Part 15

Vierellä vieras, joka omaa hevostaan kävi katsomassa ja tulee taaskin, ei lakkaa ihmettelemästä, miksi Jaskan mies on aina vain hiljaa.

"Eikö isäntä lähdekään lämpöiseen?"

Mutta isäntä ei vastaa.

"No, sitäpä nyt vasta nukuttaa!" Vieras lyö nauraen kädellään ja jatkaa matkaansa.

Ruuna riiputtaa huulia ja liikuttaa korvia -- tämä on sille oudon uutta. Sitten kääntyy hitaasti tielle.

Samaan aikaan katsoi Kurun nuorikko kelloa ja odotti.

Ei enää. Ei päivääkään enää. Nyt olkoon lopussa.

Hän istui yksin kamarissa, sormet leikkivät punaisella nauhanpalasella, kulmien välissä oli varjo ja silmät lukivat sylistä kahta suurta tyhmyyttä.

Ensimmäinen -- tulo Ruisusta Prillupille. Toinen -- muutto Prillupilta Kurulle.

Turhaa ajatella, kumpi suurempi. Suuret olivat molemmat. Ja toinen synnytti toisen.

Mutta sen toisen piti ensimmäistä vähentää, ehkäpä sammuttaa. Siitä uudesta kuormasta piti korvattaman molemmat. Miten ja millä tavoin -- niin -- sitä ei tiennyt itsekään. Ei muuta kuin että tuleman piti -- paremman elämän piti versota mullasta kuin ihmeen kautta.

Tuo toivo oli jo ammoin haalistunut. Ei muuttunut mitään, ei kasvanut pelto. Ja kun hän kuitenkin vielä teki, niinkuin odottaisi, niin teki hän sen vain senvuoksi, että hautaaminen on katkerata.

Mutta senkin kestää. Ja Mari oli haudannut.

Mennäkö nukkumaan?

Hän nosti kädet niskaansa ja kuunteli yöhön.

Kello tikitti kiireesti, kuin valvoisi joku sen työtä.

Nälkäinen rotta nakersi jossakin lautaa.

Sirkka siritti nurkassa, toinen lapsi vikisi unessa, laesta vaappui kuin hiljaisuutta kaiken ylle.

Nyt haukkui pihassa koira. Ja lopetti ulvoen. Vastasi varmaankin moision ja Kruusimäen koirille, niinkuin monasti ennenkin. Ja jälleen vaikeni.

Mari katseli jääkukkasia pienillä ruuduilla. Ne yhä enenivät, jopa kävivät ikkunakehät lumisiksi.

Äkkiä laajeni katsojan silmäterä. Liikkui kuin varjo jäisten lasien takana, läheni ja etääntyi -- kerran sumeni aivan himmeäksi aivankuin ruutuun olisi puhallettu. Ja sitten kaikui hirnuminen, äänekäs ja intohimoinen -- aivan vasten akkunaa ja odottajan syliin.

Nuorikko heitti villaliinan hartioilleen, sytytti lyhdyn palamaan ja kiirehti matkalaista vastaan.

Hän viipyi kauan. Sitten tuli hän tätä kantaen.

Hän astui varoen, jotta ei herättäisi lapsia.

Kantamus oli raskas, mutta Marin käsissä on voimaa.

Ja asetettuaan hänet sänkyyn, riisuttuaan häneltä turkit ja otettuaan saappaat hänen jalastaan tuo Mari lampun ja valaisee hänen kasvojaan.

Ne kasvot sinertävät, kuin olisi sininen yö niihin värinsä valanut. Silmät olivat raollaan.

Ja nyt vasta käsitti nainen, mitä oli tapahtunut.

Hän pyyhkäisi hänen kulmiltaan hiustupsun ja käsi kävi hitaasti yli otsan.

"Sitä peltoa ei tarvittu! Ei, sitä peltoa ei tarvittu!"

Mutta yhtäkkiä pysähtyi käsi ja ojentui ylöspäin:

"Tai ehkä kuitenkin -- --?"

Hiukan myöhemmin sammui lamppu. Mari makasi miehen rinnalla rauhallisen yön.

* * * * *

Aamulla lypsyltä levisi surmanviesti laajalti, ennen päivällistä astui Kremerin herra sisään Kurun kamarin ovesta. Hän oli ikivanhassa majavannahkaturkissaan, minkä kuluneessa kauluksessa oli jo karvattomiakin paikkoja mustan päällisen melkein kokonaan välkkäessä vanhuutta. Lumen kalpeassa valossa, mikä virtasi selkeäksi sulaneesta ikkunasta sisään -- näyttivät vanhan herran kasvot varsin näivettyneiltä, joka ryppy tuli selvästi esiin, kuihtuneet korvat näyttivät olevan vahaa.

Hänen katseensa keksi heti kuolleen, käsi nousi samassa päähineeseen ja leskelle jäi tervehdys sanomatta. Vaieten seisoi hän sitten vuoteen edessä, kääntyi ympäri, nyökäytti tuskin huomattavasti Marille ja tämän vieressä seisoville lapsille ja lähti.

Tuntia myöhemmin kaikuivat aisakellot. Mäenkylän herra matkusti Särgvereen.

Tönu lepäsi jo kirkonkylästä tuodussa kirstussa, kun Ruisun eno ehti perille. Hänen piti vedättää maitoa niinkauan kuin Kurun ja moision väliset asiat ehdittäisiin hautajaisten jälkeen selvittää. Muuta apulaista ei Mari kotipaikoiltaan voinut kutsua, isä oli vanha, ja Prillupin vähäisten omaisten joukossa ei ollut ketään kelvollista.

Lemsin Aadam toi korvesta mukanaan tervanhajun, käsissä ja kasvoissa oli pihkan jätteitä ja koko mies jykevässä karkeudessaan, takkuisine sammalpartoineen ja sammalhiuksineen muistutti elävästi lahoavaa kantoa. Hän söi vatsansa täyteen, sytytti piipun palamaan, sitten nosti ruumiskirstun kantta sanoen tahtovansa jutella Tönun kanssa pari sanaa. Ja nyt alkoi heidän välillään pitempi pohdinta matkamiehen suhteesta viinaan. Ken sitä edempää kuuli, luuli, että toinen kirstussa sekä pakinoi että omasta puolestaan teki kysymyksiäkin. Ajatusten vaihetus oli varmaankin sangen veljellistä, arvelut yhdistettiin lopuksi. Yhteinen päätös oli: Niin, mutta älä kallista liiaksi tuoppia!

Kun Lemsin Aadam ei juuri päässyt pakeisiin naisten kanssa, niin asetti hän ne lasten kanssa samoihin kirjoihin; hän istui ja imi piippua kunnes uni tuli, ja heittäytyi levolle ja selkäänsä raapien vain huomautti:

"No niin, terveiset vain kotoapäin, ja aikaa minulla on, ja ruplan otan matkasta -- eväät sinulta. Mutta älä senvuoksi jää odottamaan -- älä ota seulaa -- ota varsta! Tiedät jonkun, jonka nämä ja nämä värkit ovat kunnossa" -- hän mäiskähytti käsivarteen ja päähän -- "ei muuta kuin käsi käteen, kun tulee tahtomaan!"

Sellainen tahtoja tulikin, jopa toisen päivän iltapuolella, aivan pian senjälkeen kuin Lemsin eno oli maitokamarin edestä lähtenyt ensimmäiselle matkalleen.

Vieras, noin keski-ikäinen, väristä ja ruumiinrakenteesta päättäen reipas ja tukeva mies, teki heti hyvät tapansa tiettäviksi. Hän pyyhki kauan jalkojaan oven takana ja aivan säännöllisesti teititteli leskeä. Ja hänen vehnän-keltainen, voideltu päänsä oli suittu kiiltäväksi, punakka täysiparta oli huolellisesti leikattu, niin että se antoi kauluksen ja kravatin väliin näkyä vaaleanpunaisen leuan alta. Ja anteeksi pyysi, että ehkä tulee hiukan aikaiseen (hänen katseensa pälyili taaksepäin, mutta ruumiskirstu oli kannettu jo aittaan), mitä voisi ehkä pitää sopimattomana, mutta pelko, että joku ehtisi ennen häntä, olkoon selityksenä tälle kiireelle.

Sitten istui ja esitti asiansa, ja neuvokkuus, mikä siinä ilmeni, uhkui Lemsin enon mukaan samaa terveyttä kuin hänen jäsenensäkin.

Ja hänen puhuessaan, vaihtelee hänen kasvoillaan vuoroin totisuus ja vuoroin päivänpaisteinen hymy.

No, että niin ja niin, että vaihdettaisiin Altkylän vuokratalo mielihyvin Kuruun ja maitohommaan, jos vain emäntä juoneen lyöttäytyisi ja leski lesken kanssa sopisi. Talonvarat täydentäisivät talonvaroja, perhe lisääntyisi vain yhdellä pipanalla. Moision kanssa, tietysti, jäisivät asiat entiselleen niinkuin vainajankin aikana -- mitäpä sitä muuttamaan --

Niin, eihän sitä vastaan voisi mitään olla -- leski silitti esiliinaansa polven kohdalta -- jollei sattuisi tietämään, mitä Arun isäntä hiljattain on puhunut Vanarehen ristiäisissä.

Mitä hän on siis puhunut?

Ei mene hänen järkeensä, kuinka kristityt ihmiset kuten Tönu ja Mari voivat heittäytyä sellaisiksi maailman voiton vuoksi. Olkoon häpeän laita miten tahansa, mutta miten käynee viimein heidän sielujensa!

Vieras hymyilee ja käy totiseksi, nousee istuimeltaan ja käy taas istumaan. Mutta leski silittää polveaan ja lopettaa:

Että niin se nyt on: rupeaisiko hän muutenkin kuormattuun selkäänsä ottamaan sitä uutta syntiä, että vielä joku kolmas sielu joutuu hukkaan näiden kirottujen maitojen vuoksi.

Kun Arun isäntä antaa Marille kättä, niin kumartaa kohteliaasti.

Ja leski kumartaa vastaan.

Ja Arun isäntä lohduttaa häntä hänen surussaan.

Ja surija kiittää ja saattaa hänet ovelle.

Mutta vielä ilmaantui tahtojia, ennenkuin Tönun tomu saatiin turpeen alle. Lauantaipäivän aamu toi Tuksin Antsun Kuruun. Mari näki hänet akkunasta, ja varmaan hän näki myöskin Marin, sillä hän taputteli kouluunmeneviä lapsia, jotka tulivat häntä vastaan, isällisesti poskelle.

Nuorikon ei ollut helppo hillitä naurunhaluaan, seistessään hänen kanssaan vastakkain. Mieleen tuli Antsun toissapäiväinen tervehdys moision alarakennuksen portin luona -- lakki pois kuin rouvan edessä, ja kasvot hassunhartaina! Mutta hän hallitsi itsensä ja kuunteli tätä hyväntahtoisen huvitettuna.

Myöskin Ants tahtoi lesken "entisillä ehdoilla".

Ja leski ei puhunut mitään.

Hän pyysi vain odottamaan: "Voithan itsekin arvata, että minulle tulee vielä toisiakin, ja minä tahtoisin valita. Eihän sinussakaan ole mitään vikaa -- jos moitin, niin panettelen -- mutta toinen voi olla parempi ja kolmas -- neljäs vielä kaikkein paras. Eihän niin totista kauppaa voi tehdä summamutikassa!"

Antsun silmät kostuivat, suun ympärille ilmestyi rengas.

"No, jollet tahdo minua, niin ehkä otat Joagust veljen; voin heti huutaa hänet sisään, jäi aidan taakse odottamaan."

"Jälleen laadukas poika, kukas sitä vastaan rohkenee väittää, mutta vie hänellekin terveiset, että odottakoon hänkin!"

Hautajaisten jälkeen tuli seppä.

Tämä ei himoinnut Kurua eikä maitoa, hän tahtoi lesken kummattakin: vanhan sopimuksen piti rikkoutuman ja unohtuman, jostakin kaukaisesta moisiosta aikoi hankkia itselleen oman talon ja Tönun lapsille lupasi olla isänä. Sellaisin suunnitelmin olisi mies voinut tulla voitonvarmana, puhua kaikuvasti, katsoa voittaen, mutta Juhan teki sen silminnähtävän neuvottomana, sillä heidän suhteensa ei ollut enää täydelleen entinen, jotain tuskin tuntuvaa, mutta kuitenkin erottavaa leijaili ilmassa siitä syksyisestä päivästä asti, jolloin Tuksin poika pajassa mestarin vierasta kohtaan oli päästänyt suunsa valloilleen.

Ja hänen nyt puhellessaan ja peläten tarkatessa nuorikon kasvojen ilmettä, ei kestäkään kauan, ennenkuin sana kuivi hänen huulilleen. Silminnähtävästi pakeni veri Marin poskilta, hänen katseensa suureni ja musteni, sitten välkkyivät hampaat kesken tämän kalvakkuuden ja Juhan kuuli huudahduksen:

"Jänishousu, siinä on ovi! -- Kuuletko, siinä on ovi!"

Mutta sen jänishousun mentyä -- puoleksi takaperin ja kompastellen -- vaipui ovennäyttäjä tuolille pää pöydän reumaa vasten ja itki kaikesta sydämestään.

Hänen olkapäänsä tutisivat vielä ja kurkkua kuristivat nyyhkytykset eriskummallisen ryhmän häntä piirittäessä. Toinen oli lintu ja toinen karhu, ja toinen töllötti nauhoissa ja toinen rapisi paperiviilekkeissä. Mutta Juku ja Anni hyppelehtivät heidän jäljessään.

"Mikä Maria vaivaa?" Nauru tyrehtyi heiltä.

"Eihän mikään. Olin niin yksin. Ei ollenkaan tullut mieleeni, että tänään on Katrinpäivä ilta!" Ja nopeasti ovat nuorikon silmät kuivatut. "Olette varmaankin matkalla Kruusimäelle päin?"

Sinnepä niin -- olivat aina ohimennessään poikenneet taloissa.

Kurun leski ojentelee jäseniään ja nauraa: "Minä tulen mukaan -- odottakaa hiukan!"

Lapset yhdestä suusta: "Minä myös, minä myös!"

"Voitte tulla, mutta Juku, etsi ensin minulle sarvet!"

Uusi Katri valmistuu pian: musta turkki nurinpäin ylle, punainen lankakimppu pujoparraksi, posket hiilellä mustaksi ja päähän Jukun kesäinen löytö aitan lakasta -- pukinsarvipari.

"Saatana kuin saatana!" Ja hyväksyvä nauru on äänekästä. Vain Anni peräytyy arkana kauemmaksi.

Mutta piru on vain puoleksi piru, jollei sen suu tulta suitse. Ota siis tulitikkulaatikko mukaasi!

Joku sammuttaa lampun. "Yritä, yritä!"

Ja nuorikko yrittää. Kaikki vääntelevät naurusta, vain arkaverinen Annikki kiljahtaa pelosta.

Pian ovat lastenkin hetaleet päällä. Mari lukitsee oven, sillä eno on kaupunginmatkalla, ja vallaton seurue huitaisee Kruusimäelle päin.

Ulkona on hiljaista ja villan pehmeää. Lunta on paljon: pimeys lepää kuin untuvaisessa sängyssä. Unisesti putoilee yksinäisiä hiutaleita, puilla on himmeät, valkoiset hatut, pirtit paistavat kuin hautovat joutsenet.

Heidän edellään kulkee reki. Aisakellot kumisevat. Se kumina on vieno, kuin olisivat läpät kiedotut silkkiin. Ja lumi ei natise jalasten alla, kyytimies edessä ja herra takana häämöttävät mykkinä, ikäänkuin pilvenlonkare yli mäenselänteen.

Sarvipää istuu lumeen. "Taivaallinen sohva -- en minä nouse tästä!" Ja lumeen istuvat toisetkin. Karjahiisi pitää majaa lakeudella. Mutta kaikki ovat jälleen jaloillaan ja juoksevat meluten pois, kun tuulenhenki lehtimetsikössä alkaa soittaa.

Ja heidän siellä hökkeleissä tehdessä Katrin eleitä, syö Kremerin herra poikamiehen yksinäisyydessään illallista. Mutta hän voi hyvin, härmäinen mieli haihtui Särgveressä, mieli on herkkänä onnenlämpöisestä toivosta, kaikki ajatukset pyörivät tehdyn päätöksen ympärillä.

-- Mitä hän vastaa minulle?

-- Todennäköisesti "kyllä", mutta mahdollisesti myöskin "ei".

Ulrik astuu saliin pöydästä noustuaan, ja punnitsee vielä kerran ehdotustaan.

-- Hänen pitäisi kyllä suostuman, jos hän vähänkin ajattelee! Työn vaivoista joutilaana, murheista vapaana, elämä vakaasti järjestettynä -- hänenhän täytyy olla sokea, jollei hän suostu! Ja Ulrik uskoo hänen vastaavan myöntäen. Ja huomenna on hänellä se vastaus kädessään.

Hän astuu ympyrää pysähtyen vähä väliä. Milloin koettelee pöytää, milloin sohvaa tai seinää, ja nyt katselee kynttilän läpättävää liekkiä.

-- Ei enää jakaa -- tämä on korkeampi aste. Korkeampi kummallekin. Vielä korkeampi on yksi ainoa aste. Sitä astua -- niin -- Ulrik von Kremer huokaa.

Hänen selkänsä takana risahtaa akkuna kevyesti. Kolme kertaa käy sormirivi kynsillä kilistellen ruutuun. Merkinanto on oikea, mutta akkuna on väärä. Ja hämmästynyt ukko kääntyy äkkiä ympäri.

Mutta samassa pääsee hänen suustaan raikuva kiljahdus, kädet kaappaavat ilmaa, silmä turtuu, hän peräytyy horjuen. Jollei eräs nojatuoli olisi hänen jaloissaan ja ottaisi häntä syliinsä, hän kaatuisi selälleen permannolle.

Pari minuuttia kuluu, joina on kuin elämä olisi paennut. Kaikki pysähtyy, ajatus, suonentykintä, liike. Silmäluometkin ovat kiinni ja kuolema tekee posket vahankarvaisiksi.

Mutta Kremerien henki on tunnetusti sitkeässä. He vanhenevat hitaasti ja kuolevat myöhään. Yhtäkkiä tuntee Ulrik lämmintä surinaa povessaan, sieltä se valuu käsiä ja jalkoja myöten alas, päässä alkaa naksuttaa, silmä syttyy näkemään. Mies tarttuu koetellen polveensa, päähänsä, sitten painaa molemmat kätensä sydäntään vastaan ja rajaton riemu nostaa veren hänen poskiinsa.

"Es schlägt! Es schlägt! Herrgott, es schlägt!"

Nyt toistuu akkunassa se kolmenkertainen kolina. Ulrik nousee ja lähestyy, joka nykäyksessä on uljuutta. Saatanan kasvot ruudun takana ovat huomattavasti kirkkaammat, sarvet ovat kadonneet, suusta ei leisku enää tulta ja käsi, mikä tyynnyttää, näkyy pitkine kynsineen.

Ulrik uhkaa tätä nauraen, sitten rientää hän nuorikkoa vastaan. Niin nuorekkaat eivät hänen askeleensa ole vielä milloinkaan olleet!

"Viimeinen hassutukseni! Melkein olin tappaa ihmisen!"

"Ei, ei, sinä tuotat minulle sanomatonta riemua -- todellakin sanomatonta riemua! -- Ajattele, sydämessäni on toinen läppä viallinen, varjelen sitä jokaisesta kiihoituksesta. -- Pelkäsin, että yhtäkkiä se seisahtaa ja olenkin kylmä! -- Mutta nyt -- -- mutta nyt -- --" hän taluttaa vieraan kädestä takahuoneeseen, sillä salin akkunassa ei ole kierrekaihtimia niinkuin siinä -- -- "nyt vasta tiedän, että elän vielä kauan -- vielä sangen kauan elän -- -- Mutta istu toki -- tuon sinulle leivoksia ja viiniä!"

Ja kiirehtiikin tuomaan. Mutta on hyvin kiihoittunut. Tuo kyllä lasit, mutta unohtaa pullon -- tuo kyllä kaakun, mutta veitsen jättää tuomatta. Ja lakkaamatta puhuu viallisesta läpästään ja tämänpäiväisestä ratkaisevasta säikähdyksestä. "Sillä koska tämä kesti senkin, kun hän vielä sitäkin voi vastustaa -- toisen kerran pääsi voitolle -- kuin hän ei pelkää härkää eikä piruakaan -- --"

Nuorikko kuuntelee häntä hymyillen rauhallisesti, karvaiset käsivarret ristissä rinnalla. Lumella pestyt kasvot ovat vielä juovikkaat, sarvet sidenauhojen päässä riippuvat hänen sivuillaan.

"No istu toki, vallaton Katri, ja juokaamme sinulle punaa poskiin ja minulle terveydeksi! -- Tai otatko ehkä ensin turkin yltäsi ja puhdistat itsesi liasta?"

"Ei, lähden pian."

"Et jää kauemmaksi aikaa?"

Mari pudistaa päätään. "Tulimme kylältä, lapset lähetin edellä -- ne tahtovat vielä syödä."

"Mutta minulla on sinulle puhuttavaa -- -- hyvin tärkeätä puhuttavaa -- -- en malttaisi odottaa päivääkään."

"Senhän voitte heti tehdä" -- hän nojautui leposohvaan -- "tärkeät asiat ovat lyhyimmät puhua."

Kremer istuu häntä vastapäätä ja täyttää lasin. Hänen kätensä vapisee, viikset värähtelevät ja suun ympärillä väreilee jotakin ainaisen lapsellista.

"Sitä ennen juomme terveydeksemme?"

"Terveydeksemme ja rohkeudeksemme!" Nuorikon huulten välistä välähtävät harvat hampaat.

"Miten nyt käy sitten Kurun ja maidonajon?" alkaa Kremer, kun lasit on pantu pöydälle. "Sukulaisesihan on vain tilapäinen auttaja."

"Minun puolestani voitte saada kummatkin ensinmainitut."

"Vai niin!" Kremerin olkapäät hiukan kohoavat. "Et siis jää odottamaan ketään toista Tönun sijalle?"

Mari mutustaa kaakkua ja pudistaa kieltävästi päätään.

"Ja mikä tulee sinulle neuvoksi?"

"Lähden kaupunkiin."

"Lähdet kaupunkiin -- --? Lasten kanssa vai yksin?"

"Annin otan mukaani, poika lähtee enon kanssa -- alkaa paimentaa hänen karjaansa."

"Mutta sinä sen toisen kanssa -- -- mitä sinä sitten aiot -- --"

"Eiköhän aina jotakin saa toimeksi. Minulla on voimaa ja kaupungissa on paljon kansaa. Ajattelen aina, mitä kaikkea siellä voikaan sattua ihmiselle!"

Marin äänessä ja katseessa on jotakin, mikä pakottaa Kremerin hetkeksi vaikenemaan. Hänen kasvojensa ilme on tylsä.

"Ja minä -- -- ja minä -- --?"

"Mikä teitä sitten vaivaa? Teillä on jo terve sydämenne."

"Niin, mutta -- ajattelin kokonaan toisin -- -- ajattelin, että kaupunkiin lähdet kyllä, ja lapset jätät omaisten luo, ja alat elää itseäsi varten, pieni ja soma ja rauhallinen asunto -- ja kaiken, mitä tarvitset, saisit minulta -- --"

"Ei, tahdon olla vapaa." Mari ryyppää lasista.

"-- -- Ja Prillupin velan lahjoittaisin -- --"

"Siitä kiittäisivät teitä Prillupin lapset. Minä sitä en jouda korvaamaan enkä tahdokaan."

"-- -- Ja asemasi olisi suloinen ja siitä mitä saat, riittäisi lapsillekin -- --"

Mari panee lasin pöydälle ja nousee ylös pyyhkien suutaan. "Tahdon kaupungissa olla varpusena, enkä kanarialintuna."

"Mutta ajattele toki -- -- mieti toki hiukan -- -- etkö sitten minua lainkaan -- --"

Mutta nuorikko nousee, nostaa sarvet päähänsä, puskee niillä ukkoa kohden, nauraa ja lähtee.