas takaisin.

"Mutta sinä lupasit jo -- -- sanoit, että -- --"

"Sanoin, että eläisin mielelläni kaupungissa, jos voisin."

"Jos voisit -- -- Niinkuin et sitten voisi -- --; et voisi -- --"

Lukija käänsi lehteä, hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan piirre, sanat häipyivät Tönun kieleltä, hänen kaulansa pingoittui ja kurkusta tunkeutui ääni niinkuin häntä sisäisesti olisi kuristanut. Ikäänkuin lamautuneena loikoi hän pitkän aikaa vielä nurmikolla, sitten nousi hän ylös ja astui tupaan päin. Marista näyttivät hänen polvensa notkuvan.

Kahdeksas luku.

Tuo Prillupin Aabrami-vainaja oli epäillyt, kumpaa maailmassa tuli rukoilla, taivaan isää vai paholaista. Poika piti viisaampana palvella molempia, mutta hänen asiansa pysyi aina samassa vaiheessa. Edellinen vaikeni kokonaan antaen varmankin ymmärtää, ettei rukous mennyt hänen kansliaansa, toinen puheli Sutsun Triinun haisevien korttien välityksellä, mutta puutteellisesti, liian puutteellisesti. Hyvä sanoa: tartu onneesi, käy esteitten ohi, mutta miten tarttua, miten käydä? Miksikäs ne ylemmät ja alemmat vallat, jotka olivat säädetyt ihmisen avuksi ja johdatukseksi, niin vähäisen välittivätkin selvyydestä, etteivät he lainkaan ottaneet huomioon omien klienttiensä hengen yksinkertaisuutta! Selvää oli ainoastaan sana antamisesta ja ottamisesta. Ja Aabramin poika antoi. Mutta nyt, kun antava ei salli antaa, kun ei enää voi olla puhetta niskoittelun voittamisesta -- mitäs nyt? Mihinkä nyt piru vieköön tarttua tai minkä ohi käydä?

Ja Prillup ajatteli taas kerran luopua koko tuumasta. Mutta hän kaivoi eilen haudatun ruumiin tänään jälleen esiin, herätti toivon eloon kuten ennenkin. Niin, kunpa se Sutsun ilmoittama onni olisi pieni! Mutta senhän piti oleman suuren onnen, vähintäin siis niin paljon kuin Tönu itse tiesi odottaa, mutta voi tulla enemmänkin, paljon enemmänkin. Ja senvuoksi kannatti taistellakin, senvuoksi kannatti vaivata päätä ja suuta, uhrata unta ja ruokahalua. Viimeinkin keksittäisiin ehkä kuitenkin paras neuvo, lopulta ehkä puuttuu oikea pää käteen, tai tulee onnellinen sattuma avuksi.

Mutta juuri nyt ei Tönu keksinyt mitään, mistä apu olisi tullut.

Hän lähetti nuorikon kaupunkiin tehden aivan tikusta asian -- ehkäpä on siellä houkutteluja, jotka kääntävät uppiniskaisen mielen haluttuun suuntaan. Rautatiellä matkustaen oli Marilla koko päivä aikaa maistaa kaupungin viettelyjä ja houkutteluja. Mutta Mari tuli takaisin paljon vähemmän innostuneena kaupunkiin kuin ensimmäisellä kerralla: kadut olivat olleet autiot ja tyhjät ja kuumuus tympäisevä.

Sitten koetti Tönu onneaan tarjoamalla rahaa. Hän lupasi tulevan myyntivoiton moision vasikoista kokonaan vaimolle; tämä voisi tehdä sillä, mitä ikänä haluaisi ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän lupasi vielä jokaisesta voinaulasta suuren voitto-osuuden ja viittaili lisäksi, ettei "se toinenkaan" mikään kitupiikki ole, kyllä hänkin silloin tällöin muistaa antaa jotakin päälle kaupan.

Mutta Mari näytti omia harvoja hampaitaan ja sanoi: "Olettepa te eto miehiä kumpainenkin!"

Monasti oli Prillup ajatellut antaa herralle neuvon, että hän kerran ottaisi itse niskoittelijan isällisesti puheilleen -- ehkä sisältyisi herran sanoihin se, mikä talonpojalta puuttui. Mutta aina tällöin pelkäsi hän toista mahdollisuutta: Mari voisi rikkoa kaikki joillakin nenäkkäillä vastauksilla. Mutta eräänä iltapäivänä tuotiin nuorikolle käsky tulla pesemään herraskartanoon permantoja, ja sinä päivänä oli vanha herra kotona -- Tönu oli itse nähnyt hänet aikaisemmin -- ei ollut siis mahdotonta, että keittäjättären käskyyn peittyi isännän toivo, päästä sillätavoin tapaamaan Maria kahdenkesken. Sehän voisi tapahtua aivan sattumaltakin. Ja silloinhan ei Prillupilla ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa täydestä sydämestään, että kaikki päättyisi siellä onnellisesti.

Mutta nuorikko vastasi käskyntuojalle aivan hämmästyttävän häpeämättömästi: "En minä tule, kutsukoon paimenen vaimoa, jolle ne työt kuuluvat vanhastaan, hänellepä se on paremmin tarpeen kuin minulle!"

Tönu sai karjatytön portin luona onneksi vielä kiinni: "Älkää viekö sellaista vastausta, sanokaa mieluummin, ettei hän ollut kotona."

"Tule taivas apuun," huusi Prillup yhtähyvin vilpittömästi harmissaan kuin äkkiä päähän välähtäneellä sivutarkoituksella, "etkö siis näe, että hän sinua haluaa, että hän sinua pitää jo omanaan! Hänhän voisi tahtoa jotakuta toista, maailmahan on täynnä vaimoja ja tyttöjä, mutta hän tahtoo sinut, sinut yksin! Etkö sinä siis osaa panna sille arvoa, etkö siis tiedä, kuka hän on ja kuka sinä!"

Minkäpäs mokomalle mahdat! Hän purskahti nauramaan toisen katkeraa tuskaa ja risti kätensä sen nähdessään, ja naurun seasta tuli helakasti:

"Enkös osaa -- enkös osaa -- kylläpä osaan pitää itseni arvossa!" Mari nauroi harvoin ja lauhasti -- näin vallattomasti näki Tönu hänen nauravan ensimmäistä, kertaa. --

Ja nyt ei Prillupin mieleen juolahtanut enää mitään, ei mitään. Oli kuin olisi hänellä pään asemasta puupölkky olkapäitten välissä. Ero oli vain siinä, että se pölkky tuntui olevan pökerryksissä, sillä kävellessä tuntui Tönusta, kuin olisi hänen jalkojensa edessä jyrkästi viettävä tie, kuin astuisi hän seuraavia askelia ottaessaan kaivoon. Ja käsiinkin vaikutti tuo hämmennys, sillä nostaessaan apilalta kuormalle, täytyi hänen pitää vaaria, ettei taikollinen olisi osunut ohi. Mutta iltaisin hänen heittäyessään väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän muittenkin jäseniensä olevan ikäänkuin puuta, ja sänky niiden alla notkui kuin vene aalloilla.

Siinä avuttomuudessaan taipui mies puolittain tietämättään korkeampien valtojen puoleen.

Hän alkoi lukea raamattua, tahtoi lapsia panemaan kätensä ristiin ruokapöydässä, kävi kirkonmenojen jälkeen vielä rukoushuoneellakin ja tunsi tarvetta käydä vaimoineen Herran ehtoollisella, vaikkapa heidän edellisestä käynnistään häitten jälkeen ei ollut kulunut kolmeakaan kuukautta. Hänen kääntymisensä siihenastisesta uskonnollisesta välinpitämättömyydestään vei siihenkin, että hän antoi nuorikon ymmärtää, että tämänkin tulisi puolestaan myötävaikuttaa, jotta talossa vallitsisi aina "kristikansan järjestys", ja älköön hän laiminlyökö vaatimasta lapsilta katkismusta eikä iltaisin isämeitää -- kehoitus, mikä kuulosti siltä kuin olisi Tönu itse vaadittua järjestystä alati ja jokasuhteessa pitänyt kunniassa.

Prillupin askeleet edistyvät yhtävähän tuosta välillisestä koputtelemisesta Jumalan oven pihtipieleen, kuin suorasta ja peittelemättömästä rukouksesta hänen suuren asiansa puolesta. Ja sitkeästi pyrki se etualalle. Mutta yhä sai hän odottaa vastausta. Siitä oli taas seurauksena, että hän jälleen hipui toisen vallan puoleen.

Eräänä pyhäpäivänä kirkosta palatessa sattui Prillup pääoven ja portin välillä tapaamaan Sutsu-muorin. Hän lähetti Marin hakemaan leipurilta nisuleipää ja astui Triinun kanssa annettuaan tälle merkitsevästi kättä ihmisvirrasta syrjemmälle. Eikö hän tietäisi keinoa, mikä auttaisi, jotta saisi vaimon, joka monessa suhteessa hangottelee miestään vastaan -- samantekevää, minkäkaltaisissa asioissa -- taivutetuksi, jotta hänelle tulisi järkeä päähän.

Sutsun muori oli vielä reipas ihminen, hiljainen ja kunnianarvoisa, silmät näyttivät katselevan kaikkia lähimmäisiä yhtä kärsivällisen ystävällisesti. Näitten äidillisten silmien välistä työntyi voimakas nenä vauhdikkaasti ilmaan -- suuri, mutta ei kopea, lihavan leveine päineen, mikä tänäänkin näytti hauskan tummalta. Ja se tummuus eneni, kun Triinu, Prillupin isännän luottavia tunnustuksia kuunnellessaan, oli käyttänyt omaa ruskeanläikähtelevää nuuskarasiaansa. Maksankarvainen pyöreä myssy on hiukan nurinpäin tietäjän päässä, mutta sekään ei vähentänyt vaikutusta, sillä pitsien alta näkyvä kunnianarvoisa hopeavyö ja kasvojen lauha yleisilme veivät voiton.

Tietysti hän tietää. Aina on jotakin, mikä auttaa. Missä hätä, siellä huojennus. Moneen kipuun on useanlaista rohtoa.

Ja ymmärtäväisesti, haluamatta lainkaan udella Tönun asian erikoiskohtia, opetti Sutsu-muori tirkisteltyään hetken aikaa kirkonkukkoa: Mäenkylän ystävä leikatkoon pärttylinpäivän yönä salaa nuorikon päästä hiustöyhdön ja samoin koettakoon salaa saada oikeasta korvasta vaikkoa ja vasemman jalan isonvarpaan kynnen alta mustat; mutta voi taika tapahtua muinakin öinä ennen tai jälkeen. Pankoon sitten tallelle saaliinsa, ja tulkoon niine hyvineen Sutsun luo, jossa vielä lisätään jotakin niihin ja luetaan tarpeelliset sanat. Voidetta pitää hänen kantaa kotiinsa paidan alla povessa, kunnes se aikaa myöten tehoaa.

Mutta pärttylinpäivä yöhön on Prillupin isännästä liian pitkä aika, asia oli kiireellinen.

No, siis leikatkoon jonakin yönä, joka on vanhan kuun neljättä päivää vastaan. Tietysti olisi pärttylin yö vaikuttavampi, mutta ehkäpä saa rohdon tehokkaaksi toisinkin.