Part 4

Hän alkoi astua nurkasta nurkkaan totuuteen päässeen ihmisen innolla, kädet housujentaskussa ja niska kenossa; tuulen liikutellessa joitakuita yksinäisiä haivenia hänen päälaellaan. -- -- Tietysti; aatteen toteutumisessa on omat väkänsä ja melkoisen jykevät. Jaanille täytyy maksaa takaus takaisin -- sekä takaus että jo edeltäpäin käytetyt rahat. Niitä voi ehkä jo piankin vähitellen ruveta vähentämään ja jos syksyllä on runsaampi, antavampi syli, niin olemme Yrjönpäivään kuitit. Mutta takaus -- se vaatii erityisen leikkauksen, eikä se ole helppokaan -- valitettavasti ei helppo. -- -- Mutta olkoon -- otamme kantaaksemme sen uhrauksen.

Hän pysähtyi peilin eteen ja katseli julkeasti toista Kremeriä silmiin. Hän tunsi, että he nyt olivat yksimielisiä. Ja samassa asennossa ollessaan täydensi hän oman ajatusten kiertonsa.

-- -- Jaan lähtee muutenkin pois, siispä annan Kurun kuudenneksen näille. Sen saisi hän vielä kaupanpäällisiksi. Sitä on monikin halunnut. -- Ja kun minä vielä eteenkinpäin lisään lehmiä, siis -- niin sanalla sanoen: Der Vorhang kann aufgehen!

Hän otti kepin ja hatun ja lähti kävelemään.

Mutta esirippu ei noussut ja Tönu ei ilmaantunut. Puuttui kutsuja. Kremer siirsi kutsun päivästä päivään tietämättä, mistä syystä, jollei senvuoksi että huomenna näytti sopivammalta kuin tänään ja ylihuomenna vieläkin sopivammalta.

Eräänä aamuna huomasi hän männikön luona Tönun ja huusi häntä. Mutta miehen tultua ei huutajalla ollut mitään puhuttavaa.

"Hoh, joutavia -- unohtui jo mielestä!"

Tönu arveli, että ehkä velka, ja sanoi: "Enkö saa maksaa herralle suvityöllä, mitä keväällä jäin velkaa."

"Ei, ei, se oli jotakin muuta", vastasi herra ollen jo menossa. "Ehkäpä tulet joskus konttoriin, kyllä sitten puhun."

Tönu tuli "konttoriin" -- se on Kremerin herran työhuoneeseen -- seuraavana päivänä illalla, mutta tuli varmaankin liian varhain, sillä herran täytyi ajatella ennenkuin hän osasi alkaa, ja sittenkin hän vain kysyi:

"Niin niin -- puhuitko jo Reemetille heinäurakasta?"

"Puhuin kyllä."

"No mistä hän lupasi sinulle?"

"Suoltapa -- mistä muualtakaan."

Vanha herra katseli akkunasta ulos ja mumisi jotakin, mikä kuului miltei kuin: "Voisit saada ylempääkin", mutta Tönu ei voinut vannoa sanoiko hän todella niin. Ja sitten virkkoi hän yhtäkkiä:

"Kuule, Tönu, voisit heti syksyllä repiä pois kaikki happomarjapensaat moision peltojen ääreltä. Särgveren herra luki eräästä kirjasta, että ne ovat viljalle vahingolliset. Niistä tarttuu ruostetta korsiviljaan."

"Mutta syksyllä tulevat kaupunkien puutarhurit ja maksavat marjoista herralle rahaa."

"Hoh, nekö kurkunsuolaajat? Mitä ne raadot maksavat minulle! Vahinko on kymmentä kertaa suurempi. Voit ryhtyä työhön, kun he tänä vuonna ovat käyneet. Vaot ota itsellesi."

Siinä kaikki. Ja syksyyn on vielä aikaa. Tönu ei käsittänyt, mikä kiire näillä happomarjapensailla nyt juuri oli. -- --

Seuraavat päivät eli Ulrik velttona ihmeellisessä, hivuttavassa tuskassa. Hän ei päässyt selvyyteen itsestään, tuntui kuin hänessä olisi jokin ollut pois sijoiltaan. Kaikki oli järjestyksessä eikä kuitenkaan mitään! Sydän oli valmis eikä kuitenkaan ollut! Hän ei enää nähnyt mitään sormea, ei varoittavaa eikä uhkaavaa, ja pysyi kuitenkin paikoillaan. Mitä sinä oli, mitä siinä vielä voisi olla?

Häpesikö hän heitä? Heitä molempia ja muita?

Ei, vastasi hän nauraen naurua, mikä ei ollut varsin kaukana halveksunnasta. Nuo ja ne kaikki -- he saisivat ajatella hänestä mitä tahtoisivat, se ei liikuttaisi häntä.

Heidän vuokseen oli hän ennenkin ollut ja tehnyt, kuten itse oli parhaaksi katsonut, muutenhan pitäisi hävetä sekä hevosia että variksiakin. Ainoastaan kolmen ihmisen ei tarvinnut sitä tietää -- niiden kolmen siellä Särgveressä -- niiden kolmen pingviinin, eikä suinkaan ollut vaikeata pitää heiltä se salassa.

Mutta Kremerin herra istui avonaisessa akkunassa ja mietiskeli edelleen, vaikka kyllä kaikki jo oli järjestyksessä, eikä näitä ajatuksia enää kukaan ollut kiihottamassa, sillä käkönenkin jo vaikeni kaalimaan takana. Varmaankin lensi se jälleen johonkin satakielen sijalle laulamaan kiihoittavaa säveltään jollekulle toiselle visapäälle.

Mutta käkeäkin seurasi toinen.

Mutta se ei laulanut, vaan nauroi.

Se nauraa mäkätti suon alapuolella, niinkuin näkisi se sieltä jonkun ennennäkemättömän narrin.

Mäenkylän herra piti sitä ensin lintuna, pukin äänellä mäkättävänä lintuna, mutta uskoi viimein, että siellä on ihminen -- ihminen tai jokin samantapainen eläin. Hän luuli näkevänsä sen pörröisen pään ja pujoparran, sen tölppönenän ja kelminsilmät, ja teroittaessaan katsettaan keksi hän vielä miehisen sorkan ja sarventöngät.

Nyt löi Mäenkylän herra nyrkkiään akkunalautaan ja nousi ylös, kumpikin viiksenpää poskella päättäväisen kankeana. Leikkiä ei hän sallinut itsestään laskettavan.

Mutta hän ei ollut vielä ryhtynyt toimeen, hän vasta vauhtia ottaen mittaili neljän kamarinsa yhteistä pituutta. Jossakin kalistettiin oven linkkua. Kremer meni avaamaan. Työhuoneen ovella seisoi Mari, pieni koppanen käsivarrella.

"Toin herralle munia, mutta keittiössä ei ole ristinsielua, ovi on lukossa."

Hän katsoi herraa vasten naamaa, tämän suu oli auki, mutta vastausta ei kuulunut, senvuoksi jatkoi hän selitystä.

"Ehkä herra ottaa itse vastaan, minulla ei olisi aikaa odottaa, minun pitää mennä kirkolle kauppapuotiin."

Vain kädellä viitattiin Maria astumaan sisään, ja sen tapahduttua vaiettiin vieläkin.

Kremer oli todellakin hiukan pökerryksissä. Ensimmäistä kertaa näki hän Marin paremmissa vaatteissa ja niin puhtaana, niin ihmeen puhtaana kasvoiltaan. Erittäin selvästi tulivat silmät esiin noissa puhtaissa kasvoissa, olisi voinut nähdä sinisiä kristalleja mustan terän ympärillä. Päivettyneisyyskin oli pesty pois, niin että kaula ja pehmyt leuanalus näytti ainoastaan hiukan verran valkeammalta. Jotakin villiä täytyi olla väreissä, mitä nuorikolla oli päässään ja varrellaan, vaikkakin ne näkijän silmissä sulivat epämääräiseksi uduksi. Selvimmin huomasi hän ainoastaan tummanpunaisen myssyn tupsun, sillä se hehkui kuin yksinäinen hiili kellertävän tuhan keskellä.

Jotain tehdäkseen otti Kremer koppasen Marin käsivarrelta ja jäi sitä kahdella sormenpäällään pitelemään sangasta, aivankuin sisällön painoa punniten.

"Tahtoisin saada korin takaisin", huomautti Mari omalla välkkyvällä hymyllään, mikä kipinän tavoin pilkahti keskeltä keskeymätöntä totisuutta ja jälleen katosi siihen.

"Takaisin -- -- vai niin -- -- no, siis ladomme ne tähän -- --."

Kremer pani kopan vasempaan käteensä ja alkoi oikealla latoa munia parittain riviin kirjoituspöydälle. Mutta varmaankin oli tuo työtätekevä käsi hätiköivä, sillä yksi muna putosi maahan. Molemmat katsoivat sitä: jopa muodostui vanhanherran saappaan kärjen eteen suuri kullankarvainen silmä.

Vain pudottaja nauroi, haihtuva puna poskilla, mutta katsoja jäi vastoin odotusta totiseksi.

"Luvatkaa", huomautti nuorikko ottaen herralta korin ja latoen munat tyynesti ja nopeasti vihreälle kirjoitusmatolle. "Viisitoista paria -- -- tämän kokoisia." Hän osoitti sormellaan permannolle.

Sisäisesti vahvistuneena siitä, ettei Mari nauranutkaan, saattoi herra von Kremerkin asettaa sanoihinsa jonkunlaista tiettyä leikillisyyttä kun hän maahan katsoessaan kysyi: "Mutta mitä me tälle teemme?"

"Minä voisin sen pyyhkiä pois, jos -- --" nuorikko katsoi ympärilleen.

"Ei, ei -- sanoin niin vain suotta, -- kyllä Vilhelmina korjaa itse pois sen."

"Ehkä hän pyörtyy nähdessään sen."

"Kyllä minä herätän hänet jälleen henkiin."

Marin kuvitellessa sellaista herättämistä alkoi hänen nauruhermojaan nähtävästi hyvin kutkuttaa, sillä nyt valaisi salama laajasti ja kirkkaasti joka viivan hänen puhtaiksi pestyillä poskillaan. Hänen silmänsä sädehtivät, harvat hampaat näkyivät, ja upea rinta ilmoitti kätkettyä eloa.

Mutta siinä oli jotakin, mikä hämmensi Ulrikin järkeä. Kuin unessa muisti hän minuuttia myöhemmin tarjonneensa Marille suurempaa rahaa, ja että tällä ei ollut antaa takaisin, ja että hän kuitenkin pisti rahan Marin kouraan, änkyttäen, että nuorikko edelleenkin toisi munia. Selvemmin muisti hän kuinka hän ovea avatessaan äkkiä kävi kiinni tämän käsivarteen ja äänellä, mikä hänelle itselleenkin oli vieras, kovalla ja korkealla äänellä, käski:

"Sano Tönulle, että hän tulee huomenna konttoriin -- -- sano, että hän jo tänä iltana tulee!"

Viides luku.

Kun Prillup tuli 'konttorista', ei hän uskaltanut päästää villakoiran naamalleen tunteitaan vastaavaa ilmettä, niin kauan kuin kartanon akkunat katselivat liian läheltä hänen selkäänsä. Hän piti olkapäät pystyssä, pää oli maata kohden ja pitkät koivet puikkelehtivat eteenpäin. Vasta parin sadan askeleen perästä katsoi hän taakseen ja nauroi. Astui sitten taas eteenpäin, katsoi jälleen taakseen ja nauroi taaskin. Tuo tapahtui vielä kolmannenkin kerran ja perinpohjaisemmin, Prillupin joutuessa pähkinäpuumetsikön laitaa myöten harjanteelle, mistä alkoi Kruusimäen kukkula. Sitten ojentautui hän täyteen pituuteensa, tunnusteli hetken aikaa totisena iltaruskon punaamaa rakennusta, veti huuliaan purren suutaan virnistykseen ja päästi sitten vapisten vallalleen jotakin, mikä suuresti muistutti siilin murinata. Ja sitten nielaisi hän välistä, kädet kouristuksentapaisesti lantioitten ympärillä:

"-- -- Hyvä pilajuttu! -- -- Pilajuttu! -- -- Pitää kaikille kertoa!"

Prillup astui edelleen, selviydyttyään täydelleen naurun ryöpystä ja katseli mennessään kostein silmin ympärilleen nähdäkseen jonkun, jolle alkaa puhua. Mutta tiellä ei ollut ketään ei edessä eikä takana. Poskipäihin saakka ulottuvassa parrassa pysyi vielä kauan aikaa hymyn väre naurun jäännöksenä, kunnes sen hetkeksi sammutti uusi ajatus.

-- -- Vai kujeili toinen? -- -- Tahtoi narrata. -- -- No, että liian nuori oli vanhalle reuhkanalle? -- -- Että mitä hänen pitäisi vastata? -- -- Ettäkö tallukkajalka, kun kuulee -- --?

Hän katsoi kieroon ja melkein varovasti tallukoitansa ja muistutteli uudestaan kaikkea, mitä oli kuullut ja nähnyt. Mutta nähtävästi pääsi hän päätökseen, minkä väliin vilahtanut ajatus oli karkoittanut, sillä jo taas loistivat karvaiset kasvot ilosta. Yhtäkkiä työnsi hän sormet partaansa, kohotti kosteita viiksiään ja tuuhisteli nenäänsä sitä haistellen: "Äm -- -- äm -- -- mokoma ryyppy. On kuin siirappijuomaa, mutta kappas vain, mitä renkaita tekee sydämen kohdalle!" -- Prillup oli juonut konttorissa kaksi juomalasillista portviiniä ja unohtanut pyyhkiä suunsa.

Kun hän nyt naurussasuin lönkytti porttia kohden, oikean käden peukalo kohti sydäntä, johon isännän ryyppy teki hauskoja kuvioita, ollen lujasti päättänyt kertoa heti lämpimältään lähimmälle vastaantulijalle konttorissa kuulemansa hullun pilan, jotta toisetkin saisivat nauraa, johtui äkkiä hänen mieleensä jotakin, mitä hän ei voinut selittää itselleen. Hän poikkesi tien viereen, ja siellä, missä kolmetoista kaharaista mäntyä kasvoi rinnakkain harjanteen hietikolla, siellä tekivät hänen jalkansa yhtäkkiä tenän, niin että hän kaatui selälleen täyteen pituuteensa kitukasvuiselle nurmikolle.

Maitotalous!

Prillup jäi katsomaan iltaruskoa, silmät selko selällään, hiljaa kuin puukalikka, kädet ristissä pään alla. Taivaankaari hehkui vielä punaisena ja keltaisena kaikissa eri vivahduksissa, eräällä keskellä kaarta olevalla pilvenmöhkäleellä, joka näytti kaksipäisen mustan vaakunakotkan muotoiselta, oli niin kirkkaan loistavat ääriviivat, kuin seisoisi lintu aukeaman edessä, mistä taivaanvaltakunnan valo hohti sen selkään. Vielä toisiakin taivaan eläviä liikkui hitaasti etelästäpäin kuumotusta kohti, toiset samanlaiset kuin maisetkin, jotkut ventovieraat alkaen reunoistaan loistaa heti kun joutuivat kotkan kohdalle. Mutta vähitellen loisto himmeni, värit yhä enemmän hämmentyivät, ja Tönun poski oli lopuksi sininen kuin paiseisiin kuolleen ihmisen.

Mutta hän loikoi yhä jäsentäänkään väräyttämättä. Käsiä ja kaulaa myöten vilisi pieniä mustia muurahaisia, sillä hän oli sattunut aivan niiden rakoisen pesän lähelle, ja muuan vilisti juuri yli parran ja huulten.

Vihdoin viimein Prillup kuitenkin tunsi kutituksen, raapaisi oikeaa ja vasempaa kylkeä ja nousi istualle. Sitten heilutteli huolimattomasti käsiään silmien edessä kuten sääskiä torjuessa, ja hypähti seisomaan. Ja nyt leikki hänen karvaisilla kasvoillaan taas jotakin entisen naurun häivettä.

Mutta kun hän tuli takaisin tielle ja näki Otsan vanhan miehen kömpivän edellään kimppu haravanvarren puita olallaan, ei hän rynnännyt tämän jälkeen, ja kun Pikku-Jüri-Krööt tuli vainiolla häntä vastaan, ei Tönulla ollut tällekään mitään puhuttavaa. Hän asteli suoraa päätä Prillupin portille, niin ajatuksissaan, että kulki sylin verran keinun ohitse, huomaamatta Pajusen tytön tervehdystä.

Portilla hypähteli Kaaru häntä vastaan, ei ainoastaan häntäänsä kieputtaen vaan puolta ruumistaan; se paljasti irvistäen valkeat hampaansa, puuskuttaen koko sydämestään. Mutta tällekään ei tulijalla ollut sanottavaa, ei sitä eikä tätä, muuta palkintoa se ei saanut kuin että isäntä toisella puolen veräjätä jäi sitä katselemaan. Mutta Kaarasta tuntui varsin oudolta tuo tuijotus ja jatkuva paikalla seisominen, niin että se piti parempana kadota iltahämyyn, mikä tuhkan hienona oli varissut yli pihan, tylsyttäen ääriviivat ja hämmentäen esineitten muodot.

Prillup aikoi jo mennä tupaan, mutta huomasi kolme harmaata hahmoa aidalla pihan päässä ja meni sinne. Niinkuin suuri yölintu poikineen, toinen toisen siiven peitossa, toinen toisen, kaikki puristautuneina toisiinsa, istui siellä Mari Jukun ja Annin kanssa kaikkien nenät suota kohti.

"Mitä ihmettä te siinä oikein katselette?" nauroi isä.

"Me kuuntelemme Tapun väen puheen pakinata", vastasi Anni kuiskaten, "mutta ole vaiti!"

Kuulakka, viileä ilma oli todellakin niin äänetöntä, että suonotkon toiselta puolen, Kruusimäen tasalla olevalta pengermiköltä, jonka aukeamassa vesaikon välistä hämärsi Tapun kylä, saattoi kuulla ihmisääniä -- niin hämmästyttävän ja hullunkurisen selvästi aivankuin seisoisi näkymätön puhelija lähimmän pensaan takana. Tosin jäivät sidesanat enimmäkseen kuulumatta ikäänkuin olisi ajoittain pantu kansi päälle, mutta myöskin varisi käsitesanoja, mikä kaikki teki lauseitten sisällön varsin hullunkuriseksi.

Mutta nuo kolme kuulijaa eivät nauraneet ihmeellisille yhteensattumille, kaikkien silmät ja suut olivat muuttumatta jännitetyn totisina, toisinaan vain lapset katsoivat äitiä kasvoihin.

Nyt tömisivät näkymättömät vaunut ja näkymätön hevonen puhalsi sieraimiinsa, jokin korskui ja joku vihelsi, lammas määkyi siellä ja koira alkoi haukkua täällä -- ei voinut sanoa tapahtuiko se maan pinnalla vai ilmassa, ilmisissä vai unessa. Ja kun aika ajoin kuului jokainen kuiskauskin, niin oli kuin kuulisi omat ja toisten ajatukset. -- "Ruoka on pöydällä -- me jo söimme", huomautti Mari kääntämättä päätään.

"Ettekö te siis tule vielä?"

"Kyllä me pian tulemme."

"Olisi joitakin uutisia -- voittehan toisen kerran uudestaan --."

"Mutta mene, isä, -- sinä häiritset meitä", sanoi Juka. --

Prillup oli jo sängyssä, kun he tulivat, mutta vielä valveilla. Lapset jäivät tupaan, he nukkuivat siellä. Mari alkoi siivota kamarin pöytää. Kerronko vai en? häilyi Tönu täkin alla.

Tuvassa oli hiljaista, ovi vedettiin kiinni, Mari kömpi sänkyyn. No nyt, ajatteli Tönu ja veti suunsa nauruun.

Mutta samassa hänen silmiinsä sävähti näky noista kolmesta, jotka istuivat pihan perällä ja kuuntelivat Tapun kylän ääniä: jokin pelko lukitsi hänen suunsa. Hän päätti odottaa, että tämä ehkä itse kysyisi, mitä vanha mies tahtoi.

Mutta Mari ei ole utelias, hän tietää sen, ja niin odottaa hän toivottomana. Hän kuulee tämän haukottelevan, huokaisevan ja tyyntyvän -- lämmin selkä hänen lantiotaan vasten. Ja sitten alkaa yhtäjaksoinen nohina, nuori ja makea. Ja Tönu jää yksinään koko yöksi omine hulluine kaikille kerrottavine pilajuttuineen. Hän kierittää sitä päänsä ympäri siksi kunnes aamu koittaa.

Mutta sitten nousee hän sängystä tehdyin päätöksin. Hän tahtoo puhua, miten hetki on myötäinen, jos siltä näyttää, ettei pilaa pilaksi oteta, vaan siksi, mikä se on, pilaksi kyllä, jos niin tahdotaan, mutta todeksi, jos taas toisin tahdotaan.

Voihan todellakin ajatella molemmin tavoin. Jollei -- niin ei -- jos niin, niin sitten kyllä! Vähätpä väliä -- kävipä miten tahansa, -- voihan sen käsittää niin tai näin.

Ja niin antaa hän päivän kulua miettien, miten olisi paras tehdä ja valitsee aina sen, mikä sillä hetkellä parhaalta näyttää. Se on nimittäin pyhäpäivä, lepopäivä. Levännyt ihminen on järkevä ihminen.

Ja kun he kahdenkesken syövät päivällistä -- lapset kipasivat syötyään keinulle -- ja kun Mari on lopettanut jutun lehmästä, mikä piti keväällä nostaa pystyyn, ja joka ei vieläkään tahdo antaa maitoa, sillä laidunmaan kova savikko, hiekka ja sora ei kelpaa ruuaksi, niin vetää Prillup partansa naurunvirnistykseen ja sanoo:

"No, kun meillä pitää olla paljon maitoa, niin tee, mitä vanha herra himoitsee -- niin voimme maidossa uida ja voissa piehtaroida."

Mari nostaa kysyvästi silmiään, Prillup alkaa nauraa muristen:

"Niin, niin, totisen totta -- jumalan pyhässä nimessä! -- -- Perjantai-iltana -- tiedäthän -- -- itse toit vielä sanankin -- --"

"No, että hänkin on yksinäinen ihminen -- ei käy vieraissa eikä puuhaile pyssyjen ja hevosten kanssa -- koiraakaan ei ole hänellä -- että illat ovat pitkät ja ikävät -- -- että olisikopa sillä sitten niin väliä. Ja hän ottaisi Jaanin hallusta maitotalouden ja antaisi sen meille --"

Mari on totinen, hän katsoo hiukan kieroon.

"Kontrahdin lupasi tuo hyvä mies heti kirjoittaa, kun sinä vain (Tönun hampaat välkkyvät likaisten karvojen keskeltä) -- -- kun sinä vain itse -- -- ja kuru joutuu heti meille -- --"

Mari ottaa kourallisen perunan kuoria edestään pöydältä ja heittää vasten hänen kasvojaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa.

Siten on pila haudattu. Joka suhteessa.

Prillupin silmänvalkuaiset tummenevat, katse kostuu, hänen parrassaan riippuu kaksi harmaata kuorta.

"Sinunhan piti tänään panna tuoppiin vanteet", virkkaa nuorikko lopuksi ja nousee pöydästä.

Tönukin lopettaa. "Niin, niin, kyllä heti ryhdyn työhön." Hän pyyhkii suunsa ja vetäisee kuoret parrasta. "Piru tiesi -- tarvitsisi jälleen ajaa merenrannalle silakan hakuun -- -- nuokin ovat nahistuneita ja hirveän suolaisia, eikä niitä siellä tynnyrin pohjalla ole enää paljoakaan -- --."

"Eivätkös ne ole sopivan nahkeita."

"Nahkeita kyllä; mutta tuore on aina sentään tuoretta."

Prillup tassuttelee oven luo ja siellä venyttelee itseään perinpohjaisesti. Hänen sydämensä on ihmeen kevyt. Ja nyt pääsee naurun murina hänen kurkustaan, mikä on kova ja karkea kuin lähdevesi.

"On käynyt höpelöksi! -- -- Itsekin näet, että on käynyt höpelöksi! -- -- Käskeepä sinun loukkaantua höperölle -- --."

Mari puuhailee rauhallisesti pöydän ääressä, selkä menijään päin. Auringon säde kultaa hänen niskansa, hiukset heilahtelevat ja punertavat heikosti.

"Ja minä -- -- katsos, vasta tänään -- vasta tänään aloin lörpötellä -- muuten vain leikin vuoksi -- että mitäpähän siitä, -- onpahan nyt asiakin -- Sanoin jo heti samassa hengenvedossa, että vai tahtoi siis herra vielä vanhoilla päivillään -- -- -- Mokomakin säämiskäinen! --" lopettaa Prillup ja astuu ovesta ulos.

On nimittäin hetkiä, jolloin ei kannata odottaa Marilta vastausta.

Mutta Prillupin ollessa jo pihassa, kuuluu avatusta kamarin akkunasta huoleton laulun surina: "Kun meret jäässä talvell' on -- --."

Maanantaina alettiin niittää suota, heinä oli kovaa kuin lanka, ilma värähteli viikatteen hijontaa. Prillup löi leveän kaaren, sillä hänen käsivartensa eivät juuri olleet paljoakaan koipia lyhemmät, ja voimia riitti ja hyvää tuulta myöskin. Tuntuihan hauskalta saada osansa aikaisemmin valmiiksi kuin joku toinen ja mennä kotiin -- Päivänterän vielä lämmittäessä selkää. Vasta tänä vuonna tunsi hän siitä nautintoa, ja toiset miehet nauroivat, että näkeepä heti, että Prillupilla on vielä hääpaita selässään (naisia ei suolla ollut, he tulivat vasta jälkeenpäin vetämään luokoa). Ja Prillup nauroi vastaan ja kehuskeli nuorikkonsa nuoruutta ja letkautteli pikku Yrjöä, jonka muorin kasvot jo vetäytyivät kurttuun. Prillupista tuntui kuin ei hänen oma mielensä olisi vielä milloinkaan ollut niin rauhallinen.

Mutta jonkun päivän perästä alkoi Tönun into vähetä. Hän hijoi usein viikatettaan, pani kohtuuttoman useasti piippuunsa ja piti usein väliaikoja, jotka eivät näyttäneet olevan tarpeen: suorastaan vain katseli kosteikkoja ja ojia ja raapi niskaansa. Ja iltaisin veteli hän jalkojaan niin hitaasti Kruusimäkeä ylös kuin olisi hänellä siellä kotona Marin asemesta nainen -- ryppyinen kuin Pikku-Yrjön Krööt. Ja sitten tuli ilta, jona hän ei mennytkään suoraapäätä kotia, vaan pisti viikatteen mäenrinteen pensaaseen ja kiertäen aidan viertä ja pellonpiennarta myöten hissutteli suurelle nurmikolle päin, jossa moision takana sen ja niityn välillä tien toisella puolen moision karjamaita vastassa, oli Kurun kuudennes.

Prillup ei tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan etsi sieltä, mutta jalat näet veivät. Hän hiipi ensiksi pensaitten varjossa -- ilma oli pilvinen, oli alkanut hämärtää -- kiertäen Kurun heinä- ja peltomaan välistä, kömpi vihdoin yli kiviaidan karjamaalle, ja jäi siihen mäen tönnäälle, mistä selvästi näki talon pihamaan, happomarjapensaan alle kyljelleen loikomaan. Kädessään oli hänellä vielä kimppu reheviä ohran oraita ja useita pitkiä, vihantia rukiinkorsia Kurun nurmikolta.

Talon pihassa liikuttiin ja touhuttiin: emäntä tuli tuvasta kantaen leipäpussia, tytär aitasta tuoden maitoastioita, pikku poika riihestä heinäkoppineen. Kaikki sijoitettiin maitokannuja täynnä oleviin vankkureihin, jotka raudikko ruuna oli pysäyttänyt portin taakse. Oli puuhaa saada kaikki sijoitetuksi, sillä paitsi voipyttyä ja maitoastioita oli siinä vielä kaksi vasikkaa, joitten päät suurine avuttomasti liikkuville korvineen näkyivät olkien keskeltä takimmaisen laudan yli. Ja sitten ilmestyi Jaan itse keikkuvine päineen, valkea liina kaulassa, mustat pitkävartiset saappaat jalassa, kaupunkilaispiiska kädessään. Hän hyppäsi huolimattomasti kuormalle, antoi vielä olkansa yli jonkun käskyn, ja vankkurit vierivät humisten hiekkaista tietä pitkin.

Varhain aamulla on hän kaupungissa ja kuorma vaihtuu rahaksi. Maito, voi, vasikat -- parissa tunnissa vaihtuu kaikki rapisevaksi paperiksi ja heliseväksi hopeaksi. Ja se taika toistuu kolme ja neljä kertaa viikossa. Ja sillä välin kasvaa kotona leipä itselle ja leipä luontokappaleelle.

Prillup tuijotti vankkurien jälkeen, rukiinkorsi suussa, ohran oras kädessä. Kortta hän purra nakerteli, orasta hieroa näperteli. Oraasta hänen kätensä tulivat märiksi, niin mehevät olivat piikkiset lehdykkäiset, ja tuntuva tuoksu tunkeutui nenään. Hän nousi seisomaan vasta sitten, kun vankkurit olivat ehtineet kulkea läpi kadun ulkoportin ja Kurun Jaanin musta lakki oli tutisten kadonnut suuren tien notkoon.

Pari päivää myöhemmin ilmestyi Prillupin hoikka ja pitkä hahmo maitokamarin avonaiseen akkunaan. Oikeastaan nimitettiin siten kahta väliovella yhdistettyä kamaria: takimmaisessa hapatettiin maito, etumaisessa valmistettiin voita. Nytkin pyöritti Kurun emäntä kirnun kampia, samalla kuin Jaan takaa tyhjensi lämpimät korvot. Keskenkasvuinen tytär ammensi hänen avukseen tuopilla maitoa pyttyihin ja tämä asetti ne riviin avarille hyllyille, joita oli rakennettu neljä kerrosta seinään kiinni. Reemetin emäntä ja korvon tuojat olivat jo menneet pois.

"Hyvää ehtoota ja voimaa työntekoon!"

Jaan ei kiirehdi vastatessaan. Hän tuntee Prillupin tämän äänestä, ei senvuoksi käännä päätäänkään, vaan tassuttelee pöydän luo, molemmat likaiset peukalon päät maidossa. Vasta takaisin huopaillessaan katsahtaa hän ohimennen akkunalle ilmestynyttä varjoa.

"Ehtoota! -- Liisu, ojenna tyhjä pytty!"

Tönu nojaa olkansa keskipuuta vasten ja silmäilee kahden- ja yhdenkertaista pyttyriviä. Hänen karvaiset kasvonsa ovat hyväsellään kuin kosijan.