Part 2

"Oletko siis talon ihmisiä?" kysyi Kremer, astuen likemmäksi, omalla hyvällä viron kielellään, josta ei suinkaan puuttunut sointuvaa, talonpoikaisen leveätä soreutta.

Nainen katsoi häntä rauhallisesti silmiin, mutta ei vastannut. Kremer odotti.

"No, miksi et puhu?"

Häntä tarkastettiin lakinlipasta saappaisiin asti, mutta suut eivät auenneet. Peukaloisen munat pani nuorikko hellästi pesään takaisin.

Tyhmä hän ei ole, ajatteli Ulrik naisen kovan katseen ollessa suunnattuna häneen, hän tunsi poskiaan kuumottavan. Hän tepasteli hiukan uutta tiedustelua muovaillakseen, mutta arveli sitten paremmaksi kääntyä lasten puoleen.

"Asuuko Mari teillä?"

He seisoivat nyt kolmittain rivissä hänen edessään, nainen vatsa, poika ja tyttö selkä vasten aitaa, kaikilla nenät pystyssä. Hänen kysyessään vilkaisivat pienemmät suurempaan, ja kun tämän suu jäi kiinni, vain suupielet huomattavasti värähtivät, niin oli näittenkin vastauksena vahingoniloinen vaikeneminen. Molempien nenänalukset paistoivat märkinä.

"Pässinpäät!" mumisee herra von Kremer, mutta vasta käännettyään heille selkänsä.

Tiellä, jopa muutaman kymmenen askeleen perästä, olisi hän heti voinut saada perusteellisen selvän hämäräperäisestä Marista, jos hän olisi vielä ollut utelias. Kyntömiehet olivat työssään ehtineet pähkinäpuumetsikön äärestä Kruusimäelle, pellolle, jonka joukossa oli myöskin Prillupin Tönu. Hän käänsi herran lähetessä parastaikaa aatraa, kun toiset vaollaan kulkivat jo ylöspäin. Mutta Kremer otti hänen tervehdyksensä vastaan häntä pysähdyttämättä; jokin, josta hän ei itse ollut selvillä, pidätti häntä tutkimasta asiaa. Pian kajahteli hänen korvaansa selän takaa Prillupin tummalta kumiseva ääni:

"Päits -- vaolle: -- Pugal -- vaolle! -- -- kas niin -- Päits! -- Kas niin Pugal! -- -- Pugal -- Päits! Päits -- Pugal!" Ja vielä kovemmin raikui Punusta ja Mustasta, Kirjusta ja Kyytöstä, ja sekaan sateli piiskan läiskettä ja jokunen harvinainen piru ja perkele.

Tämän kyntöpastoraalin virkistävällä säestyksellä ehtii Mäenkylän herra kotiin, kuitenkin hiukan väsyneenä, ja tuntien hämärästi, ettei ollut täysin tyytyväinen itseensä.

Illalla tuli pehtoori jollekin selonteolle, ja Kremer aikoi jutun loputtua kysäistä jotakin Prillupin pihassa olleesta äänettömästä naisesta, kun samassa asia tuntui hänestä tyhjänpäiväiseltä ja hän antoi vaikenemisella Raametille lähtömerkin.

Hän oli jo vuoteessa, kun hänelle muitten ajatusten lomassa pisti mieleen, että Tönu Prillup oli ollut niitä, jotka Yrjönpäivänä olivat jääneet hänelle ruplan velkaa. Se oli valitettavasti niin usein toistuva ilmiö, että hän heidän anteeksipyyntöperusteluihinsa tottuneena vain puolin korvin kuunteli niitä. Mutta eikös Prillup juuri ollut sama, joka oli sillä kerralla sopertanut hautajaisista, vaimon hautajaisista? -- Siis ehkä se muori oli --? Mutta Yrjönpäivästä ei ollut kulunut kuin kolme viikkoa eikä hän ollut lausunut sanaakaan häämenoista. -- Tai oliko se Kiilaste Rein, joka oli puhunut vaimon kuolemasta, ja Tönu sittenkin sopertanut hautajaisten sijasta häistä? Leenu olisi voinut jo syksyn tai pitkän talven kuluessa -- -- Mutta -- ja herra von Kremer tempasi peitteen korvilleen -- mitäpä se häneen kuului?

Kuitenkin tuikahti hänen hämärtyvään mieleensä ennen nukahtamista vielä: Mutta Prillupin lapset nimittivät tätä Mariksi. -- -- Ja lopuksi hymähtäen jo silmät ummessa ja suu avautuneena kuorsaukseen: Hassunkuriset hiukset! Takkuiset -- kuin huopa ja turpeen tuhan väri -- pääh! -- --

Pannessaan seuraavana aamuna kätensä portin hakaan pysähtyi Kremer neuvottelua pitämään: "Minnekä siis tänään? Taasko karjakartanolle? -- Hm, voisihan mennä Kruusimäellekin päin katsomaan kuinka pitkälle miehet ovat ehtineet aamiaiseen mennessä kyntää!" -- Ja Kremer kulki Kruusimäelle päin, katseli kyntöä isännän iloin ja tuli mökkien kautta eilistä pellon polkua jälleen takaisin. Katseen sattuessa Prillupin pihaan, näkyi siellä ainoastaan molemmat pienet "pässinpäät", jotka istuivat aidan aukossa keritsimillä koiraa keriten. He olivat toinen penistä kiinni pitäessään toinen keritsimiä käyttäessään niin kiireisessä työssä, ettei kumpaiseltakaan liiennyt katsetta ohimenijään. Mutta pirtistä kuului avonaisesta akkunasta kangaspuiden läiske, akkuna vain oli niin pieni, ettei voinut nähdä, kuka sukkulaa heitti.

Ilma oli sinä päivänä niin autereinen, että pirran säännöllinen loks -- loks! etenevän korviin vielä pitkän matkan päähänkin kuului; vieläpä tuntui Kremeristä, että hän kuuli sen huoneessakin. Hän astui sänkykamariin, avasi akkunan ja jäi katselemaan -- ikäänkuin kyntöä tarkaten -- sinnepäin, missä suuri perhostoukka ryömi pellonpiennarta pitkin.

Parina seuraavana päivänä valui kylmää sadetta virtanaan, niin että vanhaherra ei päässyt kävelylle. Ensimmäisen päivän sai hän kulumaan kuljeskellen sinne tänne ja haukotellen, mutta toisena alkoi hän jo noitua, vieläpä kiroillakin, mikä muuten ei ollut hänen tapojaan. Kolmantena aamuna vielä pilvitteli ja sataa tihutti, tuli sadepuuskakin, mutta se ei enää pelottanut kärsimätöntä, oikean lantion ja vasemman nilkkaluun tuskallisesta repimisestä huolimatta. Ja niinpä ohjasi askeleensa Kremerin herra, korkeat kalossit jalassa ja sadetakki yllä, portille ja portista neuvotteluja pitämättä ulos ja suoraa päätä karjakartanolle, mistä käy selville, ettei sateinenkaan ilma ole vailla omia järkeviä puoliansa.

"Voih", sanoi kyökkipiika Fillemine Fahtrik, Kremerin yksinpalvelija, hänen oman nimityksensä mukaan Mäenkylän "firtin" emännöitsijä, kun herra parin tunnin perästä tuli takaisin, "herra on jo kotona ja Mari ei ole vielä saanut akkunoita falmiiksi! -- Sanoin sille kyllä, että koeta olla fiksu, mutta ne ovat kaikki niin hitaita -- niin hirveän hitaita!"

Herra von Kremer vastasi kärsivällisesti mumisten ja vapautti itsensä gummitakista ja päällyskengistä, mikä neitsyt Filleminelta, jonka ruumis oli taipuvainen levenemään ja lainehtimaan, ei juuri käynyt huristen. Mikähän Mari? ajatteli hän samalla, sillä akkunat ja lattiat pesi tavallisesti paimenen Kai. Mutta hän ei kysellyt, vaan astui eteisestä palvelijan avatessa ovea lähimpään huoneeseen, missä työ nähtävästi oli juuri loppunut.

Hän istui siinä pari minuuttia levätessään, kiersi sitten muutamin tarpeettomin pyörähdyksin permannon yli seisottuakseen viimeksi kädet syvällä housujen taskussa milloin minkin ikkunan eteen ikäänkuin tutkiakseen ruutujen kirkkautta.

Viereisessä työhuoneessa oli hiljaista.

Siis sekin ehkä oli jo valmis?

Hän painoi ovenripaa ja katsoi: oli.

Siinä siivessä ei ollut useampia huoneita; toiset kaksi hänen neljästä huoneestaan olivat pienen eteisen toisella puolella.

Mikä Mari? -- Hän kääntyi takaisin, pani eteiseen vievän oven auki ja kuunteli. Kyökkipiika kolisteli jälleen keittiössä. Muuta ei kuulunut. Kremer astui senjälkeen eteiseen ja raotti vastapäistä ovea. Ja -- salissa oli joku, ja se joku vihelteli.

Kun vanhaherra ilmestyi saliin -- miksi ei hän katsoisi, kuka Kain asemesta pesi hänen akkunoitaan? -- tunsi hän puvun erivärisyydestä huolimatta jo ovelta Prillupin pihassa näkemänsä laiskan naisen -- jo ennen, ennenkuin näki tämän pään ja kaulan, mitkä akkunan ristipuu varjosti. Siinä nimittäin, miten ketteräluinen nuorikko istui ikkunan laudalla ja työskentelevän käden varassa piti kiinni yläruumistaan ja liikutti sitä, oli Kremeristä jotain epämääräisen tuttua ja Prillupin nurmikkoa muistuttavaa.

Välimaankaan ei Mari kuullut herran tuloa, sillä hän vihelsi rauhallisesti edelleen, aivan itsekseen ja heikosti, mutta taidolla, mikä todisti harjaantumista. Kremerin herran harmaankirjavat viikset riippuivat senvuoksi hiukan neuvottomina alaspäin, ennenkuin hän astuessaan lähemmäksi rohkeni huomauttaa itsestään.

"Nooh", alkoi hän sitten, kädet lomittain ristiluulla, "minulla näkyy jo olevan uusi akkunanpesijä. Mistä tämä siis tulee?"

Nuorikko veti päänsä verkkaan sisäpuolelle eikä kiirehtinyt vastaamaankaan. Vastata hän kyllä tällä kertaa tahtoi, sen voi hänen kasvoistaan nähdä, mutta oli kuin pitäisi hänen saada vastauksensa esiin kaukaa muiden ajatusten takaa. Kremerin mielestä oli kuin katsoisivat hänen silmänsä kieroon tenhoten sisäänpäin kääntyneellä ilmeellään.

"Päivää!" vastasi hän vihdoin jyrkästi. "Paimenen vaimo on lapsivuoteessa."

"Vai niin? -- Niin, oikein -- sitähän jälleen odotettiin. -- Mutta mistäpäin sinä sitten olet?"

"No Prillupista."

"Prillupista -- niin -- --" herra von Kremer valmistautui leikinlaskuun -- "onko siis Tönulla nyt kaksi vaimoa".

"Ei -- yksi; sisareni kuoli neljä viikkoa sitten."

"Prillupin Leenu oli sisaresi?"

Mari myönsi päätään nyökäten, hän oli yhä istuallaan akkunalaudalla ja pani nyt märän rättinsä jälleen liikkumaan pyyhkien toisen akkunanpuoliskon ulkopuoleista sivua.

"Neljässä viikossa hautasi vaimon ja otti toisen!"

"Eihän hän ilman tule toimeen."

"No, mistä hän siis sinut toi?"

"No metsästä."

Vastaus ei ollut leikinlaskua, sillä kuten Kremerkin tiesi nimitettiin metsäksi erästä kirkon takana Särgverestä etelään päin olevaa korpirikasta suurta kuntaa.

"Vai niin; niin, muistan, Leenuhan oli ulkopitäjäläinen. -- Teidän häänne olivat siis pian jälkeen Yrjön päivän?"

"Nigulinpäivänä", vastasi nuorikko tehden vasemman käden seljällä nenän alitse taitavan kierron.

"Mutta Tönun lapset eivät sano sinua lainkaan äidiksi?"

"Mikä äiti minä nyt niille -- --." Mari astui maahan ja kastoi rievun ämpäriin; hänen turpeentuhan väriset hiuksensa, takkuiset kuten huopa, tulivat näkyviin pois solahtaneen liinan alta, ja kun hän jälleen nosti päätään, paistoi liinan solmun yläpuolella myöskin toinen hänen kurkunvakosistaan.

Herra arveli nyt parhaaksi lopettaa juttelun ja tekeytyi kuin olisi hänellä ollut asiaa seuraavaan huoneeseen ja hän vain ohi mennessään olisi siihen pysähtynyt. Mutta kun hän takaisin tullessaan oli jo ehtinyt salin läpi ja käsikin oli oven kahvassa, kääntyi hän kuitenkin vielä ympäri.

"Kuule Mari, kun minä sinulta joku päivä sitten kysyin, kuka sinä olet -- -- miksi et vastannut."

"En tahtonut."

"Et tahtonut?" Kremerin bismarckimaiset kulmakarvat nousivat hiukan. "Vai niin -- et tahtonut. Miksi et siis tahtonut?"

"Muuten vain", sanoi Mari ja astui riepuineen ja ämpärineen toisen akkunan luo.

Herra von Kremer hivuttautui oven edestä askeleen takaisin, niinkuin tahtoisi hän ottaa tarkemman selon asiasta, mutta lopuksi, maiskuteltuaan jonkun kerran suutaan otti kokonaan toisen asian puheeksi:

"No onko hän myöskin hyvä sinulle?"

"Kuka?"

"Prillup kaiketi."

Nuorikko otti tikapuut seinän luota, asetti ne pystyyn pestävän akkunan eteen ja astui ylös alkaakseen pestä korkeinta ruutua. Vasta sieltä hän vastata tokaisi ja Kremerin käsityksen mukaan piti hänen silloin katsoa kieroon:

"Tokkos hän on kenellekään paha?"

Mari pesi ja herra seisahtui vielä hetkeksi. Samalla kun Kremerin katse lipui nuorikon vartaloa pitkin tallukan kantapäistä aina paljaisiin käsivarsiin ja lakeen ulottuvaan päähän, huomautti hän sillä äitelällä äänensävyllä, mikä on ominainen huumorittomalle humoristille:

"Mutta jospa nyt putoat sieltä maahan ja katkaiset kaulasi!"

Sanoilla oli aivan odottamaton seuraus. Kasvot, jotka nuori vaimo käänsi laesta vanhan ritarin puoleen, olivat äkkiä vaihettaneet naamaria, ne olivat alkaneet hytkähdellä, ja huulten välistä välkkyivät harvat hampaat ensimmäistä kertaa.

"Kenelle siitä sitten vahinkoa olisi -- herralleko ehkä?"

Kremer nauroi lyhyesti ja läksi. Hän oli hyvillään jostakin, jota hän ei huolinut selvittää itselleen. Astuessaan ruokasalista työhuoneeseen ja sieltä takaisin venytti hän viiksensä pari kertaa aivan pitkiksi, ja kun hän senjälkeen teki monta kierrosta pyöreän ruokapöydän ympäri, piti hän peukaloitaan liivin kädenrei'ässä ja naputteli sormiaan. Jotenkuten sattui hän sitten erään ikkunalaudan luo, johon oli jäänyt tuskin huomattava töppösen jälki. Sitä hän ei voinut olla pitkän aikaa mutta hyväntahtoisesti tarkastelematta, mutta lopulta hänen ajatuksensa pysähtyi vihdoin ruutuihin, ja kun hän niiden selkeyttä nyt todemmasti tutki, huomasi hän niissäkin merkkejä, jotka eivät olisi noudattaneet kaikkia järjestyksen vaatimuksia ja joita tämän pesijän edelläkävijän työssä tuskin oli havainnut. Mutta kyllä hän oppii, ajatteli sovinnollinen isäntä ja jatkoi akkunoitten tutkistelua työhuoneeseen asti.

Jonkun ajan perästä huomasi Kremerin herra, että hän oli unohtanut kysyä Marilta jotakin, mikä isännän on tarpeen tietää, ja hän läksi ja kysyi, kävikö Mari nyt ehkä myöskin lypsyllä paimenen vaimon sijasta; kysyjä itse ei ollut parina viimeisenä päivänä joutunut karjaa katsomaan.

Hän sai myöntävän vastauksen.

Oliko vouti tai voudin emäntä saattanut hänelle sanan?

Moisiosta oli saatettu -- ei tämä tiennyt, kumpi.

Oliko hän aikaisemmin pessyt jonkin herraskartanon akkunoita?

Ei, se oli ensimmäistä kertaa.

Oliko -- -- oliko Prillup häiksi tehnyt uuden oven mökkiinsä?

Herralla näytti olevan vielä muitakin vähemmän tarpeellisia kyselyjä, mutta ne eivät tahtoneet tulla mieleen, niin että hän oli jo menemäisillään takaisin edellisiin kysymyksiin tyytyneenä. Mutta vihdoin hän kuitenkin yhytti jotakin.

"Jäikö sulle vielä toisia sisaria kotiin?"

"Jäi kaksi."

"Sinua nuorempia?"

"Toinen nuorempi, toinen vanhempi."

"No, kuinka hän sitten sinut otti heidän väliltään?"

"Liina ei ole vielä päässyt ripille ja Tiina ei lähtenyt."

"Mutta sinä läksit?"

"Jonkun piti lähtemän -- hänellähän oli jo Leenun lapset."

"Vai niin, vai niin", mumisi herra kuivasti ja asiallisesti.

Kun Ulrik von Kremer senjälkeen oli joutunut rakennuksen toiseen siipeen, kiintyi hänen katseensa, hänen hieroessaan sormenpäillään ohimoitaan, hetkeksi suureen kirjoituspöydän haalistuneessa verassa olevaan mustetahraan. Ulrik von Kremerissä heräsi tunto, että on tyhmyyksiä, joita ei kaksipäiväinen sadekaan voi huuhtoa pois, varsinkaan kun ihminen ei ole vapaa "plebsillisistä taipumuksista". Ja samassa nosti hän silmänsä mustetahrasta ja katsoi pienenlaista mustunutta öljymaalausta, joka riippui siinä hiukan surkeassa valaistuksessa toisen samanlaisen rinnalla. Tuo sana oli nimittäin kerran livahtanut äidillisellä huolella tuon kunnianarvoisan, naisen patriisimaisen korkean ylähuulen alta.

Puoli tuntia myöhemmin istui herra von Kremer ruokapöydässä ja neitsyt Vilhelmina palveli häntä.

Yhtäkkiä jäi viimeksimainittu kuuntelemaan ja hänen kuunnellessaan nousivat hänen hiuksensa pystyyn, ja huulet kuiskasivat: "Jeesus!" Sitten mennä humisti hän pois lainehtiakseen hetken perästä takaisin, kitisevä laatikko kädessä niinkuin suden kynsistä päässeellä karitsalla.

"Ne ovat nyt jo niin 'frekkiä', niin hirveän 'frekkiä!' Minä näin jo kohta hänen astuessaan sisään, että se oli frekki ihmisenluoma! -- Tietääkö herra mitä hän teki? Istui yhtäkkiä soffalle, ojensi jalkansa suoraksi, venytteli itseään ja sanoi: 'Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella! -- Minun nähteni, minun kahden silmäni nähden istuu hän soffalle ja sanoo: Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella!'"

Kun onneton taloudenhoitajatar loukkaantuneena asettaa kilisijän taakse nurkkapöydälle, liikuttaa hänen isäntänsä hitaasti leukaluitaan, nielasee suuntäydellisen ja huomauttaa:

"Niin, ne ovat niin tyhmiä ne kyläläiset, niitä pitää opettaa."

Illalla karjatarhassa, kun Kremerin herra joutui voudin emännän kanssa puheisiin, virkahti hän muun muassa: "No, meillä on jo nyt uusi lypsäjä Kain sijasta --."

"Niin, annoin tuon tulla, on niinkuin siistimpi kuin joku muu", vastasi lypsypäällikkö.

"Minun akkunani on se pessyt sievosen puhtaiksi, paremmin kuin Kai; voitte vastakin kutsua hänet pesemään ja kuuraamaan." Ja herra von Kremer johti jutun vasikoihin.

Kolmas luku.

Seuraavina päivinä on kuivaa ja Mäenkylän herra käy taas säännöllisesti lypsyllä, väliin kaksikin kertaa päivässä. Hän ilmestyy aikaiseen päästäkseen näkemään myöskin kaivonaltaalla tapahtuvan, lypsyn edellä käyvän juottamisen. Kuinka ne veden paisuessa täyttävät sinne ja toinen toistaan puskevat, kuinka ne kiskovat, kuinka vesi hulahtaa alas niiden kaulassa, ja kuinka ne huitovat hännällään, miten niitten sieraimet puhisevat, kellot kalkattavat -- tämä kaikki on hänestä kuin eloisaa näytelmää, yhtä elävää kuin draama, johon hän ei hennoisi vaihtaa niitä siellä kaupunginteatterissa, mihin hän pari kertaa talven kuluessa eksyy, yhtävähän kuin möyryävää sonniaan kaikkein parhaimpaan orkesteriin. Ja kun ne senjälkeen märehtien ja uneksien seisovat hajallaan suuressa pihatossa, ja sinne ja tänne utarien alle ilmestyy valkea kiulu ja kymmenen vapauttavaa, helpottavaa sormea, niin kulkea viipottaa Kremerin herra ympäriinsä niitten välistä auttaen lypsäjiä peloittelemalla kepillään kärpäsiä lehmien etulavoilta ja vetää nautinnolla keuhkoihinsa tuoksua, mikä niitten suista, nahasta ja lämpimästä maidosta imeytyy ilmaan. Kauemmaksi aikaa pysähtyy hän lopuksi korvon luo, missä Reemetin emäntä istuu sukankutimineen jakkaralla pitäen silmällä lypsyn kulkua, ja on valmis antamaan isännän tiedusteluihin kaikkein laajimmat vastaukset. Ja kun he rupattelevat, tulee Tiiu, tulee Truutu, tulee Madli, tulee vielä eräs mummo ja vielä eräs nuorikko tyhjentämään kiulunsa vaahtoavan siivilävaatteen helmaan. Eräs näistä on uusi, tämän käsiä katsoo herra joskus ja luo hänen jälkeensäkin vielä tutkivan katseen.

He eivät sitä suuresti huomaa. Hän ei nähtävästi ole niitä saksalaisia herroja, joita kohtaan tunnetaan oikeata saksalaisherran pelkoa. Sen huomion näyttää uusikin palkkalainen tehneen, se sieltä Prillupin mökistä, sillä karjapiika nauraa, että kun ukko eräänä päivänä oli risteillyt ohitse, oli Mari pärskähdyttänyt hänen jälkeensä Kriimikin utareesta maitosuihkun, josta oli pitkän takin häntään jäänyt kuin valkea nappirivi. Hän oli kyllä kerran katsonut olkansa yli, että mikä siellä purskahteli, mutta oli mennyt menojaan. Ainoa, joka herraa pelkää, on paimen Toomas, mutta hänen vaimonsa onkin jo viidennessä lapsivuoteessa.

Ja kun kiulut vaahtoavat, korvo täyttyy ja Kurun emäntä vetää tyttöjen työntäessä takaa käsikärryillä puhtaita pyttyjä karjokyökistä maitokamariin, alkaa karjamaan harjanteelta näkyä mies, jonka heikotkin silmät jopa kaukaakin tuntevat. Sen miehen nenästä pitää nimittäin näkymätön käsi kiinni ja sysää sitä säännöllisessä tahdissa ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle. Ja kauempaa katsoessa näyttää kuin olisi kaulakin kulunut niin pieneksi, että sen yläpuolella olevan heiluvan pään täytyisi pudota maiskahtaa maahan.

Samainen mies astuu väentupaan, jonka katon alle maitokamarikin on sijoitettu, ja jos korvon tulo viipyy, niin ilmestyy hän myöskin väliin tarhaan katsomaan lypsyn loppua. Se on Kremerin herralle merkkinä ruveta lähtöä tekemään. Eipä juuri siksi, ettei hän tätä sietäisi -- ei, hänhän on kaikin puolin tarpeellinen ihminen -- mutta hänen tervehdyksessään on jotakin, joka mieluummin voi jäädä näkemättä. Yhdeksän vuotta sitten, kun näkymätön käsi ei vielä ohjannut Kurun Jaanin nenää, otti Kremerin herra hänet monta kertaa hyvällä mielellä yksityisesti puheilleen; siis oli Jaanin tervehdys silloin vielä aitoa sekä äänensoinnun että silmänäön puolesta.

"Kunpa minä tietäisin, mihin se mies rahansa kaivaa!" alkaa Jaan emännälle kun oli "hyvän päivän" asemesta "terveeksi" sanonut. "Kokoaa ja kokoaa -- eikä sitä missään huomaa! Muissa moisioissa, ystäväiseni -- --."

Mutta Jaanin jutut, jotka rahasta alkavat ja rahaan loppuvat, tuntee emäntä niin kylliksi, että hän kiittää onneaan, kun korvo nostetaan olkapäille. Maitohuoneesta, jossa hänen on mitattava maito ja kirjoitettava kirjaan tuoppimäärä, pääsee hän pian.

Ja niin lykkivät päivät toinen toistaan, ja Kremerin herra käy ahkerasti lypsyllä, ja vanhojen lypsäjien joukossa näkee hän myöskin aika-ajoin sen uuden, joka oli pessyt hänen akkunansa niin sievoisen puhtaiksi. Mutta eräänä aamuna huomaa hän sen uuden sijasta toisen lehmän alta: Pajusen Juulan, Marin naapurin.

"No, mikä Maria vaivaa?"

"Hyppyset sillä oli kipeät -- pyysi minun tulemaan tänään."

"Hyppyset -- vai niin? No, sepä on koko rouva!"

Iltapäiväisellä kävelyllään on herra von Kremer niin ajatuksissaan, että hän yllättää itsensä Kruusimäeltä vaikka oli aikonut mennä karjakartanolle. Vainiolla, Prillupin portin edessä pelataan keilaa. Lyömässä ovat Tönun lapset ja näiden uusi äiti. Kaikki kolme, mutta erittäinkin äiti, ovat täydellä todella antautuneet kiistasille. Viimeksimainitun silmä mittaa joka kerta ajattelevasti matkan, ennenkuin vauhtia ottava käsi päästää kepakon menemään ja kun joku pulikka vierii ruudulta, saattaa sitä seurata itsetietoinen "kas niin!" Herraa he eivät näe, eivät näkisi sittenkään, vaikka hän ei seisoisi leppäpensaan takana piilossa.

Ja Kremerin herra ei häiritse heitä. Hän katselee hyvillä mielin ottelua. Itse hän ei milloinkaan ole ollut urheilija.

Ja kun peli on loppunut, länsii hän samaa tietä hiljalleen takaisin kostea himmerrys silmissä ja suun ympärillä värähtelee nuorekas piirre.

Seuraavana päivänä istuu Prillupin Mari jälleen moision tarhassa lehmän alla työstä totisena ja vaiteliaana kuten ainakin. Kiulua tyhjentäessään katsoo hän hiukan kieroon ja kääntää nytkähyttäen päätään tenhoten kuten aina sisäänpäin kääntyneellä katseellaan. Ei ole mahdotonta, että isäntä hetkistä myöhemmin näkee hänen valkeitten, harvojen hampaittensa loistavan siitä ilosta, että Kirjak kaatoi maitokiulun. Ja niin vierivät vielä monet lypsyaamut ja illat, kunnes tulee päivä, jona Kremerin herra huomaa kiuluntyhjentäjien joukossa hoikan, keltaisen naisen, jonka kädet ja jalat liioitellun nokkelina ikäänkuin anovat jotakin hyvittää.

Sen päivän jälkeen alkoi Mäenkylän herran ajatus askarrella lypsyllä. Heinä ja vilja kasvoivat -- niitty ja nurmi voittivat hänen rakkautensa puolelleen. Hän tihensi ja loitonsi omia matkojaan, hän jatkoi kulkuansa suota ja rapakkoakin pitkin aina pikimustalle joelle. Mutta hän havaitsi pian, ettei se auttanut, koska hän ei huomannut mitään. Hänen ja esineitten välille oli vedetty jokin huntu, joka heti jälleen ehjentyi, jos se kerraksi rikkoontui. Kaikki, mitä hän katseli, solui ohi ainoastaan epämääräisin ääriviivoin verhon takana. Heikosti tajusi hän katselevansa, vaikka olikin tunnin ajan tuijottanut katajapensasta, näki ja voisi luulla, että hän sille piti pitkää puhetta, olematta selvillä oman tekonsa perusteesta tai tarpeesta, sillä ajatteleminen, äkkiä yhyttävä ajatus siinä ei ollut. Ja kun hän jälleen joutui kotiin, mieleltään rikkinäisenä, povessa jossakin salaa kirvelevän rauhattomuuden tuntu, oli hänestä ikäänkuin jotakin olisi jäänyt kesken, ja hän taisteli houkuttelua vastaan samassa kääntyä ympäri solmiamaan kerrassaan tuota sitomatta unohdettua. Ainoastaan jotain oikein joutavaa, mutta useasti toistuvaa jäi välistä hänen mieleensä näiltä päämäärättömiltä kuljeskeluilta: hän oli peilaillut kauan itseään pikimustassa suopurossa ja sen ohessa mumissut kerta kerralta aina kovemmin: "Ulrik, Ulrik!"

Sitten tulivat helteiset päivät kirkkaine iltoineen. Taivas oli korkealla, ilman täytti pörriäisten surina, puutarharyteikön alta leijaili hajupilviä mäelle, ja kaikki näytti valuvan vetelänä niinkuin sulatusuunissa. Hämärästä keskiyöhön asti kulki rämeikön kohdalla sinervä, sees, kapea kuunsakara niinkuin taivaantaaton peukalonkynsi, tämän alla rantaniityllä heittivät mustat vedensilmät valkeita säteitä, koivikko kaalimaan takana pidätti henkeään, sillä satakieli lauloi. Mutta harjanteen hökkelit, joiden ympäri yölepakot salassa lensivät, paistoivat kuin mietiskelevät päät karkoitettuine murheajatuksineen.