Part 14

Se oli suurempi kuin toinen, ja Prillup, ehdittyään perille, astui sisään tarkastaakseen paikkaa. Väliin sattui nimittäin, että laajempien tilojen etsijöitä oli tullut liikaa taikka rähisijät eivät antaneet leporauhaa; silloin täytyi ajaa hölkyttää kolme virstaa eteenpäin.

Kapakka oli täynnä kansaa, istuttiin ja seistiin, täytyi aivan sipristellä silmiään, ennenkuin kasvot näkyivät sauhun keskestä. Mutta juopottelevien tiheimmästä ryhmästä -- Tönu tunsi enimmäkseen lähiseudun pojat -- erotti hän kahdenlaista meteliä, pöytäkunta näytti olevan jännityksessä. Myymäpöydän takana oleva kapakoitsija piti silmällä erästä nurkkakuntaa. Siellä huomasi Prillup Pugin Vilhelmin ja ymmärsi.

"No, aletaankos?" huomautti samainen vaaleaverinen nuorimies yhtäkkiä suoristaen pitkää, notkeata ruumistaan; hänen kasvojensa ilme oli nöyrä ja asiallinen.

Kun vastausta ei kuulunut, otti Vilhelm pöydältä kumpaankin käteensä täyden olutpullon, astui keskelle huonetta ja priiskoitti siitä jokaiseen ympärillä olevaan aika suihkun. Hetkistä myöhemmin oli täysi tappelu.

Prillup näki, kuinka nokkelasti kapakoitsija poikineen noppi pöydältä pulloja ja laseja -- keskellä sakeinta nyrkkisadetta -- sitten pujahti hän poskeaan kuivaten ovesta ulos.

"Mäenkylä, piru, mihinkäs ryömit?" puhki joku hänen jälkeensä, "repäisepä kori olutta kuten viimeinkin; ja meidän pojat eivät anna käpristää sinulta hiustakaan."

Mutta Mäenkylä arveli tänään parhaaksi kääntää selkänsä niin vilkashenkiselle yömajalle ja pian ravasi Jaska yli laakean selänteen jyrkkää pengermikköä kohti, jonka alla oli seuraava kapakka, toinen pää melkein rinnettä vastassa. Pohjanpuoleisella taivaalla näkyvä punertava kuumotus -- kuun välkkyvien säteiden valossa tulivat laakson tornitkin näkyviin -- ilmoitti jo, missä kaupunki oli, sinne oli kuitenkin vielä kymmenen virstaa.

Törmän alapuolella olevan kapakan edessä oli kolme hevosta päät nuokuksissa. Yhdellä oli ajoreki perässään, kahdella tyhjät työreet. Oli mahdotonta nähdä likaisen lasin läpi, mutta sisältä ei kuulunut varsin paljon puheensorinaa, mikäli sitä voi erottaa, ja Prillup päätti heti ajaa kuormansa riihen luo, jonka portista juuri tuli askarteleva kapakkapoika lyhtyineen. Neljät rattaat toritavaroineen ja pari maitorekeä oli siinä kyllä,jo ennestään, mutta niiden kanssa voisi sopia: levähdyspaikkaan oli turvauduttava, muuten istua kökötä koko yö. Ja leipäpussi kainalossa astui Mäenkylä sisimmästä ovesta kapakkaan, hoidettuaan ensin ruunansa.

Siellä lörpötteli ja tupakoi sovinnollisia ihmisiä. Kapakoitsija, joka ojensi tulijalle toverillisesti kätensä, suositti hänelle myymäpöydän sivussa olevaa pientä huonetta, mutta Prillup kuultuaan, että hänen Kurgsalusta ja Liivasta olevat ammattiveljensä olivat jo siellä, samoin muuan Tapun mies vaimoineen ja vielä joku kirkkokunnan ukko tyttärineen, arveli suuren tuvankin olevan hänelle kylläkin hyvän ja asettui ottaen syötävää mukaansa pitkän pöydän nurkkapäähän; seinänpuoleinen penkki oli vielä melkein tyhjä. Tönua miellytti suuresti se, ettei hänellä ollut yhtään tuttavaa tässä suuressa tuvassa: häneltä puuttui tänään halu puhua joutavia eikä hänen naamansa taipunut nauruun. Leipäpussi ja takki joutuivat syönnin jälkeen päänalusiksi, vaatteet ja turkki riittivät peitteeksi ja kyljenpehmennykseksi, ja Prillup oikaisi ruumiinsa suoraksi penkinpäähän.

Mutta uni ei tullut. Kotoisesta viinahöyrystä, mikä oli matkalla haihtunut hänen päästään, oli vereen jäänyt epämääräisen pelon sekaista, sydäntä kiertävää kiihkoa, mitä juotu viinakaan ei lauhduttanut. Jokainen ympäristöstä kuuluva kovempi ääni vihloi ja pisteli häntä, pani käden tai jalan säpsähtämään, ja ajoittain tuntui siltä, kuin liikkuisi penkki hänen allaan tai penkin alla permanto. Ja uhkauksia leijaili ilmassa, ja vaino väijyi nurkassa, ja kaikki ne vieraat ihmiset, jotka siellä nauroivat ja kinailivat, olivat ikäänkuin salaa lepääjän vihollisia. Tönu oli ehdoin tahdoin nukkuvinaan, jotta joku ei tulisi ja tahtoisi häntä juttelemaan kanssaan, sillä hänkin oli vihamielinen heitä, erittäinkin myymäpöydän edessä seisovia huolettomia naurajia kohtaan.

Kapakkavieraita tuli ja meni.

Prillupin ohi kuljettiin, ja joka kerran tuntui hänestä, kuin sattuisi jokaisen katse häneen. Pöydässä, lähempänä ja edempänä, syötiin ja juotiin, ja hänen mielestään oli kuin näkisi hän silmäluomien läpikin heidän vastenmieliset kasvonsa. Ottamatta kuuloonsa, mitä siellä löpistiin, vaivasi häntä kuitenkin pieni epäilys, että jotenkuten siellä vihjailtiin hänen asioistaan. Ja äkkiä terottui korva. Joku virkkoi:

"Mari". Puhuttiin mumisten ja kikatettiin. Ja sitten sanottiin "Tönu."

Ei, Prillup ei erehtynyt. Puhujat istuivat aivan hänen lähellään, heidän salakähmäiset katseensa pistelivät hänen niskaansa. Ääniä -- niitä oli varmaankin kolme -- hän ei tuntenut, ei ainoatakaan. Ja nyt kuului erään suusta aivan selvästi, pilkaten ja matkimalla:

"Mann, ota pian puhdas paita yllesi -- katsos, ukko tulee taas happomarjapensaitten välistä!"

Tyrskyttiin.

Muuan korkki lensi lepääjän yli seinään.

Lasit kilahtivat.

Ei tämä ollut ensimmäistä kertaa, eikä pila ollut pahinta, mutta Prillupin silmät iskivät tulta ja pää tärisi kuin iskusta, niin että hänen oli mahdoton ehkäistä hermostunutta liikettä. Muulloin olisi hän tukkinut pilkkaajien suut puolella viinatuopilla tai kuudella olutpullolla, mutta tänään ei käynyt päinsä ajatellakaan sellaista puolustuskeinoa, hän painautui penkkiin voimattomana sortoa vastaan. Ja sitten antoi hän heidän letkautella itseään, kunnes he viimein väsyivät ja hävisivät.

Mutta Prillupin rauhan aikaa ei riittänyt kauan. Matkalaiset lähtivät, huoneet olivat jo aivan tyhjät ja viimeiset yövieraat olivat asettuneet penkeille ja pitkälle pöydälle, kun oven takaa kuuluva mutina kuulutti uusien vieraitten tulosta. Ja heidän äänensä -- ne aivan kajahtelivat -- olivat Tönulle tutut. Ei ollut epäilystäkään siitä, että yö oli mennyttä, jos ne miehet keksivät hänet ennen myynnin loppua. Ja Tönu tempasi turkinkauluksen äkkiä yli korviensa -- hänen kasvonsa olivat jo ennestään seinään päin.

Mutta ei kestänyt kauan -- ilmiantaja oli varmaankin kapakoitsija -- kun hänen nenänsä alle pistettiin palava tulitikku.

"Katsos kitupiikkiä! Kallakun pappa tarvitsee kiireesti vuokrarahoja ja tämä retkottaa siinä! Ylös, Mäenkylä!"

Mäenkylä kuorsaa vahvasti.

Häntä ravisteltiin.

Makaaja mutisi, maiskutti suuta ja vaipui jälleen uneen.

Mutta ei se auttanut kuitenkaan lopuksi. Vieraitten käytyä riihen luona peittämässä hevosensa ja katsomassa, olivatko kyläläisten vasikat ja siat kuormassa -- kolmas näistä, muuan munakauppias, joka kulki teurastajien mukana, teki niin kauan kauppaa tuvassa -- oli nukkuja jälleen pyydyksessä. Mies nostettiin istumaan.

"Hiukan kupkia, Mäenkylä -- kuka nyt tulee kapakkaan makaamaan! Sitä ennätät tehdä kotonakin, joskus Marin sylissäkin."

"Kynikää tänään jotakuta toista, jättäkää minut rauhaan!" urisi Prillup hieroen silmiään.

"Kukapa sen tietää, kuka kutakin kynii, entäpä sitten -- oletpa jo kylliksi kyninyt sinäkin!"

"Mistäs tiedät!"

"No ihme ja kumma, molemmat ansaitsette yötä ja päivää! Jopa ovat huhut liikkeellä, että Mäenkylä on keväällä sinun."

"Omia juttujasi!"

"Minkävuoksi sitten juttuja?" jatkoi toinen teurastaja. "Kelle jumala antaa pehmeän naisen, hänelle antaa välistä myöskin kauniin moision."

Naurettiin ylt'ympäriinsä, ja Prillup laski jalkansa permannolle.

"Limbärk, anna näille isännille minun laskuuni herrasmaiset kurkunkastikkeet -- niitten pilapuheet ovat niin hikovia!"

"No katsohan," kiitettiin, "kenet on moisionherraksi luotu, hän keksii myöskin moision herran sanat!"

Ja heidän istuessaan yhdessä uunin vieressä pienen pöydän ympärillä -- erään kasvot olivat kuin tuore lihakimpale, toisella oli atleetin ruumiinrakennus ja taiteilijan, malliksi kelpaava roomalaispää --, pani villakoiran näköinen Prillupin vieressä istuva, lakkaamatta hiljakseen sieraimiaan tuhisteleva, laihahko munakauppias, joka siihen asti oli istunut vaiti, toverillisesti kätensä maitomiehen kaulaan sanoen:

"Älä ole milläsikään, rakas veli! ovathan he meidän vanhempiamme ja esivanhempiamme imeneet seitsemänsataa vuotta, ovathan he -- puhujan ääni oikein värisi -- ovathan he niitä kiusanneet nälässä ja piiskanneet ja niiden tyttäret nauratelleet. Ja kun nyt joku meistä -- samantekevää kuka -- jolla on vähänkin mahdollisuuksia -- meistä, jotka olemme vapautuneet orjuuden ikeestä -- kun meistä nyt joku saa heitä kyniä, -- mitä enemmän, sitä parempi -- -- minulla, kuuletko -- ei ole muuta sanottavaa (hän. haparoi lasia) kuin: Tämä Viron veli ja tämä Viron sisar -- ne eläkööt!"

Se puhe oli ikäänkuin lähtenyt teurastajienkin sydämestä; he huusivat jylisten eläköötä ja kilistelivät Prillupin kanssa. Mutta tuhahteleva munakauppias otti maitomiehen käden omaansa, puristi sitä lämpimästi, katsoi toisen silmiin uskollisesti ja jatkoi perin tuttavallisessa äänilajissa:

"Vie terveiset puolisollesi! Sano, että näin käskee munakauppias Anton Siidermann tälle puhua: Pässi on kerittävä -- työ olkoon perinpohjaista -- tottahan ymmärrät: työ olkoon perinpohjaista."

Herätessään verrattain myöhään -- ravistelija oli kapakan renki -- huomasi Prillup olevansa uunin vieressä kolmella tuolilla selällään, jalat maassa, lakki vain päässä.

Takimmaisen huoneen ammattiveljet olivat jo lähteneet, ystävien kaupustelukuormat poissa riihen luota ja kapakan edestä. Samalla kertaa kuin Tönukin lähti, ajoi hevosensa maantielle viimeinen kapakassa yöpyjä, muuan villankarttaustehtaaseen menevä muori.

Siitä oli seurauksena, että kauppiaat nurisivat ja torilla taas täytyi kuolleita kuopata.

"Ei katsota tänään meikäläisiin päinkään -- ylpeäksikö on käyty?" sanoi yhtäkkiä joku pistäen Prillupille kättä.

"Kappas sitä -- Maasikas," nostaa maitomies silmäluomiaan, "vai olet tänään taas liikkeellä. -- Eipä tässä olla ylpeitä -- katsos, yöllä tien varrella tuli juotua humalaan, nyt on aivan kuin kaihet silmissä ja pää kuin pölkky." Tönu hymyilee kohmeloisesti.

"Ehkäpä otat meidät jälleen kuormallesi -- -- olisi jututtavaakin monesta aikaa -- --?"

"Vieläpä häntä nyt kysyt -- istu siihen vain -- olenkin juuri lähdössä." Prillup ottaa ohjat, "Hyväpä, että tulit, minulla on joitakin ostoksia -- jäät siksi aikaa hevosen luo."

Suutari Maasikas, joka "meillä" tarkottaa persoonansa lisäksi myymäkoriaan, ja ehkäpä siinä vielä olevia kauppaamatta jääneitä tohveleitaankin, kopeloi päästäkseen astioitten väliin; hänen jäniksenhuulensa vetäytyvät tyytyväiseen hymyyn.

Prillupin keskikaupungilla tehdyt ostokset ovat pian toimitetut, he ajavat esikaupunkiin päin, missä Maasikas asuu, ja jonka kautta menee tie kaupungista Mäenkylään. Viimeisen poikkikadun kohdalla pysäytetään. Siinä, jonkun talon pihapuolella on suutarin asunto.

Mutta kun heidän pitäisi ojentaa kätensä toinen toiselleen hyvästiksi, ja Maasikkaan pitäisi astua reestä, ei se tapahdukaan, vaan molempien katse kääntyy heidän edessään olevaan suureen, vanhaan nurkkarakennukseen päin, minkä alimmaisen kerroksen akkunoissa ovat purppuranpunaiset puoliverhot.

"Kutsuisin luokseni, mutta huoneennurkka on kylmä -- -- mikäpä noita puitakaan kykenee niin paljon ostamaan."

"Kulahtaisihan se ryyppy lämmintä -- ilma kolea ja pitkä matka edessä -- --"

"Hiukan janokin olisi -- --"

"Janokin on -- --"

He eivät voi irroittaa silmiään noista purppuranpunaisista verhoista, ja Tönu ajaa hevosen pihaan.

"Puoleksi tunniksi."

"No ei pitemmäksi aikaa."

Jaska saa kaurapussin päähänsä, miehet keksivät lämpimiä ahvenia edestään myymäpöydältä. Pitkässä matalassa huoneessa on muuan syrjässä oleva nurkkapöytä vapaa. Maasikas näkee sen heti ja sijoittaa korinsa sinne.

"Ehkä ei sentään seisten myymä-pöydän luona --?"

"No eihän toki, voihan hiukan istuakin -- --"

"Hiukan jutella -- --"

"Meidän vanha pöytämme."

Viinan, leivän ja kalat vievät itse, oluen tuo emäntä perässä, ja sitten juovat, syövät ja vaikenevat. Vain heidän silmänsä puhuvat, ne katsovat toisiinsa kysyen, vastaten ja ymmärtäen joka kerran, käden nostaessa lasin ja pannessa sen taas maiskuttavilta huulilta pöydälle. Aluksi riittää heille se, että istuvat yksissä ja yksissä maistelevat.

"Kuulin hänestä taas", alkaa suutari viimein kuiskaten; hänen silmänsä ovat alkaneet palaa.

"Mitä sitten?" mumisee toinen vastaan.

"Ei ole enää Jamburissa, vaan Oudowassa."

"Kirjoittaisit taas?"

"Niin, mutta ei se auta mitään, hän ei vastaa."

"Aina vain räätälin kanssa?"

"Aina räätälin kanssa!" ja Maasikkaan kuiskaus kuuluu huokaukselta.

Prillup istuu käsi poskella ja katselee lautasella olevia luita. "Niin, mitäs tehdä, kun sinä et tahdo väkisin -- --"

"En, silloin olisi kaikki lopussa! Ei pysy kotona se, jota kytkyessä on sinne takaisin tuotu."

"Parempi hyvällä, se on oikein. Mutta eikös sinun pitänyt itse sinne -- --?"

"Puoli vuotta sitten -- jo puoli vuotta!" korostaa tohvelisuutari pyöristellen peukaloaan pöytää vasten, väärien käsivarsien liikkuessa kuin lintua pyydystettäessä. "Mutta ei saa kootuksi summaa -- tee, mitä tahdot, kokoon et saa!"

"Eikä tiedä auttaisiko."

"Auttaisi tai ei" -- Maasikkaan jäniksen suupielet värisevät -- "kuulisin hänen ääntään - näkisin hänet vaikka kaukaakin -- --"

Maitomies nojaa poskeaan toista kättään vastaan, molemmat vaikenevat. Tiskin edessä kinastelee kaksi ajuria, siellä ja täällä nauretaan pöytien ympärillä, rasvanhaju, tupakinsauhu, viinan- ja oluenlöyhkä leijaa paksuna heidän päittensä ympärillä.

"Et unohda?"

"En. On niinkuin hän olisi noitunut minut."

"Noitunut sinut -- --" kertaa Prillup pureskellen jotakin parranhaiventa.

"Unessa ja valveilla -- aina seisoo edessäsi -- --- Ja nyt ajatella, että hän räätälin kanssa -- että hän mokoman räätälin kanssa -- -" Maasikkaan silmät kiertävät kuumina, peukalot pyörivät voimakkaammin, hän lopettaa huokaisten: "Että sen lapsen piti kuoleman -- -- että sen lapsen piti mullan alle vaipuman!"

"Lapsi -- -- no niin -- -- jos lapsi olisi -- -" Prillup nyökyttää tasaisesti, hänen katseensa on kauastähtäävä; vasta jonkun ajan perästä puuttuu puheeseen:

"No etkö siis koeta mennä -- -- työtä sulla jo on --"

"Työtä on -- onpa riittävästi -- mutta sitä ennen ole hyvä mies, tee sitä myös."

Ja Prillup näkee, kuinka Maasikkaan olkapäät painuvat, kuinka hänen pyristelevät käsivartensa ja pyörivät peukalonsa vaipuvat sivua myöten alas.

"Kaksi olutta, emäntä", tilaa suutari hiukkasta myöhemmin; hän ojentaa tavottaakseen lasin, mutta se oli tyhjä ja tyhjät myöskin pullot.

Prillupilla on kaksi sikaaria, hän panee toisen Maasikkaan eteen. Sitten haiuttavat ja juovat uudesta pullosta.

"Minulla itsellänikin on näitä kokonainen tusina tien varrella", mutisee maitomies tunnustellessaan pullon leimaa, "ja kun sinulta tältä kohden on kaikki särkynyt -- --" hän näpristelee sormellaan liiviä.

"Onko särkynyt?" tiedustelee Maasikas painokkaasti, "tunnetko, että on?"

Prillup painaa kasvonsa molempien käsiensä väliin, hänen katseensa läiskähtelee, poskipäillä on punaa; jatkaessaan hän kuiskaten lähentää suutaan pöydän yli kuulijaan päin:

"Kerran hiivin hänen jälkeensä -- -- -- puolen yötä olin vatsallani akkunan takana -- -- kivi kummassakin kädessä -- --"

Heidän katseensa yhtyvät ja yhtaikaa kyyneltyvät heidän silmänsä.

Puhuja on pitkän aikaa aivan vaiti.

"Ja nähdessäsi nyt, ettet mitään ole saanut, tietäessäsi että se kaikki on ollut aivan turhaa -- --"

"Ei siis parane?"

Prillup pudistaa päätä. "Annan pois. Pohja pettää. -- -- Ja kun sinun täytyy ajatella, että puikit taas johonkin hökkeliin -- ehkäpä vielä vieraaseen kuntaan -- vaivaisempana kuin ennen -- hän voi kyniä minut velastaan putipuhtaaksi --"

"Mutta saat omasi takaisin -- saathan sitten omasi takaisin!"

"Niin -- sitä ennen pannaan ehkä korvaamaan velkaa, sitten saan takaisin. Mutta mikä minä nyt enää olen hänen silmissään. Retale -- jota voi jalallaan tönäistä! Keikaileekin minun silmieni nähden eräälle pojalle -- jotta näet: retale olet, tallukka olet, et mikään mies!"

"Mutta sinä saat takaisin --"

"Eikä siinä ole vain hökkeli ja köyhyys -- maailman nauru ja pilkka vielä lisäksi -- elämän ajaksi -- -- niin hänellä kuin mullakin kestettävänä -- --"

"Mene hänen kanssaan kauas!" Maasikkaan katse on uneksiva.

"Tulee perässä -- aivankuin hajukin leviää -- ei siitä pääse eroon kuollessaankaan --"

"Mutta hän on luonasi!"

"Mene tiedä, kuinka kauan -- sinun omasi on nyt räätälin luona!"

Mäenkylä nousee pöydästä mennäkseen ulos. Hän astuu vahingossa erään edellä kulkijan kantapäille ja hänen selkänsä on kumara. Kun tulee hetken kuluttua takaisin, menee toisen ohi, kunnes huomaa erehdyksen. Mutta pöydän läheisyydestä heilauttaa kättään tiskiin päin ja kuuluu tilaavan sieltä jotakin.

"Vatsa jäi kuin puolelleen ja olut yksin panee viluttamaan." Häntä tärisyttää, kun hän painuu istuimelle. "Konin selkään panin täkin."

Poikanen tuo hetken perästä viinaa, lämmintä sylttyä ja hapanta kurkkua. Jälleen vaietaan ja juodessa katsotaan toinen toistaan kasvoihin. Ja yhä enemmän tulee poskiin väriä, yhä enemmän läikähtelevät silmät, ja rinnassa nostaa luottamus ja usko hiljaa päätään ja uljuus nostelee siipiä.

"Minä alan nyt säästää rahaa."

"Kylläpä sietäisi -- kylläpä sietäisi."

"Joka kopeekan -- viimeistä kertaa näet minut tässä.'"

"Eikä minullakaan ole muuta neuvoa -- -- jospa koettaisin ajaa suoraan yötä myöten, ettei olisi sitä yömajaa -- --"

"Tällä kertaa on mulla tosi edessä, voit olla varma siitä!" ja suutarin pöydällä olevat käsimöhkäleet ovat nyrkissä.

"Jos tuota vielä niin kauan pitäisi, että pahimman hädän varaa saisi säästää, ettei aivan putipuhtaaksi."

"Pois tuon hänet räätäliltä" -- Maasikkaan nyrkit jysähtävät pöytään -- "sanon sinulle -- pois tuon!"

"Voisihan välistä jäädä velkaan tahallaankin, niinkuin nyt pakosta -- tulkoon siis, mitä tulee: mikä saatu, se saatu, takuuta ei ole maksettu." Prillupin sormet näpertelevät parrassa, hänen katseensa liukuu pitkin ystävän kasvoja ja rintaa.

"Tietysti, sen voisit tehdä, ja minä lähden Oudowaan! -- -- Kaksi olutta, emäntä!"

"Osaisipa hänkin, kykenisipä niin, -- mutta Mari ei siihen suostu --"

"No, ehkäpä yrittää?"

"Ei, ei, siihen -- ei hänestä ole. Hän on jotenkin vajavainen. Hänen päänsä ei oivalla kaikkia asioita -- ei huomaa. -- Arvaapa, mitä hän minulle vastaisi? Vastaisi, että ei, -- hän muka täyttää sopimusta. Minkä itse pystyn tekemään se vain on tehtyä, se on -- se vain on tehtyä -- --"

"Tiedätkö, mitä minä teen? -- Heitän räätälin Peippos-järveen!" -- --

Lampuissa palaa jo tuli, akkunoitten takana on musta yö, jääkukkien kimallus ikkunoissa tihenee: he istuvat yhdessä eikä tarinalla ole loppua, he kastavat kurkkua, ja suunnitelmilla ei ole rajaa. Ja kun joukko hyväksyttyjä arvannostopoikia tulee rallattaen, ja soitto soi ja laulu kaikuu, niin yhtyvät he äkkiä nuorten rajuun iloon, veljeilevät heidän kanssaan ja juottavat heitä.

Ja lopuksi tanssitaan.

Suutarikin tanssii.

Suutari osaa "Venäjän tanssin" ja tanssii kyykyllään.

Mutta maitomieskin luulee osaavansa ryssänpolkan ja tanssii suutaria vastaan. Ja molemmat ovat hikiset. Ja huone jymisee. Ja maitomies nostetaan hurraten jaloilleen, kun hän hairahtuu ja kaatuu kyljelleen.

Kuudestoista luku.

On jo myöhäistä, kun kaupungin tulet jäävät Mäenkylän maitomiehen selän taakse.

Raudikko joutui seisomaan kylmässä, nyt pistää kipakkaa ravia.

Ja Tönulla on lämmin, uni ei kiusaa, pää tuntuu niin selkeältä, että se häntä ihmetyttää.

Tönu viheltää ja lyö piiskan varrella voipytyn kanteen tahtia. Ja jos joku ajaa edellä tai tulee vastaan, niin karjuu huvikseen "alta pois!" ja pyyhältää nauraen ohitse.

Niin katkee nopeasti Jaskan kavioitten alla ensimmäinen kymmenvirstataival ja Kallakun kapakka tervehtii tulijaa kirkkain, keltaisin silmin.

Sinne jäi varmaankin -- jotain sellaista liikkuu Tönun uneliaassa mielessä -- osa viimeistä juomalaskua maksamatta; mennäkö ehkä sisään?

Mutta ei. Miksi näyttää näille, että Mäenkylä tulee niin myöhään kaupungista! Niinkuin ei ehtisi toisellakin kerralla. Ja Tönu matkaa ohi ja päättää matkata muittenkin "kapakoitten" ohi tänään, sillä kotona odotetaan -- kotona on jo kauan odotettu! Noo, Jaska! Ravaa ylämäkikin!

Vasta korkealla, laakealla harjanteella huomaa Tönu, millainen ihana yö tämä on. Kuu kylvää hopeista valoa, tähtöset loistavat, linnuntie aivan säkenöi ja lumi ja koko maailma ujuu pyhäisessä sinessä. Ja hiljaista on, niin hiljaista, että lumi jalasten alla aivan narskuu.

Ihmetellen katsoo ja kuuntelee matkalainen.

Mutta yht'äkkiä häntä väristää.

Kiristyykö pakkanen siis vieläkin? Siihen asti näpisteli vain nenää ja korvaa -- ottaako jo henkeen?

Ja toisen kerran vapisuttaa miestä.

Ja varpaitten ja sormien neniin on pakkanen käynyt kiinni ja nenänalusparta repii huulta -- ja nukkuvan tuulimyllyn vierestä alkaa näkyä Aleti -- --

Ehkä hetkeksi?

Katsotaanpa.

Mutta yhtäkkiä puhkee hän nauramaan. Kuinka hän sen saattoi unohtaa! Vilustaa, ja itsellä on vilustumisrohtoa reessä!

Tönu kopeloi heinissä ja tempaisee pullon esiin. Se on kyllä väkiviinaa, jota piti kotona laimentaa tavalliseksi viinaksi, mutta menee se silkkanakin sellaisessa pakkasessa. Ja korkkiveitsi on Tönulla taskussaan.

Kas sitä, millainen kulaus! Maiskuttamaan panee ja hiukan kakistelemaan, mutta miten kuumaksi lyökään poven, miten iskee tulta suonia pitkin! Alappa nyt vielä puhetta takelluttamaan, ja kotona odotetaan! Pisara toisen jalan hyväksi vielä, sitten ohi tämän niinkuin muittenkin kapakkain.

Aleti tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Nabraste tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Ja kun hän aika ajoittain itseään rohdottaa pakkasta vastaan, alkaa hänestä tuntua varsin mahdottomalta pysähdyttää matkan miellyttävän tasaista liukua ja nousta lämmenneestä istumasyvennyksestä. Ruumis uupuu yhä enemmän vaipuen suloiseen, raskaaseen rauhaan, verhoton iho tottuu pakkaseen, tyyni lepo raukaisee sydäntä ja päätä. Vain korva ja silmä pysyvät virkkuina, mutta sekin, mitä toinen kuulee ja toinen näkee, sulaa leppoisasti sielun ja ruumiin velttouteen.

Lumi jalasten alla ei ulvo enää, se helisee kuin kannel; viimein laulaa se kuin seurakunta kaukaisessa, kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat ja kellot kumajavat.

Mutta maailma sädehtii sinisenä, yhä syvemmän sinisenä, sinistä hehkuu valkean keskessä, sineä huokuvat puut ja pensaat, jopa ujuu sineä ohi hevosen luokan, harjan ja lautasten, ja sinisenä, taivaansinisenä kuumottaa valjun aaveen kulta- ja hopeakäärmeitä kimalluttavan tulen keskestä.

Aave kiiruhtaa vaieten yli laakean lumen, tien ohessa, matkalaisen edellä, alati hänen edellään.

Ja kädet eivät liiku, kantapäät eivät koske maahan, suuri sini kantaa häntä yli hangen ja haudan.

Ja jäsenet kumottavat, ja käsivarret kumottaa ja kirkkaasti kumottaa niska ja pyöreä olkapää.

Mutta hiukset, turpeentuhankarvaiset hiukset ruskottavat kuin aamunkoi.

Äkkiä ei näe matkalainen enää.

Yhä laulaa seurakunta ilman kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat, ja kellot kumahtavat, kellot kumahtavat.

Mutta matkalainen ei kuule enää. --

Virsta lipuu virstan jälkeen, ruunan jalka lykkii toista eteenpäin, ja sieraimet korskuvat ja pää ajattelee: eikös tänään pysähdytäkään.

Vastaan tulee rekiä, takaa tulee saani, neuvokas Jaska väistää kaikkia. Mutta korskahtaa jälleen ja ravistaa päätä: ei kiskaise ohjaksista, ei heilahda piiska, ei rykäise reessä eikä murahtele.

Ei ole uutta, että isäntä torkkuu tai nukkuu. Mutta reen hiukan kallistuessa, niin kuin äsken, tai ohikulkijain häntä kylkeen survaistessa kuten juuri parastaikaa, heräsi hän aina ja koetteli verille lyötyä korvaa. Väliin hän heräsi aisakellon räminästä ja kulkusten kilinästä.

Mutta nyt tulee kapakka, jossa hän aina Jaskaa kotimatkalla henkäisytti. Sen ohi ei mies matkannut myöhäisenäkään aikana. Ja Jaska kääntyy omin päin tieltä. Kapakan edessä on paikka vapaana kolmen reen vieressä. Kylläpähän isäntä äännähtää, kun reki ei enää liiku.

Mutta raudikko erehtyy -- isäntä ei nouse.

Heinäpussi jää rekeen ja rekeen jää loimi.

Jaska odottaa ja pää roikkuu. Viimein vilustaa.