v. 1776, jolloin eräs Erik Magnus Staël von Holstein -niminen nuori

ruotsalainen luutnantti seikkailevana onnenritarina saapui Parisiin. Alkuaan oli hän aikeissa lähteä Amerikan vapaussotaan mainetta ja arvonimeä valloittamaan, mutta huomasi pian sen olevan saatavissa lähempääkin; hänen silmiinsä iskivät Ranskan lähettilään paikka ja neiti Neckerin rahat. Kuinka paljon hamekeinottelua ja hovi juonittelua kahden nuorta luutnanttia suosivan, vaikutusvaltaisen ylimysnaisen kreivitär de la Marckin ja de Boufflers'n välityksellä kymmenen vuoden aikana tämän päämäärän tavoittamiseen käytettiin, ei kuulu tämän kirjasen puitteisiin. Kuitenkin mainittakoon, että tuon yli korvien velkaantuneen, epävarmalla paroonin arvonimellä pöyhistelevän hovimiehen nerokas suunnitelma oli tämä: voittaa vähitellen Kustaa III:lta jo toiselle luvattu lähettilään paikka silloisen rahaministerin Neckerin raha- ja arvovallalla ja voittaa Neckerin porvarillinen kunnianhimo puolelleen Kustaa III:n muka lupaamalla lähettiläsarvolla, siis: tulla lähettilääksi toivossa päästä Neckerin vävyksi ja Neckerin vävyksi toivossa päästä lähettilääksi. Staël pääsikin suunnitelmissaan pian vakavalle pohjalle saatuaan paitsi silloisen Ruotsin lähettilään kreivi Creutzin, myös Marie-Antoinetten ja Ranskan kuninkaan suositukset. Ja asia menee niin pitkälle, että Necker lopuksi asettaa vävynsä puolesta seuraavat hullunkurisen mahtipontiset ehdot itselleen Ruotsin kuninkaalle: 1) kuningassana siitä, että parooni Staël aina saa olla lähettiläänä, 2) varma vakuus 25000 fr. eläkkeestä siinä tapauksessa, että hän kadottaisi tämän paikan, 3) kreivin arvonimi, jotta neiti Neckeriä ei sekoitettaisi erääseen toiseen huonomaineiseen paroonitar Staëliin, 4) Nordstjärnan ritarimerkki, 5) vakuus siitä, että lähettiläs ei koskaan matkusta vaimoineen Ruotsiin muuten kuin tilapäisesti ja isän luvalla. Vihdoin tuhansien tuskastuttavien sovittelujen jälkeen niin puolelta kuin toiselta pääsee Staël tarkoitustensa erille ja 150 000 livren velkataakkoineen käsiksi Neckerin 650 000 livren myötäjäisiin seuraavan, joten kuten vaikeasti kokoon haalitun sulhastittelin perusteella: _»Très haut et très puissant seigneur, son Excellence Eric Magnus Staël de Holstein, baron de Holstein, chevalier de Sa Majesté la Reine de Suède et ambassadeur extraordinaire de Sa Majesté de Roi de Suède auprès de sa Majesté très Chrétienne.»_

Tämä naimiskauppa, josta kahdeksan vuotta oli neuvoteltu kaikkien muiden paitsi morsiamen kanssa, solmittiin lopullisesti 14 p. tammikuuta v. 1786.

Pienessä novelliharjoitelmassaan _Adélaïde et Théodore_, joka, vaikka vasta myöhemmin julkaistuna, on kirjoitettu samana vuonna, juuri avioliiton kynnyksellä, purkaa myyty morsian tuskiaan. Adélaïde menee avioliittoon niinkuin mestauslavalle, hyvin tietäen, ettei hän tule miestään koskaan rakastamaan. »He ovat ryöstäneet minulta tulevaisuuden», huudahtaa Adélaïde, ja lisää, »rakkauden onni on minulta ainaiseksi kielletty.» Mutta tämä on vain tunnelma vailla syvempää traagillisuutta. Sovinnaiset järkiavioliitot kuuluivat ajan tapaan ja joskin tämä oli niistä järjettömimpiä ja joskaan ei nuori rouva de Staël rakastanut miestään, hänen romanttisen ihastuksensa ollen kohdistunut aivan toisenlaisiin henkilöihin, kuten kreivi Guibertiin ja kreivi Narbonneen, niin ei tämä isän kunnianhimon alttarille uhrautuminen liene sentään ollut hänelle niin tuiki tuskallista, etteivät uuden aseman avaamat loistavat mahdollisuudet olisi toiselta puolen mairitelleet hänen turhamaisuuttaan. Sitäpaitsi ei hän olisi ollut se liekkiluonne, mikä hän oli, jos hän olisi antanut tämän sovinnaisuuden kuoren kauan kahlita itseään. Pakollinen avioliitto ei vielä sinään ollut hänelle surmanisku, mutta siitä alkoi hänen elämänsä tragiikka: kotionnen puute, sydämen loppumaton odysseia kohti rakkautta, ainaiset pettymykset, jotka johtuivat siitä ainaisesta hurskaasta uskosta, että jokainen viimeinen rakkaus oli ensimäinen ja jokainen uusi rakkaus viimeinen. Huonommalle puolen tässä naimiskaupassa joutui sittenkin heikkolahjainen ja -luonteinen Staël, joka ei missään asiassa ollut tasaväkinen nerokkaan rouvansa kanssa, vaikkakin seitsemäntoista vuotta häntä vanhempi. Ja jos hän aikoinaan olisi aavistanut, mikä tulimeri piili tuossa äitinsä vieressä jakkaralla istuvassa tyttösessä, jonka hän oli valinnut rappioituneiden raha-asioittensa pelastavaksi enkeliksi, niin tuskinpa hän olisi sen tulivuoren kupeelle keinotekoista onnen-uraansa perustanut.

II.

Lähettilään rouvana, _ambassadricena_, joksi häntä yleisesti nimitetään, alkaa vasta rva de Staëlin oikea nuoruuden ja vapauden, työn ja maineen loistokausi. Hänen kirjallinen ensi-esiintymisensä julkisuudessa tapahtuu v. 1789, jolloin hän julkaisee jo edellisenä vuonna painetun tutkielmansa _Lettres sur les écrits et le caractère de Jean Jacques Rousseau_ (»Kirjeitä Jean-Jacques Rousseaun luonteesta ja kirjoitelmista») tehden siinä kunniaa ensimäiselle kirjalliselle oppi-isälleen. Etenkin kiinnittää hänen mieltään tämän tuotannossa _La nouvelle Héloïse_, jonka sankarittaren kohtalossa hän epäilemättä vainuaa sukulaisuuspiirteitä omansa kanssa. Hän säälittelee naisia, joiden täytyy mennä naimisiin ilman rakkautta, ja Rousseaun sankaritar on hänestä etenkin siksi niin surkuteltava, että hän elää maalla eikä »suurmaailman pyörteessä, joka saa naisen unohtamaan sekä miehensä että rakastajansa.»

Rva de Staël ei itse ehdi suuriakaan suremaan onnetonta avioliittoaan. Hän lääkitsee nuoren sydämensä tyydyttämättömät tunteet seura-elämän huumauksella, joka tempaa hänet kokonaan mukaansa. Kaikkialla, hovissa, äitinsä salongissa ja omassaan, rue du Bac'in varrella herättää hän mitä suurinta huomiota. Tällöin, vallankumouksen kynnyksellä, tyynessä ennen myrskyä, elävät Ranskan vanhat salonki-yhteiskunnat vielä viimeiset, henkevimmät ja nautintorikkaimmat hetkensä. »Joka ei ole elänyt noina vuosina, ei tiedä mitä elämänilo on», sanoi myöhemmin Talleyrand. Ajateltiin puhuakseen, puhuttiin herättääkseen suosiota ja suosittiin kaikkia niitä onnen ja vapauden unelmia, joita Amerikan vapaussodasta palailevat vapaaehtoiset kylvivät mieliin. Vanhat muodot saivat uutta sisältöä, ja uusi sisältö puolestaan särki vanhoja sovintatapoja. »Parisi ei enää ole Europan salonki, vaan Europan kahvila», sanoo tähän viitaten eräs aikalainen. Missään ei seura-elämä ollut loistavampaa ja vakavampaa, henkinen äly räiskyvämpää, mielipiteiden vaihto ennakkoluulottomampaa ja sisältörikkaampaa kuin juuri rva de Staëlin ympärillä, josta pian tuli kaikkien valtion uudistajien ja utopistien runotar. Hän oli tulevan Ranskan kuningatar, niinkuin Marie-Antoinette oli menevän. Ollen vapaamielisen valistuksen intomielinen lapsi, antautui hän koko sielullaan yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin harrastuksiin ja pysyi koko elämän-ikänsä vapaamielisille aatteille uskollisena. Mutta vallankumous, johon hän ensin niin suurella ihastuksella suhtautui, oli tuottava hänelle, samoin kuin yleensäkin koko politiikka, lukemattomia pettymyksiä ja kärsimyksiä. Kun vallankumous alkoi, oli aatelisia sen puolesta puhumassa ja taistelemassa, pappeja sitä järjestämässä, piispoja siunaamassa, ruhtinaita maksamassa, kuningas, joka salli kaiken tapahtua. Kaikki uskoivat, että uusi järjen valta oli alkamassa. Mutta näiden idealistien laskelmat rikkoi kerrassaan kaksi suurta tuntematonta, joita he eivät olleet osanneet ottaa lukuun. Ensimäinen oli kansanvalta ja toinen oli Napoleon. Rva de Staëlkin kuului siihen maltilliseen keskustaan, niihin tasavaltalaisiin aristokraatteihin, jotka ihailivat brittiläistä hallitusmuotoa ja valistunutta ruhtinas- ja aatelisvaltaa ja jotka vallankumouksen esitaistelijoista piankin joutuivat sen uhreiksi. Sitä paitsi oli hänellä liiaksi paljon naisellisia ja inhimillisiä ominaisuuksia ollakseen johdonmukainen poliitikko. Yli kaiken rakasti hän vapautta, mutta sitäkin enemmän — ihmisiä. Hän ei tuntenut sellaista oikeuskäsitettä, joka olisi voinut vaientaa hänessä ihmisrakkauden äänen. Ei ollut sitä aatteellista päämäärää, jota hän ei olisi syrjäyttänyt auttaakseen jotakin ystävää ja sellaisiakin, jotka eivät olleet sitä. Ja niitäkin oli paljon. Rouva de Staël oli suuri lumoojatar, mutta ihmisten suosiota hän ei suinkaan saanut ilmaiseksi. Lakkaamatta sai hän voittaa ennakkoluuloja ja taistella vihamielistä suhtautumista vastaan. Hänen porvarillinen syntyperänsä ja epäsovinnainen käytöksensä herättivät alun pitäen pahennusta vanhoillisissa ylimyspiireissä. Hän oli erikoisolento, mutta karsain silmin todettiin, että hän sen myös itse tiesi ja salli itselleen neron vapauksia, jotka olisivat olleet anteeksiantamattomia tavalliselle kuolevaiselle. Tahallaan hän ei tahtonut loukata ketään. Hän oli sitä mieltä, että henkinen ylemmyys tuli paremmin näkyviin hyväksymisen kuin kielteisen arvostelun kautta, ja toteutti yleensä tätä sääntöä myös käytännössä, mutta vilkkaan, suoran ja väkevän temperamenttinsa vuoksi ei hän aina tullut tarpeeksi ottaneeksi huomioon ympäristönsä hermoviritystä: hänen tapanaan oli virittää se itse. »Tässä seurustelukykyisessä hengessä oli omituinen anomalia, häneltä puuttui tahdikkaisuutta», kirjoittaa rva de Staëlista hänen rococokulttuurin läpitunkema ystävättärensä, kreivitär de Boigne muistelmissaan. »Hän kauhisti naisia ja loukkasi miehiä», sanoo hänestä muuan pahansuopainen naishuomioija. Ja myöhemmän ajan kirjailijoista ovat etenkin Goncourt-veljekset lainanneet elävän taiteilija-siveltimensä mitalin nurjan puolen esittämiseen. Kas tässä eräs sellainen pienoiskuva rouva Neckerin salongista: »Kaikkien keskellä nähdään punakka nainen, jalopeuran harjaa muistuttava tukkalaite päässä ja ihonyppylöitä kasvoissa. Hän kävelee edestakaisin kuivin huulin, yhtä kulmikkain liikkein kuin aattein, miesmäisin elein, ja linkoaa silloin tällöin pojan äänellä jonkun voimaperäisen tai onton lauseen — se on rouva de Staël.» Ylläoleva kuvaus ei tietenkään ole aivan hyväntahtoisesta mielenlaadusta lähtenyt, mutta siinä kohden se on paikkansa pitävä, että rva de Staël kylmästi katsottuna oli ruma. Se on kaikkien ensi vaikutelma hänestä. Kuitenkin se jo seuraavassa silmänräpäyksessä unohtuu, ja nähdessään hänen kauniin katseensa, kuullessaan hänen äänensä soinnun, seuratessaan hänen kasvonilmeittensä leikkiä ja hänen ajatustensa vaihtelevaa virtaa joutuvat tavallisesti vastahakoisimmatkin hänen henkensä vastustamattoman vetovoiman valtoihin ja palkitsevat häntä siitä liioittelevan ihastelevin mainesanoin. Ei kunnian, vaan sydämien ja sympatiojen voittaminen olikin rva de Staëlille tärkeintä. Mutta vaikka hänen viehättämisenhalussaan täten itse asiassa oli enemmän vaistomaista rakkauden kaipausta kuin varsinaista turhamaisuutta, oli tämä hänen rumuutensa hänelle koko elämän ijän salaisen kärsimyksen aiheena. Ja muihinkin nähden oli hän tässä suhteessa erittäin hienotunteinen. Jos hänelle sanottiin, että joku oli ruma, tuotti se hänelle mielipahaa. Itse hän aina asetti sanansa niin, ettei hänen tarvinnut käyttää tuota sanaa, hän puhui vain ulkonaisista etuuksista tai niiden puutteesta.

Missään tapauksessa ei rva de Staël voinut valittaa sitä, että »ulkonaisten etuuksien» puute olisi tuominnut hänet osattomaksi rakkaudesta ja ihailusta. Hänen aikansa henkinen ylimystö oli polvillaan hänen edessään. Ranskan hienoimmat, hurmaavimmat ja älykkäimmät seuramiehet kurkoittivat hänelle rakkauttaan, joka seikka ei suinkaan ollut hänelle epämieluista. Sillä sitä mies-ihannetta, jota hän ei löytänyt avioliitostaan, etsi hän kernaasti sen ulkopuolelta, maailmanmiesten, menestyssankarien, salonkileijonain joukosta. Hän tahtoi loistaa ollakseen rakastettu ja rakastaa itseään loistavampaa ja voimakkaampaa miestä. Tämä hemmoiteltu, itsehillintään tottumaton, nerokas lapsi olisi tarvinnut rakkaudessa herran, elämässä johtajan, »un guide fort et doux», kuten hän itse sanoo; sellaista hän ei koskaan saanut ja hänen onnettomuutensa alkoi siitä, että hän luuli sellaisen löytäneensä. »Narbonne, Talleyrand ja Mathieu de Montmorency ovat ne kolme miestä, joita eniten olen rakastanut», sanoo rouva de Staël myöhemmin puhuessaan näistä nuoruusvuosistaan. Paitsi viimemainittua suhdetta, joka koko ajan pysyi pelkän ystävyyden rajoissa, tuottivat molemmat edellämainitut herrat, jotka keskenään kilpailivat sekä Ranskan salonkimaailman ensimäisestä sijasta että rouva de Staëlin suosiosta, hänelle yhtämittaisia pettymyksiä. Hänen ensimäisen todellisen sydänsurunsa aiheutti kreivi Narbonne ja monta kovaa sisäistä taistelua sai hän käydä tämän kiintymyksensä vuoksi, kunnes sekin, kuten kaikki intohimot hänen sydämessään, vaimentui epäitsekkääksi ja palvelevaksi ystävyydeksi.

Sellaista pian tarvittiinkin. Vallankumous kaikkine hirmuineen oli tullut ja kehittyi yhä väkivaltaisemmaksi ja aivan toisenlaiseksi kuin mitä rva de Staël ensi innostuksessaan oli kuvitellut. Alkutapaukset olivat kylläkin lupaavia ja niiden ensi vaiheet tuottivat hänelle pelkkiä iloisia ja ylpeitä hetkiä. Hänen jumaloidun isänsä lyhyen valtiomies-onnen aurinko huikaisi hänet. Necker, joka v. 1787 oli kadottanut ministeripaikkansa ja karkoitettu maasta, kutsuttiin nimittäin takaisin elokuussa v. 1788 pelastamaan vararikon partaalla olevaa maata. Seuraavan vuoden heinäkuussa kuitenkin kuningas erotti hänet, mutta kutsutti heti uudelleen kolmannen kerran takaisin, jolloin Neckeriä tervehdittiin Ranskan pelastajana ja jolloin hänet tyttärineen vietiin riemusaatossa Versailles'iin lippujen liehuessa ja soiton pauhatessa, ihmisten vetäessä heitä ja naisten polvistuessa heidän eteensä maantiellä. Tämä oli Neckerin poliittisen keskinkertaisuuden viimeinen voitto ja samalla viimeinen täysin onnellinen päivä hänen tyttärensä elämässä. V. 1790 syyskuussa asustaa Necker jo julkisesta elämästä lopullisesti syrjäytettynä maatilallaan Coppet'ssa, joka oli hänen ja josta oli tuleva myös hänen tyttärensä vakituinen maanpakopaikka.

Toistaiseksi on rva de Staël vielä Parisissa. »Hänen kotinsa on», kirjoittaa amerikalainen ministeri Morris Washingtonille, »jonkinlainen muusain temppeli, jonne henkevä ja ylhäinen maailma kokoontuu kaksi kertaa viikossa illalliselle, kerran tai useammin päivälliselle.» Hänen maineensa kasvaa päivä päivältä, sitä häväistään yhtä paljon kuin kunnioitetaan. Vallankumouksen lietsoessa kaikkia intohimoja herättivät välittävät mielipiteet, joita rva de Staël edusti, juuri eniten pahaa verta kummassakin vastapuolueessa. Vastavallankumoukselliset painattivat hänestä suorastaan häväistyskirjoitelmia, joissa hänen yksityisestä elämästään ja politiikastaan tehdään mitä verisintä pilaa. Kuuluisin näistä lentokirjasista on Rivarolin _Actes des Apôtres_ (»Apostolien teot»). Tätä vainoa jatkui vielä senkin jälkeen, kun rva de Staël oli pelastanut lukemattomia rojalisteja pyövelin piilun alta. Vielä v. 1797 omistaa »Le Thé» hänelle tällaisen kiitospuheen: »Älkää sekaantuko julkisiin asioihin. Ruotsi vaatii teitä takaisin. Teidän aviolliset velvollisuutenne odottavat teitä. Jos kuitenkin, kuten pimeyden tyttäret, olette saanut alkunne Acheronista ja yöstä, niin palatkaa varjojen valtakuntaan. Teidän paikkanne on Raivottarien rinnalla.»

Hänen suhteensa Narbonneen oli julkinen salaisuus ja kun tämä v. 1791 rva de Staëlin toimesta sai sotaministerin paikan, virkahti kuningatar hieman pisteliäästi: »Mikä kunnia rouva de Staëlille, jolla nyt on koko armeija käytettävänään.» Mutta elettiin nopeain muodonvaihdosten aikaa; jo seuraavana vuonna erotettiin Narbonne ja siitä lähtien asettaa aika rva de Staëlin älylle ja hyvyydelle yhä suurempia koettelemuksia. Hänen lähin valtiollinen toimintansa keskittyy tästä alkaen melkein yksinomaan vallankumouksen onnettomain uhrien pelastamiseen. Henkensä kaupalla auttoi hän valtion pannahisia pakenemaan syyskuun murhien aikana, m.m. saivat Narbonne ja Talleyrand kiittää häntä hengestään. Tutut ja tuntemattomat, ystävät ja viholliset, kaikki mikä eli ja kärsi, mahtui hänen sydämeensä. Ja vasta viimeisessä tingassa pelastautui hän itse Sveitsiin, jossa hänen toinen poikansa Albert syntyi samana syksynä.

Tulee kysyneeksi: miten oli rva de Staëlin koti- ja avioelämän laita näinä aikoina? Mitä osaa näytteli parooni de Staël vaimonsa moniharrastuksellisessa elämässä? Täytyy vastata: sangen vähäistä, vähempää kuin moni muu, heidän avioliittonsa kun yleensä oli aivan virallista laatua. Heidän perhetapahtumistaan voidaan mainita, että v. 1787 heille syntyi tytär, joka kuoli heti syntymän jälkeen, ja v. 1790 syntyi vanhin poika August. Tiedetään myös, että rva de Staël jonkun verran auttoi miestään tämän poliittisessa kirjevaihdossa, mutta tämä tapahtui tietenkin vain ulkonaisista ja yhteisistä etusyistä, joita rva de Staël aina piti silmällä, joskin voi olla eri mieltä siitä, kuinka sopivaa ja edullista oli tehdä juuri Ruotsin lähettilään talo koko Europan valtiollisten juonien ahjoksi. Niinpä väittääkin professori Schuck, että Staël aina voitti, kun hän oli yksin, ja aina kärsi tappion, kun hänen levoton rouvansa oli mukana pelissä; mutta ainakin sai Staël sekä aluksi että lopuksi kiittää rouvaansa lähettilästoimestaan.

Yhtä vähän kuin rouva de Staëlin isällä oli hänen miehellään valtiollisella uralla mitään erikoisempaa menestystä. Kustaa III ei luottanut häneen ja koko lähettiläsaikansa oli Staëlilla Ruotsin hallituksen vakooja lähettyvillään. Hänet kutsuttiin takaisin v. 1792, mutta pääsi hän Kustaa III:n kuoltua holhoojahallituksen aikana yhdessä Reuterholmin ja Bonden kanssa taas määräävään asemaan Ruotsissa. V. 1795 tuli hän uudestaan Ruotsin lähettilääksi Parisiin ja erotettiin siitä virasta jälleen v. 1796. Vielä kolmannen kerran v. 1797 sai hän rouvansa välityksellä lähettilään toimen, jossa hän oli vuoteen 1799. Tällöin oli hänellä jälleen niskoillaan noin 150 000 livren velat, valtiollisiin ja henkilökohtaisiin tarpeisiin hankittuja, ja hänen valtiomies-maineensa lopullisesti menetetty. Vielä murheellisempi oli hänen sisäinen kehitysviivansa. Epäilemättä ei rouva de Staël ollut mikään ihanteellinen aviovaimo, eikä hänen mukanaan tullut raha- ja valta-asema näytä korvanneen Staëlille kotoisen rauhan menetystä, vaikkakin tämä puolestaan haki itselleen lohdutusta teatterinaisien parista. Hän tuli yhä raskasmielisemmäksi, muuttui uskonnolliseksi ja kun v. 1789 ruotsalaisen mystiikan apostoli Reuterholm saapui Ranskaan, joutui hän tämän vaikutuksesta kokonaan illuminaattein ja vapaamuurariliikkeen valtoihin. Osittain salaisista perheasioista johtunee, että hän v. 1791 kirjoittelee epätoivoisia kirjeitä ystävälleen Rosensteinille: »Olen niin onneton kuin järkevä ihminen yleensä voi olla», sanoo hän. V. 1799 tapahtui avioparin välillä vihdoin virallinen ero. Loppuijällään tuli Staël tylsäksi, kadotti muistinsa ja kuoli henkisesti ja aineellisesti murtuneena miehenä v. 1802, samoihin aikoihin, jolloin rva de Staëlin varsinainen voimakausi vasta alkaa.

Rva de Staëlin viholliset väittävät hänen suurella itsekkäisyydellään myrkyttäneen miehensä elämän, ja mahtavin näistä vihollisista, Napoleon, kirjoittaa v. 1800 veljelleen Josephille seuraavan raskaan syytöslauselman: »Herra de Staël elää syvimmässä kurjuudessa, sill'aikaa kuin hänen vaimonsa pitää päivällisiä ja tanssiaisia. Arvosteltakoon kernaasti rouva de Staëlia saman mittapuun mukaan kuin miestä; mutta jos jokin mies, joka olisi perinyt Neckerin omaisuuden ja joka niin kauan olisi käyttänyt hyväkseen niitä etuuksia, mitä kuuluisa nimi suo, jättäisi vaimonsa kurjuuteen ja eläisi itse ylellisyydessä, niin suvaittaisiinko sellaista miestä seuraelämässä?»

Tämä totuus rouva de Staëlin julmuudesta miestään kohtaan on epäilemättä mitä suurimmassa määrin harhaanviepä. Sillä kaikki, jotka rouva de Staëlin tunsivat, todistavat yksimielisesti, että hänen luonteensa pohjapiirre oli hyvyys ja auttavaisuus. Myöskin miestään hän riensi holhoamaan saatuaan tietää tämän avuttomasta tilasta. Mutta tietenkin oli hän jo tämän ajan kuluessa, saatuaan suurempia elämäntehtäviä kuin aviovaimon, ehtinyt kasvaa avioliittotragediansa herraksi, joka ei koskaan ollut ollutkaan hänen elämänsä suurimpia.

Mutta älkäämme ehättäkö asioiden edelle. Kauhun vuonna 1792 jätimme siis tuon kovasydämisyydestä ja vallankumouksellisesta hurjuudesta syytetyn rva de Staëlin pelastamaan vainottuja emigrantteja. Useimmat näistä, m.m. Talleyrand ja Narbonne, pakenivat Englantiin ja sinne kiiruhti rva de Staëlkin heti v. 1793 alussa. Tämän päätäpahkaisen matkan pohjimmaisena syynä oli onneton rakkaus Narbonneen, jonka keveälle seuramiesluonteelle rva de Staël oli ollut vain ohimenevä eikä aivan laskelmista vapaa ihastus ja jonka kanssa tällä vielä oli viimeiset tuskalliset erokohtaukset suorittamatta. Se tapahtui Englannissa, Micklehamissa, jossa ranskalaiset emigrantit asustivat.

Neljä kuukautta viipyi hän Juniper Hallissa, tuon pienen siirtolan keskipisteenä, herättäin täälläkin huomiota nerokkaisuudellaan ja epäsovinnaisuudellaan, ihastusta ja pahastusta kuten aina. »Rouva de Staël on nero», kirjoittaa hänestä tohtori Bollman, »epätavallinen nainen kaikessa, mitä hän tekee. Hän nukkuu ainoastaan pari tuntia ja on herkeämättömän, hirvittävän työteliäs koko muun ajan. Hänen puheensa on täynnä hyvää tuulta ja leikinlaskua. Arki-ihmisiä hän ei suvaitse. Hän kirjoittaa istuessaan kammattavana, aamiaista syödessään, sanalla sanoen kolmannen osan päivästä, mutta hänellä ei ole malttia tarkastaa mitä hän on kirjoittanut.» Kerrotaan niinkin, että rva de Staël olisi antanut Narbonnelle kirjoitelmansa korjattaviksi ja puhtaaksikirjoitettaviksi ja että tämä kova koetus olisi tehnyt lopun ritarin rakkaudesta. Mitä oikeastaan heidän välillään tapahtui, sitä ei tiedetä. Rouva Récamier, rouva de Staëlin läheinen ystävä ja uskottu, vakuuttaa, että »herra Narbonne käyttäytyi hyvin pahoin, kuten menestyksen hemmoittelemat miehet usein tekevät.» Siitä huolimatta ei rva de Staël katkaissut välejään Narbonneen. Hänessä oli ainainen tyhjyyden kammo ja enemmän kuin mitään karttoi hän elämässä tuota hirvittävää sanaa »irreparable», Ehjentää, parantaa, kääntää kaikki parhain päin, se oli hänen luonnollinen asenteensa kohtalon iskuja vastaan. »Ei kukaan ole mennyt pitemmälle ystävyyden uskonnossa kuin minä», saattoi hän itsestään sanoa täydellä syyllä.

Mutta hän kärsii. Hän palaa Englannista Coppet'hen epätoivoisena, ystävättömänä, haaksirikkoutuneena. Tuska ja levottomuus isänmaansa ja ystäväinsä kohtalosta ja omat sydänsurut ovat murtaa hänet. Kaikki näyttää epäonnistuvan, kaikki syöksyvän kohti perikatoaan, ihmisyyden asia ja yksityinen onni! Turhaan on hän Englannista pitäin kirjoitelmallaan _Reflexions sur le procès de la reine_ (»Mietteitä oikeudenkäynnistä kuningatarta vastaan») yrittänyt pelastaa Ranskan kuningatarta, turhaan ajanut takaa pakenevaa lemmenunelmaansa. Narbonne on hyljännyt hänet, Talleyrand paennut Amerikaan; koko hänen hengenheimolaispiirinsä on hajalla, häneltä itseltään tie Parisiin tukossa. Tällöin hän myös ensi kerran tuntee katkeran maanpaon tuskan esimakua ja häneen iskee kyntensä ikävyys, »l'ennuie», joka on hänen elämänsä painajainen ja kirous. Samoin kuin Byron ja Chateaubriand on rva de Staëlkin pilannut elämänsä ja myllertänyt maailman ylösalaisin vain paetakseen ikävää, ikävää ja yksinäisyyttä. Yksinäisyys on ainoa, jota hän pelkää! Hän suunnittelee Amerikaan lähtöä, Sveitsin »helvetillinen rauha» hermostuttaa häntä. Luonto ei voi antaa lohdutusta hänelle, Parisin salonkien helmalapselle, joka löytää ilonsa vain henkisestä vuorovaikutuksesta ihmisten välillä ja jonka mielestä rue du Bac'in katuojatkin ovat kauniimmat kuin kaikki Sveitsin alpit.

Tämä ensimäinen ankara murroskausi rva de Staëlin elämässä tekee hänestä kirjailijan. Löytääkseen itsensä, päästäkseen vapaaksi tunteittensa orjuudesta ja merkitäkseen kantansa ajan suurissa kysymyksissä antautuu hän nyt täydellä todella kirjailemaan, samalla kun hän edelleen yhdessä miehensä kanssa, joka vuoden loppuun asti oleskeli Coppet'ssa, jatkaa emigranttien avustamista, etsien täten herkeämättömästä toimeliaisuudesta viihdytystä kalvavalle kaipuulleen.

Jo Englannissa ollessaan oli hän pannut alulle teoksen intohimoista, _De l'influence des passions sur le bonheur des individus et des nations_ (»Intohimojen vaikutuksesta yksilöjen ja kansakuntien onneen»), joka ilmestyi v. 1796 ja herätti silloin melkoista huomiota. Saattaa helposti havaita, että ne personalliset mielenliikkeet, jotka ovat tämän kirjasen alkutyöntöinä ja jotka siinä ovat saaneet pessimistisen yleistämisen osakseen, ovat lähtöisin Narbonne-suhteen rikkoutumisesta. Alkusanassa perustelee tekijä kirjan syntyä seuraavasti: »Ollen tuomittu kuuluisuuteen, olematta silti tunnettu, tunnen tarvetta saattaa itseni oikeaan valoon kirjoitusteni kautta. Ollen lakkaamatta panettelun alaisena ja pitäen itseäni liian vähäpätöisenä pulmakseni itsestäni täytyy minun panna toivoni siihen, että julkaistessani nämä mietelmäini tulokset annan vähän oikeamman käsityksen elämäntavoistani ja luonteeni laadusta.» Teos jakautuu kolmeen eri osastoon, joista ensimäisessä käsitellään yksityisiä intohimoja, kuten kunnianhimoa, turhamaisuutta, rakkautta, pelihimoa, ahneutta, juoppoutta, kostonhimoa, puoluekiihkoa, toisessa erilaisia sielunkykyjä ja -tiloja, kuten ystävyyttä ja lapsen- ja vanhempien rakkautta, kolmannessa ihmisessä itsessään löytyviä vastustuskeinoja intohimoja vastaan. Ollen itse kunnianhimolla ja turhamaisuudella ruokittu, rakkauden elinkautisvanki ja irralleen päästettyjen intohimojen silminnäkijä maailmanhistoriallisessa luhistumisessa, on luonnollista, että tekijä käyttää vakuuttavampaa kieltä silloin, kun hän puhuu noiden synkeiden mahtien vastustamattomasta tuhotyöstä kuin silloin, kun hän suosittelee keinoja niiden voittamiseksi, kuten ystävyyttä, opintoja, filosofiaa, uskontoa. Luku rakkauden kohtalokkaisuudesta on teoksen mielenkiintoisin, hehkuvin ja runollisin. Sen yllä lepää henkäys oikeaa Chateaubriandilaista melankoliaa, jossa kuoleman ajatus erottamattomasti yhtyy yksin rakkauden onneenkin. Rakkaus on aina murheellinen, murheellisin sille, jolle se on kaikki, naiselle. »Rakkaus on naisten koko elämä, miehille vain sivuseikka. Naiset ovat sydämen siteillä sidotut, miehet eivät.» »On sisäinen vakaumus siitä, että kaikki, mikä seuraa rakkautta, on tyhjyyttä, ja tämä vakaumus johtaa ajatukset kuolemaan rakkauden onnellisimpinakin hetkinä.» Luku loppuu huudahdukseen: »Mitä antaisikaan siitä, ettei olisi koskaan rakastanut, ei koskaan tuntenut tuota hävittävää tunnetta, joka kuten Afrikan hehkuva tuuli kuivaa uhrinsa kukassaan, kaataa parhaassa voimassaan, painaa maahan pystyn varren, jonka oli määrä kasvaa ja varttua.» Alkuaan oli teokseen suunniteltu vielä toinen osa, jonka piti käsitellä muinaisten ja nykyaikaisten hallitusmuotojen osuutta intohimojen historiassa ja joka jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Näiden mietelmien lopputulos on: tulee pelätä ja paeta intohimoja, noita sielun orjuuttajia, vapautua niistä särkeytymisen hinnallakin, talttua ottamaan elämä vastaan pisare pisarelta. Hallitusten tulee pyrkiä tekemään kaikki onnellisiksi, moralistien opetettava yksilöjä tulemaan toimeen ilmankin onnea.

Tämä teos, joka sisältää joukon teräviä huomioita ja hienoja havaintoja, on mielenkiintoinen etupäässä valonheittäjänä rva de Staëlin omaan sielunelämään tänä taitekohtana. Myöskin löysi se kiitollisimmat lukijansa samanlaisista kokemuspiireistä. M.m. Rahel Varnhagen, jolle Ruotsin lähetystön sihteeri Brinkman oli lähettänyt kirjan ja joka juuri oli käynyt läpi ankaran eroottisen kriisin, kirjoitti tälle, että rva de Staël oli »tullut hänelle avuksi kuin Jumala.»

Niihin aikoihin alottaa rva de Staël myös valtiollisten kirjoitelmiensa sarjan. Ensimäiset teokset tältä alalta ovat v. 1794 julkaistu _Réflexions sur la paix adressées à M. Pitt et aux Français_ (»Mietelmiä rauhasta, omistettuja hra Pittille ja ranskalaisille») sekä vuotta myöhemmin julkaistu _Reflexions sur la paix intérieure_ (»Mietelmiä sisäisestä rauhasta»), joissa hän ajaa ulkonaisen rauhan ja sisäisen järjestyksen ja suvaitsevaisuuden asiaa. Tasavalta on ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sanoo hän, mutta mitään eroa ei itse asiassa ole järjestystä rakastavain tasavaltalaisten ja vapautta rakastavain monarkistien välillä. Tässä kuten hänen poliittisessa suhtautumisessaan yleensä tulee näkyviin tuo sama oikeudentunnosta ja urhoudesta johtuva sisäinen ryhti esiintyä tasavaltalaisena ylimysten ja ylimyksenä tasavaltalaisten kanssa, mikä ei suinkaan ollut omiaan juuri helpoittamaan hänen elämäntaisteluaan.

Vaikeimmat taistelut ovatkin vasta edessä päin. Vuonna 1794 kuolee hänen äitinsä, ja se on muutenkin erittäin kohtalokas vuosi rouva de Staëlin elämässä. Eräänä syyskuun päivänä, kun rouva de Staël on Lausannessa ajelemassa, tulee häntä vastaan nuori mies, joka pysähdyttää vaunut ja esittää itsensä: Benjamin Constant. Rouva de Staël pyytää häntä nousemaan vaunuihin ja vie hänet luokseen illalliselle. Siitä alkaa uusi kausi hänen elämässään, rakkaustarina, joka kestää hautaan saakka.

III.

Benjamin Constantissa, josta on sanottu, että hän oli »le plus grand des hommes distingués» ja samalla »le plus perverse des hommes avant trente ans» ja joka itse on sanonut tunnussanansa olevan »sola inconstantia constans», löysi rouva de Staël, joskaan ei itseään voimakkaampaa luonnetta elämänsä ankkuriksi, kuitenkin sen vertaisensa hengenheimolaisen, jota hän siihen asti oli turhaan etsinyt.

Heissä on muuten paljonkin yhteisiä piirteitä. Ollen vanhempainsa ainoa lapsi oli Benjamin Constant samoin kuin rva de Staël erinomaisen varhaiskehittynyt, hemmoiteltu ja lahjakas, täysi-ikäinen jo lapsena. Hänen isänsä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, tahtoi antaa pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kouluutuksen, ja jo kolmentoista ikäisenä aloitti pikkuvanha maailmanmies opintonsa Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, oksastaen täten ranskalaiseen rotuunsa ja sveitsiläiseen syntyperäänsä täysin kosmopoliittisen kasvatuksen. Mutta tässä rikassieluisessa nuorukaisessa, josta myöhemmin oli tuleva itse-erittelevän romaanin mestari ja uranuurtaja, kehittyi älyn ja tunne-elämän herkkyys tuntuvasti tahdon kustannuksella. Hänessä oli nautinnonhimoa, jota oli mahdoton tyydyttää, maailmantuskaista kaipausta, jota ei mikään onni elämässä, ei parhain nainen eikä suurin rakkaus voinut viihdyttää, epämääräistä toimintahalua, jota este kiihoitti, mutta jonka menestys kuihdutti, hienoa itse-ivaa ja herkkähermoista vastaanottavaisuutta, ainaista sisäistä levottomuutta, joka laadultaan ei ollut vähemmän kohtalokasta kuin rouva de Staëlin. Huudahdus tällainen: »Minä raivoan, minä kadotan järkeni raivosta, mutta oikeastaan on koko asia minulle yhdentekevä», kuvaa hyvin hänen puoliluonnettaan.

Kohdatessaan toisensa olivat molemmat 26-vuotiaita, molemmat kokeneita rakkausasioissa; Constant monessa suhteessa jo elähtänyt kyynikko, mutta samalla huvitettu naisista ja politiikasta, täynnä uutuuden janoa ja kunnianhimoa, terävä havainnoitsija, sukkela väittelijä ja älyniekka, suuri talentti, ei mikään luonne; rouva de Staël poliittisilta elämyksiltään hänestä edellä, ulkonaisesti vaikutusvaltaisempi, sisäisesti sekä särkyneempi että lujempi, kypsä suureen rakkauteen ja suureen kärsimykseen. _Corinne_ -romaanissaan hän sanoo tähän elämänsä merkitsevimpään tapahtumaan viitaten: »Ce n'est pas le premier amour qui est ineffaçable, il vient du besoin d'aimer, mais lorsqu'après avoir connu la vie et dans toute la force de son jugement, on rencontre l'esprit et l'âme que l'on avait jusqu'alors vainement cherchés, l'imagination est subjuguée par la vérité et l'on a raison d'être malheureuse.»

Heti alun pitäen tunsivat nämä molemmat poikkeusolennot vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa, eikä kestä kauankaan, ennenkuin he liittyvät yhteen mitä läheisimmin sitein. Joskaan nämä siteet eivät koskaan muuttuneet muodollisesti sitoviksi, olivat ne kuitenkin niin voimakkaita, etteivät mitkään esteet voineet niitä murtaa, ei edes rakastavien oma tahtokaan, kun he kahleitaan vastaan kapinoiden pyrkivät niistä vapaiksi, ei uudet avioliitot toisten kanssa. He tarvitsivat toisiaan henkensä hedelmöittäjiksi, sointuivat yhteen erinomaisesti, rasittivat, vaivasivat toisiaan, pitivät myrskyisiä kohtauksia, mutta eivät voineet riistäytyä irti toisistaan. Heidän keskustelunsa oli loistavinta, mitä saattoi kuulla. »Se, joka ei ole nähnyt rouva de Staëlia Benjamin Constantin seurassa» todistaa historioitsija Sismondi, »ei ole häntä tuntenut, sillä vain hänen henkisellä yksilöllisyydellään oli voimaa päästää rouva de Staëlin olemus täysiin oikeuksiinsa. Myös Constant oli ainoastaan Coppet'ssa itseään. Kun näin hänet rouva de Staëlin kuoleman jälkeen, oli hän niin sisäisesti murtunut, etten ollut entistä Constantia enää tuntea.»

Mutta jo niin aikaiseen kuin v. 1797 osoittaa Constant kyllästymisen merkkejä siihen levottomasti heittelehtivään elämään, jota rouva de Staël vietti, siihen kuumeiseen jännitystilaan, joka aina vallitsi hänen ympärillään. Yhä enemmän ja enemmän alkaa häntä myös vaivata olla suhteessa naiseen, jolle hän omien sanojensa mukaan »aina oli välttämätön eikä koskaan riittävä». Hän kuvittelee kaipaavansa hiljaista kotionnea, ja myöskin hänen sukunsa toivoo, että hän luopuisi nöyryyttävästä kantapoika-asemastaan rouva de Staëlin hovisaatossa ja menisi naimisiin joko tämän tai jonkun muun kanssa. Constant lienee tehnytkin avioliittotarjoumuksen rva de Staëlille, mutta siitä huolimatta, että tämä v. 1797 oli synnyttänyt hänelle tyttären, Albertinen, joka ulkomuodoltaankin, m.m. hiustensa punervan värin puolesta, oli ilmetty isänsä ja josta oli tuleva äitinsä elämänilo, ei hän ollut halukas aviolliseen riippuvaisuuteen eikä liioin valmis vaihtamaan kuuluisaa nimeään uuteen, vielä senkään jälkeen, kun parooni de Staël oli kuollut. Vasta myöhemmin, kun epävakainen Constant toden teolla oli iskenyt silmänsä erääseen »todelliseen naiseen», saa tämä avioliittokysymys toisen käänteen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Kärsimyskin tuntui liittävän heitä vain yhä syvemmin yhteen. He kärsivät, mutta kuten yleensä on laita kohtalokkaiden intohimojen luomassa elämäntunnossa, oli tässäkin suhteessa elämänsisällön panos niin suuri, että lienee vaikea päättää, kohtasivatko he toisensa onnekseen vai onnettomuudekseen.

»Mietelmät rauhasta» sekä hänen miehensä uudistettu lähettilään asema helpottivat rva de Staëlin palausta Parisiin. Vuodesta 1795 on hänen valtiollinen vaikutusvaltansa taas kasvamaan päin. Hän avaa jälleen kotinsa direktorio-ajan kirjavalle yleisölle ja on toimeliaampi kuin milloinkaan; hänen elämänsä on yhtämittaista aatteiden ja ihmisten ajometsästystä. Hänellä on sormet mukana jok'ikisessä poliittisessa juonessa, hän pitää salonkia milloin Parisissa, milloin Coppet'ssa, ja Constant on nyt niiden vakituinen vieras ja emännän ylin ystävä. Tapansa mukaan on rouva de Staël päättänyt luoda tällekin ystävälleen loistavan tulevaisuuden, sentähden esittää hän hänet vaikutusvaltaisille suosijoilleen harvinaisen lupaavana poliittisena kirjailijana ja puhujana, jota paitsi Constantin julkaisema pieni valtiollinen lentokirjanen ja hänen säkenöivän henkevä keskustelunsa ja terävä kielensä puhuvat nekin puolestaan samaan suuntaan. Vanhoja ystäviäänkään ei rva de Staël silti unohda: Narbonnen hän auttaa Parisiin ja Talleyrandille hän toimittaa pääsyn Philadelphiasta takaisin isänmaahan sekä puuhaa hänelle ulkoministerin paikkaa. Samalla hän tekee uutterasti kirjallista työtä, kokoaa aineksia romaaniin _Delphine_ sekä valmistaa painokuntoon laajan 600-sivuisen teoksen »Kirjallisuudesta», _De la littérature considérée dans ses rapports avec les institutions sociales_, joka ilmestyy v. 1800.

Tämä teos, joka on älykäs ja epätasainen kuten koko rva de Staëlin tuotanto, kypsinkin osa siitä, on tavallaan uraa-uurtava uudelle kirjalliselle katsantokannalle. Ensi kerran sanotaan siinä julki se ajatus, että jonkun kansan kirjallisuuden on oltava sopusoinnussa kansan sisäisen ja ulkonaisen kehityksen kanssa. Kirjallisuuden on myös tultava yhteelliseksi poliittisten vakaumusten kanssa; tasavaltalaiselle kansalle siis tasavaltalainen kirjallisuus. Vallankumouksesta tulee kasvaa uusi vapaampi ja inhimillisempi runous. Välitön vuorovaikutus todellisen elämän ja muiden maiden kirjallisuuden kanssa on avaava arvaamattomia kehitysmahdollisuuksia kansalliskirjallisuudelle ja tekevä tulevaisuudessa mahdolliseksi yleis-europalaisen kirjallisuuden, johon kukin kansa tuo oman yksilöllisen lisänsä. Mutta luonnehtiessaan eri maiden kirjallisuutta ja rientäessään pikamarssissa läpi kaikkien aikojen ajaa tekijä samalla erästä aatetta, joka hänelle parantumattomana optimistina on erittäin rakas: ihmissuvun ikuisen täydellistymisen eli edistyksen aatetta. Hän koettaa todistaa, että kirjallisuuskin koko ajan edistyy, että seuraava kausi aina on arvokkaampi kuin edellinen, ei edes keskiaika muodosta poikkeusta, sivistys tekee työtään lakkaamatta. Niinpä kreikkalaiset kaukaisessa muinaisuudessaan jäävät hyvin takapajulle, Aiskhylos ja Sophokles tuskin ylettyvät Racinen pitsikalvostimiin. Ja koko maailmankirjallisuus saa lopultakin kumartaa Ranskan XVIII:n vuosisadan filosofeille. Kirjallisuus on rva de Staëlin mielestä ase yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja vääryyksiä vastaan, ajatuksen mahti, joka »tuomitsee kansoja ja kuninkaita», ja tämä utilitaristinen käsitys kirjallisuudesta vaikuttaa sen, että tekijän silmäteränä on filosofinen kirjallisuus. Lapsipuolen asemaan sensijaan jättää hän runouden, jota useammin on käytetty ylistämään kuin vitsomaan itsevaltiutta. »Jos hän olisi elänyt pari vuosikymmentä myöhemmin, olisi hänestä, älyllisestä mukautumiskyvystään huolimatta, tullut l'art — pour l'art teorian leppymätön vastustaja», sanoo rva de Staëlista Johannes Wickman yliopistollisessa väitöskirjassaan. Lisäksi käsittelee rva de Staël teoksessaan pohjoismaisen ja etelämaisen hengen eroavaisuutta. Pohjoismaisiin kansoihin lukee hän englantilaiset, saksalaiset, skandinaavit, etelämaisiin kreikkalaiset, roomalaiset, italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, edellisiä edustaa Ossian, jälkimmäisiä Homeros. Tekijä ymmärtää hyvin vähän Dantea, eikä yhtään Cervantes'ia, mutta Ossianin utuista melankoliaa ja raskasmielistä vakavuutta, Shakespearen traagillista kauneutta ja saksalaisten metafyysillistä pohjaa hän epämääräisesti ihailee. Tämä itsekohtainen väritys tekee teoksen mielijohteista hedelmälliseksi, mutta vie pois siltä sen historiallisen objektiivisuuden. Chateaubriand, joka juuri valmisteli _Le génie du Christianismeään_, kirjoitti Fontanes'ille ärtyisästi: »Minun hulluuteni on nähdä Jesus-Kristus kaikkialla aivan kuin rva de S. näkee kaikkialla edistyksen» Kaiken kaikkiaan oli rva de Staëlin tutkielma tarmokas vastalause ranskalaisen kirjallisuuden formalismia ja materialismia vastaan, se kun vaati sopusointua sisällön ja muodon, kirjallisuuden ja elämän välille ja merkitsi vapauden kirjallisuuden päämääräksi ja samalla sen kukoistuksen edellytykseksi.

Mutta jättiläisvarjo on par'aikaa kohoamassa sen vapauden taivaalle, jota rva de Staël ihannoi, ja yrittää tehdä lyhyen lopun hänen poliittisesta kirjailustaan ja salonkipolitiikastaan. Tämä uusi vapauden vihollinen on Napoleon. Hänen rautakädellä ohjatussa valtakunnassaan, jossa ei ollut sijaa paino-, puhe- eikä kokoontumisvapaudelle, ei ollut myöskään tilaa oppositsionisalongeille eikä niiden kaunopuhujille. Vaikkakin rva de Staël alussa Napoleonin ihailijana esiintyy hyvinkin kesysti ja mielittelevästi ensimäistä konsulia kohtaan, on tämä jo teoksessa »Kirjallisuudesta» vainuavinaan itseään kohtaan tähdättyjä vihjauksia. Constant merkitsee vielä selvemmin kantansa. Tribunaatin jäsenenä hän nousee julkisesti hallitusta vastaan, noudattaen siinä rouva de Staëlin neuvoa, että kunkin on toimittava vakaumuksensa mukaisesti. Mikään ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä vaarallisempaa kuin Napoleonin-vastainen vakaumus, sen huomasivat melkein kaikki ja liittyivät Napoleoniin. Mutta niin ei uppiniskainen rva de Staël. Turhaan koettaa Joseph Bonaparte välittää sovintoa veljensä ja rva de Staëlin välillä nyt ja myöhemmin. »Miksi hän ei siis liity minun hallitukseeni» kysyy Napoleon, »mitä hän oikeastaan tahtoo?» »Eihän ole kysymys siitä, _mitä_ minä tahdon, vaan siitä, mitä minä ajattelen», vastaa rva de Staël.

Ennen lopullista kukistumistaan viettää hänen salonkinsa Parisissa