v. 1802 vielä viimeisen loistokautensa vieromisen, panettelun ja

sortovaltiaan vihan uhallakin. Sen häikäisevin koristus on nyt tuo ihanuudestaan kuulu rouva Récamier, josta on sanottu, että hän oli kauniin naisen täydellinen tyyppi sellaisena kuin se on lähtenyt Luojan kädestä, olennoitu keimailu nerokkuuteen asti kehitettynä. Lämmin ystävyys-suhde oli tähän aikaan syntynyt näiden molempien naisten välille, ystävyys, joka kesti lujana kaikissa kohtalon vaiheissa. Tältä ensi ajalta kerrotaan m. m. seuraava rva de Staëlin hienoa käytösälyä kuvaava anekdootti: Mathieu de Montmorency istui pöydässä heidän välissään ja huomautti ajattelemattomasti, että hänellä oli onni istua henkevyyden ja kauneuden välissä. Siihen vastasi rva de Staël: »Tämä on ensimäinen kerta, jolloin minusta sanotaan, että minä olen kaunis.»

V. 1802 julkaisee rva, de Staël viisiosaisen kirjemuotoisen romaanin _Delphine_, joka on kirjoitettu henkilökohtaisten kokemusten perusteella _La nouvelle Hèloisen_ malliin, ja paremminkin järkeilevällä ja tunteilevalla kuin taiteellisella mielikuvituksella. Mutta kirjassa on vauhtia, innostusta ja elämää, se on personallisin kaikista rva de Staëlin teoksista ja muistuttaa tavallaan neiti de Lespinassen kirjeitä, joihin rva de Staël tutustui kuitenkin vasta v. 1809, joten hän ei ole voinut niitä jäljitellä.

_Delphine_ on taisteluhansikas kirkollisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vastaan. Se julistaa sitä uskonkaavojen vastaista oppia, että avioliitto on siveellinen vain silloin, kun aviopuolisot todella ymmärtävät ja rakastavat toisiaan, mutta ei silloin, kun tämä perustus puuttuu, ja sen pohjalla on se katkera ajatus, että jos nainen on kerran mennyt naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, on hänen onnensa mennyttä, että ainoastaan miehen on lupa uhmata yleistä mielipidettä, mutta että naisen tulee taipua olevien olojen alle.

Teoksen juoni on lyhyesti seuraava: Delphine, nuori leski, hyvä ja puhdas nainen, välittömästi innostuva, luonnollinen olento, rakastaa Léoncea. Pelastaakseen onnettomassa avioliitossa olevan ystävättärensä Thérèse d'Ervinin, jonka salainen rakkaudenkohtaus on aiheuttanut kaksintaistelun, hän uhraa oman maineensa, ja sovinnaisten ennakkoluulojen orjana mustasukkainen Léonce menee naimisiin kylmästi vehkeilevän ja tekopyhän Mathilde de Vernonin kanssa. Huomattuaan erehdyksensä Léonce pyrkii uudelleen Delphineä kohti, mutta tämä torjuu hänet pois, kun ei tahdo tuottaa surua Mathildelle. Tämän kuoltua on Delphine jo nunna. Léonce syöksyy epätoivoissaan v. 1792:n melskeisiin ja kuolee yhdessä rakastettunsa kanssa, joka ottaa myrkkyä.

Tavallaan on _Delphine_ avainromaani ja aikalaiset olivat sen henkilökuvissa tuntevinaan piirteitä tekijästä itsestään ja hänen tuttavapiiristään. Rva de Staëlin suhde mieheensä ja Benjamin Constantiin onkin antanut teokselle sen todellisuuspohjan. Päähenkilölle ei ole vaikea löytää vastinetta elämästä. Luonteensa vaaroja kaihtamattoman ja suloisen välittömyyden puolesta on Delphine sama henkilö, joka kerran eräässä kirjeessä kirjoittaa rva Récamier'lle kuuluvansa niihin, joista ei voinut olla erillään ja joiden kanssa ei voinut olla yhdessä, ei siksi, että he olisivat pahoja ja itsevaltaisia, vaan siksi, että heissä on muille jotakin outoa. Tekijä kuvaa Delphinessä omaa nuoruuden-aikaista olemustaan, sisäisintä, liikuttavinta, epäkirjallista, epävaltiollista naissieluaan. Kuten tekijän itsensä on Delphinenkin elämässä erehdyksiä, jaloja varomattomuuksia, jotka tarkoitusperä aateloi. Delphine sanoo itsestään, että hän ei ollut paha, mutta että hän sentään varomattomuudellaan ja harkitsemattomalla toiminnallaan oli saanut pahaa aikaan. »En ole osannut oikein ohjata elämän kulkua ja niin olen syössyt muita mukanani turmioon.» Hänen suurin vikansa on hyvyys, hänelle ei ole olemassa mitään hyvettä ilman hyvyyttä, ei siveellisyyttä ilman myötätuntoa toisten tuskaa kohtaan, mutta kukaan ei rakasta häntä yhtä paljon kuin hän muita. Léonce ihailee Delphineä, mutta antaa äitinsä määrätä itselleen vaimon, hän asettaa Delphinen yläpuolelle kaikkien, mutta kallistaa samalla korvansa panetteluille. Hän ei ole mikään konna, mutta ei myöskään sankari, hän edustaa kaikessa rakkaudessaankin sovinnaisuutta, elämän pintapuolisia arvoja ja luonteen puolinaisuutta, joilla ominaisuuksilla rva de Staël yleensä varustaa ensimäisen rakastajan tyypit. Ja kun Léonce sanoo: »Miksi suret kuolemaani? Etkö näe, että tunteemme on häväisty, että minä olen loukannut sinua, että sinun oikeastaan pitäisi vihata minua, että minä kiroan heikkouttani, enkä sentään mahda sille mitään», kuuluu siinä jo selvästi Adolphen äänen värinä. Lukuunottamatta eräitä piirteitä Guibertistä, joita tähän luonnekuvaan on liitetty, on Léonce Benjamin Constant varjopuoliltaan valaistuna. Ihannekuva hänestä on sijoitettu toiseen henkilöön, ennakkoluulottomaan Henri Lebenseihin, joka on teoksen tendenssin puhetorvena. Hän hyökkää purkamatonta avioliittoa, ikuisesti sitovaa nunnalupausta ja yleensä kaikkia niitä katolisen kirkon kuolleita muotoja vastaan, jotka estävät ihmisen omantunnon vapautta. Vielä on romaanissa eräs huomattava henkilökuva, harkitseva ja ulkokullaisesti hyveellinen Mathilde, jonka kylmää elämänviisautta kuvastavat esim. tällaiset lauseet: »Elämässä ei tehdä mitään muuten kuin laskelmasta tai omaksi huviksi» ja »en liene neljää kertaa vaivautunut tahtomaan jotakin, mutta jos se kerran tapahtuu, silloin saatte olla varmat siitä, ettei mikään voi estää minua saavuttamasta päämäärääni.» Tämä kielenkäyttö on selvästi jälkikaikua rva de Staëlin entisen ystävän Talleyrandin häikäilemättömästä ja kyynillisestä maailmankatsomuksesta.

Samoihin aikoihin kuin _Delphine_ ilmestyi, teki Napoleon juuri paavin kanssa sopimuksen, jonka kautta avioliittosäännökset kiristettiin ja kirkon valta kasvoi, ja eräällä taholla herätti teos paljon pahaa verta. Arvostelija Fiévée esim. kirjoittaa siitä seuraavasti: »Ei voi ajatellakaan vaarallisempaa ja epäsiveellisempää periaatetta kuin mitä tässä teoksessa ajetaan. Delphine puhuu rakkaudesta kuin bakkhantti, Jumalasta kuin kveekkari, kuolemasta kuin krenatööri ja moraalista kuin sofisti.»

Tekijä on _Delphinessä_ uskollisesti noudattanut omia runo-opillisia ja kirjallisia periaatteitaan, samoja, joita hän lähemmin selostaa »Kirjallisuudesta» -teoksen laajassa esipuheessa ja tutkielmassaan _Essai sur les fictions_ (»Tutkielma kuvausvoiman ilmestymismuodoista») ja joissa hän liikuttavan ja todenperäisen romaanin esikuviksi asettaa _La nouvelle Héloïsen, Clarisse Harloven ja Wertherin. Delphinen_ moraalisesta tarkoitusperästä hän lausuu: »En ole koskaan tahtonut esittää Delphineä minään esikuvana, jota tulisi seurata; teoksen motto (»Miehen tulee osata uhmata yleistä mielipidettä, naisen alistua siihen») osoittaa, että en hyväksy Léoncea enempää kuin Delphineäkään, mutta luulen, että on hyödyllistä ja ankaran siveellistä näyttää, miten etevämpi henki voi tehdä enemmänkin virheitä kuin keskinkertainen. Tarvitaan sitä voimakkaampi ohjaus, mitä enemmän tuulta on purjeissa.» Ja todettuaan, että hyvyys on ensimäinen kaikista ihmisominaisuuksista hän jatkaa: »Hyvyydessä ja jaloudessa, näissä molemmissa ominaisuuksissa on inhimillisten tekojen todellinen siveysarvo, osata vastustaa väkeviä ja suojata heikkoja. _Delphine_ sanoo naisille: Älkää luottako lahjoihinne tai suloihinne; ellette kunnioita yleistä mielipidettä, musertaa se teidät. — Se sanoo yhteiskunnalle: Kohdelkaa hellävaroin hengen ja sielun ylemmyyttä, te ette tiedä, kuinka suurta pahaa saatte aikaan ja kuinka suurta vääryyttä teette, kun vainoatte vihallanne tuota ylemmyyttä, sentähden että se ei alistu kaikkiin teidän lakeihinne; teidän rangaistuskeinonne on suhteeton virheeseen nähden, te särjette sydämiä, te tuhoatte ihmiskohtaloja, jotka voisivat koristaa maailmaa, te olette tuhat kertaa syyllisempiä kuin ne, joita tuomitsette.»

Rva de Staël on erinomainen aatekirjailija, mutta muotoa, tyyliä, puhtautta, kirkkautta, huoliteltua rakennetta ei häneltä tule pyytää. Hän luettaa kokonaan sisäisen eleen, haltioitumisen, ajatusryöppynsä voimaan »Saadakseen hänen teoksensa täydellisemmiksi olisi häneltä pitänyt riistää pois eräs taito, keskustelutaito» sanoo rva de Staëlista sattuvasti Chateaubriand. Mutta vanhentuneesta tyylistään huolimatta laskee m.m. Brandes _Delphinen_ emigranttikirjallisuuden kaikkein elinvoimaisimpiin tuotteisiin.

_Delphinen_ ilmestyessä oleskeli tekijä Sveitsissä, sillä hän oli jo korkeimmalta taholta saanut hyvin selviä viittauksia siihen suuntaan, ettei hänen ollut hyvä kauemmin viipyä Ranskassa. Myöskin pakoili hän tuota siveellisen suuttumuksen myrskyä, jonka teos, verraten syyttömästi, herätti. Sillä joskin rva de Staël kapinoi vanhentunutta tapasiveyttä vastaan ja alottaa yksilön vapaustaistelun yhteiskuntaa vastaan, ei hän intoile vapaan rakkauden puolesta kuten 30 v. myöhemmin George Sand, jonka oma aviollinen haaksirikkoutuminen johti taisteluun avioliittoa vastaan ylipäänsä. Rva de Staëlin sankarittaret eivät ole vielä emansipeerattuja, mutta he kärsivät kahleistaan tietoisesti.

Syksyllä v. 1803 uskaltaa rva de Staël tulla takaisin Ranskaan asettuen asumaan kymmenen peninkulman päähän Parisista. Mutta silloin päättää hallitus, että tämä »ulkomaalainen nainen» ei saa jäädä maahan. Turhaan koettaa rva de Staël kirjeellisesti hellyttää ensimäistä konsulia huomauttaen iroonisesti, että tämä vainoamalla häntä valmistaa hänelle kalliisti maksetun kuuluisuuden päästä pienellä rivillä osalliseksi hänen historiastaan. Maanpaosta tulee täysi tosi. Vieraalla maalla, sielläkin joka hetki Napoleonin salaisen poliisin ahdistamana, saa rva de Staël viettää työstä ja tuskasta täyteläisimmät vuotensa aina Napoleonin kukistumiseen asti. Vain silloin tällöin hän salaa 40 peninkulman etäisyydestä teostensa painatus hommissa kiertelee Parisia kuin perho liekkiä. Tähän ajanjaksoon sisältyy rva de Staëlin varsinainen kirjallinen voimakausi (v. 1800—1811). Haihtuva nuoruus rakkauden harhakuvitelmineen, lisääntyvä vaino, kalventuvat ystävyyssuhteet, sairaus kypsyttävät ja syventävät hänen luonnettaan. Hän huomaa, että suurimmistakaan kärsimyksistä ei kuole, että hengen kyvyt kasvavat tuskasta. Tähän asti on Parisin seurapiiri ollut hänen kaikkensa, nyt tulee Europa siksi suureksi näyttämöksi, jolla hän koettelee voimiaan.

Ensiksi matkustaa hän Saksaan, jonka suuret kirjalliset nimet ja outo romanttinen lumo jo kauan ovat hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan askarruttaneet. Matkan päämääränsä on ensi sijassa »Saksan Ateena», Weimar, jossa kuuluisa kirjailijatar on herttua Karl Augustin ja herttuatar Louisen kunniavieraana ja tekee tuttavuutta m.m. Goethen ja Schillerin kanssa. Sieltä jatkuu matka Berliniin, jonne hän saapuu v. 1804 maaliskuussa. Preussin hovissa otetaan rva de Staël vastaan yhtä suurin kunnianosoituksin kuin Weimarissa ja hän jatkaa täällä väsymätöntä löytöretkeilyään Saksan henkisen ylimystön maailmassa. Muun muassa tutustuu hän Ruotsin lähettilään Brinkmanin luona Berlinin seura-elämän keskipisteeseen Rahel Varnhageniin, ja nämä molemmat etevät naiset vaihtavat keskenään henkeviä kohteliaisuuksia. Lisäksi tekee rva de Staël täällä tärkeän valloituksen: hän saa A. W. Schlegelin suostumaan poikiensa kasvattajaksi ja liittää hänet täten elin-ijäkseen kaikkein läheisimpään piiriinsä.

Suuresti katsottuna oli Saksan matka rva de Staëlille siis yhtenäistä voittokulkua. Tosin aiheuttaa tämä vilkas ranskalainen salonkikeskustelijatar suurista avuistaan huolimatta monta salaista hermostumisen hetkeä raskaille saksalaisille. Koettaessaan pintapuolisessa tiedonjanossaan pusertaa muutamassa minuutissa ulos kokonaisen filosofisen rakennelman tyrmistyttää hän itse Fichtenkin. Toiselta puolen tuottavat saksalaiset, myös tuo rouva de Staëlin niin suuresti ihailema Goethe, hänelle pettymyksiä. Mutta kun eräs ystävä väittää, ettei rva de Staël kykene ymmärtämään Goetheä, vastaa tämä: »Minä ymmärrän kaiken, mikä on ymmärtämisen arvoista, ja mitä minä en ymmärrä, sitä ei ole olemassa».

Tämä matka keskeytyy kuitenkin surullisesti. Rva de Staëlin jumaloitu isä kuolee 10 p:nä huhtikuuta. Constant rientää ystävätärtään vastaan Weimariin, jossa »ensimäiset hetket olivat järisyttäviä». Constant, joka jo vuosikausia on kirjeissään serkulleen ja tädilleen soimannut onnetonta luonnettaan siitä, ettei se löydä onneaan edes »parhaimman ja henkevimmän naisen» seurasta, vaikka tämä on »ainukainen olento korkealla yläpuolella muiden», eikä myöskään jaksa katkoa kahleitaan, on juuri ennen Saksan matkaa päättänyt erota. »Oltuani niin monta vuotta sidottu avioliittoakin ankarammin sitein kaipaan hengittää vapauden ilmaa», kirjoittaa hän. Mutta ratkaisevan hetken tullen jää hän taas tuon »mies-naisen» lumoihin, vaikkakin toinen nainen, muuan rouva Dutertre jo viittoo hänelle aviollisen onnen sulottarena. Niinpä on hän seurannut rouva de Staëlia retken alkupuolella Metziin, Frankfurtiin ja Weimariin ja jatkaa nyt matkaa hänen kanssaan Coppet'hen lohduttajana ja myötäkärsijänä. Rva de Staël suunnittelee Italian matkaa ja tästä toivoo Constant itselleen uutta vapautumisen tilaisuutta. Hänen päiväkirjassaan luetaan seuraavaa: »Kerrotaan, että rutto leviää Italiassa. Rouva de Staël ei voi matkustaa sinne, siis olen pakotettu jäämään tänne. Voi melkein sanoa, että maanpako, kuolema ja rutto ovat liittoutuneet pitämään minua kahlehdittuna. Kuinka olisin voinut jättää rouva de Staëlin kaksi vuotta sitten, kun hänet karkoitettiin maasta? Tai seitsemän kuukautta sitten, kun hän kadotti isänsä? Tai kuinka voin jättää hänet nyt, kun hän on luopunut matkastaan? Mitä voin kohtaloa vastaan!» Italian matkasta tuli kuitenkin tosi. Laadittuaan isästään muistokirjoituksen jätti rva de Staël suruhuoneen ja Lyonissa sanoivat rakastavaiset toisilleen jäähyväiset. Ainoastaan Schlegel seurasi mukana Italiaan.

Roomassa valmistettiin rva de Staëlille loistava vastaanotto ja Arkadinen Akatemia lausui hänet tervetulleeksi lukuisin sonetein. Lukuunottamatta runoilija Vincenzo Montia, joka seurasi Coppet'n linnanrouvaa Sveitsiin, eivät italialaiset erikoisemmin innostuta rva de Staëlia, yhtä vähän Italian luonto. »Jos ei yleinen tapa siihen velvoittaisi, en viitsisi avata ikkunaani edes ensimäistä kertaa nähdäkseni Napolin lahtea, jota vastoin voisin matkata kernaasti vaikka 500 peninkulmaa saadakseni keskustella jonkun nerokkaan henkilön kanssa, jota en tunne», sanoo hän itsestään.

V. 1805 kesäkuussa on hän jälleen Coppet'ssa ja kirjoittaa nyt kuuluisimman romaaninsa _Corinnen_. Se on intohimoisen lyyrillisyyden siivittämä autobiografinen ja järkeilevä tendenssiromaani ja samalla vertaileva tutkielma niistä eri kansallisuuksista, joihin rva de Staël on tutustunut. Toiminnan kehystänä on Englanti, jossa hän oli käynyt 12 vuotta sitten, ja Italia, josta hän juuri oli palannut. Aineksina käyttää tekijä omia kokemuksiaan ja tunteitaan, niitä hän erittelee ja määrittelee, puolustaen intohimon ja innostuksen oikeutta elämässä. Corinne on ihannekuva tekijästä, aivan kuin Delphine on todellisuuskuva hänestä hänen nuoruusajoiltaan. Corinne on astunut ulos kodin ahtaasta piiristä. Hänellä on miehen kanssa yhteistä ei ainoastaan taistelu ja intohimot, vaan myös maine ja nerous. Corinne on kaunis ja monipuolisen lahjakas, runoilija, maalaaja, näyttelijä, laulaja, kaikkea yht'aikaa. Hän on liikuttavan naisellinen ja sentään henkisesti paljon ylempänä sukupuoltaan. Hänellä on ranskalaisen »esprit» ja italialaisen loistava mielikuvitus, etelämaalaisen kuuma ja vilkas temperamentti ja pohjoismaalaisen melankolian surunsuoni sielussaan. Hänessä on onneen luodun lapsen tiedotonta, itsekästä ilomieltä ja sentään hän on hyvä, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän on improvisoija, viimeinen Italian ylevistä sibylloista, riemukulussa viedään hänet Capitoliumille seppelöitäväksi. Tällöin, elämänsä auringon korkeimmillaan ollessa, koettaa hän sitoa yhteen neron ja lemmen onnen, myrtin ja laakerin. Hän rakastuu. Ja pian muuttuu innostunut sibylla yhdeksi noista 19:nnen vuosisadan monista särkyneistä hengistä, jotka taistelevat onnestaan yhteiskunnan kanssa. Hän sortuu taiteilijakutsumuksensa ja rakkautensa ristiriitaan. Kirjan pääajatus tulee esille Corinnen mietteissä: »Miksi on nero onnettomuus? Miksi on se estänyt minua tulemasta rakastetuksi? Löytääkö Osvald muissa naisissa enemmän sielua, hellyyttä, enemmän henkevyyttä kuin minussa? Ei, hän tahtoo löytää vähemmän, sillä hän tahtoo olla sopusoinnussa yhteiskunnan kanssa. Minä tarkastelen joskus itseäni kuin vieras ikään ja säälin itseäni. Minä olin henkevä, suora, hyvä, jalomielinen, tunteellinen, miksi tämä kaikki kääntyy onnettomuudeksi? Onko maailma todella paha ja riistävätkö toiset ominaisuudet meiltä aseet kädestä, sensijaan että antaisivat meille voimaat» Lopulla on Corinne vain lemmentuskissaan kärsivä nainen, joka huudahtaa: »Jumalani, kuolema tai hänen rakkautensa!» Osvaldia sitovat kansalliset ennakkoluulot: jää kuolema. Mutta ennen kuolemaansa virittää Corinne vielä joutsenlaulunsa, jossa ilmenee ylväs kohtaloon alistuminen, kirkastunut rauha. Hän tunnustaa: »Kaikista sielunkyvyistä on kärsimyksen kyky ainoa, jonka olen viljellyt huippuunsa. Olisin täyttänyt tarkoitukseni ja ollut taivaan lahjojen arvoinen, jos olisin lyyrallani ylistänyt taivaallista hyvyyttä.»

Romaanin rakenne on huono, tilanteet pingoitettuja, sen tragiikka osaksi vanhentunutta ja tekijän käsitys nerollisuudesta kovin pintapuolinen. Mutta kaiken suursanaisen näytteille asettamisen alta kuuluu rehellisesti kärsivän sydämen ja täydellisyyteen kamppailevan ihmishengen tuskanhuuto. »Italian ja Englannin suhteen hän on usein oikeassa», näin arvostelee sitä Byron, »useammin vielä väärässä, mutta siinä, mikä koskee sydäntä, jolla on vain yksi kansallisuus eikä mitään isänmaata, ei hän erehdy juuri koskaan.»

Brandes nimittää _Corinnea._ runoelmaksi kansallisista ennakkoluuloista. Lordi Nelvillen ja kreivi d'Erfeuil'in hahmoissa ruoskii tekijä englantilaisten ja ranskalaisten luonnevikoja. Kun Oswald, puhuessaan Englannista, kysyy Corinnelta: »Kuinka olette voinut jättää tuon siveyden ja säädyllisyyden kotimaan ja valita tuon rappeutuneen Italian toiseksi isänmaaksenne»? vastaa Corinne: »Tässä maassa me olemme vaatimattomia, emme ylvästeleviä niinkuin englantilaiset, emmekä itsehyväisiä niinkuin ranskalaiset.» Kuvatessaan Oswaldia on tekijä muistellut Constantia, mutta yhdistänyt häneen myös piirteitä itsestään, isästään ja yleisestä englantilaisesta kansallisluonteesta, sentähden tämän luonnekuva onkin jonkin verran teoreettinen. Teoreettinen on myös kuva hänestä itsestään Corinnena ja kuitenkin niin kokonaan häntä itseään. Suhde Constantiin kuultaa läpi joka kohdasta. »Corinnen kanssa oli hänellä yhteistä ei ainoastaan Capitolium, vaan myös kärsimysten tuottama kuolema», sanoo rva de Staëlista kauniisti Sainte-Beuve.

Constant on tehnyt rva de Staëlille samanlaisen vastapalveluksen