Part 10

Ja taas risteilevät heidän myhähtelevät katseensa, ja juttu sujuu aina mieluisampana joka sanalta. Pikku-Jüri liittyy vielä seuraan aivan kuin olisi vainunnut jotakin.

Eikä ole tietoa, kuka nyt vuokraa maidon?

Eikä ole tietoa, kenelle nyt joutuu Kuru.

Prillupin Tönu nostelee olkapäitään vetää suupielensä kieroon ja venyttelee miltei Kurun Jaanin tavoin puoleksi laulaen: "Niin, veli hopeat, eiköpähän ne joudu jollekulle, joka valitaan toisten joukosta ja jolla Juman avulla on jotakin ottamista kirstunpohjasta. Mutta ovatpa hyvät sukulaisetkin apuna. Kuru ja maito -- ne kuuluvat yhteen, sehän tiedetään."

Mutta kolmelle toiselle ei se kysymys ole ensiarvoinen. Heille on kylliksi Jaanin erottaminenkin. Kyllin kauan ovat he kadehtineet Kurun kuudennusmiestä, kyllin kauan on hän heitä halveksinut ja pilkannut.

Ja nyt -- nyt nauravat he -- kerrankin todella he! Ja hetkistä myöhemmin neljän suun erottua nauraa koko Kruusimäki ja vielä hetkistä myöhemmin koko Alakylä, ja Alakylässä eivät ainoastaan mökkiläiset, vaan myöskin isännät. -- --

Mutta Tönu menee yli vainion kuin lentäen ja hymähtelee ajatellessaan, mikä yllätys hänellä on vielä tarjolla.

Täytyy odottaa, että liittoa ei huomattaisi, etteivät nuo alkaisi tonkia ja arvailla. Niin arveli moision vanhuskin paremmaksi. Mutta kun se aika kerran joutuu -- voi sitä mölyä, voi sitä mölyä!

Ja Tönu nojautuu aidanseipääseen ja koettaa kuvitella tuota mölyä itselleen.

Ja suu kertaa, aina uudella äänellä toistaa: "Vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden! -- Tottahan tiedät jo, kuulitkos jo -- vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden!"

Olipa hyvä, että hän tänään jo huomasi hiiskahtaa kirstunpohjasta ja sukulaisista. Kyllä he muistavat sen. Häh -- puistavat päätään: kukapa sitten on penkonut Tönun ja tämän sukulaisten kirstunpohjaa, tai kenenkä korva sitten kuulisi, kun Tönun suuri suosija sinä päivänä mainitsisi: "No kun et sinä kerran mistään saa lainaksi sitä, mikä vielä puuttuu, niin lainaan sinulle itse."

* * * * *

Niin Tönu voi olla huoletta, niin huoletta, että hänen ei tarvitse mennä etsimäänkään ketään, se olisikin niinkuin hän voi aavistaa sangen hyödytöntä. Ovathan he kaikki -- yhtähyvin Tönun kuin Marinkin sukulaiset -- valitettavasti niitä ihmisiä, joita Kurun Jaani summamutikassa mainitsee kerjäläisiksi, vaikkakin jotkut heistä, kuten nuorikon isä ja eno Ruisus ja kirkonkylässä asuva Tönun sisarenmies kulkevat pikku isäntien kirjoissa.

Tönu voi olla huoletta ja soittaa iltaisin huuliharppua -- intohimo, mikä yhtäkkiä viime aikoina on iskenyt häneen. Ruostunut huuliharppu, varmaankin peräisin poikaiältä, löytyy etsittäessä kaiken vanhan kamssun joukosta, ja nyt tuskin milloinkaan enää kuluu iltaa, jona ei kaikuisi kamarin muurinpenkiltä tuo uneksiva ja nukuttava vingunta. Maria ja lapsia kyllästyttää sen kuuleminen, mutta Tönu ei lopeta soittoa, soitto näyttää vastaavan hänelle sekä puhumista että ajattelemista, entiset ajanvietteet, Jumalan sanakin, ovat joutuneet syrjään peltisen rämisijän vuoksi.

Eräänä iltana äidin pukeutuessa ja lähtiessä kotoa ei Anni voi sitä enää sietää. Silmät tirrillään astuu hän isän eteen ja vetäisee pillin hänen suustaan.

"Ei enää, ei enää, muuten raivostun!"

Isä herää kuin unesta, hänen päänsä nytkähtää oikealle ja vasemmalle hänen tietämättä, mitä oli tapahtunut. Sitten näkee hän kalvenneitten kasvojen kostean katseen ja painaa oman suuren, luisen kätensä lapsen pään päälle.

"Ei, ei, -- -- nyt alamme jotakin muuta!"

Nurkasta tulee Juku haukotellen näkyviin ja jää isän toisen polven eteen seisomaan. Hänellä on suuri vatsa, pienet sääret ja korkea ääni.

"Minne Mari meni?"

"Mari? Mari meni kylään. -- Niin, lapset, nyt alamme jonkun leikin -- jotakin hauskaa keksimme", ja Prillupin vasen käsi, yhtä suuri ja luinen, painuu pojan pään päälle.

"Mihin kylään Mari meni?" kysyy Anni, jonka huulet vielä nytkähtelevät hätäisinä ja kiihkeinä.

"Niin äiti? -- Äiti läksi -- äiti läksi Tiitsuun. -- -- Kuulkaapa, alamme leikkiä arpaleikkiä -- -- mitäs arvelette, ryhtyisimmekö leikkimään arpaleikkiä? Juku, missä on taulusi?"

Mutta Jukun suuri laukku jää pakoilleen, hänen järeä äänensä kysyy heikosti: "Milloin Mari tulee kotiin?"

Ja samalla kertaa tiedustelee Anni, jolla on isän ruskeat surulliset silmät: "Miksi hän niin myöhään vielä läksi kylään?"

"Ei", puhuu Prillup katsoen heidän päittensä yli. "Arpaleikki ei olekaan niin hauskaa, teen mieluummin teille jäniksiä ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, muistattehan. -- -- -- Niin hänkö? -- Kyllä hän pian tulee, eiköpä hänellä ollut asiaa kylään. -- -- Mutta odottakaahan, minä asettelen lampaan paraaseen paikkaan, katsokaahan nyt!"

Ja nyt ilmestyy valaistulle seinälle mustia jäniksiä, vasikoita, porsaita, lampaita, jotka syövät, ammuvat, tonkivat ja hyppivät; ja kukot päristelevät siipiään ja kiekuvat, koirat istuvat tai haukkuvat, härät kuopivat ja kissat pyytävät hiiriä, ja toiset eläimet tekevät vielä suurempia ihmeitä.

Mutta sitä ihmettä ja leikkiä riittää niin pitkäksi aikaa, että Juku jää permannolle makaamaan. Annikin taistelee unen kanssa, ja eteisessä on niin pimeä, niin pimeä, ja isän otsalla helmeilevät järeät pisarat, mutta hänen suuret korkealle kohotetut ihmeitätekevät kätensä nokkivat ja sieppaavat kiinni, kuin tahtoisivat vapautua näkymättömästä nuorasta.

Nyt nukahtaa jo Annikin, ja elukat seinällä elävät edelleen. --

Yhdestoista luku.

Kun "uusi Mäenkylä" ilmestyi ammattiveljien joukkoon, eivät he havainneet hänessä mitään järjestyksen vastaista: pää oli keritty ja jalassa saappaat, vielä lisäksi aivan uudet, mustat saappaat. Niin, koettakaapas höyhentää, ajatteli mies huomatessaan itseään tarkastettavan noin alta kulmain, tallukoita ja pitkiä hiuksia ei ole! Luulitte kai, että uusi on jälleen maanmoukka, ettei Mäenkylässä ehkä muita olekaan! No ei, tämä uusi voi ehkä teillekin opettaa käytöstapoja, ettekä te hänelle!

Ja uusi Mäenkylä näytti itseään edestä ja näytti itseään takaa, eikä hänessä ollut mitään, mikä olisi tuottanut ammatille häpeää: vaatteetkin olivat yllä uudet ja kaulaliina puhtaampi kuin monella muulla. Ja kun he kurkistelivat vankkureita ja vetojuhtaa ja maitoastioita -- hehee, vääntäkää ehkä suuta? Eipä siinä ollut vääntämistä. Ei yhdelläkään korskunut niin väkevää raudikkoa aisain välissä, ja vankkurit olivat hyvät, ja maitoastiat tulivat suoraan tynnyrintekijältä. Kyllä oli uusi kysynyt vanhalta maitoastioita ostaakseen, mutta mitäs Jaan! Mies niin täynnä myrkkyä, että ei myy, kiusallakaan ei myy. Ovat tarpeen tuonnempana omalle maitomiehelle. -- No, eipä siis muuta kuin osta uudet. Uusi kauppamies, uudet vehkeet.

Ja älkööt he luulko, ne vanhat, että hän ehkä paljoakaan heistä jäljelle jäisi liikemiehen kohteliaisuuksia ja nokkeluuksia lasketellessaan. Kas vain, puhuttelee vaimoja "rouviksi" ja tyttäriä "neideiksi" niinkuin nämäkin, osaa kiittää rahasta ja hienoimmille kumartaakin. Ja voista tarjoaa kehuskellen maistiaisia ja maidosta panee kulauksen päällekaupan. Voihan olla, että ostajien täytyy hänen vankkuriensa luona seista hiukan kauemmin -- kädet eivät vielä ole tottuneet antamaan eivätkä lukemaan rahaa -- mutta pianhan siihen tottuu. Tietysti he olivat hyvillään, kun häneltä ensimmäisenä päivänä pudota maiskahti voikilo kuraan ja sinä ja vielä toisenakin päivänä oli jotain selkkausta parin ihmisen kanssa Tönun rahoja takaisin antaessa, mutta muistelisivatpa kunnioitetut ammattiveljet omaa ensimmäistä myyntipäiväänsä -- eipä tiedä, vaikka heillekin voisi hymähdellä.

Mitä nyt tuli Mäenkylän tavaran kuuluisuuteen, mitä Jaan oli niin paljon kiitellyt, havaitsi Prillup varsin pian, että mies oli suuresti liioitellut. Olihan tosin joitakuita, jotka kysyivät "Mäenkylää", katsoivat tunnustellen uutta edustajaa, mutta ei sellaisella melulla, kuin olisi luullut, ei sinnepäinkään, ja aivan oli etsittävä jälleenmyyjäksi jotakin kauppiasta, varsinkin maantien vierestä, mistä Tönu tuli kaupunkiin, ennenkuin keksi jonkun, joka ei myönyt kilpailijan tuotteita. Tietysti oli vanha Mäenkylä jättänyt uudelle ilmoittamatta omat myyntipaikkansa, ja senvuoksi täytyi uuden ensimmäisellä kerralla myydä maito, mikä ei käynyt torilla kaupaksi, myöhemmin kadulla, koska kauppapuoteja oli niin vähän, tietysti alennettuun hintaan, kun taas voi täytyi "haudata".

Mutta ne olivat vain alkuvaikeuksia, joista Prillup uskoi pian selviytyvänsä. Ja mitä vielä puuttui Mäenkylän maidon ja voin mainehikkuudesta -- kyllä hän siitä nyt huolehtii -- odottakaapa vain.

Tuntuvana varjopuolena olisi voinut olla öinen matkustaminen, johonka hän oli aluksi aivan tottumaton. Lähteä pimeän aikana, heittelehtiä ja kieppua kilvan astioitten kera lopen huonolla tiellä, kuluttaa yönsä jossakin kaupungin lähellä olevassa kapakassa, mikä oli tulvillaan pauhua ja tupakansavua, ja siitä koettaa päästä noin kello kuudeksi kaupunkiin, josta vasta iltapuolella pääset lähtemään takaisin, rytyyttääksesi toistakymmentä virstaa takaisin. Unesta ei ole puhettakaan. Hyvä on, jos voit torkkua vankkureilla. Silmät alkavat punottaa ja korvat lyövät ja hieroutuvat astioitten laitaa vasten verisiksi.

Mutta riemujen malja Tönun vaa'assa painaa näiden ilkeyksien kalkin korkealle ylös. Hääriä maitokamarissa vaimon kera -- ottaa vastaan lypsäjät, kuoria maitoastiat, vääntää ja vaivata voita, panna maitoa astioihin -- se yksin korvaa kaiken. Ja sitten ruoskaa läiskyttäen lähteä täysin kuormin moision pihasta ja alkaa Kurun portilta matka! Ja kotimatka täysin kukkaroin! Puhumatta lainkaan siitä mielihyvän kutkasta, jota tarjoaa kaupitteleminen torilla ja erittäinkin tinkiminen teurastajan kanssa vasikoitten hinnasta kapakan riihen luona -- ne ovat öisin matkan päässä. Mihin vielä lisäksi tulevat Kurun kuudenneksen satoisten peltojen viljeleminen, ja asuskeleminen muutamissa uuden- ja tilavanpuoleisissa huoneissa.

Ei, Tönu on täysin rauhallinen, Tönu ei kadu.

Tönu huomaa nyt jotakin -- niin, jopa nyt, kun hän ei vielä tahdo ostaa ei moisiota eikä taloakaan. Tönu teki huomionsa sinä päivänä, jona häntä ruvettiin puhuttelemaan uudeksi Kuruksi ja uudeksi Mäenkyläksi.

Tönu lukee tämän merkityksen ympäristönsä asujainten silmistä, vaikka hän itse ei siitä tietäisikään, ja missä häntä ei tunneta, siellä pitää hän huolen siitä, että häntä aletaan arvostaa, niinkuin hänellä on oikeus vaatiakin. Hän ei ole tunkeilevainen, mutta missä asia antaa myöten ja sopii puheeseen, siellä ei hän jätä huomauttamatta, että hän on se uusi Mäenkylä ja se uusi Kuru. Tietämättömiähän on aluksi runsaasti, yhtähyvin kaupunki- kuin kirkkotielläkin.

Mutta että he vielä lisäksi tietäisivät, että hän menestyy hyvin puuhissaan -- etenkin likimmäiset -- niin lainaa uusi Mäenkylä vanhalta tapoja, joitten tarkoituksena on viitata siihen, ja totuttaa päänsä keikkumaan ja nokkansa olemaan pystyssä. Se ei ole ennenaikaista kehuskelua, ei, se on vain merkkinä siitä, että sen, mitä ei vielä ole saanut haltuunsa, varmasti saa. Ja kun se epäröimättä käsitetäänkin sillätavoin, vaikkakin hymyillään ja töykitään toisiaan kylkeen, niin tämä tapahtuu varmaan siksi, ettei uusi vielä osaa kyllin hyvin matkia vanhaa. Puuttuu tahdin lujuutta, puuttuu sulavuutta. Nähdään kuten ennenkin lypsyaikaan Kurun mäeltä tulevan kieppuvan pään, mikä nokallaan tekee ristinmerkin Jumalan ilmaan, mutta kaikilla on tunne, tee mitä tahdot -- ei ole se aitoa! Ja joku arvelee, ettei uusi saavutakaan sitä aitoutta, mestari tipahtaa aina taivaasta.

Sen saavutettavan määrää ei Tönu edes osaa kuvitella. Vasta vuoden lopulla voisi siitä saada tiedon Jaanin kautta. Sillä Yrjönpäiväksi ei Jaani ostanut ei moisiota eikä taloa -- aika loppui kesken, joten hän ei vielä ehtinyt löytää mieleistään -- vaan siirtyi vaimon sukulaisten luo toiseen kuntaan.

Marikin näytti olevan tyytyväinen uudessa paikassa -- näytti, sillä hänen suunsa ei mitään ilmaise: Marilla on yksi ainoa ystävä -- on hänen äidillään tapana puhua -- ja se oleskelee hänen pääkallossaan. Mari näyttää olevan tyytyväinen, sillä hän tekee työtä kärsivällisemmin kuin tavallisesti, erittäinkin valmistaa voita, mistä on tullut hänen mielityönsä, ja ensimmäisenä kuutena kuuna ei ole sattunut yhtään sellaista tapausta, jona hän olisi pannut kätensä helmaansa ja selittänyt: Tänään en tee. Kaikin puolin tietoisena niistä puutteista, jotka ehkäisivät liikkeen säännöllistä sujumista, antaa hän niinä aikoina, jolloin ulkotyöt ovat estämässä ja häiritsemässä sisätöitä, nuoremman sisarensa Ruisusta tulla avuksi, kuitenkin on hänestä tavallisesti vastenmielistä vaivata toisia itsensä vuoksi, vaikka kohta se toinen on veriheimolainen.

Erittäin tyytyväinen näyttää nuorikko olevan asemaansa, milloin hänen aika ajoittain sallitaan käydä kaupungissa rautateitse, varsinkin paksuin kukkaroin. Ehtiessään tavallisesti toisen päivän iltapuolella takaisin, tuo hän sieltä lapsille kokonaiset kontilliset kirjavia uutisia -- pillimiehistä, jotka soittavat, niin että sydän tahtoo hypätä povesta, ilveilijöistä, jotka puhellessaan kaiken sen, mitä kertomuskirjoissa luetaan, tekevät edessäsi eleitään, hevosista, jotka ravaavat ja tanssivat soiton mukaan, ja ratsastajista, jotka niiden selässä hyppivät niin että luulisi heidän taittavan niskansa, ja tekevät muitakin ihmeitä. Satama valtamerihöyryineen, harmaat muurit kolkkoine tornineen, suunnattomat kirkot hohtavine alttareineen, harjanteet ja puistikot keikailevine huvittelijoineen -- kaikki hän kuvaa heidän silmiensä eteen, ja niin selvästi, että he kiihoittuneina tuntevat itse kaikki nähneensä.

Ja kun nuorikon kukkaro on nyt täysi, voi hän tulla kaupunkimatkoilta suuremmin mytyin. Hänen heikkoutenaan ovat kauniit jalkineet -- hän voi tuoda jopa kolmet kenkäparit lahjaksi itselleen talveen mennessä, mutta ei hän unohda tytärtä eikä poikaakaan. Pään ja ruumiin verhosta huolehtii Mari vähemmän, kaikkeen ei vielä riitä kukkarokaan, mutta jalan pitää oleman kauniin, eikä hänen ole helppo päästä kenkäkaupan näyteikkunan ohi. Ja uuden valkean lampun, seinäkellon ja paremman peilin hankkii hän kotiin, pyhäpäiväinen kahvi tarpeellisine astioineen keksii tulla Kuruun, kirjoja ostetaan lisää, ja nuori emäntä ei voi voittaa kiusausta tilata seuraavaksi vuodeksi erästä viikkolehteä, jonka yksityisiä numeroita hän siihen asti on tuonut mukanaan ja jotka lukiessa aivan hajosivat hänen ja lasten sormiin.

Voihan olla, että Prillup pitää useitakin vaimon ostoksia liiallisena komeutena -- hänen edeltäjänsä kodissa ei sellaisia ollut lainkaan ollut -- mutta hän ei tahdo riidellä, hänen asiansahan menestyvät hyvin, vieläpä sangen hyvin viime aikoina, niin että sen huomaa muualtakin kuin hänen nokastaan. Ja lopuksi -- eihän hän itsekään niin tarkoin noudata vanhan Kurun esimerkkiä: hänen kielenkostukkeensa kaupunkimatkoilla on toinen kuin Jaanin ja piippu saa usein väistyä sikaarin tieltä. Ei toista yhtä vähän kuin toistakaan käy vastustaminen -- houkuttelee! Houkuttelee niinkuin nuorikkoa kenkäkaupan ikkuna.

Ja tyytyväinen on kolmaskin sopimuksentekijä.

Jos joku häntä tarkemmin huomaisi tarkastaa, havaitsisi, että hän nuorenee. Hänen poskinahkansa suoristuu, jopa sileneekin, käynnistä katoaa kömpelö lyllyminen, kädet keppeineen irtautuvat ristiluulta, päästen liikkumaan vapaasti, ja vironnut ja varmistunut silmä näkee vanhassa näköpiirissä paljon uutta yhytettävää.

Ei aina uutta, sillä Kremer vaeltaa kuvittelujen maailmassa. Muistot, aina tuoreet tuoreitten jälkeenkin, leijailevat hänen ympärillään ja loistavat värivalaistuksessa. Elämä ei ole enää vain elettävä, se on kaunis ja suloinen. Ja tuo suloinen kauneus tulee arvoonsa, kun epäselvä muisto jälleen varmaksi todentuu, niin kun hän vasta sen todentumisen edellä värisee, kun määrätty päivä ja hetki lähestyvät, kun tietystä ikkunasta kuuluu tietty koputus tai kaupungin salaisen pesän ovikello sillä ja ainoastaan sillä tavalla helisee. Sitten painaa Ulrik von Kremer käden sydämelleen, jonka läpän sanotaan olevan villaisen, ja toivoo itselleen jollei kuolemattomuutta, niin vähintäinkin Götz von Kremerin ikää, tämä eli sadan kolmen vuoden, neljän kuukauden, kahden viikon, viiden päivän, yhden tunnin ja kahdenkymmenen kahdeksan ja puolen minuutin ikäiseksi.

Siinä uudessa maailmassa ovat ihmiset hyviä. Ken nyt kääntyy liikuttavin rukouksin Mäenkylän kartanonherran puoleen, ken sen ohessa osaa näyttää kosteita silmiä, etenkin jos hän on heikkoa sukupuolta, voi olla varma alttiista korvasta, hyvänsuovasta sydämestä ja mahdollisimman anteliaasta kädestä. Jollekulle tipahtaa heinämaata, toiselle lisää polttopuita, kolmannelle rakennuspuut ja kenen sälö tai mullikka tavattiin pahanteossa, hän voi päästä puolella sakolla, ja paimen kai kävi siellä onnekseen, sillä häneltä vähennettiin edellisellä kerralla korotetusta vuokrasta pari ruplaa. Mutta kaikista vei voiton karjapiika Tiiu, joka vetistellen voitti itselleen miehen.

Eräällä iltalypsyllä huomaa isäntä, kuinka lehmän alla istuva Tiiu pyyhkäisee kädellään vuoroon toista, vuoroon toista poskea. Kremer käy pari kertaa hänen ohitseen, sitten käy hänen olkapäähänsä.

"Mikä sinua vaivaa, Tiiu?"

Tyttö nostaa päätään, tyrskähtää ja nyt valuvat hänen kyyneleensä virtanaan.

"Emäntä tietää."

Itse katsoo varkain pieneen, mustaan muoriin päin, joka lypsää hiukan kauempana.

Kremerin herra kysyy emännältä.

"Niin, -- Reemetin täytyy sen asian vuoksi tulla illalla konttoriin."

Ja kun he ovat astuneet saavista hiukan kauemmaksi emännän antaessa merkin, kertoo tämä hillityllä äänellä:

"On saanut häntä kahdenkesken montakin kertaa tutkistella. Tiiu, Tiiu, sinun asiasi eivät ole oikein, mutta aina ränäsi vastaan: hullusti eivät ainakaan ole, kunnes eilen illalla hiipi tupaan, esiliinan kulma silmillään ja itku kurkussa."

"Noh, Tiiu, mikä mieltäsi niin pahoittaa?"

Seisoo, antaa räystäitten tippua eikä vastaa hetkeen aikaan; lopulta sanoo voimiaan ponnistaen: "Mistäpä enää riemuitsisinkaan -- asiani ovat hullusti!"

"Noh, sanon, eihän sekään nyt ole niin suuri onnettomuus, jos isällä on suitset päässään."

"Sepä se onkin" -- ja hänen rintaansa kouristaa -- "hän ei tahdo ottaa minua -- äiti yllyttää lisäksi."

"Ketasko ehkä?" kysyn.

"No kuka muu sitten! Nyt se paholainen syyttää Pietaria, mutta Pietari, hyvä Jumala, se kaino Pietari --!"

"No, itsehän tiedät parhaiten", sanon. "Kun Reemet tulee, kyllä puhun."

"Niin, emäntä, auttakaa minua poloista! Olen mikä olen -- kylläpä vain olen tarpeeksi hyvä Ketakselle!"

"No, hyvä on, Reemet ottaa pojan illalla puheilleen, mutta mitäs poika välittää! On kova kuin tahko. Ei, mitäpä hän välittää! Tiiulla on käynyt muitakin moisiosta ja kylästä, mene ja ota koira sieltä kiinni! Puhdas kun puhdas! Ja herra tietää -- eipä Reemetissä ole miestä ketään pehmentämään, se jää nyt herran huoleksi."

"Uskotteko tytön puhuvan totta?" kysyy Kremer.

Emäntä tekee päällään ja kädellään liikkeen, millä tahtoo ilmaista, ettei hänellä ole siitä vähintäkään epäilystä.

"Siis pitää Ketaan vielä tänään mennä häntä kosimaan!"

Herra von Kremer kääntyy ympäri ja astuu suoraa päätä lypsäjäin joukossa olevan pienen, mustan muorin puoleen.

"Tuliko poikasi kotiin päivälliselle, Truutu?"

"Kyllä, herra."

"Siis sano hänelle, että hän mennessään tulee konttoriin."

Pian ilmestyy Mihkel Ketas, tuo poika, joka äitineen asuu moision saunassa, lyhyenläntänä, vääräsäärisenä, pienipäisenä Kremerin herran tuomioistuimen eteen. Mutta hän ei tule yksin, äiti on hänen kannoillaan.

"Sinua en tarvitse!" Ja herra käännyttää tämän ovesta takaisin.

Mutta se ei estä muoria eteisessä konttorin ovelle päin selittämästä samaa, mitä hän tahtoi sisässä selittää. Mutta kun se käy liian kova-äänisesti, niin kiskaisee herra oven auki ja ajaa hänet pois väliköstäkin.

"Kuule, Mihkel, minulle on kerrottu, että sinä vietät kelvotonta elämää -- moisiossa vietät kelvotonta elämää. Kuinka uskallat sinä moisiossa, moision alustalaisena elää huonosti?"

Poika mulkoilee herraa mykkänä ja tylsänä.

"Moisiossa ei uskalla kukaan elää huonosti, moisiossa pitää jokaisen elää kunniallisesti, se on Jumalan ja moision herran kova käsky. Etkö tunne sitä käskyä?"

Hiljaisuus.

"Käytkö rippikirkossa?"

Myöntävä vastaus.

"Kuinka usein?"

"Kaksi kertaa vuodessa."

"Vai niin, käyt rippikirkossa, mutta et pelkää Jumalaa; elät moision maalla ja moision katon suojassa, mutta et pelkää moision herraa! Ajattele nyt itse, mitä moision vanhimman pitää tekemän sellaiselle?"

"Minä en ole lapsen isä."

Kremer katsoo pisteliäästi poikaan, ääni on matala.

"Kun tyttö sanoo, että olet isä, niin olet isä!"

Nyt tulee poikaan eloa. Hän raapaisee toista ja toista housun säärystintä, kohauttelee olkapäitään ja maiskuttaa suuta.

"En ole! -- Varmaan en ole! -- En ikimaailmassa! -- -- En ole enkä tule."

"Vai niin. Mutta jospa erotan sinut työstä tunnin kuluttua ja tunnin kuluttua ajan pois saunasta äitinesi kaikkinesi -- oletkos sitten isä?"

Mihkelin silmät kiertävät ympäri, käsi pyyhiskelee nenää toiselta ja toiselta puolen, hänen äänessään on rahtusen vähemmän lujuutta:

"Ei sinnepäinkään -- -- Minä nyt muka isä --- -- Niinkuin ei toisia olisi -- --"

"Kuule, Ketas, sanon sinulle nyt vielä pari sanaa hyvällä." -- Kremer panee kaksi sormeansa hänen olalleen, eikä puhu enää niin käskevästi. "Sinun pitäisi ajatella tyttöä. Mihin hän joutuu lapsen kera. Ei hänellä ole vanhempia. -- --"

Ketas katsoo alas.

"Miksi sinä et sitten tahdo? Hänhän on näppärä ja terve ihminen."

"Vanha -- -- ja äiti ei anna -- --"

"No katsos, nyt tunnustat lapsen kauniisti omaksesi. Sinä ylenkatsot Tiiua vain siksi, että hän on sinua muutaman vuoden vanhempi, ja siksi, ettei hän ole sinun äitisi mieleinen, ei siksi, että hän saa toisien kanssa lapsen. Mutta kun hän sinulle ennen kelpasi, niin pitää hänen kelpaaman sinulle jälkeenkinpäin, ja kun hän sinulle kelpaa, niin pitää hänen kelpaaman sinun äidillesikin."

"Minun lapseni se ei ole -- --"

"Mutta ottaisit Tiiun kuitenkin, jotta et jäisi leivättä -- mitä? -- En laske leikkiä -- tunnin kuluttua! Ja tyttö haastaa sinut oikeuteen."

Mihkel on jo taipuvainen, hänen katseensa alkaa lupaavasti nousta herran saappaista reisiä ja rintaa myöten kasvoihin päin, kun äidin ääni äkkiä kuuluu ulkoa hänen korvaansa. Huolehtiva äiti on väliajalla katsonut hyväkseen ottaa seisomapaikan konttorin akkunan takana, ja vastaa sieltä nyt riittävän äänekkäästi:

"Onkos nyt oikeutta enää maailmassa! Miksikä sellaista narttua tanupäiseksi! Ei muuta kuin maata poika, ja kun niitä on vieressä, niin käydäpä kiinni erääseen, joka ei vielä ole ollut yötäkään pois äidin hoivista! Niinpä niin! Eikä sitten uskota minun lastani, uskotaan sitä vanhaa huoraa, ja poika otetaan kynsiin aivan kuin joku pahantekijä! Jotta se nurkantakainen saisi korjaajan, joka häntä himottaa! -- Puhukoon poika peloissaan mitä tahansa -- oikein ei se ole, minunhan se pitäisi paremmin tietää, mutta nämä eivät päästä minua lähellekään!"

Äidin takkupää katoo kyllä akkunan takaa herran kääntyessä sinnepäin, mutta poika on heti kovettunut kiveksi. Hakattakoonpa vaikka hänen päänsä poikki, hänellä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä!

"Hyvä on" -- Kremer ottaa kellon taskustaan -- "kello viideksi olkoon sauna tyhjä, ja te molemmat korjatkaa luunne minun maaltani. Jos teillä on vielä saatavaa muonaa tai palkkaa tähän päivään asti -- katson kirjasta -- niin saatte sen pehtoorilta. -- Jumalan haltuun!"

Mihkel vitkastelee, mutta kääntyy vihdoin oveen päin; todennäköisesti on muona jo otettu kaikki ja palkkaa eteenkinpäin. Ja pojan käden ojentuessa oven kahvaan, istuutuu herra pöydän ääreen, mumisten samalla viiksiensä välistä:

"Olisin antanut sinulle keväällä jonkun Kruusimäen mökin, mutta kun olet sellainen veijari, niin laputapa maailmalle!"

Mutta yhtäkkiä Katu ei lähdekään, hänen kätensä vetäytyy takaisin, näyttää siltä kuin kieppuisivat hänen suuret kesivät korvansa tarkaten. Hän katsoo hetken aikaa kiivasta istujaa, kääntyy yhä enemmän ja tekee jyrkän, kankean kumarruksen.

"Kunnioitettava herra -- kysyisin äidiltä neuvoa."