Part 5

"Katsos vain -- onpa sinulla yllin kyllin kaupattavaa!" hän nuuskii kuultavasti, nenä pystyssä. "Sellainen hajukin, että hengen salpaa."

"Voisi olla enemmän -- voisi olla paljon enemmän."

"Onko menekki siis niin suuri?"

"Eihän sitä voi auttaa! Piimä -- ja Mäenkylän liiatenkin!"

"Vai ovat toiset niin halukkaita saamaan sitä."

Kuru kohottaa nenäänsä ja silmiään. Päivän polte on saanut nokan punottamaan ja kesimään, se on ihmeen terävä, molemmat silmät hohtavat sinisinä ja pieninä kuin pellavankukat.

"Etkö siis vielä tiedäkään, että Mäenkylän piimä on kuuluisata?"

"Katsos vain!"

"Torilla, hyvä mies, aina vain kuuluu Mäenkylä ja Mäenkylä! -- Mäenkylältä saa puuroa, toisilta hapanta vettä! -- kauppiaat tietystä varsinkin -- Ei niin täyteen, Liisu!"

"Vai lähtee meidän viiksiniekan lehmistä niin hyvä maito?"

"Lehmistä? -- -- Muori, kuuletkos -- tämä luulee, että lehmistä!" Jaan hymyilee pytyn yli voikamariin päin, se hymy on omituisen hapahko niinkuin aina ja leveitten sileitten kasvojen ympäröimät sinisilmät miltei vetäytyivät kiinni. "Niinkö vähän sinä miespaha ymmärrät asioita!"

"Ei tietenkään, piimän pitää olla parahiksi hapanta ja mureata, tiedänhän sen itsekin", parantaa Prillup, "eivätkä lehmät hapata, vaan meijerikkö hapattaa".

"Sen mekin tiedämme." Jaan vie pytyn paikalleen, pyyhkii paidanhihallaan juovikasta liiviä ja tulee nenäänsä kaivellen takaisin. "Mutta eihän se piimä ole pääasia, jollei saisi tuota kullankarvaista savea!"

"No niin, eikös sekin ole kuuluisata?"

"Ei sovi valittaa. Kylläpä on kaupungissakin suuta ihmisillä. Herran palvelijoilla on varsin kova käsky: ruusuista voita -- naulassa olkoon Mäenkylän ruusu nähtävissä! Siinä ei ole kirnupiimän eikä muutakaan vierasta makua. -- -- Viiu, kun kuorit kermaa suuresta astiasta -- katso oikein tarkkaan, ettei siellä vain ole jotakuta hiirtä seassa, näkyi aivankuin hännänpää!"

Hän pistää jälleen peukalonsa maitoon ja kääntyy hyllyihin päin. Hänen naisellisen pyylevää takapuoltaan ja lyhyenlaisia reisiänsä peittää suunnattoman laajat, poimutetut housut. Kotikulmilla pitää Mäenkylän "voiherra" töppösiä jaloissaan.

"Mutta sinä sanot maitoa olevan liian vähäisen -- aina vain liian vähäisen" -- -- Tönun katse tekee uuden osaaottavan kaaren pyttyriviin päin ja hipaisee myöskin oven luona olevaa kermasaavia -- -- "mitäpä siis muuta kuin anna ukon hankkia lisää utaria."

Kuru ei vastaa hetkeen aikaan; hän on löytänyt joistakin seinänpuolimmaisista pytyistä russakoita ja onkii niitä sormillaan pois; niitten maitoiset raadot putoavat hänen sadatellessaan kuoppaiselle savipermannolle.

"Anna hankkia lisää -- hyvä sanoa, anna hankkia lisää, mutta annetaankos lehmiä markkinoilta ilmaiseksi! Siis osta itse ja tuo tälle lahjaksi."

"No puhuttiinhan jo niinkin, että hän alkaa runsaammin viljellä peltoheiniä ja ostaa sitten lisää lehmiä."

"Niin, hyvä mies, miksikäs ei jos vain Kurun Jaanin luottokassasta annettaisiin rahaa!" Hapan hymy, jonka hän lähettää emännälle yli oven, on tällä kertaa laajempi ja paljastaa hänen valkeat terveet talonpojanhampaansa sinertävien huulten välistä. "Sitten hän voisi rakentaa uudet navetatkin ja tallit ja moisioon voisi tehdä toisen kerroksenkin -- miksikäs ei -- miksikäs ei!"

Juttelu taukoaa, sillä väliseinän takana olevassa asumuksessa ryhtyy paimenenvaimon "viimeinen" huutamaan, aivankuin sitä nipistettäisiin tulisilla pihdeillä, ja pari viimeisen edellistä alkoi myötätunnosta ulvoa joukkoon. Lisäksi sekoittuu väliin vielä vinkuva naisen ääni aivankuin pitkänä ruoskana.

Prillup olisi nyt tahtonut katsella kirnua ja käydä vielä erikseen tervehtimässä Kurun emäntää. Hän käveli nurkan ympäritse nähdäkseen paremmin etuhuoneen tienpuolisesta akkunasta sisään, mutta havaitsee sen suljetuksi -- varmaankin tomun vuoksi, siliä ohikulkijoita näkyy usein. Hän voisi varsin hyvin lähteä jo poiskin -- hän on puutarhan takana heiniä vedättämässä ja kuluttaa siten päivällistuntiaan -- mutta ei näy hennovan ja pujahtaa puupinon ja turvekasan kohdalta takaisin äärimmäisille ikkunoille.

Ulvominen ja kiljuminen alkaa siellä jo raueta. Tönu nojautuu kyynärpäihinsä etsien puheenaihetta.

"Mutta kun sinulle joskus lämpimänä vuodenaikana -- sehän on aivan suolatonta ja kuivaa -- kun sulle jää jäljelle näistä ruusu-nauloista, siitä kullankarvaisesta savesta -- nimitys näytti miellyttävän Tönua -- kun sattuu jäämään myymättä joku neliskulmainen naula -- mitäs silloin teet?"

"Hautaan kuolleen maahan."

"Hautaat kuolleen -- --?"

"No niin, hautaan maahan -- mitäpäs kuolleelle muutakaan!"

Tytär ja äiti alkavat nauraa. Äiti ilmaantuu ovelle.

"Älä välitä tuosta -- se on sellaista maitomiehen kieltä. Sen, mikä jää jäljelle, he survovat pieniin pyttysiin, ja myyvät huokeammalla ruokavoina."

"Vai niin, vai niin --" nyt on Prillupin vuoro nauraa -- "pöytävoi on siis niin kauan pöytävoita, kun se kuuluu pöytävoin luokkaan; mutta survopa se pyttyyn, niin siitä on yks kaks tullut ruokavoita -- --"

Ja Tönun kapeat, terävät olkapäät vapisivat, hänen karvainen suunsa on aivan auki; kurulaiset eivät muista milloinkaan kuulleensa hänen nauravan niin iloisesti.

"No mutta -- voihan sitä nyt sattua usein jokaiselle," kuuluu Jaani senjälkeen pomittavan, hän pyytelee lämpimän maidon saavista ensimmäisiä kärpäsiä, -- no, eihän sitä nyt kenellekään usein satu -- kuollutta hautaamaan joutuvat ne, jotka eivät osaa varjella kuolemasta, ja Kuru luettelee ympäristöstä useita sellaisia, joitten joukossa Mäenkylän voimies ei merkitse mitään.

Prillup pääsee naurunpuuskastaan, ääni on hiukan sortunut, hänen jatkaessaan pienen väliajan perästä:

"No, mutta ne kolmepäiväiset vasikat, jotka sinä viet sinne -- toiset ovat varmaan vielä märkiäkin -- -- et suinkaan sinä sellaisesta joutavasta paljoakaan saa."

"Miksi?"

"No, eikös teurastaja näe --"

"Mitä hän näkee? Eikä vasikan otsaan ole kirjoitettu, onko se kolmen tai kuuden päivän ikäinen."

"No, eikö hän tunnustele kädellään."

"Tunnustakoon, eipä hän päiviä saa kädellään lasketuiksi! Toiset tekevät edeltäpäin kaupat jo matkalla, kapakassa, enimmäkseen pikku hiprakassa, -- kunhan sinulla itselläsi vain on suu kohdallaan! Matka -- ja saapasrahat tulevat -- voin väriaineen voi vielä panna lisäksi."

"No, sitä kai menee oikein paljon voimestarilta, varmaankin varsin paljon?" Tönu kääntyy viisain hymyin emännän puoleen, joka vielä seisoskelee ovella.

"Talvella, ei kesällä; liian keltainen voi peloittaakin ostajia!"

Nyt loppuu maitomiehen perheen hääriminen, kaikki olivat olleetkin voita valmistamassa, ja vieras lähtee tällöin omille teilleen.

Huomattuaan varjon akkunalta kadonneen ottaa Kurun Jaani pitkävartisen lusikan ja tekee kerman ja voin sekä maidon yllä kolme pyhää ristiä:

"Mene tiedä kenenkään silmiä -- -- olisi pitänyt pitää sekin akkuna kiinni -- --"

Mutta Kruusimäen maitomiehen jaloissa on jotakin mikä vie niitä puoliväkisin moision maidonvuokraajan puoleen.

Kun hän seuraavana pyhäpäivänä tulee kirkosta ja on menemäisillään Kurun portin ohi, ei hän vitkastelekaan kauan, vaan astuu sisään. Hän on hiukan hutikassa ja siitä syystä on suuresti pienentynyt välimatka, mikä on häntä ja toisia hänen kaltaisiaan jo vuosia sitten erottanut Kurun kuudennesmiehistä. Hänhän tietää, mitä puhua, jotta hän on suvaittu vieras -- sen tietävät herraskartanon alueella kaikki, mutta etenkin Kruusimäkeläiset.

Kurulaiset ovat päivällispöydässä. Isä ja äiti istuvat, poika ja tytär seisovat. Isän tarina äidille on kesken, ja huomatessaan että vieras on joku Kruusimäkeläinen, ottaa äiti tervehdyksen vastaan kuin kuuntelija, samalla kun isä jatkaa keskeytymättömästi aivankuin puhuja:

"Hyvä mies, pidä huolta siitä, mitä päästelet suustasi -- pidä silmäsi aina auki, kenen edessä seisotkin! Sen joka on toisen kerjäläisenä, ei kannata nostaa kupuaan pystyyn ja levitellä jalkojaan. Kylläpä olisi, jos jokainen kaukalonnuolija voisi tarttua kärsääsi! Sulla voi olla kymmenesti oikeus, mutta jumala on luonut suun päähäsi eikä leukoja! -- --- Niin, minä olin kerran lannansyöjä -- se on totta, enkä minä sitä salaa -- mutta se, mitä on ollut, ei merkitse mitään, vaan se mitä on! Mutta sinä, rakas veli, olet omastasi niin kaukana, ettei sinun parane enää käydä tupasikaan takana -- sinulla ei ole kuitenkaan sinne mitään viemistä!"

Ensin tyrskii tytär, sitten tyrskii poika, mutta emäntä jää totiseksi. Hänen soikeissa kasvoissaan, joissa on vieläkin joitakin syksyisen punan laikkoja jäännöksenä entisestä kauneudesta, liikahtaa ainoastaan joku kurttu silmäkulmien kohdalla, kun hän kääntää silmänsä lusikasta oveen päin. Mutta Prillup virkkaa:

"Kas vain! Millaiselle tollikolle sinä olet sillätavoin sanonut?"

Kurun isäntä syö hetken aikaa, jutustaa riidan lopun happamasti hymyillen ja vasta sitten puuttuu yli olan puhumaan vieraalle sanoen tollon nimen, joka ei tällä kertaa ole kukaan Kruusimäen kuudennusmiehistä eikä mökkiläisistä, vaan muuan kunnan ainoan varsinaisen kylän talollinen, eikä kaikkein köyhinkään. Nimen kuullessaan kohauttaa Prillup olkapäitään ja hänen poskikarvoilleen leviää puoleksi peittynyt hohde.

"Niin, etkös sinä mies olisi saanut itsellesi koota varoja -- sinun olisi sopinut, -- mihinkä se kullankarvainen savi ja se lumenkarvainen puuro jäävät!"

Jaan syö jälleen. Pöydällä on hernekeittoa ja sianlihaa. Hän leikkaa vieteripäisellä veitsellä valkeata, yököttävää läskiä ja työntää palaset veitsenkärjen ja peukalonsa välissä suuhunsa, jonka ympäryskin kiiltää jo lavealta. Aina vieraan tulosta asti näyttää hänelle liha erikoisesti maistuvan, sillä maiskuttaminen on huomattavasti enentynyt ja kasvojen ilme on muuttunut paljon makeammaksi. Ja hikipisarat hänen pienehköllä penninpyöreällä päälaellaan hymyilevät.

"On, mitä on", -- pureskellessaan -- "ja Jumala itse tietää, mitä hän kullekin jakaa -- -- enkä minä sitä valita, mitä minun osakseni on uskottu, itse kyllä en makeita maista" -- puoleksi huokaisten -- "mutta ehkä lapset joskus saavat parempaakin -- --"

"Käy peremmälle, Tönu, ja paina puuta," kehoittaa emännän soinnuton ääni väliin.

Kuru katsoo leuka kiiltäen ensimmäistä kertaa suoraan vasten naamaa vieraaseen.

"No, mitä sinä sinne istut -- tule toki joukkoon ja ala popsia. Poika, jos vatsasi on täysi, pane kätesi ristiin ja tee tilaa -- syömäpöytä ei ole haukottelemista eikä maiskuttelemista varten! -- -- No, Tönu -- ehkä katsot, mitä pöydältä löydät, ja tyydyt siihen."

"Kylläpä minä tyydyn, emmekä me Kruusimäellä enää muistetakaan tähän aikaan, mitä liha on, hyvä. kun saa kiinni silakanhännästä, mutta katsos -- kiitos tarjouksestasi -- katsos -- mullakin on jo kolme lasta kotona, jotka odottavat vehnäleipää --"

"Kolme? Kuka se sinun kolmantesi on?" hymyili emäntä.

"No eiköpä se kaikkein suurin! En osaa tuota vielä vaimona pitääkään, pitää ensin tottua. Eikä hän vuosiltaan -- vaan olemukseltaan -- --"

"Et sinä siis olekaan tähän tyytyväinen, vai miten?"

"Ei no, tyytyväinen olen kyllä, emäntä, tyytyväinen olen kyllä -- eikä hän mitään pahaa minulle tee, muuta kuin että välistä ei osaa erottaa häntä niistä toisesta kahdesta -- -- ja toisen kerran taas -- ne metsänpuolelaisethan ovat kaikki vähän toisenlaista ihmislajia, millainen mikin sattuu olemaan -- toisen kerran huomaat, ettet häntä oikein ymmärrä tai kuinka sen nyt sanoisi -- mutta tyytyväinen -- --"

"Mutta käy peremmälle -- yksi vatsa vain vaivaisellakin täytettävänä", päättää talon isäntä, eikä Tönu enää rimpuile vastaan. "Mistä sinä oikeastaan tulet? Kirkostako? Mätäkaulasta kuljetaan jo muuten paljain paljoin."

"Kirkostapa kyllä", Prillup asettuu Villun tuomalle tuolille. "Mutta Trummi-pappa otti kapakan edestä vankkureihinsa -- eikä siis tarvinnut toista kertaa kiskoa jalan."

"Kävit aivan yksinäsi kirkossa?"

"Niinpä niinkin -- toiset kaksi eivät tahdo jäädä kotiin, jos Mari lähtee -- luoja varjelkoon! -- Mutta nähkääs, toisella ei ole uutta liinaa, toisella ei uutta lakkia -- -- eihän kaikkia saa niinkuin itse haluaisi."

Syödään pitkän aikaa vaieten. Keiton hörppimisestäkin vie Kurun Jaanin maiskuttaminen voiton. Ajoittain tuntee viinan tuoksun. Liisu huomaa, ettei Prillup tahdo päästä alkuun. Hänen sormensa vapisevat, hänen katseensa harhailee, puna hänen poskipäillään vaihtelee. Huomatessaan Liisun katsovan häneen, tuijottaa hän silmät suurina yli pöydän tyttöä, eikä tämä tiedä, onko siinä katseessa pelkoa vai ankaruutta.

Liisu lopettaa syömisen pannen kätensä ristiin sekä poistuu veljen kera tuvasta. Ovea kiinni pannessaan vilkaisee hän vieraaseen takaapäin. Hänestä näyttävät Prillupin hiuksetkin levottomilta.

Mutta Prillup alkaa äkkiä aivan rauhallisesti:

"Niin, kyllähän sen maallisen varan kanssa on niin ja näin. Ajatelkaamme esimerkiksi tämänkin talon isäntää. Kylläkai on saanut useinkin itsekseen ajatella, että mihinkä se viimein saa rahansa sopimaan, jos sen vuoksi pitäisi raataa vielä yhtä kauan!"

"Yhtä kauan?" Jaan hymyili happamasti "Enkähän minä ole päästäni pyörällä. Enkähän minä ole sekaisin, hyvä mies! Kykkiäpä puolen yötä maitokannujen välissä, ja toisen puolen käppyrässä kapakanpenkillä kyyröttää vuodesta vuoteen kuin iankaikkisessa kuormajonossa -- eipä, veliseni! Tahtoisin pian panna kädet puuskaan ja leikkiä isäntää: antaa palkkalaisten tehdä tuhertaa. Vuosi taikka pari vielä -- ei enempää -- niin tahdon nojata jalkani omaan peltooni, siis --"

"Ota toki lihaa, Prillup, miksi sinä otat niin niukasti siitä", kehoittaa emäntä.

Mutta Prillup ei sitä kuule, hän kuuntelee vain tulevaa isäntää, joka tahtoo panna kätensä puuskaan ja nojata jalkansa omaan peltoon.

"Jonkun sadan hehtaarin talon poimit varmaan itsellesi tuolta puolen jokea -- eihän meikäläisistä ole yhdestäkään". -- Itse katsoo vatiin ja ripottelee lusikalla ikäänkuin vastustelisivat herneet siihen menemästä.

Jaan ei heti vastaa, hän katselee ajattelevasti liemilautasta edessään; sitten nostaa hän nenäänsä ja pyörittää päätään ja virkkaa nöyrästi naurahtaen:

"Eipä tiedä, ehkäpä pystyy kahteenkin mokomaan -- ehkäpä pystyy lopultakin -- mene tiedä nyt niin tarkalleen -- ehkäpä pystyy johonkin pikku kartanoon pientä karjamoisiota ostamaan."

Ja Jaanin molemmat pellavasilmät siintävät hetken aikaa suoraan vieraan silmiin.

Tämän lusikka pysähtyy avatun suun edessä, ja kuluu hetkinen, ennenkuin sieltä pääsee hiukan umpinainen "katsos vain!"

Mutta sitä seuraa nopeasti: "No niin -- no niin -- siinäpähän, kultaseni, näkyy, mihin se raha jää, mihin se kultaseni jää." Ja kun hän on tyhjentänyt lusikan, tärisyttää hänen kapeata rintaansa ja olkapäitään suuri riemukas naurunsorina. Hän katsoo toisesta toiseen, ja nauru hänen karvaisilla poskillaan ilmaisee hyvänsuopeutta, missä ei voi havaita kateutta.

Samassa on hänen vatsansakin täysi. Emäntä, joka pikkusormellaan leikittelee leivänmurusilla, nostaa katseensa ja koettaa vielä pakotella, mutta Tönu panee lusikan pois, kääntää veitsensä linkkuun ja työntää tuolinsa edemmäksi pöydästä puristettuaan kummankin kättä. Sormensa hän pyyhkäisee ryssänsaappaittensa rypyssä oleviin varsiin.

"Ehkä sinulla oli asiaakin, Prillup?" kysytään talosta.

"Asiaa? Kas vain, olinpa melkein unohtaa! -- Ajattelin vain vanhan Tiitsun Mikklin kanssa mennä huomisiltana silakkarantaan silakoita ostamaan -- saadakseni hiukan tuoreita Juhannukseksi -- -- ehkä voisimme tuoda sinullekin, jos tahdot."

Mutta Kuru on tuonut niitä hiljattain kaupungista, hän tuo omat kalansa aina kaupungista.

"No niin, niin -- -- Portilla juolahti äkkiä mieleeni: tulin oikein kuulemaan -- -- Eikä se mitään tee -- --"

Ulkona väreili helteinen ilma, karjan-laitumen saviset könnäät heloittivat palaneen nurmen keskellä ja Prillup astui jonkun matkaa melkein silmät kiinni. Hänen jalkansa nousivat kerkeästi, lantiot olivat notkeat ja pääkin jälleen selkeä ja lauhkea. Niin ehti hän ohi pajan, vesaikon, puutarhan, pähkinäpuumetsän huomaamatta lainkaan, miten oli tullut. Mutta lähetessään Kruusimäen vainion veräjätä ja seisoessaan kolmentoista kähärä-männyn kohdalla, jossa varjot häämöttävällä hiekkaharjanteella kuten kolme kättä haralla sormin ojentuivat häntä kohden, ikäänkuin kaapatakseen hänet, niin pyrki hänen sydäntään yht'äkkiä kiertämään. Hän istui tien viereen suurille kiville, painoi päänsä käsiinsä ja vaikeroi hiljaa.

Kuudes luku.

Juhannusaamun aurinko katsoo jo korkealta Prillupin kamariin, mutta havaitsee nuoren parin yhä vielä olevan vuoteessa. Hän ei ihmettele, sillä yöltä hän kuuli, että he olivat olleet yhdessä lasten kanssa vainiolla, siksi kunnes tervatynnyrin viimeisetkin rippeet ovat hienontuneet tummanpunaisiksi helpeiksi. Hän ei ihmettele, vaan myhäilee ja nousee korkeammalle.

Mutta ainoastaan Tönu makaa, nuorikko on hereillä. Nuorikko nojaa kyynärpäitään olkimatrassiin, poskeaan käteensä ja katselee Tönun makaamista. Tönu makaa selällään, kädet vatsalla, leukaperät korkealla, nenä pystyssä ja suu auki. Rinta on miltei kokonaan paljaana, hihat ylähällä, peitto työnnetty alas. Näkyvissä oleva iho on kauttaaltaan karvaista -- rinta, kaula, leuka ja posket, käsivarret ja kädet. Tuo likainen karvapeite, pehmeä ja kiiltävä, pitkin pintaa myötävä, harvenee ainoastaan käsien kohdalta eikä laikollinen parta eikä pörröinen tukka ole sen pitempää eikä tiheämpää. Parta ulottuu aina poskipäihin asti, hiukset alkavat jo kulmakarvojen yläpuolelta. Nenästäkin törröttää tupsuja ja korvasta yksinäisiä haituvia.

Nuorikosta on Tönu luonnollinen, turkki houkutteleva. Hänen katseensa sivelee tämän rintaa ylhäältä ja alhaalta, pysähtyy käsivarsiin ja kasvoihin, ja lipuu taas rintaa ylös ja alas. Ja sitten kohoaa hänen kätensä peitteeltä ja liukuu pari kertaa yli tuon karvaisen poven, hellästi ja varovasti, aivan samoin kuin pelokas lapsi silittää koiraa. Ja kun hän tyynnytettynä vetää kätensä takaisin ja taas katselee, sädehtii nauru hänen silmistään, sillä hänen mieleensä johtui muuan koulukirjan kuva, ja hänen huulensa sopisevat kerta toisensa perästä; orangutaja.

Ja äkkiä saa hänet himo valtoihinsa, intohimoinen halu, vastustamaton himo: panna palamaan tuo pehmeä, läikkävä tiheikkö Tönun rinnalla ja katsoa kuinka se alkaisi kohisten palaa kuin kulo! Tikkulaatikko, piippu ja tupakkakukkaro on Tönulla aina sängynpäässä. -- Nuorikon käsi nousee ja ulottuu sinne, hänen silmänsä kiiluvat. Mari pitkittää leikkiä siksi kunnes hän on saanut tikun palamaan ja odottaa ainoastaan tulikiveä sulattavan liekin suurenemista.

Mutta silloin liikahtaa nukkuja, maiskuttaa suutaan ja herää. "Mitä nyt -- mitä nyt?" mumisee hän unenpöpperössä ja pyyhkäisee kädenselällään hikistä päätään. Hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä pälyilevät sekavina sinne tänne, ja Marista näyttää kuin olisivat kuopat, mistä ne vilkuvat, viimeaikoina suuresti syventyneet.

"Tahtoisin sytyttää tuleen rintasi", vastaa nuorikko.

"Tuleen minut -- -- vai niin -- -- miksi sitten?" Tönun katse on keksinyt vaimon käden, missä sormien välissä palaa vielä tikku.

"Olet niin karvainen."

Tönu haukottelee. "Huomaatko sen siis vasta tänään?"

"Huomaan."

"No missä sinun silmäsi sitten ennen ovat olleet?"

"Eipä tiedä."

Tönu haukottelee taas. "Mutta sytytä sitten tuleen!"

"Nyt en enää tahdo." Ja Mari heittää tikun sängyn pään yli.

"Niin, minä olen karvainen -- päänlaesta varpaitten päihin asti joka kohdasta. Äiti-vainaja sanoi aina: Tönu, sinusta tulee rikas mies! Meidän sukukunnassamme ei ole ainuttakaan karvaista, siksi olemme kaikki köyhiä, mutta sinusta tulee rikas mies."

"Mutta ei ole tullut?"

Prillup on pannut kätensä pään alle ja naurava katse on lipunut kattoon. Karvat hänen suunsa ympärillä värisevät pakinoimishalusta ja ääni on uneksiva ja pehmeä.

"Ei ole tähän asti tullut. -- -- Se oli äidin puhetta -- isällä taasen oli toiset tarinat. Isä sanoi: Naisten puhetta! Mistä sulle ilman annettaisiin ja keneltä sinä läksisit ottamaan! Emme ole miehiä, jotka menevät ottamaan -- ei ollut minun isäni, en minä, et sinä, poika, -- meissä ei ole sitä, mikä panee ottamaan. Ottaisikohan sitä joskus, kun juuri nenän edessä on otettavaa, mutta kun ryhdyt toimeen -- jopa näet, että toinen on sen siepannut, eikä muuta kuin pyyhi suusi puhtaaksi! Parempi on olla sitä himoitsemattakin eikä ajatella muuta kuin että illalla saa väsyneen ruumiinsa vuoteeseen ollakseen varma siitä, että pää aamulla jälleen nousee, ja se silloin viimeisen kerran on noussut, kun jonakin aamuna et enää liikuta sormeasi etkä varvastasi. Silakkaa ja leipää, piippu täynnä tupakkaa ja suu täynnä viinaa -- sellaista on Prillupeilla ollut ennenkin eikä suinkaan elämästäsi tule sitä puuttumaan?"

"Mitä äiti siihen sanoi?"

"No, ei äitikään luopunut omasta uskostaan. Kun poika on kerran karvainen ja Jumalata rukoilee, ei se ole mahdotonta -- -- ei muuta kuin käski ahkerasti palvella Jumalaa, joka jo on antanut karvatkin."

"Mitä sitten isäsi vastasi?"

"No, eihän isällä mitään ollut Jumalaa vastaan, eikä hän pakana ollut. Mutta kerran hän kuitenkin suuttui -- varmaankin oli hän yhden naukun asemasta saanut kaksi: tuli juuri kirkosta, niin ärjyi, että mistä sinä tiedät, keltä rikkautta pitää rukoilla. Jumalalta vai pirulta, kas piruhan juuri on karvainen eikä jumala -- karvaisesta jumalasta ei kukaan ollut koskaan kuullut puhuttavan! -- Mutta mulle ärähti vihaisesti: Parempi rukoilla kumpaakin, eikä se kuitenkaan siitä parane, silakkaa ja leipää saat kuitenkin!"

Prillup hymyili, hänen katseensa viipyi katossa. "Se ukkeli oli monasti lystikäs."

"Ketä sinä sitten lopulta uskoit, isää vai äitiä?"

"Niin minä? Uskoin lopulta molempia."

"Kuinka molempia?" Nuorikko leikkii tikkulaatikolla.

"No katsos, Mari, -- onhan sitä joskus tullut ajatelleeksikin, erittäin nuorempana ollessa, että kun on tullut oikein vyötetyksi itsensä ja työnnettyä lakki toiselle korvalle ja lähdettyä ja etsittyä jotakin muuta, sillä koska muut ovat löytäneet, ehkäpä löydät sinäkin, ja kun onni on myötäinen, ehkä saat jostakin suuremmankin saaliin, sillä eihän sullakin ole kasvoissasi nenän asemesta sarvia, ja silmien asemesta tammenterhoja pistetty päähän, kyllä sinä pian vainuat ja näet, ja mitä kätesi eivät heti osaa tehdä, voithan sen oppia, liikkuvathan jäsenesi eivätkä ne ole yhdestä palasesta, jotta kerran pääsisit siitä soraläjästä ja ravasta! Niinkuin Uutin Mihklikin sieltä suon takaa. Osasi hiukan näperrellä puutöitä -- mitäpä hän siitä suuria olisi ymmärtänyt, itse oli opiskellut -- niin paljon osaan minä ja joku toinenkin -- mutta katsos, hän pisti kerran kirveen vyöhönsä ja lähti. Sitä en minä saa tehdyksi. Ajattelin kyllä tehdä, mutta ei tule aloitetuksi. Kynnykselle saan mutta en yli. Aivankuin joku pitelisi hännästä kiinni."

"Mitä siitä Mihklistä sitten tuli?"

"Noo, mikäpä Mihklin ollessa! Hänelläpä on jo kolme taloa Kassisabassa ja yksi puoti. Kolusi ensin moisioitten rakennustöitä tekemässä, sitten kaupungissa, sitten ryhtyi urakoitsijaksi ja nyt rakentaa hän toisille taloa, ja toisten omista jää aina niin paljon hirsiä ja lautoja, että Mihkli jonkun ajan perästä voi jälleen itselleen rakentaa."

"Siten tulee kyllä huokeaksi rakentaa."

"Niinpä luulen!" nauraa Prillup kurauttaen. "Ja on vielä lisäksi herra: katsoo kädet housuntaskussa, kuinka palkkalaiset tekevät työtä. -- Mutta ei hän ole ainoa, keitä tiedän. Erään Martti-nimisen pojan kanssa palvelimme alakylässä naapureina ennenkuin isä kuoli. Häh, piru vieköön -- tämä käy ikäväksi! sylkäisee tämä eräänä iltana. Parempi että varastan jonkun hevosen tai etsin naisrievun, jolla on jotakin sukansääressä. Ja Yrjönpäivänä vyöttääkin itsensä. En tosin tiedä montako hevosta hän varasti, ennenkuin jostakin sukansäärestä löysi akkarievun, mutta samainen Martti pitää jo kauan sitten ravintolaa Paldeskissa, ja kelpo vatsa roikkuu hänen etupuolellaan, mutta katsos, Tönu kykkii isänsä paikalla Prillupilla, ja kykkii siinä parastaikaakin. Tönu ottaa vauhtia, mutta ei hän silti hyppää."

"Sinun nokkasikin ottaa vauhtia, ikäänkuin tahtoisi hypätä taivaaseen, mutta putoaakin heti tylppänä huulelle. Ja nuorikko sivelee tulitikkulaatikolla Tönun nenänalusta."