Part 3

Niinä ehtoina oli Ulrik ryntäillään avatussa akkunassa, katseli, kuunteli, haistoi ja oli alakuloinen. Hänen paljas päälakensa paistoi kuutamossa kalpeana ja houkutteli öisiä lentäjiä lähelle, niin että hän sitä välistä kädellään vaistomaisesti varjeli. Hän oli vasta toissapäivänä tullut Särgverestä, mutta kärsi jo yksinäisyyden tuottamaa ikävyyttä ja vaipui yhä enemmän sieluntilaan, minkä perussävynä oli hiljaa hivuttava laaja kaihontunne. Joka ilta yhä selvemmin alkoi hän nähdä sen pitkän ja kapean tien, mikä tuli niin suoraan autiolta nummelta ja hänen persoonaansa loppui. Ei ollut kiveä eikä tolppaa sen vieressä, mihin jokin muisto olisi ollut kytketty -- jokin teko, hyvä tai paha, jokin tapahtuma, onnellinen tai onneton, jokin nautinto, luvallinen tai luvaton. Ja kääntäessään päätään ja katsoessaan eteenpäin yli kaihoisan lakeuden, jolle ainoastaan kirjava lehmäparvi toi eloa, näki hän säikähtäen mustien katettujen vaunujen lähenevän, auttamattomasti lähenevän, eikä enää olleet kaukana. Hän sipaisi päälakeaan, ikäänkuin pyyhkien kylmää hikeä, vetäisi akkunan kiinni ja kopeloi sänkyyn ottamatta raamattua käteensä. Mutta uni ei tullut. Ja satakieli houkutteli ruudunkin läpi.

Koko yön moitti hän itseään. Hänessä itsessään, ainoastaan hänessä itsessään oli syy. Olot vaikeuttivat asiaa, mutta eivät estäneet. Eikä hän ollut haluja vailla eikä tilaisuuksia puuttunut. Mutta hän siirsi sen tuonnemmaksi, yhä uudestaan tuonnemmaksi, toiseksi paremmaksi kerraksi, ilman että se parempi kerta olisi milloinkaan tullut. Hän epäili kun oli tartuttava kiinni, hän vastusteli kun oli otettava vastaan -- onhan vielä aikaa, onhan vielä aikaa! Ja niin oli hän vesissä suin, kun toiset nauttivat, sillä toiset olivat viisaampia.

Viisaampia? Johtuikohan se viisaudesta? Miksi salata, ettei hänen suhteensa pitkiin hiuksiin ja leveisiin hameisiin ollut aivan tarpeeksi oikea, tarpeeksi leppoisa? Ne vetivät häntä lähemmäksi, mutta työnsivät myöskin pois. Hän salli näiden olentojen "puolueettoman vyöhykkeen" rajoitetulla alueella, he olivat hänestä haluttavia ristikon takana; mutta kun hän ajatteli jotakuta näistä ristikon sisässä -- kohta löi sydän kuin peläten vaaraa, minkä piti sellaisessa yhdistymisessä piilemän, kohta näki hän tämän leninginpoimuissa, tukanlaitteessa, hatunsulassa jotakin salaperäisen kammottavaa väijymässä. Eikö hän alkanut aikoinaan, ottaessaan moision vuokralle, pystyttää rakennustakin tietyllä sivutarkoituksella? Voisihan ainakin jonkun löytää, joka tyytyisi vähään tai toisi itse lisää. Mutta tuskin hän hengessään pysähtyi jotakuta ajattelemaan, kun jo varoittava käsi veti häntä takinliepeestä. Tietysti tämä hänen kykenemättömyytensä huomattiin ja kohdeltiin häntä sen mukaan. Eräälle oli hän "vain Ulrik", toinen piti häntä melkein naurettavana oliona, useimmille ei häntä yleensä ollut olemassa. Mutta sen hän taas tunsi, niin että hän veti tuntosarvet sisäänsä ja piiloutui koteloonsa. Ja siellä hän pysyi hiottavina öinä elää kituuttaen niistä vähäisistä muiston muruista, jotka hänelle oli jäänyt jäljelle nuoruuden ajalta, kun hän syyskuisin ja maaliskuisin viinin liikuttamana toisten samanikäisten tiinasta teki öisiä tyhmyyksiä, joita hän jäljestäpäin säännöllisesti katui.

Siis myötäsyntynyttä kytkytten pelkoa? Mene, tiedä. Muistojen hämärästä tuli pieni Frieda hänen mieleensä. Hän rohkeni vielä tänäänkin olla varma siitä, että olisi ottanut äidin ompelijattaren sisäpuolelle, jollei päättävästä suusta olisi langennut tuhoavia sanoja: "Niin, Ulrik, miksikäs ei; mutta ala siis opetella suutarinammattia, johonka sinulla vielä on aikaa vuosiin nähden ja jonka sinun sielullesi ja hengellesi pitäisi oleman huviksi." Ja jollei pieni Frieda sen lisäksi olisi itse kirjoittanut: "Niin, Ulrik, mutta tiedäthän, että minun työstäni maksetaan niin vähän..." Tähän katkesi vapaankin liiton mahdollisuus, sillä Frieda-neito piti soveliaampana mennä suutarismiehelle, joka jo osasi ammatin.

Oliko ehkä viimeksi -- autuaan leskirouva von Kremerin, syntyisin kreivitär Lützenin sielutieteellisen otaksuman lujittamiseksi -- totta se, että hänen poikansa ainakin omien eroottisten tunteittensa mukaisesti tunsi viihtyvänsä mieluummin alhaisten, kuin ylhäisten kanssa. Ulrikin täytyi myöntää että siinä ajatuksessa piili totta, että se karkea ja rivo pohjakerrosaines, jonka hän joka päivä tapasi, häntä jollain tavoin veti puoleensa, ehkäpä juuri tuo ytimeltään terve rivous häntä houkutteli. Mutta oliko hän siis jokin kummallinen poikkeus? Voisiko olla paljonkin sellaisia, jotka esimerkiksi jättivät muinoin käyttämättä oman ritarioikeutensa alhaison tyttäriin nähden -- oikeuden, jonka keksijällä täytyi olla alituinen tarve? Ja kun eräs Särgveren naapureita, vanha kunnianarvoisa Suurpalun Radeck, matkusti kaupunkiin, niin voi sangen helposti sattua, että tietystä maantien varrella olevasta talosta tulee paksu emäntä pysäyttämään vaunut: "Oleppa hyvä ja tuo minulle Kurun puodista kolme naulaa mustia villoja!" Ja entäs sitten Henrik-veli, josta sanottiin -- -- mutta ei, tuo kelvoton ei kuulunut tänne --?

Oli miten oli -- mustat vaunut lähestyivät, ja aika oli pitää neuvoa, miten tuli korvata itselle tehty vääryys.

Ja Ulrik piti neuvoa ja tuumaili -- yön toisensa perästä, loikoili kyljellään ja selitteli. Yöpöydältä pisti hän vähän väliä palasen vehnäleipää suuhunsa, -- myöskin rasia happamia karamellia oli siellä varoilta -- ja kun päänalunen kävi kuumaksi, mikä tapahtui aina joka kymmenes minuutti, käänsi hän sen ympäri, ja jäähdytti hiukan peitteen alustaakin hyllyttämällä sitä jaloillaan.

Mutta ylhäällä laipiolla vikisivät hiiret ja kolusivat rotat. Niillä oli siellä huoleton elämä kahdeksassa tyhjässä huoneessa, pehmeillä hiekkapermannoilla, huoneissa, missä päivälläkin vallitsi puolihämärä, koska akkunat olivat kiinninaulattuja -- -- yhtä huoleton ja hauska kuin pehtoorin kanoilla, jotka siellä romuista kokoonkyhätyillä orsilla pitivät yömajaa. Ja kun Ulrik vehnäleipää mutustaessaan, karamellejä imiessään ja päänalusta käännellessään oman elämänsä käänteitä sommitteli, kuulutti kukko hänelle ylhäältä joka kahden, mutta vieressä oleva käki joka puolen tunnin jälkeen, kuinka paljon tie hänen ja mustien vaunujen välillä oli jälleen lyhentynyt. Sama käki istui nimittäin Reematin Schwarzwaldilaisessa kellossa. Tämän äänen saattoi selvästi kuulla herrasväen huoneisiin senvuoksi, että suuri liuskakivilattiainen sisäeteinen, joka jakoi rakennuksen kahtia, ja jonka toisella puolella pehtoorin pariskunta ja keittäjätär elivät vierekkäin, pani äänen kaikumaan -- niin kaikumaan, että Vilhelmina neitsyeen öiset kiljahdukset -- tätä poloista vaivasivat lämpimänä vuodenaikana kuumehoureiset unennäöt, kuuluivat sinne aivan keittiön vierestä.

Unta sai Ulrik vasta kolmannen kukonlaulun perästä, kuun koitar jo ammoin oli suudellut hämärikön posket tulenhehkuviksi ja uuden päivän koitto hyväili salin haalistuneita huonekaluja.

Herra von Kremer oli niin hartaasti syventynyt omaan sisäiseen murrosaikaansa, että hän pökertyi viikonpäivistä ja lauantaina, luullen sitä perjantaiksi unohti matkustaa Särgvereen. Mutta sinä päivänä pidettiin hänen asunnossaan tavallista suurempaa siivousta, käytettiin näet hyväksi asukkaan poissaoloa, ja niinpä sattui, että pesijä joutui perälle, kun Vilhelmina ei vielä ollut saanut käskyäkään antaa panna hevoset valjaisiin.

"Ei", lasketteli Kremerin herra palvelijoille, "en ollut ajatellutkaan mennä tänään Särgvereen, menen illalla junalla kaupunkiin. Mutta Marin työ ei häiritse minua, voin mennä ulos, kun hän ryhtyy pesemään viimeistä kamaria eikä ensimmäinen ole vielä kuiva."

Ja siten oli Prillupin nuorikko työssä sänkykamarissa, kun herra työhuoneessaan pani silmälasit nenälleen ja kokonaan syventyi talouskirjan numeroihin.

Heidän välillään oli kaksi suurta kamaria -- varmastikaan he eivät häirinneet toinen toistaan.

Herra von Kremer työskentelikin jonkun aikaa täydessä rauhassa, sitten nousi hän äkkiä ylös, otti nenälasit pois ja lähti päättävin askelin Marin luo.

Mari oli polvillaan permannolla liikuttaen riepua tahdissa, minkä saattoi sovittaa lauseeseen: jumalalla päiviä, isännällä leipää! Hän ei viheltänyt tänään, vaan pureskeli nauhan pätkää, mikä lepatti hänen leukansa alla. Ollen sivuttain oveen päin, piti hänen huomaaman toisesta huoneesta tulija, mutta hän ei nostanut päätään eikä raottanut suutaan tervehdykseen ikäänkuin peläten ajankulukkeensa putoavan hampaista. Hänen päänsä, käsivartensa ja kaulansa olivat puolirintaan paljaat, ruskealla ja valkealla iholla helmeili hiki, tappurainen paidanjatko, joka näkyi koholle käännetyn hameen alta, jätti hänen hoikat säärensä peittämättä.

Lähenijä, jonka valmiiksi suunnitellut sanat kieleltä katosivat, ojensi äkillisen mielijohteen valtaamana kätensä nuorikon leuan alle. Niin nopeasti kuin salaman leimauksen luuli hän tuntevansa kourassaan nuo lihavat vakoset, ja peukalo kosketti hyllyvän leuanalusen pehmeyttä, samalla kun ihmeellisen uusi, ihmeellisen nuori, ihmeellisen huumaava hientuoksu nousi päähän. Kaikki se hiukaisi Ulrikia niin, että hän avuttomana pysähtyi tempaisten kätensä takaisin, mutta paljon enemmän vaikutti vielä päännytkähdys ja ilakoivaan voivotukseen yhdistyvä, naurava katse, jolla hänen röyhkeyteensä vastattiin. Korvissa kohiseva ja silmissä värähtävä veri antoi hänelle käsityksen löydöstä, mitä hän oli himoinnut, mitä tutkien tullut etsimään, mutta nyt hänen ottaessaan vastaan, pani säikähdys polvet notkumaan, ja sydän antoi neuvon paeta.

Sen hän tekikin. Tassutellen pesijän ympäri yli märän permannon, kääntyi hän samaa tietä takaisin, kummankaan sanaakaan hiiskumatta. Marin helmat olivat hullunkurisesti koholla ikäänkuin kätkisivät ne voitetun saaliin, jota hän riensi saiturin tavoin piilottamaan.

Kremer istui senjälkeen ruokasalissa neljännestunnin aivan hiljaa, kädet ristissä polvien ympärillä, silmänurkissa ja suun-juonteissa aran salainen ilo, jäsenissä suloinen väsymys. Viimein alkoi hän tylsänä toistaa ajatusta: Toisen kerran eteenpäin -- toisen kerran paremmin! Ja seuraavan neljännestunnin kuluttua johtui hänen mieleensä: "Siellä yöpöydällä on minulla läkkirasiassa happamia karamellejakin -- olisinpa ottanut karamellin ja pidellyt sitä suun yläpuolella kuin koiranpenikalle: hän olisi nauraen ottanut vastaan!" -- Ja Ulrik katui, että se oli jäänyt tekemättä.

Mutta karamellit olivat siellä, ja Mari oli vielä siellä --?

Ei, mieluummin toisen kerran.

Ei muutosta siihen, mikä on -- ei rikkoa tunnelmaa.

Ja hän jätti karamellit ja jäi paikoilleen, alkaen hellästi katsella oikean käden kämmentä ja peukaloa. Niin hyvä oli istua ja katsella kouraansa, jonka ihossa tuntui yhä vielä lämmin hivelevä kosketus ikäänkuin untuvia hyväillessä. Ja äkkiä haistoi hän jälleen sitä hientuoksuakin ja pani silmänsä kiinni ja päänsä tuolin nojalle. Näytti kuin tippuisi hänen viiksenpäistään onnea maahan, tilkka tilkan jälkeen oikealle ja vasemmalle puolen.

Mutta yhtäkkiä tunsi Kremer voimakasta tarvetta saada liikkua. Hänen mielestään oli kuin pitäisi hänen mennä saavutuksineen muuanne, kauemmaksi, tarkastamaan sitä uudessa paikassa. Hänen kärsimättömästi helistäessään kelloa ilmestyi Vilhelmina, kuivaten käsiään esiliinan nurkkaan.

"Käske valjastaa hevosta!"

"Jo nyt? Herranhan piti mennä illalla asemalle --?"

"Ei, menen kuitenkin Särgvereen."

Mutta sanalla Särgvere oli tänään omituisen huono kaiku Ulrikin korvissa, aivan kuin särkyneen lasin kilahdus. Ja samalla pisti hänen päähänsä vanhemman veli Henrikin antama sisarien pilkkanimi "kolme pingviiniä". Ja kummastakin nimestä syöksyi hänen poveensa kuin harminsekaisen pelon ailahdus. Vilhelmina ei ollut vielä päässyt ovesta uloskaan, kun Kremer peruutti Särgveren-matkansa ja valitsi jälleen kaupungin matkan määräksi. Miksi rautatiellä, voihan hevosillakin -- tuskin kolmekymmentä virstaa! Ja vaunuissa olet yksin, istut itseksesi, ajattelet ja päättelet suloisesti keinuessasi.

Mutta uudet vaatteet ovat kaapissa ja kaappi on sänkykamarissa.

Menisihän Mari siksi aikaa muualle.

Mutta ei -- ei tänään enää -- ei enää kohtausta.

Ja Vilhelmiinan piti tuoda puku työhuoneeseen, missä Kremerin herra muutti vaatteet, vaikka kyllä sänkykamarikin jo oli valmis ja kuivakin.

Kun Mäenkylän herra tomukappa hartioilla ja musta huopahattu päässä palvelijan saattamana astui avonaisiin vaunuihin, jonka jalkapeitteen Vilhelmina tietyllä pyhyydellä, mistä hän itseään ihaili, pisti takaa koukkuun, etsi herra katseellaan keskimäisestä salin akkunasta ihmistä, joka painoi nenänsä litteäksi ruutuun. Kremerin katse ainoastaan hipaisi häntä, mutta hän luuli kuitenkin nähneensä, että katselija maiskutteli pientä pyöreätä törösuutaan.

Siis oli hän itsekin löytänyt rasian? -- Se oli onneksi menevälle. -- Siinä oli jotakin, joka heitä vielä lähensi. -- Siinä oli uskallusta, tuttavallisuutta -- --

Ja yhtäkkiä uskoi Ulrik, että hän itse oli pudottanut ensimmäisen makeisen tämän suuhun: pitänyt suun yläpuolella niinkuin sylikoiralle sokeria -- -- mutta tämä vain nauraen sieppasi sen! Ja vaunujen vieriessä akkunoitten ohi huoneen nurkitse, jäi menijä riemumielin tuijottamaan oman kyytimiehensä selkää niinkuin olisi riemuisa matka ollut kuvattuna Pietarin nukkavierun ajurintakin haalistuneeseen olkapäähän. Hän ei huomannut, kuinka karja-Tuomaan likaiset lapset, jotka jo varhain olivat odotellen seisseet, aukaisivat portin, hän ei nähnyt, että hevosenkengittäjät tervehtivät häntä pajan edessä, ja vaunut olivat jo vierineet virstan verran tienhaarasta Särgvereen päin ennenkuin hän huomasi erehdyksen.

"Pidätä, Pietari, minähän matkustan kaupunkiin!"

Pietari antoi raudikkojen juosta hölkyttää jonkun matkaa tietä eteenpäin, kiinnitti sitten ohjaksia ja päästi "tprr!" Kului vieläkin hetken aikaa ennenkuin hän käänsi pitkän kaulan jatkona olevat laihat parrattomat pojankasvonsa isäntään päin.

"Kaupunkiinko ehkä --?"

"Kaupunkiin, niin, -- matkustan hevosilla kaupunkiin."

"Ettäkö hevosilla --?"

"Niin, hevosilla, -- matkustan tänään hevosilla, kaupunkiin, en junalla."

"Vai ei junalla --?" Ja Pietarin roikkuva leuka putosi vieläkin alemmaksi, kun hänen pienenlainen, niskakuoppaan asti ulottuvan huopahatun peittämä päänsä hitaasti jälleen kääntyi eteenpäin. Pietari loi pitkän hyväilevän katseen pitkin ruunain teräviä selkiä -- ne eivät olleetkaan ajo-, vaan ainoastaan paremmat työhevoset -- ja tokaisi sitten hetken mietittyään:

"Mutta minulla ei ole kauroja mukana."

"Kauroja voit ostaa joko kaupungista tai matkan varrelta -- annan sinulle rahaa."

Pietari alkoi jo kääntää hevosia, mutta viivytteli jälleen.

"Mutta minulla ei ole itsellenikään ei leipää eikä rahaa."

"Annan siis sinullekin hiukan rahaa."

"Vai minullekin?"

"No niin, -- etkä sinä jää yöksi kaupunkiin -- lepäät ja lähdet heti takaisin."

Oltiin siis niin pitkällä, että matka voi alkaa oikealle tielle ja sieltä kaupunkiin päin.

Neljäs luku.

Herra von Kremer viipyi Tallinnassa riemuisan pyhäpäivän, kävi Katarinan puistossa jaloittelemassa, kuunteli musiikkia kylpylän juhlasalissa, söi iltasta Hotel du Nordissa -- aina yksin, sillä Henrik veli oli Särgveressä, ja vierasta seuraa ei hän kaivannut -- ja nukkui molemmat yöt kuninkaallisesti hiljaisessa kaupunkiasunnossa, minkä hän oli vuokrannut yhdessä Särgveren omaisten kanssa Suurkadun varrelta. Mutta mitään suunnitelmaa ei hän saanut valmiiksi, niinkuin hän tullessaan oli toivonut. Näiden suunnittelujen kävi aina niin, että mitään päätöstä ei tahtonut syntyä, senvuoksi että vaivoin kootut ajatukset, niitä lähemmin tarkastettaessa taaskin lähtivät lentoon aivan kuin kiinnisaadut kärpäset kouraa raottaessa.

Ja Mäenkylässä aikoi hän jatkaa yritystä, ja niinpä liikuskeli hän maanantaista alkaen jälleen siellä, istuen iltaisin entiseen tapaan avatussa akkunassa. Satakieli oli lentänyt pois puutarha-aidan takaa, mutta sen sijaan oli ilmestynyt käki, ja sen usein uudistuvat yksinpuhelut kiihoittivat häntä suuresti: koivikossa eli nyt hänen ajatustensa pieni päällysmies.

Hänhän kyllä tiesi, mitä tehdä, ja oli varma siitä, ettei se jäisi tekemättä. Hän ei voinut enää peräytyä, tuo tunne oli hänessä todeksi varmistunut.

Tietysti pitää hänelle antaa lahjoja, mutta sen luontoisten sylit eivät ole vaativaisia, etenkään mökkiläisten, vielä vähemmän siinä suonvierellä asuvien, jotka kirkkoon mennessään lainaavat toinen toisiltaan lahjoja ja liinoja. Ei, se ei huolettanut vanhaa herraa.

Mutta siinä oli jotakin muuta, mikä himmensi näköalan, mikä hunnutti päämäärän hämäryyteen, ja siitä hämäryydestä tuli väliin esiin kuin pidättävä sormi -- pidättävä tai kerrassaan uhkaavako?

Kremer arveli ensin, että siinä oli jotakin korkeampien lain käskyihin kuuluvaa, ja otti selvää asiasta. Mutta pian hän aivan rauhoittui. Nitimur in vetitum (niin paljon oli hänellä vielä jäljellä Tuomiokoulussa oppimaansa latinankielen taitoa) -- sillä se on lihallista. Nekin siellä paksussa kirjassa, jota hän iltaisin luki ja jonka hyvin tunsi -- nekin, ja kaikkein suurimmatkin ja voimakkaimmat heistä, jotka olivat valitut vaeltamaan itse pyhimmän kasvojen edessä -- nämäkin olivat ihmisiä, jotka käydessään kompastuivat -- miksi siis puhuakaan heikoista sellaisista kuin joku Mäenkylän Ulrik von Kremer -- miksi puhua maan matoisista! Sillä mitä varten oli siis usko ja mitä varten katumus? Eihän kukaan kompastunut mielellään, eihän kukaan langennut huvikseen. Sen, joka tarkasti Ulrik von Kremerin menneisyyttä ja joka tuon pitkän koetusajan otti tutkiakseen, täytyi se havaita. Enemmänkin. Hänen täytyi tunnustaa, ettei Ulrik von Kremer ollutkaan heikointa ainesta, että hän oli kamppaillut kuin mies. Mutta kaikella on rajansa tässä maailmassa. Yhtäkkiä ei voikaan enää. Ihmisen pitää olla vain nöyrä eikä kadottaa näkyvistään pelastuksen ankkuria.

Ei, täältä päin ei noussut se häiritsevä sormi. Hän kertasi luvun toisensa jälkeen omaa paksua kirjaansa, lukien toisen opinkohdan toisensa perästä, ja huomasi joka taholta saavansa tukea omille mielipiteilleen. Eihän voinut toisin ollakaan. Nekin lauseet, jotka hän ennen oli käsittänyt hiukan toisin, vahvistivat nyt, hänen niitä lähemmin ja syvemmin tutkiessaan, näitä hänen uusia ajatuksiaan.

Mutta mistä syystä se sormi siis nousi?

Käki kukkui ja aikaa myöten selvisi se Ulrikille.

Der Anstand. Der höhere Anstand. Olet Ulrik von Kremer. Ei sovi salaisesti narrata köyhän mökkiläisen vaimoa, tämän selän takana. Niin tehdään mutta sinä et ole niitä sellaisia. Miten se voisi mielestäsi unohtua! Suurpalun Radeck'kin -- jonka kunniantunto tulenvalolla tarkastettaessa ja ankarampaa mittapuuta käytettäessä ei ollut juuri kehuttava -- hänkin oli antanut muorin mieluummin tunnustaa totuuden, vaikka vasta myöhempään. Ei, Ulrik, sinun on toimittava kunnon miehen tavoin -- mökkiläistäkin kohtaan tulee sinun toimia kuin todellisen kunnian miehen! Eikä jäljestäpäin niinkuin Radeck, vaan edeltäpäin sinun pitää aivan yksinkertaisesti sopia Tönun kanssa asiasta -- niinpä niinkin!

Kremerin mieli keveni, hänen etsivä henkensä oli saavuttanut totuuden.

Ja hän oli ylempänä Radeck'ia.

Mutta niin oli muutenkin parempi. Hänhän oli näppärä tyttö eikä mikään suupaltti. Mutta mene tiedä -- vahingossa -- joku joutava asia -- joku syrjäinen tapahtuma -- -- salaisuudellakin on häntiä, joitten päät joskus jäävät näkyviin. -- Ja tämäkin -- se mies: mene tunne ihminen! Päältä katsoen vakainen ja ajattelevainen, mutta kun vihastuu, kun ilkeys hiipii poveen -- kuka edeltäpäin voi tietää, kun itsekään ei tiedä, mitä tekee! Mutta: joku kivi öisin akkunasta -- onni vielä, jollei se ole lyijypalanen -- tai punainen kukko katolle! Niitä ei voi milloinkaan uskoa, niihin ei milloinkaan voi täydelleen luottaa -- niillä on sellainen kiukku meikäläisiä kohtaan! Mutta kun kaikki on oikeudenmukaista ja laillista, kun koko suhde on laillistettu -- käyköönpä sitten kumpikaan toinen toistaan käsiksi. Siten voi kirkas ase yöpöydän laatikossa jäädä lataamatta.

-- -- Tietysti täytyy hänen saada siitä korvaus. Hänen pitää saada siitä tuloja -- tämän niinkuin toisenkin. Harrastusten tasapaino on rauhan takeena.

Mutta Kremer ei ollut vielä lainkaan selvillä, miten järjestää se puoli asiasta. Hän käytti taas jonkun aikaa neuvotteluun. Ja jälleen pääsi hänen rinnassaan Ormus Ahrimaanista voitolle.

Lähtien siitä edellytyksestä, ettei korvauksen antaja ole rikas, alkoi hän suunnittelunsa melkoisen alhaalta käsin. Lahjoittaako vuokra, niinkuin Radeck puheitten mukaan oli tehnyt? -- Mutta siellä oli täyden talon vuokra, tässä ainoastaan kuudennestalo. -- Antaako kylästä kuusipäiväinen talo? -- Mutta niitä oli hänellä vain kolme eikä yhdenkään vuokrasopimus loppunut niin pian. -- Ottaako kartanoon, -- Pietarin tilalle kyyditsijäksi ja tallimieheksi, -- tietysti maksaen paremman palkan? -- Mutta ei ollut asuntoa naineelle miehelle, -- alatuvan pari kamaria on täpötäynnä pareja, naimattomia ja lapsia, ja pesutuvassa, joka rannalla oli saunana, asui eräs poika äitinsä, erään leskivaimon kanssa.

-- -- Vahinko, ettei ole kapakkaa -- niin, se on todellakin vahinko! Mitäs puuttuisi: saisi lahjaksi tavallisen vuokransa -- ja olisi pomomies päällepäätteeksi! Mutta asiata ei voi auttaa -- naapurikartanon kapakka on kylän toisessa päässä eikä kirkon anniskelukaan ole toisella puolen kaukana!

-- -- Vai teemmekö ehkä pelkästään rahakaupat? -- Kaikkein yksinkertaisinta, kaikkein selvintä -- mitä?

Mutta ei! Se ajatus oli kerrassaan vastenmielinen. Sehän näyttäisi kaupalta -- olisi kuin öinen kauppa kaupungin kadulla tai tietyssä laitoksessa. Ei, siitä ei tule mitään, ei kummallekaan rahaa -- ei kummallekaan pelkästään sitä käteen, on toisiakin keinoja!

-- -- Ja yleensä, Ulrik, älä ole itara, älä tingi! Et ole rikas, mutta et myöskään köyhä etkä saituri. Määrää heille jotakin, mikä tekee heidät onnellisiksi -- onnellisiksi ja kiitollisiksi!

Mutta mitä siis esimerkiksi?

No niin, hm -- ilmoita talot syksyllä myytäviksi! Tahtoisit kyllä tehdä sen vasta parin vuoden perästä -- antaisit heidän itseäsi palvella -- nehän ovat kaikki siinä niin huonovoimaisia, mutta voithan tehdä sen hetikin, se on oikeutesi. Ja sitten lahjoitat niistä yhden nuorelle parille -- vaikkapa vain niitä pienimpiä! Sillä ainakaan puolet entisistä isännistä eivät pysty ostamaan.

Neuvo miellytti vanhaa herraa ja hetken aikaa ajatteli hän tehdä niin. Mutta harkinta ehätti väliin. Entäpä jollei suhde kestäkään? Jos vuoden tai parin perästä -- samantekevää mistä syystä -- tulee loppu! Heidän tai minun puoleltani -- ihmisiähän olemme kaikki kolme -- --.

Samassa johtui jotakin Kremerin mieleen, jotakin, mikä sai silmät suuriksi ja pani läiskäyttämään käden polvea vastaan. Hän hypähti seisomaan.

Hyvä on. Aivan niin. Siinä on pohja, mikä kestää.

Ja hänen mielestään oli kuin olisi ovi avautunut, ja sisään olisi astunut se suuri lapsi tuttavallisesti ja kotoisesti nauraen.

Tämä oli rehellistä. Teko oli yleväkin. Ei jokaisen haltuun jätetä tällaista elämänsuonta, lisäksi ilman rahatakuuta, sillä mistä tämä sen saisikaan. Vain onneen luottaen, täyden tappion uhallakin! Asia vaatii enemmän lahjoja ja taitoa kuin mitä päältäkatsoen voisi luulla, ja Tönu, tossana -- -- mutta olkoon -- me uskallamme ryhtyä siihen!

Ja heidän puoleltaan! -- Uskon (herra von Kremer nauroi ja katseli hullunkurisesti oikealle ja vasemmalle) -- uskon, että he ovat tyytyväisiä katsellessaan Jaania! He voisivat olla kiitollisiakin, todellakin voisivat he olla sitä! -- --