Part 13

Sen tuntea ja tunnustaa voi ainoastaan ihminen, joka vilpittömästi istui oikeutta itsensä kanssa ja asian ytimeen tahtoi tunkeutua, sillä luku oli kuningas Taavetista, Hitin miehestä Uriasta ja tämän vaimosta Batsebasta -- luku profeetta Naatanin puheesta, rikkaasta miehestä, jolla oli sangen paljon lampaita ja karjaa, mutta joka ei hennonut ottaa näitä vaan läksi ja otti köyhän miehen ainoan pienen karitsaisen, ja valmisti siitä ruuan matkalaiselle, joka oli tullut tämän luo.

Ja jotta ei säästäisi itseään, luki Mäenkylän herra paikan, missä oli kirjoitettuna, kuinka kallis se karitsainen oli köyhälle miehelle, kaksikin kertaa -- hän luki, että sama mies oli ostanut karitsan ja ruokki sitä, jotta se hänen ja hänen lastensa luona kasvaisi, ja se söi hänen palasestaan ja joi hänen maljastaan ja makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär.

Mutta sitten pani Kremerin herra nenälasit raamatulle, nousi vaivalloisesti vuoteesta ja alkoi raskain askelin jälleen kävellä, ryhtyen ajattelemaan, erittelemään ja selvittelemään lukua, minkä oli lukenut.

Ja jotta huoneet eivät olisi niin hämärät ja vaiteliaat, kiersi hän pesutelineessä olevan pelirasian kilisemään, sytytti toisessakin huoneessa kynttilät palamaan, ja jotta ajatukset olisivat hauskemmat, pisti yöpöydällä olevasta rasiasta aika ajoittain karamellin suuhunsa.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin ajattelijan pää selkisi, rinnan samalla keventyessä. Kremer hengähti äkkiä niin, että viikset vapisten ponnahtivat ylöspäin, kuivasi otsaansa nenäliinalla ja hymyili.

Jumalan kiitos, kohta ei kuitenkaan aivan soveltunut hänelle! Vertaus ontui, ontui huomattavasti hänen edukseen! Vanhan Taavetin rinnalla ei syntisen Kremerin tarvinnut painaa silmiään alas.

Oli totta, että Kremer oli ottanut köyhän miehen karitsaisen, mutta oliko hän tehnyt sen varkain, paatuneesti kavaltamalla miehen, väkisin ja korvaamatta? Ja olihan se karitsainen jäänyt puoleksi kummallekin -- riemuksi molemmille, jota vastoin Taavetti, säikähtämättä veritekojaan, tarkoitusperänsä jouduttamiseksi, halutun teki ainiaaksi omakseen. Ja missä sitten olivat ne Kremerin "monet lampaat ja karjat", jotta hänen menettelynsä voitiin heittää samaan vaakakuppiin kuin vaimoilla ja jalkavaimoilla niin runsaasti siunatun kuninkaan? Ja lopuksi: mistä saattoi ottaja tietää, että siitä on vahinkoa antajan sielulle.

Mutta Ulrik von Kremer ei suinkaan tahtonut pitää itseään syyttömänä. Hän oli lähimmäiseltä ottanut jotakin, mikä oli tappioksi tälle -- se tosiasia pysyi. Nyt oli vain koetettava saada selville, miten sovittaa Korkein tuomari ja korvata vahinko lähimmäiselle, jotta pääsisi lievemmin rangaistuksin.

Mitä tuli jälkimmäiseen, niin ei se voinut Kremerin mielestä tulla liian vaikeaksi.

Suurta syntipukkia Taavettia nuhdeltiin vain yhden lapsukaisen murhasta, vaikka hänellä niitä oli runsaasti. Piti kai riittämän, jos Kremeriltä kuten pieneltä hairahtujalta, lopetettiin joku vanhempi lehmä suu- tai sorkkatautiin. Voisihan ehkä joku hevonen tai härkäkin vielä joutua tuhon omaksi -- mutta ei enempää. Sillä katumuksessa -- Ulrik toi työhuoneesta allakan -- vilpittömässä katumuksessa ei hän tahtonut jäädä jälkeen Taavetista.

Niin -- Kremer katsoi kalenteria -- tänään oli keskiviikko, neljän päivän perästä oli siis uuden kuun ensimmäinen pyhäpäivä ja saksalainen jumalanpalvelus kirkossa: hän ajatteli mennä ripille. Ja rukoilla lupasi säännöllisemmin kuin siihen asti, ja olisi ollut valmis paastoamaankin kuten Taavetti, jos hänen uskonsa olisi sitä vaatinut.

Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin tullakseen päätökseen, miten jakaa Prillupille oikeutta. Eteisessä haukkui Sultan, hänen valpas pihavahtinsa, ja Kremer tunsi epämääräistä lauhtumusta sydämessään ja rohkeni katsoa milloin mistäkin ikkunasta, nenä aivan kiinni ruudussa aika ajoittain pimeyteen, mitä hän muuten ei tehnyt, varsinkaan ei viime aikoina.

Mitä siis Tönulle?

Alentaako neljänneskopekan joka tuopilta.

Hm, mutta hän oli hiljattain hiukan kuulustellut toisilta hintoja ja saanut tietää, että toiset saavat maidostaan jopa koko kopekankin enemmän kuin hän, ja hän vatvoi väliin päässään ajatusta -- kukapa sitä voisi liiaksua -- lisätä puolen kopeekkaa tuoppia kohti Yrjönpäivästä lähtien - ainoastaan puolen.

Siis ehkä neljänneksen?

Kuinka pimeätä olikaan eteisessä!

Hän kääntyi akkunasta, jonka kaihtimen hän laski alas, yöpöytään päin -- Kremer oli sillä hetkellä sänkykamarissa -- ja otti rasiasta punaisen sydämenmuotoisen makeisen. Samassa lipui hänen katseensa nikkelirasiasta laatikon pohjalle jääneeseen hirven tappoaseeseen ja kun hän otti sen miettien käteensä, pisti hänen mieleensä ladata se. Jossakin piti olla muutama patruuna. Mutta lähemmin tarkastaessaan huomasi hän, että pyssy olikin jo ladattu, ja Kremer muisti, että hän oli tehnyt sen neljä viikkoa sitten -- viime maksupäivän jälkeen eräänä pimeänä iltana.

Lisätäkö siis neljänneksen kopeekkaa?

Ulrik jätti revolverin pöydälle, hän ei käsitellyt mielellään ampuma-asetta, ja palasi punaista sydäntä imien saliin takaisin.

Ja sitenpä syntyi hitaasti hyvä päätös: ei mitään lisätä, ei puolta, ei neljännestä, mutta kyllä -- jotta toinenkin jotain tuntuvaa saisi kouraansa -- koettaa enentää karjaa kevääksi, vähintäin neljällä tai viidellä lehmällä. Enemmän tavaraa, enemmän hyötyä.

Niin, siinä oli ajatusta.

Ja sen toteuttaminen oli mahdollinen, koska tänä vuonna oli tullut erittäin runsas perunasato.

Kremer sammutti tulet salissa, seisotti kilistäjän ja meni nukkumaan. Ullakolla kiekui pehtorin kukko, oli jo keskiyö.

Vanha herra sammutti kynttilän yöpöydältä, käsi hipaisi kylmää terästä hänen pannessaan takaisin kynttiläjalkaa, ja äkillisesti vapisten pujahti hän paksun peitteen alle.

Ja siellä ei hän unohtanut rukoilla.

Mäenkylän herra nukahti päätökseensä lähteä heti Ehtoollisella käyntinsä jälkeen Särgvereen viettääkseen siellä talvisydämen omaisten keskuudessa, ja nukkui pitkään äskensataneen lumen kirkastamassa aamussa.

Mutta niin vilpitön ja perusteellinen kuin Kremerin herra olikin pyrkiessään synneistään tietoiseksi -- eräs seikka ei kuitenkaan juolahtanut hänen mieleensä, ei nyt eikä myöhemmin, nimittäin: antaa takaisin omistajalleen karitsainen. Paljosta pohtimisesta, paljosta tarkastelusta huolimatta jäi se häneltä huomioon ottamatta.

Ja niinpä tapahtuikin, että samainen omistaja itse teki hänelle tuon kysymyksen -- kolme kuukautta myöhemmin, maaliskuun ensimmäisellä viikolla hänen tullessaan Särgverestä ottamaan vastaan maitorahoja, suorittaakseen niillä kaupungissa omia maksujaan.

Saatuaan ladotuksi neljännesvuoden paperi- ja metallirahan -- erittäinkin oli vaskea kerääntynyt sillä kertaa hyvä läjä -- jäi Prillup rasvaisesti kiiluvin silmin katsoa tuijottamaan rahoja ja sanoi:

"Herra voisi nyt ilman vain sopia."

"Miten ilman."

"Ilman häntä."

"Tahdotko siis jättää maitohomman?"

"Enhän toki, kuinka sen voisin, mutta -- -- eikös tuo nyt jo riittäisi, onhan minullakin sydän rinnassa."

Herra nousi tuolin rasahtaessa istuimeltaan -- odottamattoman kevyesti hänen raskaaseen ruumiiseensa nähden.

"Kuule, kuule -- sitä minä en voi -- sitä minä en mitenkään voi -- sitä minä en suorastaan henno -- --" ja todellinen pelästys pani Kremerin herran kulmakarvat kohoamaan korkealle.

"Herra löytäisi jonkun toisen -- --"

Mutta Kremer liikutteli käsivarsiaan aivan kuin tappeluun valmis kukko siipiään. "Ei, ei, se ei käy päinsä -- se ei käy mitenkään päinsä! Hän leikkii kamarissani kuin lapsi -- hän tuottaa minulle iloa -- hänen päähänsä johtuu kaikenlaisia asioita -- hän on kuin luotu minulle -- -- ja kun hän minua pilkkaa ja nauraa -- suuri ilo on sitä kuulla -- --"

"Mutta minä -- --" Tönu jättää lauseen kesken, hän kamppailee itsekseen kouristuksen tapaisten nytkähdysten, jotka pakoittivat hänet painamaan lujasti kyynärpäitään kylkiinsä, tempoessa häntä.

"No, sinä -- mitäpäs sinä -- -- onhan hän vaimosi -- --"

"Hän on minulle enemmän kuin vaimo!" purskahti Prillupin suusta, hänen karvaisten kasvojensa melkein vetäytyessä mustiksi. "Olisipa hän vain vaimo, niin -- Jumalan nimessä! -- -- tyttärenkin antaisin heti -- vaikkapa kaksi tytärtä antaisin -- --"

"Mutta hyvä mies -- -- mutta hyvä mies -- ---" Kremer joutui aivan kiihkoihinsa ja alkoi kävellä, "ostan lisää lehmiä -- nyt keväällä -- monta lehmää -- monta hyvää lehmää -- ei yhtä taikka kahta niinkuin mennä vuonna ja toissa vuonna -- -- ja tuopin hinta -- -- tiedäthän itsekin, mitä toiset jo maksavat maitotuopista, ja jollet tiedä, niin kysele -- -- no niin, ja nyt ota huomioon, mitä sanon sinulle: minun piti nostaa hintaa -- koko kopeekan aioin nostaa, mutta en nostakaan yhtään!"

Mutta maitomies katsoi vaieten viistoon nurkkaan; hänen Venäjän saappaittensa veltot varret vapisivat.

"Ymmärräthän toki, että se on suuri raha! -- Ja Kuru on sulla polkuhinnasta, ja vasikat saat yhä edelleenkin kahdella ruplalla, ja hevosen ruokit aivan kokonaan moision heinillä! -- Useinkos minä häntä nyt nähdäkään saan -- välistä ei muistakaan -- aivankuin pyrstötähteä! -- Ajattele toki hiukan, mies!"

Hän jätti miehen ajattelemaan ja pyörähti ruokasaliin tietämättä lainkaan minkävuoksi. Tehtyään siellä pari kierrosta suuren pöydän ympäri ja hivutettuaan kahta tuolia paikasta toiseen -- hänen rauhattomat kätensä etsivät jotain tekemistä -- aikoi hän astua takaisin työhuoneeseen, mutta kääntyi ovelta takaisin ja läheni äkkinäisen päähänpiston valtaamana nopeasti ruokasalin kaappia. Sieltä ottamastaan putelista täytti Kremer korkean olutlasin ääriään myöten ja astui pitäen sitä kädessään työhuoneeseen silmänrypyissä hymynhäivettä, jonka piti näyttämän leikilliseltä.

Mutta työhuoneessa ei seisonut enää maitomies Prillup, vaan pehtoori Reemet, suuri talouskirja toisessa ja paperirahapinkka toisessa kädessä.

"Ääh!" pääsi Kremerin suusta hänen läikyttäessään lasista olutta liiveilleen.

Sitten ryyppäsi, pani lasin pöydälle, ja ryhtyi puhumaan Reemetin kanssa. -- --

Siihen aikaan ei herra von Kremer, joka oli viettänyt talven lopun kaupungissa ja vesien aukeamisen jälkeen asettunut elämäniloisena omaan armiaaseen Mäenkyläänsä, tiennyt aavistaakaan, että hänen maidonvuokraajansa liikeasiat eivät lainkaan luistaneet. Ei hän tosin pitänyt Tönua kauppamiehenä Jaanin arvoisena -- sellaista sai hakea neulan silmällä -- mutta Kremer arveli, että hän kaiken kaikkiaan tulisi toimeen, etenkin hänen nauttiessaan noita helpoituksia. Suurta taitoahan ei siihen voitu tarvita. Ja samaa mieltä kuin Kremer olivat yleensä muutkin. Totta kyllä, Prillup kulutti enemmän, hän ei ollut Jaanin kaltainen kitupiikki, mutta hänellä ei varmaankaan ollut niin kiirettä päästä varoihinsakaan, jollei toiselta puolen tullut kulunkien verran lisää.

Toden arvasi ainoastaan Mari, ja kesän kuluessa selvisi se hänelle vielä paremmin tuosta umpimähkäisestä vaikenemisestakin, johonka Prillup heti vaipui Marin puuttuessa liikeasioihin. Kaikissa hänen puuhissaan, siinä miten hän matkalle lähtiessään istui kuormalle, miten tullessaan heitti ohjat käsistään, miten maitokamarissa katseli omaisuuttaan -- oli jotakin, mikä puhui selvää kieltä, puhumatta laisinkaan yhä lisääntyvästä epäsäännöllisyydestä, joka ilmeni hänen matkoissaan, hänen puuttuvasta harrastuksestaan säästää työaikaa, mikä usein meni niin pitkälle, että hän iltapäivän asemesta vasta illalla tai myöhään yöllä pääsi kotiin.

Eräänä iltana seisautti Mari yht'äkkiä porisevan kirnun, katsoi miettiväisenä kieroon oven yli maitohuoneeseen, jossa Tönu mykkänä puuhaili, ja sanoi äänellä, mikä kerran taas tutulta kaikui:

"Kannattaako sinun enää touhuta maitoa kaupunkiin."

Prillup käänsi päätään -- hän oli selin voihuoneeseen päin -- sinne ja tänne ikäänkuin etsien suuta, mistä lause lähti, lähimmästä nurkasta. Vasta sitten kääntyi hän ympäri ja jäi tuijottamaan oikeaan suuntaan. Hänen leukansa liikkui aivankuin kalan vedessä ja silmät olivat liikkumattomat.

"Siis -- -- siis takaisinko Kruusimäelle?"

"En tahtoisi, mutta kun täytyy."

"Mutta kuka sitten -- --" hän hivuttautui puolittain pylvään taakse, ikäänkuin olisi tahtonut peittää alastonta ruumista, ja nielaisi lauseen lopun.

"Käyköön velan miten tahansa", sanoi Mari, "eipähän tästäkään tule sen parempaa. Ja minusta alkaa tuntua ikävältä."

Mutta nyt jysähti takakamarissa aivankuin olisi jalkaa polkaistu lattiaan, ja Prillupin puolelta, joka oli vetäytynyt varjoon, kuului jonkun ajan perästä synkästi:

"Koetetaan vielä eteenpäin!"

Enempää hän ei puhunut. Ja Mari pani kirnun jälleen käyntiin. Hänen kasvoillaan oli jonkun aikaa sekavan tyhjä ilme. --

Lähiaikoina tuntui siltä kuin tekisi Prillup työtä hammasta purren ja kädet nyrkissä. Hän koetti olla mukana joka paikassa, tahtoi parantaa maitoa, kermaa ja voita, teki säännöllisemmin matkansa ja rajoitti viinan juontiaan. Pellolla ja niityllä hän uurasti kahdenkin edestä, ja kun arkipäivät eivät riittäneet, jatkoi niitä pyhäpäivillä, niinkuin ennen Kruusimäelläkin.

Osittain lisäsi sitä jännitystä myöskin vaikea kesä, joka ehkäisi yhtähyvin peltotöitä kuin maitoliikettäkin. Pitkien kevätpoutien jälkeen, mitkä paikoittain paljastivat Kurunkin pellon nyppylät, niin että täytyi saada uutta viljaa tilalle, alkoi kesken kiireintä heinä-aikaa yht'äkkiä sadekausi, mikä jatkui syksyyn asti ja minkä aikana lyhyet, petolliset väliajat olivat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Heinä ja vilja oli ristinä, sillä se uhkasi mädäntyä ja maito happani myös helposti kostean kylmässä ilmassa ja antoi vähän kermaa, ja myyntikin kannatti huonosti, sillä hapanmaito ei juuri maistunut kaupungin lapsille.

Myöskin Mari sai kovasti touhuta sinä kesänä, sitä enemmän, kun hän ei tuottanut kotoa apua itselleen. Tönu oli jostakin syystä sitä vastaan, ja Kohvetin Juhan oli kyllä oikeassa, kun hän kerran tervehtiessään sanoi, ettei nuorikolla ollut enää lainkaan emännän kättä; hänen käsiensä karkeus tekee kipeätä hänen sepänkämmeneensäkin.

Muuten tahtoi Juhan vanhan tavan mukaan olla myöhäiseen iltaan Kurussa, erittäinkin silloin, kun isäntä ei ollut kotona, ja niinpä sattui väliin, että nuorikko hänen kysymättäänkin huomautti: "Kas niin, Juhan, alapa siis nyt mennä kotiin!"

Ja Juhan meni. Voi olla, että hän nostaessaan jalkaansa kynnyksen yli huokasi, mutta asiata ei voinut auttaa.

Eräänä sellaisena iltana valtasi uhmaava uljuus Juhanin. He olivat kauan istuneet likekkäin, puhelleet paljon, vielä enemmän vaienneet, ja lopuksi pitäneet toinen toistaan kädestä kiinni. Silloin se Juhaniin meni, hän ihmetteli itsekin seurausta, sillä nuorikko istui äkkiä hänen polvellaan.

Aivan kesynä ja aivan tanakasti istui nuorikko -- toinen käsivarsi hänen kaulallaan ja poski hänen korvaansa vasten -- kunnes hän yht'äkkiä työnsi kaikki kymmenen sormeansa hänen tukkaansa ja alkoi pörröttää tuota jäyhää, ruskeata tiheätä tukkaa. Olisipa hän hymyillyt, olisipa hän sanonut sanankaan, mutta hän vain pörrötti sitä kuumin käsin. Ja sitten tunsi Juhan kuin pehmeän kosketuksen nenällään ja huulellaan, mutta hän saattoi erehtyä, sillä hänen pörröinen päänsä oli sekaisin -- niin sekaisin, että hän samassa hypähti seisoalleen kalliine kuormineen ja syöksyi suoraan sänkyyn päin.

Mutta hän ei päässyt pitkälle. Yhtäkkiä irtautui hänen pehmeä kantamuksensa ja voitti itsensä ihmeteltävän nopeasti. Sepästä tuntui kuin olisi hänen käsistään kimmonnut kova teräsjousi.

"Mene nyt kotia, Juhan!"

Huudahduksessa oli väriseväin hellyyden ohessa niin paljon vastustamatonta käskyä ja valitusta, että Juhan jäi paikalleen käden riipahtaessa alas ja häpeänhymyn pilkistäessä nuoren parran takaa. Ja nähdessään Marin kalpeuden -- nuorikon silmät loistivat miltei mustina kasvojen keskeltä -- astui hän askeleen taaksepäin. Mutta hän ei lähtenyt vielä pois. Tappio tuntui liian paljon nulikan tappiolta.

Hänen luokseen tultiin, häntä suudeltiin ja vietiin hänet ulos ovesta, mikä tämän jälkeen lupsahti lukkoon.

Lakin, mikä muuten oli niin säännöllisesti kadoksissa, löysi hän päästään. -- --

Kun Kohvetin Juhan -- hän oli erään alakylässä asuvan lampuoti-isännän nuorempi poika, kävi moision sepän töissä aina pikkumaisenkin tarpeen vaatiessa, niin ei Kurun nuorikolla ollut ajoittain varsinkaan syksymyöhällä useinkaan tilaisuutta jäädä seisomaan pajan oven eteen nauttimaan Juhanin työkyvystä ja tämän sedän runolahjoista ja siten kuluttamaan hauskasti aikaansa. Eräänä takomispäivänä, jolloin se oli hänelle mahdollista, pettyi hän takojan nähdessään: Jaagun asemesta, jonka päivät nähtävästi olivat luetut, käsitteli suurta vasaraa Tuksin Ants, aivan pellavapäinen, lyhyt, vanttera poika, jonka pää alkoi melkein selästä ilman kaulaa, eikä senvuoksi voinut paljon liikkua itsenäisesti. Hän hikoili kovin, kasvot punoittivat kuin kylpijän ja pienehköt keltaiset silmät ja pieni nykerö nenä näyttivät ikäänkuin uivan tuon laajan märän punakkuuden keskessä.

"Päivää vain, patruunan -- rrrouva" -- Antsun "r" oli aina monenkertainen sopien hyvin tämän rämeään äänensävyyn -- "ymmärrämme pitää arvossa sen suuren kunnian, mikä tulee osaksemme!"

Tervehditty, jonka oma tervehdys oli vielä sanomatta, kääntyi vain seppään päin, ja lisäsi rauhallisesti "hyvän päivänsä".

"Hyvää päivää", vastasi Juhan nopeasti, vilkaisten puoleksi tulijaan. "No, emäntä, kaunis ilma jälleen tänään monesta aikaa --?"

"Niin", huomautti Mari, sukankudin kädessään, "niinkuin eilen ja toissapäivänäkin".

"Niin, näes, Juhan: kunnianarvoisella rouvalla on aina hyvä ilma, ja voihan sen toki arrrvatakin!" pääsi Antsulta.

Seppä vilkaisi apulaiseen, mutta hänen vasaransa takoi vireästi edelleen. Antsu, jonka ei tarvinnut lyödä, nojautui käsin ja leuoin alasimenpölkyllä olevaan vasaran varren päähän, välittämättä lainkaan ovella seisojasta.

"Tottahan kuulit jo, nuorikko", kiiruhti Juhan kysymään, "Tiitsun valkea hevonen on saanut eilen kaksi varsaa!"

"Eihän se ole vielä mitään", hymyili Mari, "Liivakun muori sai tänään kolme tytärtä".

"Sellaistahan se on tämä maailma: toinen saa yhden isän kanssa kolme, toinen ei kahdenkaan kanssa yhtäkään!" Antsu haukotteli.

"Panemme nyt saranat oveen", sanoi seppä ja päästi ha'at pihdeistä. Tämän olemus ilmaisi levottomuutta.

"Ne eivät ole vielä valmiit", keksi katselija.

"Reiät lyömme perästäpäin -- -- ne eivät ole tähän oveen." Ja Juhan otti naulalaatikon ja toisen vasaran, moukaroitsijan tuodessa kaksi uutta saranaa.

Seinää vasten oleva suuri ovi kaadettiin maahan ja saranain kiinnittäminen alkoi. Kurun nuorikko oli astunut hiukan sivulle, mutta jäi yhä katsomaan, sormet näpräilivät sukansilmissä aivan yhtä rauhallisesti.

"Onko Papiniidun lohkomisesta jo ollut lehdessä, me emme ole vielä hakeneet omaamme", kysyi Juhan.

Ei, mutta lehdessä oli ollut muuan sekava, jossakin Tarton takana tapahtunut hevosvarkaus, ja Kurun emäntä alkoi kertoa luvun sisältöä.

Yht'äkkiä tyrskähti Tuksin poika. Hän painoi päätään, -- mikä oli karkeasti käänneksinyt molemmille sivuille, alaspäin vetäen naamansa virnistykseen ja ähki:

"Eikä tiedä, Juku, miten meidän vaivaisten nyt käyneekään! Selvittäkööt nyt poikamiehet noille, että vikittelemättä tuli!"

Juhan myhähti varkain hänelle; hänkin oli jo nähnyt Kremerin herran lähenevän moision puolelta, Kurun kukkulalta taas Prillupin. Todennäköisesti täytyi heidän joutua vastakkain pajan kohdalla. Mari, joka samoin oli katsonut heitä, jutteli sujuvasti edelleen, pysähtyen vain silloin, kun naulan iskeminen pihtipieleen esti hänen ääntään kuulumasta.

Mutta herra ja maitomies eivät joutuneet suorastaan vastakkain. Edellinen, tervehdittyään miehiä, kääntyi jo kulkemaan ohi pajan tielle, mikä vei karjakartanolle, kun toinen vielä oli jonkun sylen päässä tiehaarasta. Molempien (Tönu tervehti kädenliikkeellä kauempaa miehiä) piti pian avata portti: herran ulkoportti, Prillupin se, mikä vei alatuvan pihaan.

Porttia kiinnipannessaan katsoi kumpikin -- tämä tapahtui aivan yhtaikaa -- taaksensa pajaan päin.

"Suolattiin!" kikatti Tuksin poika.

"No, ja kuinka ne sitten pääsivät pakoon kunnan putkasta?" tiedusteli seppä.

Ja nuorikko kertoi jutun loppuun asti.

Hän lisäsi vielä käräjäsutkauksen, nyökäytti hyvästiksi Juhanille ja teki kotiin lähtöä.

"Ei minulle heitetä lainkaan hyvästiä!" valitti Antsu.

"Tosiaankin" -- ja Mari nosti takaa hiukan hamettaan.

Viidestoista luku.

Kun Kremerin herra ei tiennyt, että Prillupin liike sujui huonosti, oli hänelle aivan odottamatonta, että maitomiehen täytyi jäädä osittain velkaan syyskuun ensimmäisellä viikolla; tämä lupasi kuitenkin maksaa sen seuraavalla. Kremer mumisi ainoastaan "hyvä on", sillä hän oli niin yllättynyt, ettei keksinyt muuta. Mutta hän ei sanonut enempää seuraavanakaan määräaikana -- sillä kertaa hänelle itselleenkin selittämättömästä syystä -- Tönun suorittaessa kuukauden maksut, siirsi vain velanmaksun neljä viikkoa eteenpäin. Herra von Kremer otti asian puheeksi vasta marraskuun ensimmäisellä viikolla, sillä silloin ei ainoastaan jäänyt vanha vajaus korvaamatta, vaan tuli lisäksi uuttakin velkaa.

Hän puhui pehmeästi, melkeinpä veljellisesti, selittäen, ettei hänen talonpitonsa kannata sillätavoin. Vuosi oli ollut peräti huono, perunoita oli myyty naurettavan vähän, heinäsato sellainen, ettei tiennyt, miten sai suuren karjan talven yli elätetyksi, ja navetan suurennus ja tallin korjaus oli tuottanut menoja. Huolissaan mainitsi vanha herra myöskin omat velkasitoumuksensa, omat koronmaksunsa.

Mutta maitomies vastasi, että vuosi oli hänellekin vaikea. Maito vetistä, voita vähän, ostajat juonikkaita.

No, eikös hän ollut ehtinyt jo saada jotakin kootuksi itselleen, jotta voi siitä siepata ahtaana aikana?

Mutta sen kysymyksen Prillup sivuutti ja teki ehdotuksen, jota toinen kaikkein vähimmin oli odottanut: Eikö herra voisi hiukan helpottaa hintaa?

Kremer jäi hetkeksi aikaa aivan vaiti. Senjälkeen sanoi hän ottavansa Tönun jutun pilapuheeksi. Ja sitten palautti hän ohimennen mieleen alkuperäisen lainan, johon nähden hän yhä edelleenkin tahtoi olla kärsivällinen.

Prillup näytti ikäänkuin häpeävän vaatimustaan sekä hoitamatta jäänyttä velkaansa, sillä hänen kasvonsa kävivät yht'äkkiä mustanpuhuviksi ja ääni teräväksi. Olkoon, hän ei ryhdy tinkimään, vajauksen maksaa hän lähimpänä maksupäivänä!

Ehkä hän saisi sen jo varhemminkin -- kesärengeille on vielä maksettava palkka, vuosipalkolliset ovat joka päivä mankumassa -- -- Kremer vain vihjaili, käsi lujasti leuan ympärillä.

Hyvä on, siis aikaisemmin!

Tönu läksi jättäen sillä kertaa jälkeensä sikunaviinan hajun.

Ja Kremerin käsi kohosi leualta otsalle.

Kahden viikon perästä toi maitomies rahan, mutta tuskin puoltakaan vajauksesta, ja herran nostaessa vähän silmiään, örisi hän: "Enempää ei ole!" Ja vaikka toinen ei avannutkaan suutaan täräytti rystysensä pöydän laitaan tiuskaisten: "Ymmärrätkö, enempää ei ole!"

Sen ohessa tuntui Kremerin kasvoilla lämmin viinan löyhkä, paperirahoistakin tuntui se tuoksahtavan, ja kun Tönu -- hän oli täydessä matkapuvussa -- kääntyi vaivalloisesti oveen päin, kävi ilmi, etteivät hänen jalkansa olleetkaan vakavat, sillä kerran horjahti hän olkapäineen seinää vastaan. Sitten kuului pimeästä eteisestä vielä kopinaa, kunnes ulko-ovi menijän jälkeen jysähti kiinni, niin että konttorin akkunat tärisivät. --

Prillupin kuorma oli valmiina maitokamarin edessä, hän otti ohjat ja heittäytyi rekeen. Talvitietä käytettiin jo, suon ja joen yli vievä jääsilta jo kantoi ja maa oli parahultaisesti lumen peitossa. Kremer, joka seisoi salin akkunassa, näki reen kuten hämärän pölkyn luikuvan karjatarhan portista yli himmeästi häämöttävän pihamaan kadotakseen rämeikön notkoon. --

Pariin tuntiin ei Prillup liikuttanut ohimoitaankaan. Hän voisi huoletta torkkua ja puoliunessa keinua, sillä Jaska raudikko tunsi tien ja vilun eikä ollut pitkäkyntinen. Tönu alkoi virota vasta sitten, kun maantietäkin oli jo hyvä pätkä selän takana, kun lähempänä kaupunkia yhä useammin alkoi tulla vastaan matkalaisia, jotka hoputtelivat hevosiaan, ja kirkas täysikuu aika ajoittain pilkisti hajanaisten pilvien raosta. Jaska hirnui äkkiä: edellinen valittavana olevista yömajoista läheni.