Part 11

"Mutta nopeasti!" tiuskaisee Kremer avatessaan erään kirjan.

Poika on poistunut, mutta tuskin kahdeksikaan minuutiksi. Hänen kömpelö hahmonsa ei ole vielä päässyt ovesta sisään, kun suu julistaa.

"Minä otan siis Tiiun."

"Hyvä on!" ja herra von Kremer lyö kirjan jälleen kiinni.

"Ja sen Kruusimäen mökin myös -- --?"

"Mökin saat." -- --

Mäenkylän herran käyskennellessä karjansa keskessä nousee eräs lypsäjistä yhtäkkiä lehmän alta, tavoittaa vanhan herran käden ja suutelee sitä sanaa sanomatta kaikkien nähden.

Kahdestoista luku.

Kun Mäenkylän maitomies syksyllä kuuli Vokan maitomieheltä uutisen, että entinen Kurun Jaan, hänen edeltäjänsä, oli ostanut tämän kotikunnasta maantien vierestä neljätuhantisen talon, jossa aikoi myöhemmin avata puodin, huomautti hän vain karistellessaan piiskanvarrella vankkurien ketaralta ropaa: "Ähäh, jokos osti moision", ja lipaisi kielellään huulipartatöyhtöä hampaitten väliin.

"Kuulehan nyt", nauroi toinen, "mikäs sinunkaan on ostaessa moisiota! Saksalta tämäkin maidon sai!"

"Ottaa ehkä vielä pari taloa lisäksi."

"Olisi sitten heti ottanut, kyllä meillä niitä on enemmänkin saatavana, sekä metsä- että viljelystiloja."

Mäenkylä sai yhden ostajan tyydytetyksi, sitten pureskeli jälleen viiksiänsä ja sanoi Vokalle, joka oli jo lopettanut kaupanteon:

"No, ehkäpä aloittaa kaupan suurellisestikin."

"Niin, viidelläsadalla ruplalla -- luottoahan hän kyllä saa." Ja Voka hyppäsi vankkureilleen ja lähti jonosta.

Kotimatkallakin oli Prillupilla parrantöyhtö suussa, väliin oikealta puolen, väliin vasemmalta, kulmakarvojen riippuessa silmien yllä. Hän ei torkkunut tänään, ei imenyt sikaaria, istui vain hiljaa tonkien välissä ja suomi hölkyttelevän ruunan häntää. Vain tottumuksesta hoputti suu hevosta ja käsi liikutti piiskaa. Kapakan eteen, jossa isännällä oli tapana pysähtyä, yritti hevonen jäädä seisomaan, mutta Prillup puhallutti sitä ainoastaan kerran puolimatkassa, ja joutui sillä tavoin varhain kotiin.

Ei ainuttakaan matkauutista kertonut hän sillä kertaa vaimolle, ja Pietari kuskin jutellessa hänelle Marin kuullen joitakuita päiviä myöhemmin entisen maitomiehen talon ostosta, olivat Tönun sormet syvälti posken karvatiheikössä hänen tyytyväisenä huomauttaessaan:

"No niin, nytpä on maa, jota hänen jalkansa polkevat, omaa, ja katto hänen päänsä päällä myös omaa; kukapa meistä, veli hyvä, ei tahtoisi samaa."

Mutta lähipäivinä näytti nuorikosta siltä kuin alkaisi Tönun kulmakarvojen välissä olla jotakin, mitä siellä ei ennen ollut. Se suureni toisena liikevuonna, eikä Mari päässyt kuvitteluistaan, että Tönun rinnassa eleli loisia. Ne nähtävästi tekivät tilan rinnassa ahtaaksi ja tuottivat hänelle tuskaa. Vaimolle hän ei hiiskahtanutkaan niistä, mutta tulivat ne näkyviin kautta rantain. Hän, joka ei tavallisesti riidellyt, riiteli nyt usein ollessaan voi- ja maitohommissa, etsien virheitä ja merkiten niitä vikasia enemmän tai vähemmän vaimon pykäläpuuhun. Ilman mitään nähtävää saattoi hän toisinaan kiivastua, ja Mari huomasi yhtenä syynä olevan sen, että Tönu näki hänet iloisena, mikä hänestä tuntui sangen hullunkuriselta.

"Mitä sinä siellä kikatat?"

"Oh, muuten vain."

"Etkö henno puhua."

"No, nauran ukkoa" -- Mari katsoi kieroon kermansäilytysastiaan. "Valittaa ja valittaa, että povessa syyhyy ja kirvelee, eikä hullu tiedä, mikä siellä on! Pyydän nähdäkseni -- paljastaa rintansa ja näyttää -- puutiainen! Aivan punasinervä ja möhömahainen. -- Odottakaa, kiskon sen pois." -- -- Mutta eihän tämä! Panee molemmin käsin vastaan: "Ei, ei Jumalan tähden, ei -- matkustan kaupunkiin lääkäriin!" -- -- -- "Ja matkustaa" -- Mari koukistuu ja pyyhkii poskeaan -- "ja matkustaakin toisena päivänä kaupunkiin lääkärin pakinoille!"

Mutta nauraja tuli totiseksi ja vaikeni pian vilkaistessaan ihmettelevin katsein miehen kasvoihin. Ne olivat vetäytyneet kokoon takkuisten karvojen alla, hullunkurisesti paisuneet ja leuka levennyt, ja silmät eivät olleet enää ruskeat, vaan himmeän punaiset.

Tönu seisoi hetken aikaa lausumatta sanaakaan, sitten tunkeutui lyhyt, puoleksi viheltävä ähkyntä hänen kurkustaan, siihen tukahtui sitä seuraava sanakin. Hän heitti lusikan, millä oli kuorinut astioita, lattialle ja huitaisi ulos.

Heidän suhteeseensa tuli jotakin uutta, jotakin enemmän. Nuorikolta ei häipynyt tunne, että häntä salaa ja valppaasti vartioitiin, että häntä ympäröitiin, että hänen sisimpäänsä koetettiin tunkeutua. Eikä hän Tönun katseesta suinkaan aina löytänyt luotettavaa vartijaa, ei, siinä välähti toisinaan jotakin, mikä saattoi pysähdyttää ajatuksen.

Prillup istui eräänä syyskuun iltana jo vankkureissa astioitten välissä ja Jaska käänsi aisoja puutarhan pylväästä tielle päin, kun Prillup yhtäkkiä huusi jälkeensä yli portin: "Mari, tulehan vielä hiukan tänne!"

"Unohditko jotakin?"

"Ei -- sanon jotain -- -- tprrr!"

Nuorikko ei erottanut pimeässä hänen kasvojaan, haistoi ainoastaan hänen suustaan viinanlöyhkän -- Prillup, joka varakkaana ihmisenä piti viinaa kotonaan, oli ottanut illallispöydässä ruokaryypyn -- ja huomasi tämän äänensävystä, ettei tämän mieli ollut lainkaan tyyni.

"Mitä sitten?" Mari nojasi jalkaansa pyöränrumpuun.

Tönu viivytteli, aivan kuin odottaisi vihurin menevän ohi, sitten yhtäkkiä tunsi Mari tämän kovan käden päälaellaan.

"Ehkä pitäisi sinun mennä taas -- -- älä mene -- -- älä tälläkertaa mene!"

Siinä sanassa kaikui kielto ja pyyntö ja seassa värisi toivo. Ja ennenkuin vaimo keksi, mitä vastata, pingoitettiin ohjaksia, piiska heilahti ja vankkurit vierivät huolimattomin kääntein puutarhasta tielle. Hiukan kauempaa kuului rykäisy, aivan kuin paha yskänpuuska läpi pimeyden, sitten kolisivat ainoastaan vankkurit ja graniitti iski pyörien alla tulta.

Mari kuunteli hetken aikaa kolinaa, käsi kurkunaukossa liinan alla, toinen puuskassa. Mutta sitten johtui hänen mieleensä jotakin muuta. Hän kahmaisi hameensa oikean reiden kohdalta käteensä ja nosti sitä, ja jäljitteli nyt kolme kertaa erästä kaupungissa näkemäänsä korkeakorkoista rouvaa, joka keikaillen astuu yli porisevan katuojan. Siinä oli Marilla valojuova, minkä kamarin akkunalla palava lamppu heitti yli pihan aina portin ulkopuolelle.

Viimein läksi hän vihellellen tupaan, ja toimitettuaan ilta-askareensa, nukkui pitkän yön. Pitkä oli Marin yö aina Tönun ollessa kaupunkimatkalla, sillä illasta ja aamusta tuli lisää. Ja jos hän yötä joskus tuhlasi, silloin teki hän sen tahtoen eikä täytyen.

Viikonpäivät myöhemmin oli Kremerin herralla Särgverestä vieraita: kaikki kolme "pinguiiniä" Adalbert veljen kera. He tulivat niinkuin tavallisestikin vain pariksi tunniksi -- harmaa kuskivanhus ei riisunut hevosiakaan vaunujen edestä -- ja tahtoivat enimmäkseen ajella Ulrikin poikamiesasunnon ulkopuolella, eräällä hiekkasärkällä, mikä ulottui moision takaa aina karjakartonalle asti. Mäenkylän ihmiset, jotka niin harvoin näkivät maillaan muita herrasväkiä, erittäinkään sellaisia avara- ja kahisevapukuisia, nostivat joka puolella päitään ja jäivät heidän jälkeensäkin pälymään. "Niitä täytyy oikein katsoa", sanoivat jotkut jättäen kuitenkin selittämättä minkä vuoksi, ja kenen oli tervehdittävä, hän teki sen miltei naurettavan kohteliaasti.

* * * * *

Särgveren Kremer ei ollut vähimmässäkään määrässä samannäköinen kuin Mäenkylän. Pitkänä, laihana, kuivana, lumivalkoisine viiksineen ja suurine mustahkoine poskikuoppineen muistutti hän jotakuta vanhaa Moskovasta palaavaa Napoleonin upseeria ja erosi Ulrikista samoin kuin sisaristakin siinä, että hänen liikkeensä olivat tahdikkaan levottomat erittäinkin hänen käydessään. Siitä huolimatta, että otti lyhyitä, sipsuttelevia askeleita pitkillä säärillään, ehti Adalbert von Kremer tahdikkaasti keinuvasta seurasta jonkun matkaa edelle, ja täytyi hänen joka kerran tulla takaisin, jotta kaikki pysyisivät samassa joukossa. Tavallisesti huomasi hän ennätyksensä vasta sitten, kun hänen mieleensä johtui puhua jotakin, ja jotta se ei unohtuisi ennenkuin pääsi toisten joukkoon, piti hän kätensä pystyssä seuraan päin ojennettuina, kunnes sana saattoi kuulua. Se alituiseen toistuva juoksu rivistä ulos ja riviin takaisin sai luonteenomaisen piirteen lisää siitä, että Mylord, Adalbert-herran uskollinen koira, jonka terävä, pitkä kuono tuskin milloinkaan erosi isännän kannoilta, kulki kuin varjo hänen mukanaan mennessä ja tullessa. Kaikki kolme sisarusta oli aivan samanlaisia yksinpä huudahdellessaankin, etenkin hiukan etäämmältä katsoen, niin ettei heidän kasvojensa muutamia erilaisuuksia huomannut. Nuo pienehköt, mustanpuhuvat päät, pitkine kyömynenineen, nuo pienestä kaulasta ja ahtaista olkapäistä alkavat ja alempaa järjestänsä levenevät vartalot ja lopuksi nuo lyhyet, hiukan heikosti liikkuvat käsivarret tuon pehmeän ruumiillisen yltäkylläisyyden rinnalla oikeuttivat muuten melko letkauttavan nimityksen, jonka Henrik veli kerran ylimielisellä tuulella ollessaan on antanut, samalla kuin todella voisi kysyä, olisiko laivamies Jäämerellä purjehtiessaan saattanut keksiä eroa heidän ja noiden sympaatisten pystyssä olevien lintujen välillä, jos olisi nähnyt Särgveren neidit niiden joukossa.

Mitä enemmän naisilta puuttui ruumiillista liikkuvaisuutta -- siinä suhteessa olivat he lähinnä Ulrik-veljeä -- sitä enemmän oli heidän kielensä irrallaan. He juttelivat -- enimmäkseen kolmen kesken -- tosin sävy ja tempo olivat viileän kohtuulliset -- mutta sensijaan tapahtui se lakkaamatta ja -- mikä omaperäisempää -- kenenkään heistä ottamatta huomioon toisen puhetta, antamatta toinen toisensa lopettaa lausettaan. Kuinka he ymmärsivät toistensa puheen, jäi salaisuudeksi, kolmen veljenkin oli sitä vaikea käsittää, mutta he ymmärsivät, sillä muuten ei jokunen ajatustenvaihetus olisi johtanut vihamieliseen yhteentörmäykseen. Adalbert veljen pystyssä olevan käden täytyi sangen kauan pysyä ilmassa, ennenkuin katseet sovinnollisina tapasivat toisensa ja välistä oli hän unohtanutkin asian, jota oli koettanut pitää mielessään. Paremmin kävi Ulrikin, joka osasi auttaa itseään suurella Stentori-äänellään.

Ehtiessään takaisin karjamoisiosta kiertopolkuja pitkin, oli pieni seurue kuljeskellut puutarhan lohduttomassa ryteikössä ja purkautui nyt läpi veräjän, mikä johti pesutuvan viereltä kaivolle ja edelleen navetan ja asuinhuoneitten väliin jätetylle avaralle nurmikolle, mitä käytettiin karjatarhana. Karja oli juotettu, iltalypsy oli parhaillaan, Kurun emäntä veti käsivankkureineen puhtaita astioita. Ei ollut juuri helppoa vetää niitä, sillä maa oli kaivoon päin kaltevaa ja jostakin syystä -- koulussa eivät he kyllä vielä käyneet -- ei ollut pienokaisia työntämässä takaa vankkureita.

"Hei hei, nuorikko, odota, autan sinua!" huusi Särgveren herra pitäen kättään pystyssä kunnes hän oli tullut kuormineen lähelle. Tämän voimakkaasti työntäessä järisivät vankkurit mäelle, ja nuorikon harvain hampaitten välistä kuului kohteliaasti: "Suuri kiitos, herra!"

Ympärillä naurettiin, tytötkin nauroivat ja Ulrik von Kremer taputti käsiään viiksien liikkuessa ylös ja alas. Hänen poskillaan oli syvä puna, mikä häntä nuorensi.

"Kuule, Ulrik" -- Adalbert läheni kohotettuina käsineen -- "aiotko tänäkin vuonna olla Mäenkylässä niin myöhään syksyyn kuin viime vuonnakin?"

"Voihan olla -- uunit ovat kunnossa --"

"Onpa se ihmeellistä. Sinä alat aivan vieraantua Särgverestä. Kaupungissa olet enemmän kuin tavallisesti."

"Asiat -- tehtävät --" mumisee Ulrik, mutta Adalbert ei kuullut sitä enää, sillä hän köpitti nokkeline säärineen lehmän luo, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Ja sitä katseltuaan riensi uutta päähänpistoa toitottavine käsineen sisarien luo, jotka tervehtivät saavin luona Reemetin emäntää.

"Tuo mustankirjava tuolla -- tulkaa katsomaan -- se on Ulrikin karjan kaikkein hienoimpia!"

* * * * *

Neidit seurasivat tätä, myöskin Ulrik läheni, ja nyt alkoi kirjavaisen ympärillä pitkä arvostelevainen keskustelu, mikä kosketteli kerta toisensa perästä myöskin muita lehmiä. Naisten arvelut olivat eroavia, mutta heidän todistelunsa sulivat yhteen. Ja lehmät pysähdyttivät märehtimisensä arvostellakseen myöskin he omasta puolestaan vieraat arvioijat.

Mutta nyt oli karjassa nuori Anglerin sonni, ja se näytti näissä vieraissa havaitsevan jotakin, mikä sitä ei miellyttänyt. Se mulkoili niitä kauempaa, puhalsi pari kertaa, huitaisi hännällään ja puskien päätään maahan päästi ensimmäisen varoittavan mölinän.

Mutta sille ei annettu mitään arvoa. Kotolaisille ei se ollut milloinkaan ollut vihainen ja vieraitten mielet olivat kiintyneet puheluun. Eihän heillä ollut punaista missään, ei nauhoissa eikä hattukukissa.

Mutta sonnin mielipaha kasvoi. Se kaapi, kuopi maata ja pyöri lehmän ympärillä ja läheni hitaasti väittelevää seuruetta. Salakavala se ei ollut, vaan antoi vielä kerran merkin, möristen pahemmin kuin milloinkaan. Mutta nähdessään, ettei sillekään annettu arvoa, päätti se ryhtyä tositoimiin.

Hetken aikaa seisoi se aivan hiljaa, suu ja sieraimet vaahdoten, silmät punoittaen, mutta sitten se viskaisi sarviaan eteenpäin, otti vauhtia ja puski. Herrat ja neidit hypähtivät ja hoippuivat taaksepäin. Vielä kerran aikoi elukka puskea, mutta vauhtia ottaessaan sai se kovan korennon iskun niskaansa. Se pysähtyi, pärskytti ja kääntyi sitten uuden vastustajan puoleen, mutta silloin sattui toinen isku sen päähän, ja nyt katsoi se parhaaksi perääntyä; kumeasti mölisten, kaksi verijuovaa päässä kääntyi härkä kauemmaksi karjan joukkoon.

Nyt vasta alkoi mölinä, ja vasta nyt nähtiin, että itse Mäenkylän isäntään oli sonnin isku sattunut. Ulrik von Kremer, kasvoiltaan vahankarvaisena, huulet sinisinä virui selällään nurmikolla ja puhui omaisille, jotka ensimmäisinä kumartuivat hänen puoleensa, äidinkielen asemesta viron kielellä: "Auttakaa minut sisään!"

* * * * *

"Ulrik, sinä haavoittunut!" kiljui kolme neitiä kuin yhdestä suusta, kaikki kädet ristissä Adalbert veljen tepastellessa neuvottomana näiden ympärillä ja kerraten lausetta: "Ist es denn möglich! Ist es denn möglich!" Hänen kannoillaan oli taas syyllisen, nöyrän näköisenä valkea koira, joka siihen asti, päästäen ruumiillisen heikkoutensa valloilleen, oli hieronut ystävyyttä navetan ovella naaraspuolisen karjakoiran kanssa.

"Hakekaa tohtori!" pyysi haavoittunut nyt saksan kielellä, nousten omin avuin istumaan; vetäessään takaisin oikeaan kylkeen puristautuneen kätensä, olivat sormet hiukan veressä; hän jäi niitä avoimin silmin tunnustelemaan.

Pehtorin emäntä ja Kurun nuorikko -- jälkimmäinen heitti juuri korennon maahan -- aikoivat jo tarttua haavoittuneeseen, kun Adalbert veli toipui senverran, että huomasi astua emännän tilalle; tallin edestä paikalle syöksähtänyt kuski vapautti nuoremman, Mäenkylän maitomiehen vaimon, tästä tehtävästä. Molempien tukemana horjui Ulrik von Kremer kotiin päin, lasimainen katse yhä vielä kiintyneenä verisiin sormiin. Heitä seurasivat neidit tuskasta sanattomina kouristuksen tapaisesti pitäen toinen toistaan käsistä kiinni, kaikkien suut ihmeellisen samalla tavalla hiukan auki, ja lopuksi Reemetin emäntä, joka tahtoi olla apuna kamarissa, sillä hän ei ollut aivan varma neitsyt Vilhelmiinan kylmäverisyydestä, kädessään oli hänellä onnettomuuden uhriksi joutuneen herran maasta otettu lakki.

Kurun emännän kääntyessä takaisin vankkureihinsa päin -- siinä oli sillä kertaa pestäväksi vietäviä astioita -- seisoi hän yht'äkkiä Prillupia vastassa, joka astui esiin lähellä olevan jääkellarin eteisen muodostamasta varjosta.

Tönun silmät paloivat, hänen poskikarvansa värähtelivät ja nuorikon kasvoihin läiskähti lämmintä sylkeä hänen puoleksi sihisten puristaessaan hampaittensa välistä:

"Mitä se Jumalan luoma sinulle teki! Mitä sinun tarvitsi sitä lyödä!"

"Ketä -- -- mitä -- --?"

Tönu pälyili lypsäjiin, jotka vielä seisoivat piirissä onnettomuuspaikalla pohtien kiihottuneina tapahtumaa, näytti siltä kuin tahtoisi hän vielä lisätä jotakin, minkävuoksi hän astui likemmäksi vaimoa. Mutta yht'äkkiä huitaisi hän kädellään, mikä oli varsin luinen ja kääntyen menemään kirahti ainoastaan: "Puhdista astiasi, letukka!" Sitten meni maitokamariin päin terävine olkapäineen, pää tönkkönä taakseen katsomatta.

Mari katsoi hetken aikaa hänen jälkeensä pyyhkäisten oikealla kädellään tapansa mukaan nenänsä alustaa ennenkuin otti korennon maasta.

* * * * *

Keskellä pihamaata huitaisi päärakennuksesta tuleva Pietari kädellään pihan yli nuorikolle, ja kiirehti talliin päin. "Kaupunkiin tohtoria hakemaan!" huusi hän kättä heiluttaen. Tuo hidas poika oli hullunkurisen näköinen koettaessaan olla vikkelä, ja Mari hymyili. Hän näki hänen kompastuvan tallin edessä, ja hymyili jälleen.

Tullessaan uusin kuormin takaisin havaitsi nuorikko, että lypsäjät olivat jälleen ryhtyneet työhönsä, vaikka Reemetin emäntää ei vielä näkynyt, molempien kuskien valjastaessa kömpelön kiireesti hevosia kaleskojen eteen. Ja maitokamarissa lämmitti Tönu uunia, jotta maito happanisi, ilma oli kylmä, vaikkakin aurinko heloitti sinisen selkeältä taivaalta.

He eivät puhuneet toinen toiselleen, kumpikin teki omaa työtään siksi kunnes maitosaavi tuli.

"Sinun pitäisi saada heiltä hyvä lahja, nuorikko", laski emäntä leikkiä, "ilman sinua olisi sonni varmaankin heidät kaikki hajottanut tuuleen ja mene tiedä, mitä neidoista olisi jäänyt jäljelle".

"Millainen on haava?" kysyi Mari.

"Ei varmaan tapakaan, eikä tee raajarikoksikaan", arvaili kysytty kevyesti, "mutta sonni paran päivät ovat luetut! Tuskin oli sängyssä ja haava sidottu, kun käski: Älkööt minun silmäni enää nähkö sitä härkää! Viekää se kaupunkiin makkarantekijälle!"

Prillup oli ottanut hyllyn pylväässä riippuvan taulun ja näytti tutkivan siinä olevia jäykkiä, kulmikkaita ja kyhmyisiä lukuja, joita varten tosin oli vedetty viivat, mutta niistä eivät ne huolineet, vaan milloin kiipeilivät ylös, milloin putosivat alas. Sitten sanoi emäntä seniltaisen tuoppiluvun ja Tönu kirjoitti sen vieressä riippuvalla rihvelillä tauluun sillä kertaa sattumalta viivalle, kuitenkin luku itse oli siihenastisia huomattavasti huonompi, varsinkin huonompi niitä, jotka nuorikko välistä piirsi. Jaanin aikana oli emäntä huolehtinut maitomiehen tuoppinumeroista.

Vaieten tyhjensi aviopari senjälkeen saavin, ja Marin mentyä kotiin -- tänään ei valmistettu voita -- jäi Prillup edelleenkin huolehtimaan uunista. Hän toi kopalla turpeita puitten lisäksi ja kävi silloin tällöin takimmaisessa huoneessa katsomassa pientä lämpömittaria, joka oli kiinnitetty taulun viereen. Tuon tuostakin seisoi hän kauemmin kamarissa, antoi katseen liukua pitkin maitoastioita, tarkasteli jonkun sisustaakin, kopeloi milloin mitäkin pyttyä. Yht'äkkiä painoi hän kädellä otsaansa, sulki silmänsä ja alkoi peräytyä hyllyistä poispäin, aivankuin olisi hänen päähänsä mennyt häkää. Hän peräytyi ulkoseinään asti, nojaten selkäänsä sitä vasten, ja kun hän nyt avasi silmänsä, oli niissä kauhistunut, kysyvä katse, ja Tönun molemmat kädet ojentuivat torjuen hyllyihin päin.

He välttelivät toinen toistaan tavaten vain ruokapöydässä kaksi kertaa päivässä -- työ saattoi heidät eri taholle -- mutta silloinkaan eivät he keksineet puheenaihetta. Ja sillätavoin kävivät he illalla sänkyyn. Mutta yöllä heräsi nuorikko syvästä unestaan, sillä hänestä tuntui kuin painaisi laesta pudonnut kattoparru hänen lantioitaan. Mutta se olikin Tönun käsivarsi. Ja Mari jätti sen paikalleen.

Aamulla näytti siltä kuin ei Prillup olisi koko yönä saanut ummistetuksi silmiään. --

Valitteleva herra, joka aivan tosissaan oli kysynyt tohtorilta, jääkö hän vielä eloon, uskallettiin jo toisena päivänä viedä Särgvereen, jotta sisaret voisivat hoitaa häntä, ja ennenkuin kolme viikkoa oli kulunut, oli mies taas täysin terve.

Mäenkylään tullessaan toi Kremerin herra mukanaan suuren englantilaisen verikoiran, jonka varmaankin piti tarvittaessa puolustaa häntä uutta sonnia vastaan -- hän ei muuten ollut koirien ystävä -- ja jolle rakennettiin hyvä lämmin koppi. Mutta Kurun emännälle löydettiin vaunujen laatikosta villainen leninkikangas, neitien itsensä ostama, ei liian halpa, ja Reemetin emäntä, joka oli pitänyt suurta ääntä lahjasta, sai tehtäväkseen antaa sen nuorikolle, ei päästy selville siitä, minkävuoksi vanhaherra ei kehdannut tehdä sitä konttorissa.

Ja nyt nautti Ulrik von Kremer yksinäisessä, suon takana sijaitsevassa Mäenkylässä, jossa hänen ei tarvinnut kärsiä puoltakaan emää entisestä ikävästä, edelleen kuivasta ja kauniista syksystä, joka oli seurannut kylmää ja sateista kesää. Hän pysyi siellä uljaasti vielä silloinkin, kun myrskyt, sateet ja kylmät ilmat tulivat, kun kuolema kävi yli mäkien ja norojen, kun suo peittyi koinkarvaiseen huntuun ja metsästä varisivat kirjavan vaipan viimeisetkin hetaleet. Mitään säälittävää, kaihoisan lauhaa ei tänä vuonna ollut tuossa kuolemassa, kaikki kuolivat lujina, älykkään tietoisina siitä, että heidän yläpuolellaan on välttämättömyyden lain mahti; ja viimein oli sammunut ja tummentunut syksyn värien selkeä ja syvä loisto, haihtunut syksyn tuoksujen raittiin kova lemu ja korkea taivas oli äkkiä alentunut, hyytynyt tummanharmaaksi, sitten luotiin haudalle yön kuluessa valkea kumpu, joka kuumotti vielä taivaan puhtautta, ja sinertävien kielien nähtiin nuolevan herraskartanon päärakennuksen kahta etelänpuolista savupiippua, mikä todisti, että vanha herra asui vieläkin siellä. Mutta se todisti myöskin sitä, että Ulrik von Kremerin tusculumin uunit olivat todellakin kunnossa.

Kremerin elämä tuntui hänestä itsestään vielä kalliimmalta äskeisestä onnettomuudesta asti, senvuoksi tahtoi hän olla kiitollinen korkeimmalle kaitsijalle, alkaen jälleen iltaisin ottaa hänen sanansa käteensä, omasta kohdastaan olisi hänellä nyt ollut kaikkia, mitä oli toivonutkin, jollei maitomies Prillup olisi tuottanut hänelle murheensiementä.

Epäilemättä muuttui tämän ihmisen suhde häneen toisenlaiseksi. Jotain hämärää alkoi hiipiä heidän väliinsä. Ilma, jota he hengittivät seistessään vastakkain, oli tukahduttava. Kaikessa siinä, miten hän kuun ensimmäisenä -- muuten ei heidän puheistaan leikinlasku puuttunut -- konttoriin astuessaan tokaisi yksinkertaisen "terveensä", miten hän survaisi maitorahan pöydälle, miten hän seisoi pöydän päässä, miten hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat karvojen seasta, kuinka hän pois mennessään sysäsi oven kiinni -- kaikessa siinä oli jotakin, mikä sai Kremerin kuvittelemaan kylmän, hikisen, näkymättömän käden vihamielistä sipaisua yli hänen kaljun päälakensa.

Mitä se lieneekään ollut -- -- senkö johdosta vielä, nyt toisena vuonna, kun mennä vuonna kaikki näytti olevan niin hyvin?

Eikö hän saanut maitoa kohtuullisella, enemmänkin kuin kohtuullisella hinnalla? Eikö hän ollut saanut velkaa, josta hän oli antanut korvausta vain kaksikymmentäviisi ruplaa? Tai oliko häneltä -- mikä Jaania oli niin suututtanut -- kysytty maitorahoja edeltäpäin? Ei, Kremer oli saanut omat raha-asiansa parannetuiksi ottamalla pankkilainan ja myymällä jonkun talon niin suuresti, että hän voi maidosta tai voista saadut vuokrarahat jättää rauhaan. Ja kuudenneksen vuokra oli sama kuin ennenkin, ja entinen oli tähän päivään asti myöskin vasikoitten hinta, vaikka kyllä maan- ja lihanhinta nousi. Ja vaimo -- viattomien lahjojen muodossa sai hänkin milloin mitäkin.

Mikä häntä siis -- -- mikä häntä siis vaivasi?

No niin -- voisihan ehkä ajatella, että -- --. Mutta nyt vielä senvuoksi!

Marin kanssa he eivät puhuneet tästä, se oli kuin mykkänä sopimuksena heidän välillään, ja niinpä piti Ulrik parhaimpana sanoa napsauttaa Tönulle itselleen siitä jonkun kerran. Saadakseen selvyyden, vapautuakseen sydäntä häiritsevästä epätietoisuudesta.

Hän teki sen lopuksi joulukuun ensimmäisellä viikolla. Prillupin pitkä, kaita selkä kääntyi pöytään päin, hänen toinen verille hieroutunut korvansa tuli, takaa näkyviin, käsi nousi lakinreunaan. --

"Odotahan vielä, Tönu!"

Kääntyminen vei aikaa. Vain silmät kysyivät pöhöttyneiden luomien alta. Kremer istui käsiinsä nojaten pöydän ääressä, hänen viiksensä liikkuivat hänen koettaessaan päästä leikillisen ystävälliseksi.