Part 3

_Sanmarck_ (epäillen). Olen kyllä huomannut heidän seurustelevan keskenään. (Istuutuu ja viittaa Jennyä istumaan.) Mutta...

_Jenny_ (intohimoisesti). Olette sokea, jollette ole huomannut, mitä laatua se on. Kuinka he yhdessä syöksyvät huvituksesta toiseen! Olen jo pitkän ajan seurannut heidän elämäänsä. Ja uskokaa minua... sellainen alituinen yhdessäolo on vaarallista!

_Sanmarck_. Toivottavasti te nyt liioittelette!

_Jenny_ (istuutuen). Ei, ei, tohtori, minä en liioittele! Ja jollei se vielä olisikaan — josta olen kumminkin aivan varma — niin ennemmin tai myöhemmin se johtaa siihen.

_Sanmarck_ (epäillen). Teillä on liian elävä mielikuvitus, neiti!

_Jenny_. Te ette siis usko minua, tohtori?

_Sanmarck_. Hildalla on kyllä omat vikansa, sitä en kiellä. Mutta sellaista en voi hänestä uskoa.

_Jenny_ (huoaten). Siinä tapauksessa olisi ollut parempi, etten olisi puhunutkaan. Mutta minä sanon teille... sokea olette, ellette usko!

_Sanmarck_ (on vaiti hetken ja sytyttää sikaarin; nousee, käy sohvapöydän luona ja palaa takaisin). Sanokaa minulle, neiti... minkälaisista syistä ilmoititte minulle tämän.

_Jenny_ (hiukan epävarmasti). Harrastuksesta teitä kohtaan, tohtori. Olette ollut niin hyvä minulle.

_Sanmarck_. Siinäkö kaikki?

_Jenny_. Niin... minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

_Sanmarck_ (painavasti). Onko ihan varmaa, ettei teillä ole omiakin tarkoituksia sekaantuneina tähän asiaan?

_Jenny_ (luo katseensa alas ja on vaiti).

_Sanmarck_. Tarkoitan herra Kartiota. Hänenhän pitäisi myöskin olla teille jonkin arvoinen.

_Jenny_ (nousten). Hyvä Jumala, te ette usko! Ja kumminkin se on totta!

_Sanmarck_. Minä näen, että teillä on.

_Jenny_ (matalasti). Uskotteko minusta niin huonoa, tohtori?

_Sanmarck_. En... Mutta onhan puhtaasti inhimillistä teidän asemassanne erehtyä! Hän on laiminlyönyt teitä, vaikka hänen moraalinen velvollisuutensa olisi muistaa teitä. Olette ruvennut kuvittelemaan syitä siihen ja itsetiedottomasti takertunut tuohon luonnolliselta näyttävään syyhyn. Myöntäkää, neiti, että se voi olla mahdollista.

_Jenny_. Totta on, mitä sanotte. Mutta pelkään sittenkin olevani oikeassa.

_Sanmarck_. No niin, en epäile hyvää tarkoitustanne Tahdon ottaa asiasta selvän.

_Jenny_ (arasti). Oletteko pahoillanne, tohtori?

_Sanmarck_. Teillekö... En suinkaan!

_Jenny_. Ajattelin vain... Minä ymmärrän, että sellainen on musertavaa!

_Sanmarck_ (lujasti; ottaen sikaarin pöydältä). Minulle ei ole mikään musertavaa. — Kas niin, tässä ovat paperit... Jos ilmenee epäselvyyttä, niin kysykää minulta! (Antaa hänelle paperit.)

_Jenny_. Kyllä, tohtori... Kiitos! (Menee oikealle.)

_Sanmarck_ (ottaen rauhattomasti muutamia askeleita). Ei, ei, se ei voi olla mahdollista!

_Rouva Sanmarck_ (tulee). Kas, sinähän olet lähdössä johonkin!

_Sanmarck_. Niin, äiti... Ole hyvä ja istuudu!

_Rouva Sanmarck_. Ajattelin juuri puhua sinulle eräästä asiasta, kun Hilda sattui tulemaan. — Missä on Hilda? (Istuutuu.)

_Sanmarck_. En tiedä... jossakin vieraskäynnillä kai.

_Rouva Sanmarck_. Taaskin! Sinä annat hänen aivan liiaksi lentää!

_Sanmarck_. Annan hänelle vapauden elää omaa elämäänsä. Niinhän teen itsekin.

_Rouva Sanmarck_ (merkitsevästi). Niinpä niin... Mutta sitä on olemassa niin monenlaista vapautta. Lähtikö hän yksin?

_Sanmarck_ (istuutuen). Ei, vaan Aarne Kartion kanssa.

_Rouva Sanmarck_. Kuten tavallista! — Kuule nyt, Alfred, minulla on sinulle hyvin kiusallista puhuttavaa!

_Sanmarck_. Minä arvaan!... Sano suoraan vain!

_Rouva Sanmarck_. Kuinka? Sinä siis tiedät...!

_Sanmarck_. Tiedän! Se koskee Hildaa.

_Rouva Sanmarck_. Olet ollut sokea ja ajattelematon! Olet antanut Hildan seurustella liian paljon Kartion kanssa!

_Sanmarck_. Mutta ovatko ihmiset sitten lapsia, joita täytyy kädestä taluttaa.

_Rouva Sanmarck_. Ei, mutta he ovat vain ihmisiä ja voivat erehtyä! Etkö sinä ole mitään huomannut!?

_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja polttaen kiivaasti). No, ovatko sitten muut huomanneet?

_Rouva Sanmarck_. Herranen aika, ovatpa kai! Puhutaanhan siitä jo.

_Sanmarck_. Sitä puhutaan aina niin paljon!

_Rouva Sanmarck_. Mutta ajattele nyt... aina ja kaikkialla yhdessä! Sellainen seurustelu ei voi päättyä hyvin!... Kuule, sinun pitää puhua vakavasti Hildalle!

_Sanmarck_ (katkerasti). Vakavasti, sanot!... Hänelle, joka ei ole koskaan minua oikein ymmärtänyt!

_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Kauheata!... Ehkä minä puhun hänelle. Minua vanhaa ihmistä täytyy hänen ainakin hävetä!

_Sanmarck_ (jäykästi). Ei, äiti, jätä tämä minun asiakseni!

_Rouva Sanmarck_. Olkoon sitten, mutta ole kumminkin varovainen! — (Nousten.) No niin, en tahdo viivyttää sinua. Mihin aiot ryhtyä nyt?

_Sanmarck_ (jäykästi nousten). Hankkia varmuuden.

_Rouva Sanmarck_ (katsellen häntä tuskallisesti). Ole varovainen, Alfred! Kenties et sinäkään ole ollut Hildaa kohtaan ihan oikeudenmukainen. Olen niin huolissani tästä!

_Sanmarck_ (hermostuneesti). Niin, niin... kenties!.. Mutta ovatko ihmiset sitten järjettömiä, etteivät enää tiedä mitä tekevät? (Saattaa hänet ovelle.) Hänkin... hänkin sanoi sitä!... Onko sitten koko maailma liittoutunut riistämään minulta mielenrauhani... nyt juuri, menestyksen hetkellä? (Kävelee rauhattomasti ja soittaa äkkiä. Miili tulee.) (Tiukasti). Mihin rouva lähti?

_Miili_ (epävarmasti). En tiedä... minä luulen, että tohtorinna lähti johonkin vieraisille.

_Sanmarck_ (katsellen häntä terävästi). Vai niin... Hm! — Kuinka paljon teillä on palkkaa?

_Miili_. Kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.

_Sanmarck_. Olette erinomainen palvelija! Mutta ette suinkaan te uskollisuuttanne myy samaan hintaan?

_Miili_ (hyvin hämillään). En ymmärrä, mitä tohtori tarkoittaa!

_Sanmarck_. Ettekö? — On kiitettävä asia, että olette rouvallenne uskollinen. Mutta ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rehellisyys on myöskin hyve, jota joskus poikkeustapauksissa kannattaa harrastaa?

_Miili_ (änkyttäen). En todellakaan ymmärrä teitä, tohtori.

_Sanmarck_ (istuutuen). Otaksukaamme, että tuo muistamattomuutenne tuottaa teille aineellista etua.

_Miili_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Hyi, mitä tohtori...

_Sanmarck_. No, no, minähän sanoin: otaksukaamme! — Olisiko teillä mitään sitä vastaan, jos rehellisyytenne kantaisi yhtä kauniita hedelmiä?

_Miili_ (melkein itkien). Mutta minähän olen rehellinen!

_Sanmarck_. No, hyvä! Muuta ei tarvitakaan! Mihin rouva lähti?

_Miili_ (epävarmasti). Mutta sanoinhan sen jo!

_Sanmarck_ (jääkylmästi). Istuutukaa!... Koetamme muistella yhdessä.

_Miili_ (istuutuen vastenmielisesti; seuraa pitkä äänettömyys, jolla aikaa tohtori tupakoi rauhallisesti; Miilin levottomuus kohoo hetki hetkeltä korkeimmilleen; viimein hän nousee). Herra tohtori!

_Sanmarck_. Noo?

_Miili_ (melkein itkien). Minä... minä luulen, että rouva meni Seurahuoneelle naamiaisiin.

_Sanmarck_ (kylmästi). Kiitos — hankkikaa minulle automobiili!

_Miili_. Kyllä, tohtori! (Poistuu kovasti hämmentyneenä.)

_Sanmarck_ (ensi kerran antaen perään mielenkuohulleen). Voi heitä, jos he ovat minun luottamustani väärinkäyttäneet!

TOINEN NÄYTÖS.

(Vierashuone tohtori Sanmarckilla; mukavasti ja rikkaasti sisustettu. Perällä akkunasyvennys, jossa on sohva ja muutamia huonekasveja. Sohvan edessä lattialla on pantterinnahka. Oikealla eteiseen johtava ovi ja vasemmalla kaksi ovea. Vasemmassa peränurkassa on flyygeli ja samalla puolen ovien välissä arvokas antiikkinen toalettipöytä kullattuine kehyksineen. Oikealla taka-alalla on sohva pöytineen ja tuoleineen ja sohvan takana nurkassa pylvään nenässä joku veistokuvajäljennös. Samalla puolen etualalla uuni sekä keskellä lattiaa suurempi pöytä. Pöydän alla on suuri turkkilainen matto ja pöydällä maljakossa kukkia. Seinällä tauluja ja gobeliineja. Huoneen kaikki verhot ja gobeliinit osoittavat hyvää makua. On yö. Tohtori Sanmarck istuu nojatuolissa uunin edessä ja tuijottaa kuin kivettyneenä uuniin. Huone on pimeä; ainoastaan uunissa hehkuva hiillos heijastaa punervaa hohdettaan hänen jäykille kasvoilleen... Jonkun ajan kuluttua aukenee hiljaa ovi ja Jenny tulee miltei kuulumattomin askelin huoneeseen... Tohtori havahtuu mietteistään ja huokaa tuskin kuuluvasti.)

_Jenny_ (kävelee epäröiden ja tarkastelee tuskallisen tutkivasti tohtoria).

_Sanmarck_ (matalalla äänellä). Te olette vielä valveilla, neiti!

_Jenny_ (hiljaa). Niin, tohtori.

_Sanmarck_. Kuinka paljon nyt on kello?

_Jenny_. Löi juuri kaksi.

_Sanmarck_. Miksi ette ole mennyt levolle?

_Jenny_. Tulin kirjoittaneeksi näin myöhään.

_Sanmarck_. Olette liian ahkera, neiti!

_Jenny_ (surumielisesti). Elämä opettaa... (Lyhyen vaitiolon jälkeen; arasti.) Saako olla enemmän valoa, tohtori?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Ainoastaan yksi lamppu. En halua valoa.

_Jenny_ (sytyttää himmeän punervan lampun, joka ainoastaan puutteellisesti valaisee huonetta).

_Sanmarck_ (kuivasti). Kiitos!

_Jenny_ (pitemmän äänettömyyden jälkeen arasti lähestyen tohtoria; kysyy matalasti). Olinko oikeassa, tohtori?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olitte, neiti... Täydellisesti!

_Jenny_ (hiljaa). Olette siis saanut varmuuden?

_Sanmarck_. Enemmänkin... jos niin voi sanoa!

_Jenny_ (huokaa hillitysti).

_Sanmarck_ (kääntyen häneen ja katsellen häntä hetken terävästi). Koskeeko se teihin?

_Jenny_. Olin siihen jo ennakolta valmistunut... Näin täytyi käydä ennemmin tai myöhemmin! (Harhailee tarkoituksettomasti muutamia askelia huoneessa ja lähestyy uudelleen.) Te olitte siis siellä, tohtori?

_Sanmarck_ (hillityllä katkeruudella). Olin... Menin sinne viisaitten kokouksesta ja olin suurin narri narrien joukossa!

_Jenny_ (hitaasti). Ja mitä siellä sitten näitte?

_Sanmarck_ (nousten kävelemään; kohoavalla mielenkuohulla). Näin, että on olemassa kahdenlaisia miehiä. Toisia, joita rakastetaan, ja toisia, joiden kanssa voidaan korkeintaan mennä naimisiin...

_Jenny_. Ooh, niinkö?

_Sanmarck_. Näin myöskin, että näiden jälkimmäisten viheliäiseen joukkoon kuulun minäkin! Eikö se ole kaunista? Mitä?

_Jenny_ (soinnuttomasti). Se on kurjaa! (Tuijottaa tuleen.)

_Sanmarck_. Se on mieletöntä! — Olin kymmenen vuotta ollut pelkkien harhaluulojen vallassa! Uskonut, että rehellisellä työllä ja kunnollisella elämällä olisi jotain arvoa... Ja sitten... (Ei voi mielenkuohultaan jatkaa.)

_Jenny_ (matalasti). Ja sitten...?

_Sanmarck_ (kohoavalla kiihkolla) — tulee eräs herra kadulta — mies, jolla tuskin koko elämässään on ollut vakavampaa pyrkimystä kuin naisten helliminen — ja yhdellä iskulla pirstoo kaikki!... Paljastaa koko tuon viheliäisen narripelin, jolle minä olin antanut elämän arvon!

_Jenny_. Minä en ymmärrä kuinka... kuinka Hilda saattoi menetellä noin!

_Sanmarck_ (ponnistellen vihaansa vastaan). Minun kanssani hän meni naimisiin; tuolle toiselle hän kuului. Minun osakseni tulivat hermostumiset, oikkuilut ja elämän arkihuolet, tuon toisen hymyilyt, tunteet ja juhlahetket... Minulle kuuluu vain loppumaton työ, ilottomuus ja helisevät muistosanat; tuolle toiselle nautinnot, onni ja elämän runous!... (Yhä kiihtyen.) Se on siivoa osien jakoa! Taivaaseen huutavaa konnuutta. Kumpi, kumpi meistä oikeastaan on inhimillisesti katsoen ansiokkaampi onneen?

_Jenny_ (on nojannut käsivarsillaan uunin edessä olevan tuolin selkänojaan ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä; sanoo raskaasti). Te näitte siellä paljon, tohtori!

_Sanmarck_. Minä tunsin vielä enemmän!

_Jenny_. Puhuttelitteko heitä?

_Sanmarck_ (kolkosti). Onneksi en saanut siihen tilaisuutta.

_Jenny_ (säpsähtäen). Onneksi...? Mitä te sillä tarkoitatte?

_Sanmarck_. Se oli parempi — totisesti se oli parempi heille. Minä en takaa, kuinka olisi käynyt!

_Jenny_. Kuinka...? Te, te olisitte!... Oo, se on mahdotonta!

_Sanmarck_ (käheästi). Tahdoin kuristaa hänet! Musertaa tuon toisen! (Pysähtyy kädet nyrkissä Jennyn eteen.)

_Jenny_ (pelästyen). Mutta, tohtori!... Te...

_Sanmarck_. Niin, juuri minä... minä, jonka jokainen pyrkimys on ollut luoda ja rakentaa! Juuri minä tahdoin surmata hänet!

_Jenny_. Ei, ei, sitä te ette olisi voinut tehdä!

_Sanmarck_. Minä olisin sen tehnyt!

_Jenny_. Se ei olisi ollut viisasta, tohtori!

_Sanmarck_ (rajusti). Viisasta! Pitääkö minun yksin olla viisas, kun muut ovat mielettömiä?

_Jenny_. Pitää... Te olette niin paljon korkeammalla heitä!

_Sanmarck_. Loruja! Tyhjiä sanoja!... Korkealla kai vain nautitaan niistä vääryyksistä, joita alempana tehdään! Vai eikö minulla olisi ollut kylliksi syytä siihen?

_Jenny_. Ei.

_Sanmarck_ (poissa suunniltaan). Mitä te sanotte?... Eikö minun perherauhaani ole säälimättömästi rikottu? Luottamustani katalasti petetty ja tunteitani poljettu lokaan? Sillä minullakin on niitä, vaikken olekaan levitellyt niitä kaikkien nähtäväksi kuin kaupustelija tavaroitaan.

_Jenny_ (rukoillen). Jumalan tähden, rauhoittukaa, tohtori! En tunne teitä enää!

_Sanmarck_ (istuutuen). En tunne itsekään itseäni! Sen vain tiedän, että tahdoin tuhota hänet. Laahata laboratorion pimeimpään soppeen ja kaikkein tulisimmilla hapoilla viidessä minuutissa syövyttää hänet olemattomiin, näkymättömäksi kuin eetteri!

_Jenny_ (kauhistuen). Minä kauhistun teitä, tohtori. Noin ei puhu tiedemies!

_Sanmarck_ (synkästi). Tässä asiassa ei ole tiedemiehiä: ainoastaan kurjia, viheliäisiä ihmisiä!... Me voimme tahdonvoimillamme tunkeutua syvyyksiin, joita ihmissilmä ei ole ennen nähnyt; me voimme mullistaa maailman ja ottaa vaikka tähdet taivaalta. Mutta omaa sydäntämme vastaan me olemme voimattomia kuin lapset.

_Jenny_ (istuutuen). Se on kauheata!

_Sanmarck_, Tiedemies, sanoitte! Mitä auttaa tiede, kasvatus ja vuosituhansien kehitys, kun ikuisesti järkkymätön luonto alkaa puhua? Siksi me olemme ja pysymme tässä yhdessä ainoassa asiassa sukupolvien kehityksestä huolimatta yhä vielä samalla tasolla kuin esihistorialliset luolaihmiset!... Musertaa kilpailija!

_Jenny_. Eivät toki sentään kaikki!

_Sanmarck_. Minä en puhu särkyneistä ja elämän kuluttamista ihmisistä!

_Jenny_ (pudistaen päätään). Tohtori parka!

_Sanmarck_ (nousten; enemmän surullisesti kuin vihaisesti). Niin te voitte kyllä sanoa! Koko elämäni ajan olen koettanut toteuttaa erästä suurta ajatusta. Uhrannut sille päivieni työn ja öitteni levon. Kestänyt tuhansia vastoinkäymisiä ja rautaisella tarmolla yhä uudelleen ja uudelleen yrittänyt. Ja juuri menestyksen hetkellä tulee toinen ja tekee minusta naurettavan narria siinä ympäristössä, joka kaikkien inhimillisien ja luonnon lakien mukaan kuuluu yksin minulle. Se on niin kurjaa, niin surkeata ivaa, että... että... minä en löydä sanoja...

_Jenny_. Mutta onkohan tuo nyt kaikki vain loukattua rakkautta.

_Sanmarck_. Kuinka niin?

_Jenny_. Eiköhän siinä ole suuri osa haavoitettua ylpeyttäkin?

_Sanmarck_. Mistä minä tiedän, mitä se on? Jos se on ylpeyttä minussa, niin on se korkeinta mitä tunnen! Ja onko sillä sitten eroa?

_Jenny_. On. Rakkauden ei tarvitse olla niin korkeata. Päinvastoin se onkin muodostettu juuri inhimillisistä puutteista. Se on paljoa jokapäiväisempää.

_Sanmarck_ (katkerasti). Siltä todellakin näyttää!

_Jenny_. Sanoitte juuri, ettette levittänyt tunteitanne nähtäviksi. Minä luulen syyn juuri olevankin siinä.

_Sanmarck_ (mennen uunin eteen istumaan). En, sitä en tehnyt. Luulin miehen olevan kelvollisen perhe-elämään, vaikkei hän olekaan ottanut elämäntehtäväkseen naisten hurmaamista... Kunnes tuo toinen opetti minulle, minkälaiselle pohjalle perheonni on perustettava... Aina sitä oppii ihminen!

_Jenny_ (nousten). Ei, tohtori... se ei ole oikea perustus!

_Sanmarck_. Eikö?

_Jenny_. Mutta sitä ei ole myöskään teidänlaisenne yksipuolinen pidättyväisyys.

_Sanmarck_. Niin kai... minun ehkä olisi pitänyt hakkailla vaimoani läpi elämän kuin äsken rakastunut nulikka, ettei hän olisi juossut ensimäisen seikkailijan syliin!

_Jenny_. Kenties teidän olisi pitänyt juuri niin tehdä!

_Sanmarck_. Mahdotonta! Avioliitto on yhteiskunnallinen elämänmuoto. Se ei ole mikään päämäärä.

_Jenny_. Mutta tuhansille naisille se on sitä.

_Sanmarck_ Se on järjetöntä! Kuinka silloin kävisi kehityksen? Mitä olisi Napoleon saanut aikaan, jos hänen valloituksensa olisivat pysähtyneet Josefineen?

_Jenny_. Tuskinpa Napoleon olisi mennyt Josefinen tähden kuritushuoneeseen. Eiköhän Josefinekin ollut hänen laskelmissaan vain numero kuten kaikki muutkin!

_Sanmarck_ (hiukan vaiettuaan; täysin tyyntyneenä). Olette oikeassa! Te näitte minut heikkona... Sitä eivät saa nähdä muut. (Huoaten.) Lepoonkin asettunut tulivuori voi joskus purkautua!

_Jenny_ (syvällä osanotolla). Oi, minä ymmärrän tuon niin hyvin!

_Sanmarck_. Niin, olemmehan kaksi samanlaista yön kummittelijaa.

_Jenny_ (hiljaa). Niin!

_Sanmarck_. Minä en ole oikeastaan milloinkaan elänyt. Kuin myyrä kolossaan olin haudattuna, muiden kuohuessa pinnalla ja nauttiessa. Ainoa, joka yhdisti minua maailmaan, oli tämä koti. Ja siksi se kai oli minulle niin suurenarvoinen... Hyvä Jumala, kuinka ihmisestä voikaan tulla oman tahtonsa marttyyri!... (Lyhyt vaitiolo.) Niin, niin. Mutta ensin on tämä asia järjestettävä! Sitten voin vetäytyä luolaani takaisin tappioineni ja häpeineni!

_Jenny_ (liikutettuna). Mitä aiotte nyt tehdä?

_Sanmarck_. Selvittää tämän asian. (Nousten.) Tahdotteko tehdä minulle erään palveluksen?

_Jenny_. Mielelläni, tohtori! (Nousee.)

_Sanmarck_. Tuotte herra Kartion tänne, kun he tulevat.

_Jenny_ (hämmästyen). Nytkö?... Yöllä...

_Sanmarck_ (kävellen). Juuri nyt... Vai luuletteko, että se on liian paljon vaadittu?

_Jenny_ (peloissaan). En, en suinkaan!... Mutta...

_Sanmarck_. Minä tahdon niin. En tahdo saattaa uteliaita palvelijoita perhesalaisuuksieni perille.

_Jenny_. Mutta kuka takaa, ettei se kohtaus muodostu liian...

_Sanmarck_ (katsoen häntä silmiin). Minä... Minä lupaan teille, että minullekin ovat ihmiset vain numeroita... (huoaten) koska he eivät halua muuta olla!

_Jenny_ (epäröiden). Minua niin peloittaa!

_Sanmarck_. Pidättekö minua nulikkana? (Kuuluu alaovi käyvän.) Kas niin, se on Hilda! Jollette hukkaa aikaa, niin tapaatte Kartion läheltä!

_Jenny_. Minä menen!... No niin, minä menen toisen kautta! Mutta voinhan luottaa teihin, tohtori?

_Sanmarck_. Voitte, neiti! (Jenny poistuu. Sanmarck istuutuu huoaten uunin eteen ja tuijottaa tuleen. On lyhyt väliaika.)

_Hilda_ (tulee hiljaa ja aikoo hiipiä huoneeseensa, mutta huomaa tohtorin ja säpsähtää; tuijottavat toisiinsa hetken äänettöminä; sanoo viimein arkaillen). Kun oikein pelästyin!

_Sanmarck_ (kuivasti). Minuako sinä pelästyit?

_Hilda_. Sinä olet vielä valveilla, Alfred?

_Sanmarck_. Odotin sinua... Haluan hiukan puhua kanssasi.

_Hilda_ (levottomasti). Nytkö?... Eikö sitä voi jättää huomiseksi?

_Sanmarck_ (jyrkästi). Ei!

_Hilda_ (melkein nöyrästi). Niinkö? (Hetken vaitioltuaan). Eikö oteta sitten enemmän valoa? Täällä on niin pimeätä!

_Sanmarck_. Niinkuin tahdot! Minä en sitä kaipaa. (Istuutuu.)

_Hilda_ (vääntäen enemmän valoa; soinnuttomasti). No niin...?

_Sanmarck_. Mistä sinä tulet?

_Hilda_ (istuutuen). Mutta sanoinhan sen sinulle lähtiessäni!

_Sanmarck_. Etkö tosiaan käynyt muualla?

_Hilda_ (epävarmasti). En. — Hyvä Jumala, mitä tämä tutkinto tietää?

_Sanmarck_. Et... (Vaikenee, koettaen hillitä itseään.) Kuule, Hilda, älkäämme jatkako tätä valheellisuutta kauemmin! Se ei totisesti maksa vaivaa! Ja onhan se kyllin surkeata ilmankin... Näethän, että olen rauhallinen... aivan rauhallinen!

_Hilda_. Mitä sinä sitten tarkoitat?

_Sanmarck_. Sinä lähdit illalla johonkin vieraskäynnille...

_Hilda_. Niin, ja mitä sitten?

_Sanmarck_. — ja palasit naamiohuveista kello kahden jälkeen aamulla!

_Hilda_ (säpsähtää; sitten hermostuneesti naurahtaen). No niin, olkoon nyt vaikka niinkin! Mutta enpä juuri luullut sen sinua paljoakaan liikuttavan!

_Sanmarck_. Ehkä sentään hiukan. — Mennessänne te poikkesitte Kartion luo.

_Hilda_. Mutta, Alfred!... Se ei ole totta!

_Sanmarck_ (painavasti). Se on totta!... Ja sitten esiinnyitte kolme neljännestä myöhemmin naamiohuveissa naamioituina. Eikö niin?

_Hilda_ (syvästi masentuneena). No, miksi sitten kyselet... koska sinulla on noin perusteelliset tiedot?

_Sanmarck_. Valitettavasti niissä on aukkojakin.

_Hilda_ (uhmaillen). Pitäisikö minun ehkä täydentää?

_Sanmarck_ (karmivalla ivalla). Ole niin hyvä! Minulle on näetkös arvoitus, kuka auttoi sinua noissa pukuhommissa.

_Hilda_ (peittäen kasvonsa). Alfred!... (Lyhyen väliajan kuluttua kiivaasti.) Ja mitä tuo kaikki sitten todistaa?

_Sanmarck_. Juriidisesti ei mitään, mutta moraalisesti sangen paljon! (Nousten.) Sinulla on rakastaja!

_Hilda_ (nousten, kuohuissaan). Eikä ole!

_Sanmarck_. Kartio!

_Hilda_. Ei koskaan!

_Sanmarck_ (kuohuissaan). Kuule, sinä et kiertelemällä pääse minusta tällä kertaa. Olen liian syvälle tunkeutunut tuohon valheiden verkkoon, jonka te molemmat olette kutoneet minun ympärilleni. Ja minä tahdon kuulla kirkkaan totuuden sinun omilta huuliltasi! Sinun täytyy tunnustaa totuus! Kuulitko, sinun täytyy!... Puhu! (Syöksyy kädet nyrkissä Hildan eteen; tämä peräytyy kauhistuneena; tohtori taistellen vihaansa vastaan.) Ei, ei, näethän, että olen rauhallinen!... Olen päättänyt pysyä rauhallisena, tulkoon mitä tahansa! Haluan vain hiukan selvitystä!... Sano!

_Hilda_ (huuliaan pureskellen). Kunpa tietäisin, mitä minun on tunnustettava!

_Sanmarck_ (voimakkaalla ponnistuksella tyyntyen). Oh, jättäkäämme viisastelut! Näethän, että tiedän kaikki. Ei hyödytä mitään, että kiellät sen! Näinhän sen omilla silmilläni, kun valepuvussa teitä vakoilin siellä.

_Hilda_ (kauhistuen). Sinä!... Ei, ei, se on mahdotonta! (Istuutuu.)

_Sanmarck_. Kyllä, Hilda! — Eräässä sivuhuoneessa te puhuitte minusta. Eikä se keskustelu jättänyt epäilyksille sijaa.

_Hilda_ (epätoivoisesti). Jumalani!... Sinä olit siellä!?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olin. — Mihin te sieltä menitte... siinä on taas aukko, jonka sinä voit täydentää.

_Hilda_ (ylös hypäten). Alfred!

_Sanmarck_ (lujasti). Istuudu! Täytyihän sinun muuttaa pukua! Ethän voinut palata vieraskäynniltä naamiaispuvussa.

_Hilda_ (poissa suunniltaan). Että sinä — hyvä Luoja — että sinä alennuit...

_Sanmarck_ (katkerasti). Urkkimaan, niin!... Herra nähköön, se alentuminen nyt näyttää olevan välttämätöntä niin yhdelle kuin toisellekin.

_Hilda_ (hetken vaiettuaan; soinnuttomasti). Sano minulle, mitä sinä kaikella tällä tarkoitat?

_Sanmarck_ Puristaa sinulta totuus!

_Hilda_ (nousee uhmaten). Ei, tämä yö ei ole niin pitkä!

_Sanmarck_ (nousten kuohuissaan). Jollei ole, niin sitä jatketaan!

_Hilda_. Sinä jätit minut oman onneni nojaan ja nyt sinä vaadit minut tilille.

_Sanmarck_. Sinä vastaat syytöksillä rehelliseen kysymykseen! Koetat luikerrella vapaaksi! Mutta se ei auta, tästä täytyy tulla täysi selvyys... taikka...

_Hilda_ (vapisten vihasta). Millä oikeudella sinä tutkit minua?

_Sanmarck_. Millako oikeudella? Kylläpä on moraalittomuus pitkälle 'kehittynyt! Sinä puhut oikeudesta, sinä... (Puristaa häntä rajusti käsivarresta). Sinä rakastat tuota miestä?

_Hilda_ (riistäytyen irti ja mennen kädet nyrkissä toiselle puolen huonetta). Ooh! No niin, rakastan, rakastan, koska niin tahdot! En ainakaan sinua, sinä hirviö! Sitäkö sinä haluat tietää... sinä...

_Sanmarck_. Sitä, juuri sitä! Jatka, jatka!

_Hilda_. No, siinä nyt kuulit tuon haluamasi totuuden! Mutta siitä saat syyttää itseäsi... niin, niin, omaa itseäsi! Sinä itse olet työntänyt minut toisen syliin! Ja minä... minä kauhistun ja vihaan sinua yhtä paljon kuin häntä rakastan!

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Kas niin... viimeinkin!... Viimeinkin tuli totuus ilmi! Totuus tulee aina ilmi, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa! Jatka vielä!

_Hilda_. Miellyttääkö se sinua?

_Sanmarck_. Kyllä! Sinä osaat pirullisella taidolta asettaa sanasi! Ne leikkaavat kipeästi ja syvältä! Sinä olet voittamaton! Sinä...

_Hilda_ (yhä kohoten). Luulit kai, että minä uhraisin nuoruuteni, onneni... niin, koko elämänikin sinun himmeiden tarkoitusperiesi takia! Luulit ehkä, että minä näivettyisin yksinäisyydessä, sillä aikaa kun sinä tuhlasit oman elämäsi mahdottomuuksien tavoitteluun! Mutta minä pidin parempana elää omaa elämääni ja se on johtanut tähän! Miellyttääkö se nyt sinua?