Part 6

"Vaikkapa menisi kauemmaksikin, ei kukaan kiellä" -- puhuja ei innoissaan huomaakaan kosketusta, voisihan kenties tässäkin jo jotakin alkaa, (vuokrapäivien kanssa tulisi toimeen, eikä palkkatyöstä mitään saa) -- jos vain olisi verissä sitä alkajaa tai ottajaa. Niinkuin vanha Simu-Jiiri Joagulla joen tuolla puolen. Oli Tapulla kuudennusmiehenä niinkuin minäkin. Kaksi- tai kolmetoista vuotta sitten ryhtyy keinottelemaan omenilla ja marjoilla: ensin, vähäisen, myi niitä pyhäpäivisin kirkolla ja jonakuna päivänä kaupungin torilla niinpaljon kuin saa yhdestä moision puutarhasta. Mutta sitten vuokraa kaksi ja kolme ja useampiakin puutarhoja ja alkaa vedättää niitä Pietariin ja sen jälkeen ostaa vielä perunoita ja munia ja yhä vie kaikki Pietariin, ja nyt on ukko-pahasessa kaunis ostotalo rautatien vieressä ja siellä hän keinottelee edelleenkin -- kuin mikäkin pomo.

"Etkö sinä ole kateellinen?"

Mari on nyt ottanut tupakkakukkaron leikkikalukseen ja heiluttaa sitä nauhasta sormissaan.

"Mitäpä sitä kadekaan -- mutta saahan sitä puhua. Kysyt, uskonko isää vai äitiä. Uskon isää siinä, että minusta ei saa lähtijää eikä ottajaa, mutta voihan äitikin olla oikeassa -- voi tulla jotakin itsestään, jos niin on sallittu --"

"Suuhunko lentämällä ehkä?"

"Minusta nähden voi suuhunkin lentää, mutta ei niin, että katsos, tässä minä olen, nyt voit minut ottaa, sillä sinulle minut annettiin. Ei se tavallisesti putoa niin pilvistä kuin kirkonkylän kainalosauvaräätälille, jota oikeus etsi ja jolta kyseli, että miksi sinä et tule perimään kolmea tuhattasi, minkä sulle muuan tuntematon sukulainen Krimmistä tai Kaukaasiasta on jättänyt perinnöksi, -- voihan se tulla toisellakin tavalla, niin että akkunasta sen ensin näet ja lasket sen kauniisti ovesta sisään -- --"

"Mutta äiti käski sinun rukoilla Jumalata -- oletkos rukoillut?"

Prillupin suu jää auki, hänen ruskeat silmänsä irtaantuvat laesta, kääntyvät katsomaan heiluvaa tupakkakukkaroa ja jäävät sitten luomien ja ripsien peittoon. Vasta hetken kuluttua tokaisee hän:

"Olen käynyt kirkossa -- ja usein rukoushuoneessakin -- --"

"No niin -- kirkossa ja rukoushuoneessa käy jokainen!"

"No, olikopa minulla nyt sitten mitään haluttavaa tai kaivattavaa -- --"

"Siis uskoit siihen asti isää ja olet nyt vasta viime aikoina alkanut uskoa äitiä?"

Tönu hivuttaa vähän olkapäitään eteenpäin, myhähtää pari kertaa ja tirkistelee jälleen etsien savuttuneeseen lakeen, kunnes pieni leuannaksaus ilmoittaa hänen keksineen vastauksen; hän virkkaa voitokkaasti:

"Sinäpä et ole tyhmä! -- No rukoiliko sitten Kuru Joan aivan polvillaan jumalata kaikki vuodet ennenkuin hänelle annettiin Mäenkylän maitotalous! Niin -- vihellä vain! Joan alkoi ruokapöydässä ollessa panna kätensä ristiin, vasta sitten kun hänellä oli hämärä aavistus siitä, ja kun sitä aavistusta alkoi olla enemmän, niin rupesi pitämään hartaushetkiä kotonaan. Mutta kas maito, se tuli -- se tuli mäiskis ovesta sisään. Ei muuta kuin kerran konttoriin -- maitohomma on saatavissa Yrjönpäivästä alkaen -- jos tahdot ottaa -- olet moisiota kaikkein lähimpänä --"

"Miksi siis toinen luopui maitohommasta?"

"Hän oli naapurimoision maidonvuokraaja ja otti vielä suuremman tilan nuoren maidon vuokralle. -- -- No ja Joan -- eipä tiedä oliko hänellä sataakaan ruplaa omaa rahaa -- voi ollakin ja täytyikin olla, olihan hänellä hallussaan jo kaikkein paras kuudennustalo -- -- mutta sukulaisilta, omilta ja vaimon sukulaisilta kerjättiin ja saatiin kokoon, mitä puuttui, jotta päästiin alkuun -- takuuseen ja astioihin ja vankkureihin -- ja kas vaan pilaa: eräänä päivänä on Kurun Joan maitomies niinkuin toisetkin maitomiehet -- -- ei no -- aluksi oli kyllä vaaksanverran eroa -- muistan kaikki niin selvästi, niinkuin se olisi tapahtunut eilen."

Tuntui kuin olisi jutustaja nyt vasta päässyt puheenpäästä kiinni. Mutta vielä makoisempaa olisi veistellä piippu suussa. Hän tavoittaa sitä sängyn päänpuolesta, mutta piippu ei ole siellä. Piippu riippuu Marin suussa, kolosta näkyy tuoreita tupakanlehtiä ja parasta aikaa raapaistaan tikulla tulta.

"Katsos sitä! No mitäpä alat tehdä kieltäsi katkeraksi!"

"Koetan, millaista se on. Pian saat sen."

Nuorikko imee totisena ja ajattelevaisena. Piippu vetää toisen suupielen hiukan alaspäin, sillä istujan kädet on polven ympärillä, jokainen vetäisy saa kuopat poskiin ja parin lepohetken jälkeen onnistuu hän taas puhaltamaan joitakuita erinäisiä renkaita, samalla kuin imaisut panevat huulet maiskahtelemaan.

Tönua ei tämä naurata.

Hän jättää kätensä odottamaan piippua ja alkaa jälleen laverrella. Hän, joka muutoin saa tuskin kymmentä lausetta sanotuksi, pälpättää nyt niin, että suupielet valkeata iskevät. Ja kun hän on saanut piipun, ei sekään, että se muutamien imaisujen jälkeen sammuu, häntä häiritse.

"Eikös tuo tökerö ala ensin käydä tallukoissa torilla. Toiset katsovat -- mistäs tämä tallukkajalka on tullut -- ollen häpeäksi ammatillemme ja säädyllemme koko kaupungin nähden! -- Eikä muuta -- pidetään salaa kokous -- Koiknan maitomies kertoi siitä jälkeenpäin kapakassa Kuldi Madiselle, kaikki sen kuulimme -- -- pitävätpä niinkuin salaisen kokouksen, ja eräänä päivänä torilla, kesken parasta myyntiaikaa ilmestyy lähetystö Jaanin eteen, vanhat saappaat kädessä -- kauniisti paikatut, raudatkin korkojen alla. -- Sangen kohteliaasti ja kunnioittavasti -- kumartavatkin -- puhuvat, että me kuulimme kunnioittavan veljen syntymäpäivän olevan tänään, että pyydämme senvuoksi ottamaan meiltäkin pienen lahjan. -- -- Joan-parka ei ehtinyt vielä äännähtääkään kun istui jo vankkurien nenällä: tallukat siepataan pois ja saappaat jalkaan. Kansaa on tietysti ympärillä -- piru vie sitä naurua ja menoa! --

"No eihän hän lahjaa ota itselleen, heittää jälkeenpäin torille vieraisiin vankkureihin. Mutta katsos, seuraavalla kerralla -- jopa on Joanilla saappaat! Kalavinskit ne kyllä ovat, mutta tökötillä voidellut mustiksi aina varsien suihin asti. Myöhemmin tulivat aivan mustat saappaat --

"Mutta eipä hänestä saappaitten avulla vielä oltu saatu hienoa maitomiestä! Vielä löydettiin toinenkin vika. Taas eräänä päivänä: kaksi miestä nykäisee toverillisesti kylkeen, toinen toisensa käden alatse -- lähtekäämme, me maksamme! Joan ajattelee, että raatihuoneeseen tahi kapakkaan. Mutta kapakan luona on parturi -- nämä sinne, ja Joanin hiukset leikataan lyhyemmiksi! --

"No, olipa alun laita miten tahansa, mutta ei kulunut kahta vuottakaan, kun Joanin nokka alkoi nousta ja pää keikkua. Kerta kerralta käy aina paremmin. Me peltomiehet emme enää kohta ole miehiä, vaan miesten varjoja, aina vaivaisia ja kerjureita ja kurjia. Ja niitä alkoi Joan keksiä yhä useampia, viimein ei kuntaan enää jäänyt paljon muita ihmisiä -- ei meille eikä muuallekaan ympäristöön. Siitä asti ei kapakoissa enää kuule muuta kuin että Kurun Joanilla on rahaa --".

"Minulla on rahaakin!" matkii Mari laulavalla äänellä.

"No niin, no niin -- oletko sinäkin jo kuullut siitä -- eivätkös vain hauku selän takana --"

"Niinpä niin, enkä minä itse joudu hyvää syömään -- ehkä lapset joutuvat!" sanoo nuorikko Joanin äänensävyllä ja keikuttaen päätään kuten tämä.

"Kylläpä sinulla on muisti", ja Prillup kaappaa vaimon olkapäätä, -- "ja kuinka hienosti se osaakin johtaa jutun aina samaan asiaan, aina samaan asiaan -- -- voit alkaa sontiaisesta, tai kirkonkukosta, tai äkeenpiikistä -- aina lopulta joutuu nenäsi Kurun kukkaroon, ja jos olet niin järkevä, että itse johdat sinnepäin, niin saattaa hän aivan unohtaa kokonaan, kuka lopultakin olet, ja joskus saattaa se tehdä sinulle hyvääkin."

Prillup työntää kylmän piipun toiseen suupieleensä, peitteen alta näkyvät varpaat liikkuvat levottomasti, ja kun hän jälleen jatkaa, tuntuvat sanat tulevan syvältä rinnasta.

"Mutta onhan hän oikeassa. Eikä hän muuten puhuisi, jollei hänellä olisi syytä. Ja jos jollakin on syynsä -- koetappa poistaa se. Pane kanan suu kiinni, kun se on muninut ja kotkottaa. Mitäpä siitä, että rotta nauraa kissalle omasta kolostaan -- rotta on rotta ja kissa on kissa -- kissa on kohta täysi, rotta kohta olemattomissa. Rupea kissaksi, jollet tahdo olla rotta, mutta niin kauan naurat kissan kateudelle, kun et itse vielä ole kissa, ja kissa kiemurtelee kiusallakin edessäsi nähdessään kateutesi. Eivätkö kaikki tahtoisi olla Kurun Joaneja ja kapakassa ja kirkossa samaten katkattaa, keikailla, mutta nyt pidä turpasi ja taivuta Joanin edessä niskasi! -- Katsos, kirkolta kaupunkiin vievän maantien varrella olivat kapakoitsijatkin; eivätkä he siitä mitään saa -- ei hän juo mitään -- pullo simaa tai muuta mietoa, siinä kaikki -- ei ole piippumieskään, matkaa tiensä kuin nainen -- -- mutta katsos, kun sisään astuu -- Mäenkylää hakevat joka puolellasi. Unohdetut ovat kaikki tallukat ja pitkät maantollon hiukset -- --"

Mari on hetken aikaa pyytänyt kärpäsiä peitteeltä, saaden niitä kiinnikin vasemman käden kouraansa, kääntäessään nyt päätään kohtaa hän vaienneen puhujan ruskahtavat silmät miltei tuskaisina vierestään. Hän päästää vangit vapaiksi ja lopettaa pyydystämisen.

"No, entä sitten?"

Tönu ei jatka heti. Hän hankaa piipunvarren päällä omaa karvaista poskeaan paikkapaikoin, heittää sitten piipun kolahtaen sängynpäähän ja nielaisee kerran niin, että kurkunketva huomattavasti kohoaa. Ja nyt kuuluu hänen äänensäkin karvaisena ja sanat ovat katkonaisia, tulevat nykien, kukin lause lausutaan välinpitämättömällä tyyneydellä.

"Eikä sen enempää -- Kurun Joan ostaa pian moision --"

"No noh!"

"Kurun Joan oli yhdeksän vuotta maitomiehenä ja hänestä tulee nyt moision herra. Kuru alkoi käydä tallukoissa torilla ja kiskaisee nyt kiiltonahkakengät jalkaansa ja matkustaa nyt vaunuissa --"

"Kehuu muuten vain."

"Kehuu mitä kehuu. Eikös hän saisi kehua, kun on kerran kehumista --"

"Vaikka ei osaa rahojaan laskea!"

"Kyllä hän osaa rahoja laskea -- ei kyllä osaa kirjoittaa, ja kirjaa tavailee kuin lapsi, mutta kyllä hän rahansa osaa laskea. Ja moisioitapa on monensuuruisia ja monenlaisia. Eikä hän ryhdy tahtomaan Kaiknaa, ei Tappua eikä Särgvereä; Mäenkylänkin voi hän ehkä vielä jättää vanhalle miehelle, ja Vidusten kaiknan jättää hän maitomiehelle, joka on puolta kauemmin rehkinyt kaupungin väliä. Mutta Laiksalan ja Mudrikun -- ovathan nekin moisioita, ja toisiakin on siellä ja tuolla puolen kaupunkia, meidän maallamme ja Riianmaalla ja Venäjän maalla -- -- Mitä sinä naurat?"

"Nauran Kurun Joanin kaupungin matkaa: voi sitä pääparkaa!"

"Älä sinä hänen päästään huolehdi, ei siinä ole mitään vikaa, -- varo paremminkin, ettet sinä ensi kesänä jää hänen vaununpyöriensä alle!" Prillupin kädet ovat ristissä pään alla, hän napsauttaa varpaitaan sängyn päälaitaa vasten.

"Voihan olla, ettei hän osta moisiota, ehkei tiedä vielä varmaa itsekään, ehkä hän ryhtyy silmäilemään jostakin hyvää taloryhmää, ja ottaa ne ja sillätavoin saa piankin moision itselleen. Mutta olkoonpa, että hän suullaan ehtii enemmän ja kukkaro riittäisi kahden tai yhden ainoan suuren maatilan ostoon, -- kultaseni, -- ei siinäkään ole tarpeeksi korvausta yhdeksästä tai kymmenvuotisesta vedättämisvaivoista, eikö hän voi leikkiä herraa ja vaimonsa antaa leikkiä rouvaa, ja nähdä vaivaa vielä edelleenkin, että kehuu -- mistä sinä tiedät, että kehuu? Minä sanon, että ei kehu -- hän sanoi minulle suoraan vasten kasvoja -- vasta pari päivää sitten sanoi vasten kasvoja -- vaimon kuullessa sanoi -- ja ihmisen silmästä näkee ja äänestä kuulee, -- ja niin puhui ukko itsekin tiedäthän tuona kertana -- sanoi niin, että se maitokamari, se on raha-aitta, ja että Joan -- --"

Mutta yht'äkkiä ei puhelijalla olekaan enää kuulijaa. Nuorikko katsoo äkkiä akkunaan päin: pihassa ottavat Anni ja Juku piirissä ympäri, reuhtova koira perässään -- he ovat kaikki jo pois vuoteestaan! Huiskin, pieni hypähdys yli väsymättömän juttelijan ja Marikin on sängystä ja lähemmin tarkastettuaan kamaristakin kadonnut, ja kun Prillup -- isä ulkoa tulevien äänten houkuttelemana kääntää silmänsä vastapäätä olevasta ikkunasta pihalle, näkee hän kolme paitasillaan olijaa kaivonaltaalla kiivaassa vesisodassa keskenään kekkaloivan koirareuhkanan ollessa pulassa siitä, mille kolmesta puolueesta tarjota apuaan.

Tönu on hetken aikaa liikkumattomana paikallaan, hänen kasvonsa ovat aivan tylsät ja korvat kuuntelevat kärpästen surinaa sisäisen tyhjyyden täytteeksi, kärpäset säristelevät hänen karvaisella rinnallaan, hänen karvaisilla käsillään ja jaloillaan, hänen parrassaan ja suullaan -- Tönu ei häiritse niitä. Sitten haukottelee hän kiireesti ja vikisten kuin kirppuinen koira viskaisee jalat sängystä. Ja verhottuaan ne istuu hän ikkunan viereen, nojaa kyynärpäänsä polvelle, tarttuu molemmin käsin päähänsä ja murjottaa permantoon päin, sillaikaa kuin ulkoa kuuluu iloisia ja vallattomia ääniä.

Mutta yht'äkkiä tuntuu Prillupista kuin seisoisi Leenu keskellä kirkasta, surisevaa huonetta. Ja niinkuin sykkisi sydän toivottaen hänet tervetulleeksi.

Niin, Leenu -- hänpä tietäisi ja tekisi myöskin sen, mikä oli tarpeellista. Siinä ihmisessä oli sielua ja ymmärrystä!

Mutta eipä häntä kukaan tahtonutkaan.

Ja mitä vartenpa rehki aikaisesta aamukajastuksesta pimeään yöhön asti, ja mitä hän muita olisi pakottanut rehkimään -- jumaliste, siinä sitä nyt ollaan!

Ja hiljainen liikutus valtasi Tönun mielen. -- Siinä seisoo Leenu -- hentona, luisena, kuivana kuin taula alati liikkeellä viuhtoen, kuin kovakuoriainen, jättämättä jälkeä itsestään, mutta aina auttajana, toverina, ollen pelkkää silmää ja korvaa -- -- miksi hän ei saanut olla kauemmin täällä, miksi hän jätti majan ja miehen ilman tukea!

Totta kyllä, hän toraili usein. Hän torui ja porisi aamusta iltaan jokaisen ja kaikkien kanssa, kaksijalkaisten ja nelijalkaisten, hengellisten ja hengettömien kanssa, hän saattoi torua ja manata puukalikoita ja vitsaraaskuja aivan kuin olisi hänen edessään ollut toinen ihminen, ja viimeisinä aikoina näytti siltä kuin olisivat hänen pienet kasvonsa näivettyneet pelkäksi käsnäksi, josta alituisesti vuoti sappea. Se tympäisi, kuitenkin siihen tottui ja mukautui sitä. paremmin kun tiesi, että kaikki se tora ja porina tapahtui hiljaisena surinana, niinkuin olisi hän puhunut itsekseen ja itselleen vanhasta tottumuksesta, aivan kuten paarma ja kärpänenkään eivät voi elää ilman sitä. Sittenkin se kyllästytti, totta kyllä, lapsiakin ikävystytti niin että ne pyrkivät kauemmaksi, kun vain pääsivät, ja Tönu itse ei tietänyt muuta neuvoa kuin purra hampaitaan ja vaieta kuin tukki.

Mutta ajatellessaan nyt jälleen, ettei se tarkoittanut mitään pahaa, että hän juuri siten pyrki tekemään hyvää ja olemaan omaisilleen hyödyksi, ja ajatellessaan vielä, että ehkä oli oikeassa tuo viisas muori, joka sanoi, että Leenulle oli jokin kateen silmä tai sana saattanut raskauden aikana sisäisen vaivan, mikä oli jäänyt häneen ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Se oli ollut varsin vaikea ja maksanut vanhemman pojan hengen, siispä -- siispä --

Ja uusi voimakas kaihon -- ja leskeyden tunteen puuska valtaa Tönun mielen, kalvava yksinäisyys painaa hänen päätään vieläkin alemmaksi ja kuiskaileva suu tunnustaa tomuiselle permannolle hänen jalkojensa edessä, että se, mikä Leenun kanssa vaipui hautakummun alle, oli omaa -- kaikesta huolimatta oli omaa. -- --

Prillup istui vielä samassa paikassa kolmen kiistasilla olijan laukatessa ovesta sisään huhkien ja puhkien. Kaikkien paidat ovat märkinä, jalat kurassa, sääristäkin tippuu sitä vielä hiukkasen. Ne pohtivat nauraen ja toisiaan näykkien suurta tapahtumaa ja sen jälkeen tarkastavat omaa ulkomuotoaan, kiinnittäen isään aivan kuin tähän asiaan perehtymättömälle vain hieman huomiota, ja lähtevät pois vasta sitten, kun Mari pannessaan hametta päälleen antaa toiselle kahdelle merkin, että he menisivät verhoamaan itseään. Mutta Mari itse alkaa peilin edessä kotona tehdyllä pikiharjalla sukia omaa vanunutta kiharaista tukkaansa.

Akkunan ääressä istuva Tönu huomaa, että jotakin on muuttunut.

Kun he niin kolmisin tulivat, hulluina kuin kolme vallatonta varsaa -- niinkuin sälkö kaksine varsoineen -- touhahti jotakin tupaan ja poveen, jotakin, mikä kokonaan pyyhkäisi pois entisen.

Näin on parempi -- näin on sittenkin parempi, näin on totta puhuen paljon parempi! -- --

Eikä sen tarvitse toiseksi muuttuakaan -- ei, miksikäs tarvitsisi -- -- jollei, niin ei!

Eikä se saisikaan muuttua toiseksi -- -- Prillupin silmä liukuu pitkin sukijan ruumista ja mieli riemahtaa jälleen -- -- ei saisikaan -- ei saisikaan -- --

Hän nousee yhtäkkiä, lähenee naurussasuin Leenun sijaista, tahtoisi sanoa jotakin, jotakin tehdä, mutta ei tajua muuta kuin pistää tätä sormellaan kaulaan -- ja päästelee kielestään, kurkkulaestaan kuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin riemuisa isäntä hyväillessään kaunista varsaansa.

Seitsemäs luku.

Mutta se tulee jälleen.

Puuska menee, toinen tulee.

Pörriäinen, mikä lensi herran suusta kuudennusmiehen korvaan ja sieltä ryömi poveen, kuolee ja herää uudestaan eloon.

Se kuolee päivällä ja herää henkiin öisin -- taikka kuolee öisin ja herää eloon päivällä.

Ja herätessään on se entistä eloisampi, ja kuume, minkä se nostattaa, kalvaa sielua ja ruumista.

Kuumeen puuska menee, toinen entistä ankarampi nousee.

Tönu ei uskalla enää nauraa Jaanin taidolle saada puhe johdetuksi asiaan, joka on sydämelle rakas: hän itse osaa nyt mestarillisesti tehdä samallatavoin. Ero on ainoastaan siinä, että Tönu asiasta, mikä on hänen sydämelleen rakas, puhuu vain yhdelle, mutta Jaan omastaan kaikille. Mutta sitä useammin täytyy sen yhden kuunnella Tönun puhetta.

Tönu vatkuttaa asiata, siksi että se panee hänet vatkuttamaan.

Hän on sitkeä, koska toinenkin vatkuttaja on sitkeä.

Kunpa hän olisi hiukankin viisaampi! ajattelee hän tänään.

Kunpa hän olisi hiukankin tyhmempi! ajattelee hän huomenna.

Mutta Mari ei ole viisas eikä tyhmä, ja siinäpä syy, miksi Tönun vatkutuksella ei ole vaikutusta.

Marilla on hyvä unenlahja. Häntä ei saa aamulla vuoteesta. Hän haukottelee ja venyttelee itseään ja noituu kesäistä yötä.

"Loikoisit varmaankin mielelläsi keskipäivään asti, mitä?"

"Loikoisin kyllä".

"Tai ehkä päivälliseenkin asti."

"Välistä loikoisin päivälliseenkin asti."

"Ei varmaankaan."

"Vaan toinen saa niin, toinen näin sen."

"Niinpä niin."

"Niin, kuinka kullakin on onnea, ja kuinka kukin osaa tarttua onneensa!"

"Varmaankin -- oih!"

"Kurun emäntä voisi nytkin maata aina keskipäivään asti, jos tahtoisi, ja vuoden parin perästä vaikka iltaan asti."

"Onpa vahinko, etten ole Jaanin vaimo!" nauraa Mari, taivuttaa laiskasti selkäänsä ja hypähtää sängystä.

Mutta kesäinen työ on raskasta.

Mari tekee ajoittain kiireesti ja joutuisasti työtä, vaikka hän ajoittain on veltto ja vetelä. Silloin hän viskelehtii ja laiskottelee, silmät ovat tirrillään, hän on kyllästynyt, eikä hän häpeä pitää pitkiäkin lepohetkiä. Kotoisetkin puuhat jäävät häneltä usein rempalleen sellaisen uhkamielen sattuessa.

Siksi onkin Tönun hyvä ryhtyä puhumaan -- milloin milläkin tavalla.

"Niin, Manniseni, työ on monelle ihmiselle raskasta -- työ tuntuu monesta ihmisestä raskaalta! Mutta ei se ole hänen syynsä. Hän ei ole syntynyt raatajaksi -- suorastaan ei ole syntynyt, eikä luoja ole siksi luonut häntä! Olen huomannut ja sanonutkin usein, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, toiset on luotu talonpojiksi, toiset herroiksi, -- ja lihasta ne tunnet. Sinussa, Manniseni, sinussa on herra."

"Hyvä on, asetanpa siis jalkani seinää vasten, muutenhan rikon Jumalan käskyt."

"No niin, niinpä voitkin, jos otat huomioon Jumalan sormen!"

"Onpa se hyvä sormi, mikä johdattaa tielleni vielä toisenkin vanhan miehen."

Tavassa, miten Mann nostaa kulmiaan, on jotakin, mikä kokonaan lopettaa siksi kerraksi vatkuttamisen, aivan kuin ase olisi kalahtanut rautaan. Sanat kuolevat Tönun suulla ja ajatukset aivoissa, väliin täytyy kääntää päätä, jotta silmä välttyisi katsomasta toisen silmän pistoa, sillä se tunkeutuu aina sydämeen asti ja sieltä aina varpaan neniin.

Ja niin seuraavat toisiaan epätietoisuuden ja toivon päivät, ja väliin lisäksi päivät, joina Prillup on tiellä konttoriin sanoakseen herralle, ettei omaansa anna, ja lopettaakseen koko jutun. Mutta hän kääntyy ympäri -- päästyään joskus moisiota lähemmäksi, joskus kauemmaksi -- kerran aivan konttorin oven eteen, ja kun hän näkee tämän ulkona, ja hänellä olisi tilaisuus päästä herran kanssa kahden kesken puheisiin, niin poikkeaa tien oheen vaikkapa aivan viimeisessä hetkessäkin. Prillup toivoo, että häntä kutsuttaisiin moisioon, mutta samalla hän pelkää tätä kutsua ja tuntee olevansa kiitollinen siitä, että hänen kanssaan ollaan niin kärsivällisiä. Hän toivoo ja samalla kertaa suree sitä, että asia ehkä on unohtunut. Ja kun sattuma vie heidät kerran vastakkain, niin Tönu säikähtää ja samassa kuitenkin hän huoahtaa helpotuksesta.

Hän keksii vanhan herran Prillupin alapuolelta heinäsuosta ja seisattaa askeleensa säpsähtäen niinkuin ihminen, joka tietämättään sattuu astumaan pesässään talviuntaan vetävän karhun päälle. Heidän katseensa yhtyvät ja eroavat, hetkeen aikaan ei kummankaan suusta tule sanaakaan. Kremer istuu puoleksi selällään ruohoon muodostuneessa kuopassa, lakki on polvella, tuuli heiluttaa silloin tällöin hänen suuria viiksiään.

"No Prillup, et enää näytä minulle kasvojasikaan."

Tönu sieppaa nyt vasta lakin päästään, ja jättää käden, mikä sitä pitää kiinni, raapimaan niskaa, aivankuin tahtoen huomauttaa, että hän toivoo jutun pian loppuvan.

"Ei ole ollut mitään puhumista herralle."

"Et tahdo siis ruveta maitomieheksi?"

"Niin maitomieheksi? -- Ehkäpä tahtoisinkin; mutta puhuukos herra täyttä totta?"

"Kappas tuota hullua!" Herra von Kremer kohoaa vähän pesästään. "Luuletko siis, että puhuisin sinulle pötyä?"

"Enhän minä sitäkään juuri voi luulla, ja olenhan voinut asiaa ajatellakin, mutta onkopa minun vallassani sanoa viimeinen sana."

"Eikö Mari sitten tahdo."

"Niinhän se varmaankin on."

Herra panee lakin päähänsä ja tarttuu kepin koukkuun. Molemmat katsovat samalla kertaa ympäri, nähdäkseen, onko ketään lähellä.

"Mitä sinä siis pelkäät? Ettäkö ihmiset alkavat puhua."

"Sitäkin -- ehkä vielä muutakin --"

"Mitä siis vielä?"

Tönu kopistelee jalkojaan. "Mene tiedä nyt -- eikös tällä ole omat halunsa ja tahtonsa -- eikä tästä oikein selvää -- --"

Kremerin herran suuret, paksujen kulmakarvojen verhoamat silmät laajenevat, niiden katseessa on nyt jotakin, mitä niissä ei ennen ole ollut, ja Tönun käsi, jossa on omatekoinen korkea olkihattu, vaipuu niskasta olkapäille ja rintaa pitkin alas.

"Kuule, Prillup, sinä valehtelet minulle. Tiedän, että Mari suostuu, mutta sinä itse et tahdo."

"Herra tietää --?"

"Niin. Eikä Mari tyhmä ole. Mari tahtoisi elää hyvillä päivillä ja osaisi myöskin elää, hänelläpä on sennäköiset kasvotkin, mutta sinä et henno, sinä olet kade."

Prillup vaikenee suu auki, hänen silmänsä pyörivät päässä, ja vasen käsi hieroo lantiota. Hänen mieleensä on johdettu uusi ajatus.

"Voipihan olla -- voipihan olla, etten minä itsekään, etten minäkään hennoisi, -- mutta ei hänkään ole maininnut siitä puolta sanaakaan, ei puolta sanaakaan sinne päinkään!"

"Vai niin -- mutta kylläpä sinä olet viisas!" Kremerin herra nousee seisomaan. "Vaimon pitäisi sinulle puhua sellaista, vaikka hän näkee, että sinä itse olet sydämessäsi vastaan -- -- mutta kylläpä sinä olet viisas!"

Hän kääntää vastustajalleen selän, ja tekee lähtöä, kuitenkin viivytellen. Yli olan mumisee hän vielä: "Mutta jokainenhan itse parhaiten tietää, miten järjestää asiansa." Ja Prillup näkee, että hänen kaulansa punottaa.

Eikä ainoastaan kaula, vaan Ulrik von Kremerin kasvotkin punottavat. Ja silmissäkin on niin paljon kuumaa punerrusta, että se hänen katsettaan varjostaa. Ja hänen mielestään tuntuu kuin survaistaisiin pari kertaa siihen kohtaan, missä se viallinen sydämen läppä tykyttää. Mutta se ei ole vihaa, mikä aaltoilee hänen rinnassaan, niinkuin Prillup luulee, vaan ainoastaan voimakasta tyytymättömyyttä itseensä, mikä muodostuu katkeraksi ajatukseksi: Ich hätte mich mit dem Kerl nicht einlassen sollen!