Part 12

"Olisin jo kauan sitten halunnut kysyä: tulet tänne niin happamin naamoin, saatat minulle suurta tuskaa, -- eikö maito enää tuota sinulle mielihyvää?"

Mies jäi tuijottamaan häneen, mutta näkemättömin silmin. Ja suu vaikeni, kädet riippuivat sivulla.

"Minun mielestäni sinulla ei pitäisi olla katumista, sinä voisit olla varsin tyytyväinen itseesi, joka toinen mies sinun sijassasi olisi tehnyt samoin."

Prillup vaikeni edelleen, katseen ja jäsenten pysyessä aivan rauhallisesti paikoillaan.

Kremer odotti; hänen kätensä leikitteli lyijykynällä, silmät mittelivät Tönun puoliturkin helmoja. "Voisithan puhua -- olemmehan hyvässä sovussa keskenämme--."

"Olin sika", sanoi Prillup lopulta.

"Vai niin -- vai sitä kuitenkin --?" Kremerin leuka nytkähti äkkiä ylös. "Kuinka niin -- minkävuoksi sitten -- --?"

"Olin suuri sika", vahvisti toinen korostaen vielä enemmän sanojaan.

Kremer katsoi vilkaisten häntä silmiin, ja ikäänkuin olisi niistä saanut vastauksen, nousi hän tukevine ruumiineen vaivalloisesti tuolilta. Hitaasti ensin hierottuaan käsiään pani vanha herra ne ristiluille, astui hyllyvin pyörähdyksin yli permannon, kunnes hän puoleksi sivuttain Tönuun jäi seisomaan tuolin taakse.

"En tiedä kyllä oikein, mitä sinulla lieneekään mielessäsi, ja jollet tahdo puhua juuri nyt -- niin jääköön siihen, mutta katsos, rakas Prillup, jokaisella asiallahan ja jokaisella kaupalla tässä katoavaisessa maailmassa on omat pahat puolensa. Missä riemua, siellä murhetta -- tiedät sen itsekin. Voin kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon murheeseen, todellakin hyvän neuvon, olen sitä itsekin koettanut. Katsos, Tönu: Jos minä olen joskus tehnyt pahasti -- sitähän sattuu väliin, enkähän minäkään ole kaikkein viisain, tai kun minä suorastaan olen tehnyt pahaa -- sitäkin sattuu, eihän herrakaan ole enkeli -- -- niin minä otan raamatun käteeni ja luen sitä niin kauan kunnes löydän sanat, jotka ovat suorastaan minulle tarkoitetut, jotka sopivat minulle niinkuin pitkä tukki sopii selkääni. Ja kun sitten olen lukenut ja vielä kerran lukenut, ja kolmannen kerran lukenut, niin on kaikki tuska pyyhitty pois kuten tomu kiilloitetulta pöydältä. Mutta sinun pitää lukea sitä, mitä sinulle on sanottu -- ymmärrätkö, Tönu? -- mikä erittäin on sinulle sanottua."

Maitomiehen turkki oli puheen kestäessä kerran kopissut, ilman että olisi voinut huomata minkäänlaisen liikutuksen alkua. Mies itse seisoi mykkänä, silmät permantoon päin. Nyt hän käänsi mutistelevaa suuta oikealle ja vasemmalle aivan kuin tahtoisi sylkeä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.

Kremer antoi hänelle runsaasti aikaa vastata, nojaten rintaansa tuolin selkänojaan, keinuttaen itseään ajattelevasti ja hiljaa. Mutta kun toinen ei sanonut sanaakaan, nosti hän äkkiä kuin unesta heräten päätään ja kysyi mumisten:

"Mitenkä hän sinulle sen vuoksi tuli niin rakkaaksi?"

"Ei tiedä --" alkoi Prillup, mutta jätti kesken ja painoi äkkiä silmänsä kiinni; molempien luomien alta juoksi siristen kuin elohopeaa poskikarvoihin. Sitten yht'äkkiä kääntyi ja läksi.

Hänen jälkeensä jäi nikotiinipilvi ja turkin haju.

Kolmastoista luku.

Tönu Prillupista tuntui heti kauppamiehenä oloaikansa alusta asti kuin olisivat ostajat olleet vähemmän hyvänsuopia häntä kuin hänen kilvoittelevia ammattiveljiään kohtaan. Epätietoiseksi jäi hän ainoastaan siitä, johtuiko voima, joka johdatti heidät hänen vankkureittensa joko oikealle tai vasemmalle puolen hänen kaupastaan vai hänestä itsestään. Mutta kun Prillup ei osannut syyttää voitaan eikä maitoaan, teki kaikki, mitä ymmärsi tehdä, jotta ne olisivat yhtä hyvät kuin toistenkin, ja kun hän kauppiaana arveli olevansa toisia viisaampi ja reippaampikin, niin jäi mies aivan neuvottomana pohtimaan hänelle täydellistä arvoitusta. Sangen usein täytyi hänen lähteä torilta viimeisenä hapanmaitokauppiaana ja jatkaa usein myyntiä kadulla -- aina vieläkin, toisena vuonna. Toistui se, minkä hän oli huomannut jo torilla, hänen suhteessaan jälleenmyyjiin: nekin poikkesivat oikealle ja vasemmalle puolen hänen tietämättä minkä vuoksi; niiden joukossa, jotka pysähtyivät Tönun luo, oli velantahtojia ja velkaanjääpiä, joista hänen itsensä täytyi pysyä loitolla.

Haisiko kauppa vai kauppamies?

Vai haisivatko molemmat?

Ja mikä haju se oli?

Tönu piti vadit, voiastiat ja pytyt puhtaina säälimättä nuorikon käsiä; hän rajoitti kerta toisensa perästä parrankasvuaan; vaati valkean kaulahuivin ja hankasi kauniisti silmänsä puhtaiksi lähtiessään kapakasta eteenpäin; houkuttelevan hymyilevät kasvot olivat jo kaukaa hänellä valmiina -- nopeasti ryhtyi hän toimeen, kun vankkurit olivat ajetut paikoilleen, samoin silloin, kun jätti kaupitsemisen jälleenmyyjille. Mutta mihinkä se kaikki olisi riittänyt aivankuin ilmasta tihkuvaa vihamielisyyttä vastaan, mikä heti leijaili hänen ympärillään, kun rattaat rämisivät kaupungin kadun kivitystä vastaan, kun torilla ensimmäiset ihmiset kerääntyivät maitomiesten riviin. Toisten liike menestyi hyvin, hänen ainoastaan kohtalaisesti.

Tämä pakoitti hänet tarkkaamaan ostajia, mutta sekään ei auttanut.

Oli niitä jotka katsahtivat häneen, myhähtivät ja menivät ohi; oli niitä, jotka tekivät sen totisin ja epämääräisin kasvonilmein, ja oli sellaisia, jotka jonkun kerran ostivat häneltä ja vasta sitten kallistuivat sivulle. Lyhyesti: oli sellaisia, joita ei hän itse, ja sellaisia, joita ei nähtävästi hänen kauppansa miellyttänyt. Ja kummatkin olivat valtavana enemmistönä toisten vankkureitten luona, jotka tulivat myöhempään, ollen tyytyväisiä sekä kaupantekoon että kauppamieheen. Ja niinpä kaupitteli Mäenkylä varmaan enemmän kuin kukaan muu niille, jotka eivät valinneet miestä eikä kauppaa ja ostivat vain kerran. Tönu jäi aina katkerana arvuuttelemaan, miksikä hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan olevat kilvoittelijansa, jotka hän tiesi voittavansa sekä näppäryydessä että nöyrässä kohteliaisuudessa, jättivät hänet muuten varjoon. Hän arvuutteli, mutta ei käsittänyt, eivät missään kohdin he olleet häntä parempia pään enemmänkuin kaupankaan puolesta. Sattuihan jokaiselle, että joskus voi epäonnistui, tai maito ei ollut hyvää, mutta kun senvuoksi rangaistiin, niin rangaistiin häntä eikä niitä toisia. Mistä ja kusta se ero? Mikä paha vainosi häntä salaa?

Mutta kun Prillup ei päässyt siitä selvyyteen sitä vähemmän, kun hänellä ei ollut mitään itsekohtaisia vihamiehiä, niin yritti hän puolustautua mahdollisimman monin asein.

Salaisen tunteen painostamana, että koko ilma on häntä vastaan, koetti hän kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, näyttää sovinnollisen mielen ohessa anteliasta kättä -- yhtähyvin matkalla kuin kotona. Ammattiveljet, kauppiaat, teurastajat, kapakanisännät, tuttavat, tielläkulkijat -- ne kaikki saivat pyyhkiä suutaan Prillupin viinaa ja olutta maistaessaan, ja ken kotoisista tuli Kurulle -- kutsuttuna tai ilman -- lähti sieltä täysin vatsoin ja kostutetuin kurkuin. Kaupungista teuraseläimiä vastaan tulleet teurastajat huvittelivat usein odotusaikanaan kapakassa pelaamalla korttia rahasta. Ollakseen heidänkin kanssaan hyvissä väleissä, antoi "laadukas Mäenkylä" houkutella itsensä joukkoon ja nousi melko harvoin voittajana pöydästä. Tönu ei unohtanut myöskään Sutsu-muoria. Matkustaessaan talvitietä Tapun kautta yli joen ja suon ja tietäessään, ettei Triinun suu ole väkeviin nähden sarvesta, pisti hän useammin kuin kerran mökin ovesta siistin pullon sisään. Korvaukseksi sai hän pari kertaa jauhonhienoa valkosta pulveria, salaperäisen makuista ja hajuista, katseita ja sanoja vastaan tehoavia, jotta hän sekoittaisi sitä väliin voin ja maidon sekaan.

Mutta vielä jotakin sovitettavaa ja masentavaa tuli lisäksi.

Salaisuus tuli julki.

Ei tiennyt Tönu eikä Mari, miten se sai alkunsa.

Nousi kuin sumu, näkymättä ja yhyttämättä. Ensikädessä tietysti kotipaikalla.

Vähitellen alkoi Prillup saada vihjauksia, unihoureissa, pisara pisaralta, hitusen kerrallaan -- heidän silmäteräsistään, suunsopistaan, sieltä, mikä siellä vilahti säteen tavoin ja välkkyi kipunana, mikä veti ryppyyn puhujan huulen ja kipristi naurajan äänen -- kauan ennenkuin näykkiviä ja vihjailevia sanoja alkoi livahdella suusta.

Kysyi Tönu vaimolta, oliko tällekin tehty salaisia viittauksia, Marin sormi raapaisi niskaa liinan alta ja silmä katsoi kieroon ja ajattelevaisesta liemipataan, kunnes suu viimein virisi ja vastasi haukotellen, että "kylläpä vain, kuinkas ei, olisihan se pitänyt arvata edeltäkäsin, onhan ihmisellä ruumis sielun verhona" ja siinä oli tyyneyttä, mistä toinenkin olisi voinut ottaa oppia.

Prillup tahtoikin, mutta ei voinut. Sisäinen tuki puuttui. Hän koetti kääntää päätään Jaanin tavoin, mutta unohti sen jälleen ja päästi sen painumaan alas. Hän koetti katsoa heitä urheasti silmiin, nauraen, huutaen, kehuskellen, mutta siinä oli jotakin tuimaa ja selässä tuntui kuin tikkujen ritinää sydäntä kiertäessä. Ja senvuoksi täytyi hänen heitä syöttää ja juottaa ja sanoilla silittää ja varoa loukkauksia, jotta he eivät pääsisi liian lähelle, jotta he eivät hänen kestäväisyyttään ylivoimaisesti panisi koetteelle. Sillä sitä tarvitsi hän paljon, varsinkin kun vielä kaupunkitielle ja kirkonkylään huhu levisi, mihin kului ihmeellisen vähän aikaa, aivankuin olisi Jumalan tuuli sitä itse kantanut.

Pistettiin säkkiin, mitä ilman saatiin, vieläpä mielihyvin, ja Kurusta tuli paikka, mihin kokoonnuttiin joukoittain, vaikka kyllä nuoriso, huvittelijoitten pääaines, ei tavannut talossa saman ikäistä naimatonta nuorisoa. Sillä talonväen salaisuus ei tuottanut kenellekään päänvaivaa. Se oli vain asia, mikä antoi hauskan tilaisuuden kahista ja pistellä selän takana. Ja iäkkäämpien kyläläisten joukossa oli epäilemättä vaimoja ja miehiä, jotka mielessään olisivat vaihtaneet Marin ja Tönun kanssa. Kurun väkihän menestyi silminnähtävästi hyvin. Olisi voinut vähemmänkin hyvin menestyä.

Voitiinhan ajatella toisinkin, ja Tönu huomasi, että niin tehtiinkin, mutta niinkauan kuin Kurun perheen kanssa seurusteltiin ystävällisesti, oli Tönun mielestä jotakin korjattu, jotakin voitettu; ja hänen sydämensä tunsi huojennusta, kun he jälleen tulivat, kun tulivat iloisina, kun tulivat soittaen ja laulaen.

Mutta hänen korviensa ympärystä alkoi hopeoitua -- yhtäkkiä, saman talven aikana. Ja hänen kätensä alkoivat häilähdellä, silmänsä räpytellä ja ennen niin hitaat liikkeet tulivat malttamattomiksi ja äkillisiksi. Mari yhytti hänet väliin maksupäivien edellä rahoja lukemasta, hänen kätensä värisivät, pöyhötellen pöydällä olevaa pikku pinoa yhä uudestaan sekaisin, eikä yhteenlasku edistynyt eikä edistyneet asiat.

Liikkeensä sujumisesta ei hän vaimolle tehnyt paljoakaan selkoa. Marin usein toistuva erillään olo auttoi häntä suuresti; mutta muuten, erittäin viinapäissään, näytti hän nuorikon läsnäollessa yritteliään tyytyväiseltä ja toivorikkaalta, vaikkakin suu saattoi hetkeksi erehtyä sanomaan totuuden. Hän piti hyvin huolta siitä, ettei vaimolta eikä lapsilta puuttuisi mitään, mitä perheenpään varojen mukaan piti oleman.

Kaupunkimatkoilta alkoi Prillup yhä useammin tulla kotiin hyvällä tuulella.

Siinä tilassa voi hän hiukan loilottavasta ilonpuuskasta, mikä on hänelle ominaista, äkkiä huiskahtaa toiseen äärimmäisyyteen joko aivan joutavasta syystä tai ilman mitään syytä ollenkaan. Sitten riiteli ja juonitteli hän vaimonsa kanssa ja sattui väliin rajapyykille, missä sana pakkautuu teoksi. Sellaista tapahtuikin kerran talven loppupuolella. Hän oli ehtinyt kotiin iltahämärissä ilman että sitä huomattiin kamarissa, hän oli hyvällä tuulella, sillä oven välistä alkoi kieriä suuria aamuruskonpunaisia appelsiinia yksi kerrallaan sisään, Annin ja Jukun riemuisaksi yllätykseksi; he katselivat hohtavia keriä hetken aikaa aivan vaiti silmät pyöreinä, ennenkuin kirkuen käsittivät ryhtyä niitä kokoamaan ja juosten pyydystämään. Antelias heittäjä tuli vasta sitten näkyviin, kun tusinan viimeinen vieri yli lattian, ja Marin rintaa vasten lensi kultapauloihin kääritty pitkä, hetalepäinen karamelli, jääden hänen helmoihinsa.

Nuorikko seisoi juhlapuvussaan, pussimyssy päässä, lähdön kiihkosta kerkeä puna poskilla, nuoruuden uhkeudessaan lampun valossa. Hän mieli lähteä iltajunalla kaupunkiin; rautatieasemalle -- Mädakaelan kautta neljä virstaa -- ajatteli hän mennä jalan. Väri, mikä vilahteli nuorikon kasvoilla ensimmäisen appelsiinin vieriessä kamariin sanoi, että Prillup olisi voinut tulla jonkun minuutin myöhemmin.

Mutta Tönu näki ja ymmärsi heti. Hän jäi seisomaan oven eteen, jotakin pudota kopsahti hänen kädestään, karvaisen suun ympäriltä sammui hymy ja polvet notkuivat. Yhtäkkiä huudahti toinen lapsi, joka katsoi häntä tarkkaavammin silmiin. Vielä pidättyi hän vihasta aivan mykkänä, kyynärpäät liikkuivat kuin tukea etsien, sitten syöksyi hän vaimoon päin, käheästi koristen: "Hetaleet pois!"

Mutta hän hoipersi samassa takaisin, sillä voimakas nyrkinisku sattui vasten hänen kasvojaan.

"Sinä retale! Sinä retale!" huusi Mari täyttä kurkkua. Sellaisena nähtiin hänet ensimmäistä kertaa. Hänen muotonsa oli kuin suurentunut hillitsemättömän luonnon päästessä valloilleen, hänen vapiseva yläruumiinsa hypähteli kiimaisena, ja lumivalkeiksi jähmettyneissä kasvoissa loistivat ikeniin asti paljastuneet harvat hampaat, ja aivan selkoselälleen revähtäneet kuivat silmät paloivat.

Vasta hetkistä myöhemmin koppasi Anni kiinni tämän polvien ympäriltä Jukun tarttuessa isän helmoihin. Molemmat ulvoivat sanoin kuvaamattoman pelästyneinä.

"Kotia jäät!" läähätti Tönu, jonka silmät olivat silminnähtävästi pöhöttyneet.

"Sopimusta täytän!" paiskasi Mari ihmeellisen raikuvalla äänellä hänelle vastaan.

Prillup nosti käden suulleen, kuin tulisi tuska nyt vasta hänelle tuntuvaksi ja alkoi horjuen peräytyä, kuin käsittäisi hän nyt vasta vastauksen kovuuden. Ja hänen vajotessaan voimattomana jollekin istuimelle, molemmin käsin varjostaen kasvojaan, sieppasi nuorikko lujin ottein päällystakkinsa ja päähuivinsa vuoteelta, puki ylleen, pani päähänsä ja läksi. Lapset, jotka juoksivat pihalle hänen jälkeensä, tulivat nyyhkyttäen takaisin.

Prillup istui aivan hiljaa hautoen ajatusta: Hän löi minua -- hän ryhtyi vastustamaan minua väkivalloin! Ei vihaa, ei katkeruuttakaan, ainoastaan outoa ja masentavaa, kalvavaa tuskaa tuotti se tieto. Viinanhöyrystä oli hänen päänsä selvinnyt -- nopean iskun sattuessa, mutta se pää tuntui voimattomammalta kuin ennen, hän tiesi ainoastaan, mitä oli tapahtunut ja että siihen täytyi tahtoen tai tahtomatta sovittautua. Mutta äkkiä johtui Tönun mieleen muuan menneenkesäinen tapaus.

Hän käski silloin Marin tappaa pöydälle lentäneen koin. Mari avaa ikkunan ja alkaa ajaa elukkaa paperilehdellä ulos.

"Miksi et purista sitä kuoliaaksi?"

"Kuinkas minä sydäntäni -- tämä niin pieni ja minä niin suuri!"

Ja yhtäkkiä välähtää Prillupin aivoissa kirkas salama: Jos se hänen uskonsa on, niin -- niin hän on lopultakin oikeassa! Ja nähdessään asian nyt tässä uudessa valossa nousee herjattu mies istuimelta ja syöksyy herjaajan jälkeen.

"Mari, Mari, älä mene siten!"

Varmaankin on hän istunut liian kauan, menijää ei ole enää pihassa eikä pihan läheisyydessäkään, hänen täytyy juosta yli lumisen radan karjalaitumen kukkulalle ja pimeys on suuri.

"Mari -- Mari hoi!"

Mutta hänelle ei vastata. Ja silmä ei erota. Ja hänen jalkansa on matkanväsymys ja viina heikontanut.

Mutta hän ontuu edelleen, uljaasti eteenpäin Kruusimäen lähettyvillä, ammentaen kestävyyttä äkkiä tuikahtaneesta toivon puuskasta: Ehkä tulee takaisin! Niin, niin -- ehkä tulee tänä päivänäkin takaisin.

Mutta pyydettyä ei tule näkyviin. Eivät tähti- eikä tulisilmät vilku, mykkää lunta sataa, ääni hukkuu kuin pussiin. Tuo musta, mykkä elottomuus on etsittävän nielaissut.

Ja nyt katoaa maa Prillupin jalkojen alta, hän horjahtaa kyykylleen havaitsematta kuoppaa ja lyö päänsä kiveä tai puuta vasten. Heikosti huumaantuneena jää hän siihen, silmillä lunta, mikä tuntuu hänestä lämpöiseltä. Hän ojentaa jäseniään ikäänkuin kohentaen niitä lepoasentoon, ja polvista pitkin tuskaisia suonia ylöspäin alkaa virrata suloinen toive: Siihen jäädäkin ja antaa sataa kiinni maahan!

Mutta hän nousee kuitenkin, sillä -- hevonen on valjaissa pihassa. Ja talo on yksin. Ja lapset nyyhkivät. Ja huomenna on taas työpäivä. Kopeloiden ja kompastuen etsii hän tietä takaisin läpi tihkuvan sateen, mikä ajoittain salpaa hengityksen ja olisi niin sopiva hautaamaan koko ihmisen.

Prillup ei syö illallista, antaa ainoastaan lasten syödä ja tyytyy itse viinaan, mitä hän juo kaapin oven varjossa suuren tuopillisen.

Saadakseen rauhallisen yön. Pakoittaakseen vaikenemaan kaiken, mikä tahtoo huolestuttaa ja pistää.

Mutta uni kieltäytyy kuitenkin tulemasta, suuta ja päätä kuumottaa tuska, selässä käy kylmät väreet. Tönu kutsuu lapsia sänkyynsä makaamaan, äidin tilalle, on lämpöisempää ja rattoisampaa. Juku tulee yksin, Anni ei viitsi. Ja isä syleilee häntä ja silittää hänen päätään, ja sitten nukkuvat he tyytyväisinä selkä selkää vasten. Jokunen tasainen nyyhkytys kuului vielä Annin vuoteesta, ja sitten hiljaisuus sulaa mustaan pilkkopimeyteen. Vain eteisessä humisee salaperäisesti.

"Isä!"

"Mitä sitten?"

Kuiskaus vastaa kuiskaukseen.

"Tuleeko hän vielä takaisin?"

"Takaisin niin -- huomenna tulee takaisin!"

Tönun selkään tuntuu lämmin henkäys, jota seuraa nenän tohina; sitten on poikakin nukkunut. Ja isäkin nukkuu, kädet kuuman, pakottavan pään ympärillä. --

Mutta Mari tuli kaupugista, voimakkaana, terveenä, uhkuvana, ja ryhtyi työhön ja toimiin, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, kuin tahtoisi hän siinäkin täyttää sopimusta.

Ja lapsille toi kodin täyteen kaikenlaisia ihmeitä ja miehelle poven täyteen uutta voimaa. Ja kaikki vieri jälleen entisiä raiteitaan Kurusta maitokamariin ja maitokamarista Kurulle.

Ja sitten suli lumi molempien välistä, vihanta nurmi tuli sijaan ja pajassa, minkä ohi täytyi alati kulkea, alkoi uusi seppä takoa.

Tämä oli Kohvetin Juhan, joka tuli syksyllä sotaväestä tuoden ammattitaidon muassaan, niin että hän voi jakaa Tapun sepänhommia, tällä kun oli liiaksi työtä. Mutta Juhan oli oppinut myöskin kasarmissa soittamaan harmonikkaa, ja osatessaan saada soittoonsa Venäjän miehen ilon ja Venäjän miehen surun, mikä oli täällä uutta, tuli pojasta talven kuluessa mestari, monen kylän kuulu, ja heidän tullessaan Kuruun laulaen ja soittaen, oli peli Kohvetin Juhanin kädessä, ja Mari nuorikkokin kuunteli hänen taitoaan innolla ja halulla.

Mutta hän katseli myöskin mielihyvin, kuinka soittoniekka rautaa takoi, ja kun hänellä oli aikaa maitokamarista tullessa, seisoi hän tai istui kauemminkin pajan nokisella ovella. Keskellä mustaa kuonaa ja ruosteenpunaisia siruja. Ja palkeet puhisivat, ahjo surisi, ilma oli täynnä pistävää hajua ja Söra Jaak, Juhanin palkeitten polkija, ei väsynyt kiittämästä katselijalle veljenpoikaansa.

Tämä iloinen rupattelija, tuskin viisi vuotta Juhania vanhempi, näytteli nuorenmiehen isällistä ystävää ja suosijaa, samalla kuin hän yhdellä haavaa koetti saada itselleenkin loistoa siitä kunnosta, jolla hän tätä kehuskellen koristi. Ei haitannut vähääkään, että pikku tapaukset toistuivat: sen korvasi joka kerran uusi piirre.

"Kas niin, nuorikko, menköön toinen ja tehköön samoin!" Se merkitsi sitä, että tykkimies oppii sepäntaidon -- silmillään oppii sepäntaidon käydessään rykmentin pajassa tykkihevosia kengittämässä. Se merkitsi sitä, että kohosit niin nopeasti kersantiksi, että sinut väkisin tahdottaisiin asettaa seitsemän pajan insinööriksi jos palvelukseen jäät, ja osaisit matkia kaikkia niitä korkeita taitoja, mitä "meidän pojalla" on kielessä, kirjassa ja nuotissa puhumattakaan basson ja diskantin laulussa ja tietenkin kolmirivisen harmonikan soitossa.

* * * * *

"Kas niin, Kurun emäntä, se on meillä jo suvussa," lopetti Jaak tavallisesti jokaisen kiitospuheensa, mutta unohti selittää, miten se rotuominaisuus ilmeni hänessä, jonka täytyi moukaroida ja puhua Juhanin palkeisiin ja paperille panna kolme ristiä.

Juhani nauroi väliin, väliin torjui kiitokset ja ojensi, mutta väliin punastui noenkin läpi, ja erittäinkin nähdessään Kurun nuorikon kuuntelevan sedän loruja aivan totisena ja erittäinkin hänen joskus ajattelevasti katsoessa kieroon.

Ja hohtavan raudan lentäessä ahjosta alasimelle ja vasaraniskuista tyrskäessä ja tulta sylkiessä ja varsinkin sen taipuessa ei jättänyt Söra setä vesiharmaitten tappisilmien sädehtiessä sanomatta miehestä henkevää vertausta:

"Niin, niin, nuorikko, katsohan vain: noin kesyttää hän nuoret sydämetkin! Olkoon kuinka kova ja jäykkä tahansa -- helottamaan panee, taipumaan saa ja renkaaseen takoo! Ei ole maailmassa naissydäntä, joka ei tämän pojan kädessä pehmentyisi, niin niin!"

"Kylläpä sinun juttusi luistavat!" nauroi siihen tavallisesti toinen. "Ne taltuttavat iskuthan annat itse, minä vain autan hiukan jälkeenpäin."

"Minä? -- minä lyön litteäksi kaikki, mikä alle tulee -- onhan minulla tietysti voimaakin enemmän kuin sinulla, -- mutta muoto -- mistäs muoto tulee! -- Eläkä sinä, Kurun emäntä, luule, ettei hän muuta saa toimeksi kuin hevosenkenkiä ja äkeenpiikkiä -- sanonpa, hän valmistaa sinulle vaikkapa revolverinkin jos vain tilaat sen!"

Kurun nuorikko jätti revolverin tilaamatta, tyytyen näkemään nuoren sepän mestaroimassa hevosenkenkiä ja äkeenpuolikoita. Juhanin liikkeissä oli jotakin mikä kiihoitti, jotakin, mikä rauhoitti, teki iloiseksi, samantekevää, mitä hän muovaili vasarallaan. Hänen nahkaesiliinassaankin oli jotain ilahduttavaa ja viihdyttävää aivankuin luotettavan ihmisen kasvoissa, ja hänen laskea kalkahuttaessaan taas vasaran jonkun iskun jälkeen alasimelle oli äänessä vakuutta ja lujuutta. Mari teki vasta lähtöä miesten tullessa hevosineen tai työkaluineen niin että tila kävi ahtaaksi, mutta välistä ei hän silloinkaan hennonnut jättää näkemättä, kuinka Juhan vielä leikkasi kavion ennen kengittämistä, kuinka lastut lensivät ja kavionpohja tuli uudeksi.

Saattoihan kyllä sattua, että jotakin vilahti miesten silmissä heidän havaitessaan hänet siinä, mutta heidän suunsa piti aisoissa jokin sulku, mikä Marin persoonasta huokui, ja niin läksi nuorikko niinkuin oli tullutkin, ja jos häntä halutti ja aikaa riitti, niin katsoi kuinka naulat taottiin kavioon ja niiden päät katkaistiin -- saattoipa katsoa kahdenkin hevosen kengittämistä. Hän voi nauraa ja olla totinen vastatessaan lörpöttelijöille, varmana siitä, että he kaikesta huolimatta kosiskelivat hänen kannatustaan, puhuivatpa sitten keskenään selän takana mitä tahtoivat.

Mutta Juhan, pitäen arvossa harrastuksen, mitä Kurun emäntä osoitti hänen taidolleen, tottui kesän kuluessa käymään yksinkin Kurussa. Hän tuli soittokonein ja ilman, tuli isännän ollessa kotona, ja hänen ollessaan kaupungissa.

Aina hän telmi lasten kanssa, teki koiralle ja kissalle monet kepposet, ja mitä hän nuorikon kanssa veisteli kosketteli tavallisesti arkielämää, ja mitä tavallisempaa se oli, mitä joutavampaa, sitä vilkkaammaksi lämpeni veistelijä, ja joku juttu aivan suli hänen suussaan.

Välistä kävi aika myöhäiseksi, lapset olivat jo pujahtaneet sänkyyn, yhtäkkiä tunkeutui outo hiljaisuus heidän välilleen, kunnes vieras kysyi:

"Pitääkö minun nyt mennä kotiin?"

Ja emäntä vastasi:

"Kyllä vain, nyt pitää sinun mennä kotiin."

Juhan läksikin, mutta etsi ensin oikein kauan lakkiaan.

Neljästoista luku.

Mäenkylän herran sydämen pohjaan jäi tietty tuska kaivartelemaan sen jälkeen kun hän oli maitomiestään tämän tuskaisen mielen vuoksi niin veljellisesti haastatellut. Tuntui nyt siltä kuin asioissa, jotka hänestä piti oleman järjestyksessä, tuntui nyt kun hän oli nähnyt Prillupin kyyneleet, niissä olevan jotakin, joka vaati sovitusta, ja hän alkoi sitä hiljakseen etsiä. Ensin astui hän pari tuntia seinästä seinään, sitten vei harkitsevan päänsä kovaan talviseen säähän, ja kun hän langassaan yhä vielä huomasi epätasaisuuksia, niin kysyi illalla kynttilän valossa raamatulta neuvoa.

Ja raamattu antoi. Antoi niinkuin aina. Hiukan selailtuaan Kremer löysi paikan, mikä oli hänelle kirjoitettu.