Part 1

MÄENKYLÄN MAITOMIES

Romaani

Kirj.

EDUARD VILDE

Virosta suomentanut

Selma Patajoki

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Ensimmäinen luku.

Tavallisesti noin kello yhdeksän aikaan haukottelee herraskartanon päärakennuksen uninen ulko-ovi ja päästää herran ulos, sillä juuri silloin, aamiaisen jälkeen, alkaa Ulrik von Kremer ensimmäisen kiertokulkunsa omilla tiluksillaan asuessaan siellä kesäisin Yrjönpäivästä Mikkelinpäivään -- yksin niinkuin ainakin.

Vaatetuksessaan ei Mäenkylän isäntä tarjoa näkijälle vuosimääriin silmäähivelevää vaihtelua: sama muotonsa menettänyt tummansininen sheviottitakki vaaleaksi istuttuine takamuksineen ja vanhuuttaan kiiltävine hihoineen ja helmoineen, sama sininen liivi kuivine ja tuoreine ruokatahroineen, jotka todistivat, etteivät herra Kremerin aamiaispöydältä milloinkaan puuttuneet pehmeäksi keitetyt munat, sama vanhuuttaan vihertävä musta lippalakki, jonka lipasta oli kiilto hävinnyt ja jonka päällys oli edestä painunut notkoon, samaten kuin vihdoin viimein nuo harmaa- ja ruskeajuovaiset englantilaiset housut, joitten polvet ja lahkeet eivät puhu vähemmän harrasta kieltä kauneuden ja hyvinvoinnin katoavaisuudesta eivätkä anna tuta herraa. Aavistuksen varakkaasta ihmisestä antaa ainoastaan paksun sinettisormuksen kilvenmuotoinen nasta etusormen suunnattoman suuren nystyrän takana, liiveissä näkyvä punaiselta helottava töyhtöompeleinen panssari samoinkuin vitjoissa riippuva, sangen harvoin näkyvissä oleva Genfin kultakronomeetteri, mikä näyttää iänikuiselta perintökalulta, vaikkakin kuviot sen lommahtaneesta kotelosta jo aikoja sitten ovat hävinneet.

Mutta mies itse -- ympäristön intelligenssi nimittää häntä Mäenkylän Bismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksan valtakunnankanslerin kanssa -- mies itse on siinä jo kestävässä vanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviä kurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähän kuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polven kankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti -- saattaa olla, etteivät he syntyissäänkään ole nuoria. --

Astuttuaan kapealta kivirapulta -- siinä on ainoastaan kolme astinta -- nurmikolle -- nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevan talonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön -- asettaa herra von Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevää katajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana ja aina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksen ympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moision pihamaata -- niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät -- hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisesti köntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkin joskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herra jotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljä nopeampaa askelta.

"Verflixt -- der Dalles!"

Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. On sellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaan navetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaa torveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisesta väentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan ole koristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidon puutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa ei useihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötävää -- eniten kuitenkin itse asuinrakennus panee Mäenkylän omistajan mumisemaan, vaikkeikaan usein, sen kuvan on aika tykyttänyt ja Kremerin herra ei ole juuri tunneihmisiä.

"Verflixt -- der Dalles!"

Rakennus, niin vähäpätöiseksi ja vaatimattomaksi kuin se onkin suunniteltu, vastaten moision pieniä tiluksia, on keskentekoinen. Jo toista vuosikymmentä sitten. Ja jolleivät ajat parane, josta valitettavasti yhä vieläkään ei ole tietoa, niin se jääkin sellaiseksi. Ja jos vieras sitä kauempaa katsoisi, voisi hän sitä pitää sahalaitoksenakin, jollei se olisi joesta liian kaukana ja mäellä.

Valmista on tästä Tyrolin talonpoikaisrakennustyyliin suunnitellusta huvilasta vain alimmainen kivikerros; valkeaksi kalkitussa muurissa pilkottelevat ikkunat ilmaisevat rakennuksen rappeutuneisuutta. Mutta koko puinen toinen kerros, joka vasta antaa rakennukselle sen suunnitellun näön, on surullisessa tilassa: suuresta pyöreästä kuistikosta ei ole siinä muuta kuin tukihirret, katon päätypuolesta vain parrut ja räystäät, ovista ja akkunoista laudoilla harvaan tukitut aukot sateen siniseksi huuhtomissa hirsiseinissä. Tänä vuonna paikattu pärekatto ja juuri valaistut savupiiput tekevät kuvan katkonaiset viivat vielä kirjavammiksi. Rakennuksessa on jotakin jättiläisen luurankomaista, josta kotkat ovat kokonaan lihan raastaneet.

Ja kauniina rakennuksena voisi se olla maiseman keskikohtana, sillä paikka on kauneusaistilla valittu: pitkän mäenseljänteen korkein kohta ennen sen alenemista jokilaaksoon. Ylemmästä kerroksesta olisi avara näköala toisella puolen vihannan suoniitun läpi kiemurrellen juoksevalle joelle, toiselta puolen näkyy vesaikon reunustamia nurmikkoja ja niittyjä ja niiden takana korkealle kohoava kirkko, jonka akkunoihin näkyy pohjoisessa ja lännessä aaltomaisesti kohoava maa, tammilehtoja ja mänty- ja kuusimetsikköjä sekä pähkinäpuita ja nuoria koivikkoja vaihdellen, ja karjamaan kalpea kanervikkokin tumman vihreine happomarjapensaspilkkuineen tekee maiseman erittäin vaihtelevaksi.

Ja siinä olisi rakennuksen pitänyt olla valmiina! Kaikki Särgveren sisarukset olivat olleet harvinaisen yksimielisiä: Ulrik saa herttaisen asumuksen, Ulrik saa rakennuksen, jota voi näyttää! Ja nyt -- --.

Tämän kyllästyttävän ja Baltian ritaristossa harvinaisen jäsenen, jonka niskoille Mäenkylän isäntä panee syyn, sanotaan eläneen jo kolmatta polvea sitten Kremerien suvussa. Oli tullut pienoisena poikasena ja aikaa myöten kasvanut täydeksi mieheksi. Otappa tieto, mistä hän oikein tuli. Tuhlareita ja mässääjiä sanan täydessä merkityksessä ei ole perheessä ollut. Jää jäljelle moision pehtoorien selitys: kiittämätön pellonpinta, laiska ja pitkäkynsinen rahvas ja liian runsas syntyväisyys herraskartanossa, erittäinkin tyttäriin nähden. Mutta mikä kaikki ei estänyt herroja pehtoreita itseään lihomasta eikä liian pitkän uskollisen palveluksen jälkeen moisiota vuokraamasta tai omistamasta kaupunkitaloja.

Kuitenkin -- eräästä edellisen polven Kremeristä, joka oli kuluttanut paljon rahaa, joka oli auttanut Dallesta mieheksi, tiedetään paljon puhua. Hänessä oli ilmennyt yllättävää kavaluutta kortinpeluussa, jonkavuoksi hänet pyhitettiin diplomaattikutsumukselle. Tietysti uskossa, että hän tuottaisi kunniaa sukukunnalle ja isänmaalle.

Kunnianhimosta ei Kremerejä voi sentähden moittia. Sitä on heillä niin niukasti, etteivät he tavallista "kelpo maamiehenkään" nimeä suuren vaivankaan jälkeen milloinkaan ole saaneet, ja ne harvat, jotka heistä koettivat onneaan sotaväessä tai valtionpalveluksessa, päästivät yhä toiset liikuttavalla epäitsekkyydellä ohitsensa. Myöskään ei muistella heidän sitkeitä yrityksiään päästä ritarikunnan hallinnon kunniavirkoihin, vielä vähemmin luonnollisesti pyrkimyksiä tieteen ja taiteen kautta tulla huomatuksi. Mutta kun nyt ei moneen sukupolveen ollut syntynyt ainuttakaan, johon Kremerien nerous niin sanoaksemme olisi keskittynyt, ei ainuttakaan sotamarskia, ei komentavaa kenraalia eikä ritariston esimiestä! Ja kun yhtäkkiä oli lapsonen, jolle korkeampi ura niin selvästi viittoi -- -- kullanmurunen, miksikäs ei siis! Ja niin oli siitä Kremeristä tullut diplomaatti.

Mutta pian oli tullut ilmi, että portaitten, jotka vievät ministeriön virastosta konsulaattien ja lähetystöjen kautta toivottuun päätekohtaan, täytyy olla paljon paksummin kullatut kuin mitä Särgveren metsäkylässä asuvat omaiset olivat kyenneet arvioimaan. Lähettiläs ja ministeri in spe oli valittanut rahanpuutteen ehkäisevän virka-uraansa, etenkin päästyään vihdoin viimeinkin Lontoossa attaché-asteelle, ja raha-asioista huolimatta onnistuttuaan erittäin hyvin kosionimispuuhissaan vähän ennen sitä. Vanhemmat kotona ja likeisimmät sukulaiset tekivät ihmeteltäviä uhrauksia, Särgveren ja Mäenkylän luottokassojen alle oli yhä enemmän laskettu miinoja, mutta Lontoon attachean mielestä siinä kuitenkin oli liian vähän avustusta. Ja niin hän oli jäänytkin attacheaksi, kunnes hänelle oli erään Englannin hovia lähellä olevan Tory klubin korttipöydässä rahapulan vuoksi sattunut jotakin, josta Kremerien sukuhistoria vaikenee, mutta mikä yleensä oli lopettanut Götz von Kremerin diplomaattiuran. Omalle lapsuudenaikaiselle rakkaudelleen, neljän kuninkaan kirjalle, oli diplomaatti ollut koko virkapalvelusaikansa aivan intohimoisen uskollinen.

Missä määrin vanhat haavat, joita Särgvere ja Mäenkylä potevat, ovat syynä nykyisten Kremerien asemaan, ja millainen osa kuuluu herrasväen personallisen tunne-elämän laskuun, on syrjäisen vaikea eritellä, ja olettaa täytyy, ettei se heille itselleenkään ole syitten säikeitä myöten selvillä. Tyydyttäköön sentähden pelkkään tosiasiaan, että kaikki kuusi Kremeriä, jotka omistavat moision -- kolme sisarta ja kolme veljeä -- elävät naimattomina. Paitsi Ulrikia, jota pieni Mäenkylä imettää, ovat kaikki toiset Särgveren utarilla, vaikkakin kaikkein vanhin veli Adalbert nimellisesti sen moision omistajaa edustaa. Huolimatta Kremerien miltei pikkuporvarillisen yksinkertaisista elämäntavoista tuntuu heruttaminen tuollaisessa melko suuressakin utaressa, kun sen antimien pitää riittää niin monelle, että Henrik von Kremerin, veljeksistä nuorimman, täytyy parantaa tulojaan kauppiaan tavoin -- hänellä on virka moisionherrojen lainanantoyhtiössä kaupungissa. Muuten voisi ehkä kysyä, joutaako hän kylliksi tyydyttämään kahta vanhaa rakkauttaan: harvinaisia sikaari-imukkeita, tuhkatoosaa, lautasliinarenkaita ja taskuveitsiä keräilemään ja pitämään huomattavasti helpomman palvelijattaren sijasta kuvankaunista pulskaa kamaripalvelijaa sisäkkönä.

Kun nyt Mäenkylän Kremer on aamukävelyllään, pysyy hän tavallisesti uskollisena omalle periaatteelleen, mahdollisimman paljon varoen kaikkea, mikä panisi veren nopeammin kiertämään, sillä hän tahtoo elää kauan ja hänen vasemmassa sydämenläpässään on vikaa. Senvuoksi liikkuu hän hitaasti ja tasaisesti ja luovii kauempaa sellaisten ihmisten ohi, jotka voisivat häntä loukata -- enimmäkseen pehtorinkin, jonka niskoille hän oli vierittänyt kaikki taloushuolet, sillä sen miehen tyynellä otsalla on aina niin paljon uusia aatroja, äkeitä, vankkureita ja paljon kalliimpiakin tarvekaluja luettavissa. Ja tupakanhimoa vastaan, jonka orjuuden lääkäri hänen sydämensä vuoksi on kieltänyt, taistelee hän kuivin vehnäleivin, joita hän ulos lähtiessään ei unohda panna pitkän takin takataskuun, ja ajatukset pysyttää hän huolella rauhallisissa, iloisissa, viattomissa asioissa, erittäinkin Särgveressä. Sillä talvinen ja kesällä pyhäpäiväinen oleskelu yhdessä sisarten ja veljien kanssa Särgveressä -- myöskin kaupunkilaisveli kuluttaa siellä joutoaikansa -- on oikeastaan koko hänen maailmansa.

Siinä maailmassa vallitsee vähintään kuusi mieltä ja yksi ajatus, kuusi sydäntä ja yksi lyönti. Aiheen puoluemuodostuksiin ja sitkeisiin kamppailuihin voivat antaa sellaisetkin kysymykset, jotka eivät juuri koskettele Europan eikä suvunkaan kohtaloita -- kuten esimerkiksi: oliko liian vähäinen sokerimäärä vai huono säilytyspaikka syynä siihen, että Jakoba-sisaren marjakeitokset alkoivat käydä? ja kuinka monta kanaa kohden pitää olla kukko, jotta ne hyvin munisivat? ja voiko kissaa niinkuin koiraakin pestä lämpimällä vedellä ja saippualla? Puolueitten jäsenmäärä vaihteli kahdesta aina kuuteen asti -- senmukaan, kuinka päivänmittaan pysytään samoissa puheenaiheissa tai saadaan uusia, ja ottelu loppui säännöllisesti niin, ettei yhtään sotijaa ollut taistelukentällä: yhtaikaa hypättiin pöydästä ja kadottiin läiskis kukin omaan huoneeseensa, josta sitten aikojen takaa -- tuo aika saattaa vaihdella hyvin erilailla luonteenlaatujen mukaan, se voi kestää tunnista aina kahteen päivään asti, -- yksitellen jälleen tultiin näkyviin öljypuun oksa kädessä.

Kuitenkin on Ulrik von Kremerin viallinen sydämenläppä tottunut sellaisiin veren liikehtimisiin. Niin tottunut, että sille epäilemättä olisi ollut sangen vahingollista olla ilman niitä. Mistään hinnasta ei Ulrik vaihettaisi niitä tunteeseen, mikä hänen poveaan kalvoi, kun hän kerran oli Särgverestä kauemmin poissa kuin viikonpäivät -- tunteeseen, mikä kiertää ja kaivelee ja väliin nostaa vedetkin silmiin, erittäinkin iltaisin hiljaisuuden painostaessa ja väijyvien varjojen piirittäessä akkunoita. Niinä kertoina tulee vanhanherran tunneihminen syvästi liikutetuksi.

Tavallisesti valitsee herra von Kremer aamuiseksi jalottelukseen, päästyään portista pajan eteen tienhaaraan, kaikkein pisimmän tien -- sen, mikä vie karjakartanolle. Sama tie, -- huonosti hiekoitettu niinkuin kaikki muutkin Mäenkylän tiet, syväkuoppainen, kivinen ja savinen -- kulkee mäenrinnettä myöten vaihtelevan vesaikon läpi silloin tällöin väläyksittäin muodostaen aukeamia, joista katse voi ulottua yli koko moision ahteen ja notkoisten nurmikkojen. Ja sitten tulee sorja hiekkakangasmännikkö ja lopuksi karjakartanon tasainen mäennyppylä, kuvastuen toisella puolen vasten turvesoita, toisella puolen vasten pientä kyläkuntaa ja pellon- ja karjamaan äärellä hajallaan olevia mökkejä.

Sillä tiellä pysähtelee jaloittelija usein hengähtämään. Hän istuu mättäälle tai heittäytyy nurmelle, ojentaa jalkansa suoraksi, heiluttelee keppiä, mumisee, haukottelee ja iloitsee tietäessään, että elää, että on olemassa, eikä vain ole olemassa, vaan on olemassa Mäenkylän kartanonherrana. On olemassa henkilönä, jolla on vielä osa maapellosta, jonka kyljenalunen on oma, vastaansanomatta oma, ja missä vielä voi vaatia ja käskeä. Ja jota vielä kunnioitetaankin. Ja jonka ei ketään tarvitse pelätä. Ja heinä kasvaa, vilja kypsyy ja lehmät lypsävät. Ja isännät maksavat vuokraa ja kuudennusmiehet tekevät kaiken työn. Ja -- niin -- -- hoh hoo! -- Mäenkylän herran makeaan haukotteluun sisältyy kaikki, järjestelmä ja ohjelma.

Enimmäkseen pysähtyy herra von Kremer karjan luo, kun se sattuu olemaan hänen tiensä varrella, ja silloin hänen silmänsä saavat isällisen ilmeen ja isällisesti liikkuvat hänen pitkät viiksensä. Sillä nuo sataneljäkymmentä utaretta siellä -- enemmän niitä valitettavasti ei ole, ja kaikkein parasta rotua eivät ne ole -- ne ovat hänen taloutensa elonsuonet, hänen herrallisen itsenäisyytensä päätuet; vasta paljon niiden jälkeen tulevat perunat ja vasta paljon jälkeenpäin vilja, jos sitä liikeneekään myytäväksi. Ja Mäenkylän herra kyhnyttää Laatikkia ja Kyytikkiä sarvien välistä, ojentaa Punikin suuhun vehnäleipäpalasen ja kunnioittaa karja-Tuomasta luottavaan sävyyn tehdyin kysymyksin. Sillä Tuomasta hän ei pelkää. Siinä miehessä ei ole mitään, mikä sydämenläppää jotenkin uhkaisi. Tuo pieni, sitkeähkö räppäsilmä tuijottaa isäntää silmiin, niinkuin seisoisi hänen edessään itse vanha, äkkiä pilvistä tipahtanut ukko yli-jumala. Lakinkin sipaisee hän päästään vasta sitten, kun toinen on jo kääntänyt selkänsä. Hänellä ei ole mitään valittamisen eikä tahtomisen syytä.

Ja kun siis vanhaherra karjakartanossa, jolla nimellä käsitetään vielä yhteisesti moision riiheä, kivistä heinälatoa ja kahta turvelatoa, pientä tarkastusta on pitänyt -- sillä nuo uudenpuoleiset ja senvuoksi verrattain siistit huoneet eivät ole vastenmielisen näköiset, -- ja kun hän mäenpenkereeltä on ajankuluksi etsinyt mansikoita ja silkkiäispuita, pannut lujille pensaikossa moniaan siilin, sisiliskon tai tarhakäärmeen, kääntyy hän toista tietä, laitumen alatse, takaisin kotiin, vieden mukanaan keittäjälleen päivälliseksi ruokahalun, joka ei tee eroa pöydälle ladottujen parempien ja huonompien ruokien välillä. Hän sammuttaa janonsa portviinilasilla, mikä ei ole varsin kallista, ja nukahtaa pariksi tunniksi rehelliseen peltomiehen uinahdukseen.

Toisen hiukan pienemmän kaaren risteilee herra von Kremer ehtoopuolella. Senjälkeen seuraa päivän kaikkein huvittavin kohta: lehmänlypsyn tarkastaminen karjatarhassa. Kun hän näkee tuon eloisan näytelmän: vetäviä käsiä, sorisevia nisiä ja kuohuvia kiuluja, vie se hänet niin ylevään mielentilaan, että hän kamariin päästyään panee kilisemään oman vanhan pelilaatikkonsa, joka vienolla äänellään valmistaa häntä samalla kertaa iloisesti nautitsemaan illallisen. Välistä laulaa syöjä leikillisiä lauluja paikkapaikoin sen mukana, ja kuuluu se Reemerin emännän arvostelun mukaan siltä, kuin sahattaisiin seinää seitsemin suurin sahoin ja sorkittaisiin lapioin vierinkiviläjää.

Kolmen kynttilän valossa -- lamppuöljyä kohtaan tuntee hän vanhanaikaisen itsepäisesti vastenmielisyyttä -- lukee ritari von Kremer ennen sänkyyn menoaan haukotellen vielä jonkun palstan Revalsche Zeitungia ja pari lukua kirjojen kirjaa, enimmäkseen Salomonin sananlaskuja, sillä muuta kirjallisuutta ei hänellä ole kotonaan. Niin sammuvat kynttilät ja sammuu vanhanpojan päivä, mikä oli niinkuin edellinenkin ja summaton jono edellisen edellisiä.

Toinen luku.

Eräänä keväänä yhdeksänkymmen luvun alussa tapahtui jotakin, mikä tähän, niin rauhallisessa väreessä säilyneeseen elämään tuotti kiihkeän virin. Hän huomasi, ettei hän enää ollut yksin itsensä kanssa. Hänen mielestään oli, kuin olisi kaikessa, mitä silmä näki, korva kuuli, nenä haistoi, keuhkot hengittivät jotain ennenaavistamattoman vierasta. Se ei ollut aluksi ei kaunista eikä rumaa, ei hyvää eikä huonoa, ainoastaan uskomattoman ihmeellistä ja uutta. Mutta sitten selvisi epämääräinen ja sai medeksi -- medeksi, mikä on makeata aina kitkeryyteen asti.

Ainoastaan harvoin kerroin valitsi Ulrik von Kremer jaloitellakseen sen lyhyen, ruohottuneen tien, joka herraskartanon lounaisesta päästä aitaa pitkin vei Kruusimäen mökille päin, sillä se peltojen välinen tie vajosi siellä pian suohon, jossa vesi paikoin ulottui polviin asti. Voisi kyllä päästä kuivinjaloin takaisin mökkien ympäri kiertävää mäen ja suon välistä jalkapolkua pitkin ja matkaa sillätavoin pidentää, mutta Kremerin herra ei rakastanut ahtaita polkuja. Eräänä ehtoopäivänä sattui kuitenkin, että hän aitauksentakaisesta pähkinäpuumetsästä, jossa hän lehteen puhkeavien pensasten alta oli kuunnellut moision peltoa kyntävien häränajajien miellyttävää räyskimistä, sattui Kruusimäen nurmelle. Hän astui vehnäleipää mutustaen veräjän luo, josta jyrkästi alaspäin laskeutuva tie kävi märäksi ja liejupohjaiseksi, ja kääntyi, lahjoitettuaan takanaan korkealle kohoavalle kirkontornille tervehtivän silmäyksen, seiväsaidan viertä pitkin kaaressa sen lepikkötyppään luo, josta moisioon menevä nurmikon ja niityn rajaan tallattu tie alkoi.

Sen lepikön varjossa kyyköttikin nurmikon reunassa hämärtävistä moision maatyömiesten hökkeleistä viimeinen, nojautuen sorakumpua vasten, niin että moision puolelta katsoja saattoi nähdä siitä ainoastaan katonharjan. Herra von Kremeristä näytti alati, hänen katsoessaan sänkykamarin akkunasta, kuin ryömisi niillä paikoin suuri, pitkä perhostoukka pellonpiennarta myöten. Ja joka kerran muistui muuten hänen mieleensä pirtin yhtä karvainen omistaja, kuudennusmies Tönu Prillup, jonka sukunimen mukaan mökillä oli nimikin.

Kun jaloittelija oli juuri kulkemaisillaan Prillupin pihan ohi, johon keväinen aurinko hymyili, kääntyi hänen katseensa sattumalta värilliseen varjoon, niin että hän käänsi päätään ja hiukan pidätti askeleitaan. Varjo tuli vihannalla nurmella olevasta punaisesta hameesta, sillä aidan luona pihamaan sopessa, loikoi muuan nainen helakassa auringonpaisteessa silmät kiinni ja suu auki.

Ensimmäinen ajatus Kremerin isännänpäässä oli: Katsos, siinä perheessä maataan arkipäivänä! Sitten selitti lähempi tarkastelu hänelle, ettei hän tuntenut nukkujaa. Vieras? -- No, samantekevää! Ja hän astui edelleen. Mutta vain kolme askelta. Mitähän, mitäpä jos maksaisi vaivan katsoa vielä kerran, näkyi hänen mieleensä johtuvan, ja hän käänsi päätään. Ja koska hän ei tuosta tarkoin ollut selvillä, astui hän ne kolme askelta takaisin ja vielä yhden lähemmäksi pihamaata. Pihassa ja mökissä ei näyttänyt olevan eloa, ainoastaan pari kanaa kuoposteli maata riihen alaisen veräjän alla, ja keskellä pihaa kököttävän suuren tunkion nenässä pitivät varpuset kokousta.

Nukkuva laiskottelija, muuten kissan tavoin keränä, piti vasemmalla kädellään lepäävän päänsä niin pitkälle taaksepäin, että valkea, päivettynyt leuka alas kaula-aukkoon asti oli näkyvissä. Kasvoilla ja avonaisella suulla oli ilme, kuin kuuntelisi hän viekkaasti myhäillen joitakuita hassutuksia. Herra von Kremer huomasi vielä, että nukkujalla oli harvahkot hampaat, ja erittäinkin huomasi hän, että hänen kaulassaan oli kaksi pientä vakosta, kaksi nuorta pulskuuden kuoppasta valkean hammasrivin yläpuolella, ja äkkiä huomasi ukko, että nämä vakoset -- juuri ne -- olivat herättäneet tuon hänen viattoman uteliaisuutensa. Muuten oli nuorikko samanlainen kuin toisetkin kylännuorikot, ja se, että hän oli nuorikko, eikä tytär, selvisi hopeisesta vihkisormuksesta, joka kajasti hänen oikean käden sormessaan.

Kysyäkö, kuka hän on? -- Kremer tunsi kaikki oman alueensa, täysikasvaneet, erittäin hyvin kuudennusmiesten perhekunnat aina sylilapsiin asti, ja nyt oli siinä Prillupin pihassa ihminen päältänähden kotioloissa, ja tätä hän ei tuntenut -- miksipä ei siis kysyä, kuka hän on? -- Mutta Kremerin herra kääntyi mennäkseen pois, koska ei viitsinyt herättää nukkujaa, ja kysymys olisi jäänyt tekemättä, jollei Prillupin mökissä olisi ollut uutta ovea.

Mutta nyt jäi hän muutaman askeleen päästä silmäilemään sitä uhkeutta, nojaten jalallaan veräjän riukuun ja ristiluitaan tukien katajakeppiin, katseli mustaa majaa muualtakin, käänsi katseensa kaalitarhaan ja pellonkaistaleeseen ja havaitsi, hm, ettei Tönu talonsa hoitajana ole viimeinen kartanon pikku vuokralaisista. -- Mutta hän siellä nurmikolla? Ja Kremerin katse meni viistoon kohden makaajaa. Ja sitten hän ajatteli: _Missähän Leenu mahtaa olla?_ Kaksi -- kolme lastahan heillä on? Akkunan silmä ei ilmaise sisälläolijoista -- Ehkäpä se on heidän kotimiehensä? -- Punainen hame aidan vieressä houkutteli hänet jälleen kääntämään kasvojaan. -- Hän huomasi lopuksi, että jotkut aidan edessä olevat maitopytyt ja voivakkaset pesijätä odottivat, pienen tulen suuren pajan luona ollessa sammumaisillaan, ja olisi tosiaankin senjälkeen astunut edelleen -- jollei kaksi innostuneesti pälpättävää ja iloisesti huudahtelevaa lasta, jotka heinämaan alta täyttä kyytiä juoksivat mökille, olisi pakoittanut hänet vieläkin seisahtumaan.

"Mari, Mari, katsos mikä meillä on! Katsos, mikä meillä on!"

Poikanen kulki edellä kantaen löydettyä peukaloisen pesää, tyttönen liehui hänen kannoillaan, molempien ympärillä pyöri himoitseva koiranretukka -- aivankuin pientä tuulispäätä piiskattaisiin pihamaalla nukkujaa kohti. Veräjän luona seisovaa ei nähnyt kukaan.

Näyttää olevan aivan nuori, ajatteli Kremer seuraten heräävän liikettä. Kaikki hänen eleensä samoin kuin kasvot näyttivät aikuisen verkkaisuudesta huolimatta salaa väittävän ruumiillista täyskasvaneisuutta vastaan, tuo päännosto, polville pyörähdys, seisomaan nousu, kaikki liikkeet, millä Mariksi mainittu nuori nainen linnunpesää lähestyi, samoinkuin äänenvärikin, jolla hän pienelle varkaalle totisesti ja opettavasti selitti, että hänen piti heti viemän pesä kauniisti takaisin, muuten katoavat linnut Prillupin ympäriltä ja menevät kaikki toisiin perheisiin.

Mutta munat?

Tietysti kaikkine munineen!

Mitä vielä! Niin kauniita pilkullisia ja pikkuruikkuisia! -- Pari kappaletta voisi ehkä --

Ei, ei, lintu on ne laskenut niin viimeisen kuin ensimmäisenkin!

Kuitenkin näkyi ilmeestä, jolla nuhtelija pesästä otettuja munia pivossaan katseli, kuin ei hän itsekään olisi varsin kaukana pojan mielipiteestä.

Kaikki kolme näkivät yhtäkkiä herran, jota koiranturrikka alkoi haukkua, ja väittely taukosi.