Part 2
_Rouva Sanmarck_. Kyllä... Miksi sinä välttämättömästi tahdot muodostaa miehesi oman kaavasi mukaan? Pitäisihän sinun jo huomata, että siihen hän on liian jäykkää ainetta.
_Hilda_. Miksi hän sitten on niin erilainen kuin muut miehet?
_Rouva Sanmarck_. Siksi, että hänellä on oma erikoinen elämäntehtävänsä. Onko sinulla sellaista?
_Hilda_ (hämillään). Ei... enkä välitäkään!
_Rouva Sanmarck_. Siinäpä se! Pitäisikö hänen sitten ajelehtia sinun tuultesi mukaan, kun hänellä on parempaa tehtävää?
_Hilda_. Mutta hänen pitäisi ainakin ymmärtää, että minä menin naimisiin hänen enkä hänen elämäntehtävänsä kanssa!
_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, miltähän tämä maailma näyttäisi, jos kaikki miehet olisivat olemassa vain mennäkseen naimisiin! Koeta ymmärtää, rakas lapsi, ja mukautua siihen.
_Hilda_ (jäykästi). Oletteko te tehnyt niin?
_Rouva Sanmarck_. Olen, ja niin ovat tuhannet muut tehneet! Vaimon tehtävä on kodissa eikä mestaroida miehensä elämänkutsumusta. Niin minä asemani käsitin, enkä luule silti eläneeni hukkaan.
_Hilda_. Mutta te ette tuntenut itseänne syrjäytetyksi ja yksinäiseksi!
_Rouva Sanmarck_. Kyllä, hyvinkin usein. Mutta minä ymmärsin, että sen uhrin vaati minulta elämä eikä mieheni yksin.
_Hilda_ (huoaten). Niin, hyvähän teidän on puhua poikanne eduksi.
_Rouva Sanmarck_ (painavasti). Minä luulen puhuvani myöskin sinun eduksesi. — En ymmärrä tätä nykyaikaa! Eikö riitä, että naisesta on tullut miehen kilpailija kaikilla aloilla? Pitääkö sen kilpailun jatkua avioliitossakin? Eikö heiliä sitten ole enää mitään yhteistä?
_Hilda_ (synkästi; nousten). Ei meillä ainakaan.
_Rouva Sanmarck_. Herra varjelkoon sinun puheitasi! Sinun asemaasihan voisi moni kadehtia.
_Hilda_. Ette sanoisi niin, jos olisitte minun asemassani; jos aina ja ikuisesti saisitte vain alistua!
_Rouva Sanmarck_. Alistua...?
_Hilda_. Niin, hänellä on tuo ainainen päämääränsä, kuten hän sitä nimittää. Mitä välittää hän minusta!
_Rouva Sanmarck_. Ajatteletko sinä todellakin niin?
_Hilda_ (kuohuissaan). Minun sijassani ajattelisitte tekin samoin. Aina ja ikuisesti laboratooriossa, kokeiluja loppumattomiin! Olen niin lämpimästi halunnut päästä ulkomaille, mutta se on saanut jäädä noiden siunattujen kokeilujen vuoksi. Niiden tähden supistui yksin häämatkammekin. Puhumattakaan jokapäiväisen elämän pikkuvaatimuksista, jotka aina ja lakkaamatta saavat syrjäytyä hänen tarkoituksiensa tähden... Voitte kuvitella, että sellainen vuosien pitkään tuntuu vaikealta! (Menee kuohuissaan yli lattian.)
_Rouva Sanmarck_. Mutta sehän on hänen elämänkutsumuksensa maailmassa.
_Hilda_. Ja minulla on oma elämäni. (Kaihomielisesti.) Pitääkö minun kuluttaa se ilottomassa yksinäisyydessä kuin rangaistusvanki, kun ympärillä väreilee elämä ihanana, rikkaana, täyteläisenä? Ei koskaan!
_Rouva Sanmarck_. Hyvä lapsi, kun sinä koettaisit ymmärtää Alfredia!
_Hilda_. Kukaan ihminen ei ymmärrä hänen alkuainetutkimuksiaan! Hän on jatkanut niitä kymmenen vuotta. Aatelkaas, kymmenen pitkää vuotta olla kuin elävänä haudattu! ja tuleeko niistä sittenkään mitään, sitä ei tiedä taivaan Luojakaan.
_Rouva Sanmarck_. Ainakin hän vakuuttaa sitä.
_Hilda_. Niin, kunpa voisi sen uskoa!
_Rouva Sanmarck_ (liikutettuna). Kuule, Hilda, minä näen, että teidän elämänne on auttamattomasti rikki. Ja olen monasti tahtonut puhua sinulle siitä. Minä tiedän, että Alfred on yksipuolinen, mutta ehkä hänen alansa vaatii sitä. Kun sinulla itselläsi ei sellaista erikoista tehtävää ole, niin ota sinäkin se omaksesi ja koeta uhrautua sille.
_Hilda_ (uhmaillen). Toisen työlle! En koskaan! Minä elän omaa elämääni!
_Rouva Sanmarck_ (terävästi). Mutta kuinka kauan? Siitä on jo kauniita juoruja liikkeellä.
_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Juoruja!... Mistä?
_Rouva Sanmarck_. Sinun ja Kartion seurustelusta. (Terävästi.) Ja eivätpä ne taida niin perättömiä ollakaan! Mutta minä varoitan sinua vakavasti. Sinun täytyy lopettaa se, muuten on maineesi vaarassa.
_Hilda_ (uhmaillen). Juorujen tähden en ikinä!
_Rouva Sanmarck_. Sinun täytyy! Etkö sinä sitten ymmärrä, kuinka vaarallista ja sopimatonta se on? Sinulla on jotain velvollisuuksia myöskin asemaasi ja nimeäsi kohtaan, jollet miehestäsi välitäkään.
_Hilda_ (kärsimättömästi). On turhaa puhua siitä! Me emme kumminkaan ymmärrä toisiamme!
_Rouva Sanmarck_. Emme nyt, mutta ehkä sentään joskus! (Poistuu kiihtyneenä.)
_Hilda_ (menee sohvalle, nojautuu taaksepäin ja ristii kätensä silmäinsä yli). Uhrautua sille... sanoi hän... Kunpa voisin sen tehdä... (Puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin; hetken kuluttua rohkaistuen.) Ei!... Myöhäistä se olisikin!
_Miili_ (tulee hiljaa). Taiteilija Kartio haluaa tavata tohtorinnaa.
_Hilda_ (havahtuen). Ah, antaa hänen tulla. — Niin, ja viekää pois tuo taulu ja siivotkaa paperit. (Menee peilin luo järjestämään tukkaansa. Miili kokoaa paperit, ottaa taulun ja poistuu.)
(Kartio tulee hiukan hermostuneena. — Hän on 28-vuotias, pitkä ja solakka. Älykkäännäköiset kasvot kalpeat ja hieman elähtäneet. Silmät siniset; kulmat kaarevat ja liki toisiaan. Pitkä taaksepäin kammattu tukka vaalea ja aaltomainen; viikset hyvin hoidetut. Seurustelupuvussa ja käyttäytyy kuin maailmanmies.)
_Kartio_. Hyvää iltaa, Hilda!
_Hilda_. Kas, Aarne! Tulitko jo hakemaan minua?
_Kartio_. Tulin! Olipa oikein hyvä, että tapasin sinut. (Osoittaen ovea.) Onko hän siellä?
_Hilda_. Hänkö? Ei, lähti juuri.
_Kartio_. Sisälle siis?
_Hilda_. En tiedä, mutta sinnepä kai. (Ottaa häntä tuttavallisesti kädestä.) Mutta tulehan nyt istumaan!
_Kartio_. En oikein tiedä... Hm! Tulin vain hiukan puhumaan kanssasi.
_Hilda_ Mikä sinun on? Näytät niin kummalliselta!
_Kartio_. Olen vain vähän hermostunut.
_Hilda_. Heitä pois hermostumiset ja istu.
_Kartio_ (istuutuu). Kiitos! — Minä olen todellakin hyvin levoton eräästä asiasta.
_Hilda_. Ja mistä sitten?
_Kartio_. Ihmiset alkavat puhua meistä. Olemme ehkä olleet varomattomia.
_Hilda_. Ihmiset! (Kohauttaen halveksien olkapäitään ja ottaen kirjan pöydältä.) Mitä meitä ihmisten puheet liikuttavat? Maksaisipa se vaivan!
_Kartio_. Ei, ei, älä sano niin, Hilda!
_Hilda_. Sanon kyliä! Me emme ole ihmisille tilivelvolliset teoistamme!
_Kartio_. Olemme sitä kumminkin yhdelle, emmekä me saa unohtaa sitä!
_Hilda_ (matalasti). Sinä tarkoitat häntä.
_Kartio_. Niin, Hilda... Ajatteles, jos hän saa tietää.
_Hilda_. Ei, tiedätkö, se on mahdotonta! Alfred Sanmarck on mies, jolle ei juoruta!
_Kartio_. Mutta Jenny tietää kaiken!
_Hilda_ (ällistyen). Jennykö? Kuinka hän sen voi tietää?
_Kartio_. Oo, Jenny ei ole enää kokematon lapsi! Et aavista minkälainen kohtaus minulla oli juuri hänen kanssaan! En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Suoraan sanoen, hän uhkasi ilmoittaa kaikki tohtorille.
_Hilda_ (uhkaavasti). Uskaltakoonpa vain!
_Kartio_ (masentuneesti). Oo, hän kyllä uskaltaa! Hän on syrjäytetty kilpailija, eikä sellainen tunne sääliä.
_Hilda_. Luulenpa, että pelkäät, Aarne!
_Kartio_ (jäykästi; nousten kävelemään). En, Hilda! Mutta luuletko olevan niin hauskaa sotkeutua tällaiseen juttuun? Siihen liittyy aina hiukan pahaa omaatuntoa; jotain epämiellyttävää! (Lyhyt vaitiolo.)
_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Aarne, sinä olet heikko!
_Kartio_ (naurahtaen). Taikka en ole tarpeeksi suuri lurjus.
_Hilda_ (nousee kärsimättömästi; menee peilin eteen). Ooh, säästä minua tuollaisilta kohteliaisuuksilta! Olet oikein inhoittava tänään!
(Lyhyt vaitiolo.)
_Kartio_. No niin, mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa. Kaikissa tapauksissa olisi kiusallista, jos hän saisi sen tietää. Mutta saamme kai valmistautua siihenkin mahdollisuuteen.
_Hilda_ (kävellen hermostuneesti). Ainakin olisi se ratkaisu asialle. Minua alkaa jo väsyttää tämä. Oo, minä melkein toivoisin sitä! Minua haluttaisi nähdä, onko hän yhtä kylmän levollinen kadottaessaan minut kuin omistaessaan!
_Kartio_. Mutta Hilda!... Luulenpa, että sinussa kuohuu kostonhimo häntä kohtaan!
_Hilda_. Ja jos niin olisikin, mitä sitten?
_Kartio_. Silloinhan olisin sinulle vain jonkinlainen väline enkä mitään muuta!
_Hilda_ (katkerasti). Sinulle pitäisi olla yhdentekevää, mikä intohimo meidät on yhteen saattanut, kunhan se vain on tarpeeksi voimakas.
_Kartio_ (kiivaasti). Niinkö luulet? — Sano minulle rehellisesti... oletko käyttänyt minua vain välikappaleena? Minusta on viime aikoina tuntunut siltä?
_Hilda_ (katsoo häntä pitkään ja naurahtaa hermostuneesti). Ja sinä uskoisit, jos sanoisin sen sinulle?... Sinä ylimalkaan uskot, että nainen minun asemassani voisi vastata rehellisesti tuollaiseen kysymykseen?
_Kartio_ (säpsähtäen). En... se on totta! (Istuutuu.)
_Hilda_. Näetkö nyt? Se ei hyödytä mitään! Vaikka minä olisin rehellinen kuin itse totuus ja läpikuultava kuin kristalli, niin sinä kumminkin epäilisit minua!... Mutta onko se sinusta niin tärkeätä?
_Kartio_ (sytyttää savukkeen). Sinä kysyt sitä. En suinkaan minäkään ole ottanut tätä paljaan urheilun kannalta!
_Hilda_. Sellainen loukkaisi tietysti sinun itserakkauttasi!... Sinä olet mustasukkainen senvuoksi, että minun ajatukseni ovat vielä omiani! Ooh, minä tunnen tuon! Kaikki miehet ovat samanlaisia!
_Kartio_ (kiusaantuneesti). Sinä olet kauhea, Hilda!
_Hilda_. Niin, minua todellakin kuohuttaa, kun ajattelen kuinka on ja mitenkä kaikki voisi olla! Minua suututtaa nähdessäni, kuinka entiset ystävättäreni esiintyvät elämässä ja nyt kai juoruavat minusta; ja mitenkä heidän miehensä ovat huomatuissa asemissa! (Intohimoisesti.) Ja kumminkin... mitä älyn kirkkauteen ja kykyihin tulee, heistä ei voi puhuakaan samana päivänä Alfred Sanmarckin kanssa!
_Kartio_ (hymähtäen). Niin, Hilda, keskinkertaiset kyvyt täällä parhaiten menestyvätkin!
_Hilda_. Julkisessa elämässä hän olisi päässyt hyvin pitkälle maailmassa. Ja se olisi jotain toista kuin tämä elävänä hautautuminen.
_Kartio_. Alfred on ennen kaikkea tiedemies, eikä sille mitään voi.
_Hilda_. Niin, Jumala ties mitä se oikein on! Monta kertaa kuvittelen...
_Kartio_. Kuvittelet?... Sano vain, mitä sinä kuvittelet!
_Hilda_. Että se olisi vain jonkinlainen sairas päähänpisto. Olethan lukenut entisaikain alkemistoista... Olivatko he normaaleja mielestäsi?
_Kartio_ (naurahtaen). Oletko hassu!... Heitä mielestäsi sellaiset!
_Hilda_. Niin, ei kai siinä mukaan auta. Mutta miksi me oikeastaan aina kiistelemme tai takerrumme puhumaan hänestä? (Menee peilin eteen.)
_Kartio_ (huoaten). Se on helposti käsitettävissä! Alfred Sanmarckin kaltainen persoonallisuus ei haihdu mielestä kuin joku katukeikari. Hän hallitsee tahtomattaankin ympäristöään. Minun korkein periaatteeni on yksilöllinen vapaus, ja uskon olevani täysin vapaa kaikista ennakkoluuloista... Mutta sittenkin... tarvitaan kelpo annos rohkeutta astua sen miehen varpaille. Olen ollut hänen ystävänsä jo kauan, mutta minulla on aina ollut joku erityinen kunnioitus häntä kohtaan. Hänessä on jotain luoksepääsemätöntä... ja sitten hän on niin syntisen vapaa kaikista inhimillisistä heikkouksista.
_Hilda_ (lähestyen häntä kiehtovasti). Ei ajatella sitä, Aarne! Tänä iltana iloitaan!
_Kartio_ (kiihkeästi; kietoen kätensä hänen ympärilleen). Niin, Hilda! Tänä iltana iloitaan! Sen on elämä, joka uskaltaa tarttua siihen molemmin käsin... Minä uskallan, ja sinun tähtesi kannattaa! Hilda!... Hilda!
_Hilda_ (tuskansekaisella onnentunteella). Minä tarvitsen iloa ja elämää... paljon iloa! Korvatakseni ne monet... monet hukkaan kuluneet vuodet... nuo kammottavat vuodet! (Rajusti kuin torjuakseen omia epäilyksiään.) Minä tarvitsen sitä! Minun täytyy saada elää! (Kuuluu tohtorin ääntä; erkanevat nopeasti.) Kas niin, se on hän! Ja me olemme vain riidelleet koko ajan!
_Kartio_. En tahtoisi nyt tavata häntä!
_Hilda_. Sitä on mahdoton välttää!... (Sanmarck tulee.) Kas, siinähän meidän alkemistamme jo tuleekin!
_Kartio_ (varoittaen). Hsss!
_Sanmarck_ (iloisesti). Kas, Aarne, kerran tälläkin puolen! Sitäpä ei ole tapahtunut aikoihin! Mihin vedämme ristin?... (Tervehtivät.)
_Kartio_ (hämillään). En ole tahtonut häiritä sinua. Ja sitäpaitsi olen ollut nykyään niin kiinni työssäni.
_Sanmarck_, Niin, niin, se työ, se työ!.. Minä tunnen sen huvin. — Sinulla on ollut menestystä viime aikoina, tietääkseni.
_Kartio_. No, jonkun verran... Sinä olet siis kuullut?
_Hilda_. Kerroin hänelle juuri! Eihän Alfred muuten sellaisia asioita seuraa! — Menet kai taaskin laboratorioon!?
_Sanmarck_. En, olen lupautunut luennoimaan tutkimuksistani tiedeakatemiassa tänä iltana... (Katsoo kelloansa.) Niin, se on totta, minunhan täytyy pukeutua.
_Hilda_. Ja luultavasti viivyt myöhään!
_Sanmarck_. Niin, sitä ei voi todellakaan auttaa, Hilda hyvä! Mutta tällä kertaa saat uskoa, että se on kohta ohi.
_Hilda_ (nousee huoaten). Sitten siitä ei tule mitään.
_Sanmarck_. Mistä ei tule mitään?
_Hilda_. Ajattelin vain, että olisit nyt kerran voinut lähteä minunkin kanssani iltaa kuluttamaan... Nyt, kun työsikin on päättynyt.
_Sanmarck_. Tiedäthän, ettei minusta ole sellaisiin.
_Hilda_. Niin, sellainen sinä aina olet! Olisimme lähteneet kaikin... herra Kartiokin olisi tullut mukaan, eikö niin?
_Kartio_ (vaihtaen katsetta Hildan kanssa). Hyvin mielelläni, rouva!... Mutta kun Alfred on... hm... estetty!
_Sanmarck_. No, voittehan mennä kahden! Olettehan sen tehneet niin monasti ennenkin!
_Hilda_. Niin, Alfred... illat tulevat niin pitkiksi, kun sinäkin olet poissa. (Istuutuu.)
_Sanmarck_. No niin, hyvä ihminen, voithan mennä!
_Kartio_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sinun tutkimuksesi ovat siis päättyneet? (Istuutuu.)
_Sanmarck_. Kyllä, tällä kertaa!... Ja nyt saavat epäilijät nähdä, mitä olen saanut aikaan! (Pyyhkäisee keveästi Hildan hiuksia.) Sinäkin olet yksi niistä; vieläpä pahimpia!
_Hilda_ (kohottaen olkapäitään). Ooh, sinä!
_Kartio_. Ja kaikki on menestynyt hyvin?
_Sanmarck_ (istuutuen). No, ei voi moittia. Oikeastaan erinomaisestikin. Tulokset vastaavat täydellisesti kaikkia odotuksia.
_Hilda_. Kylläpä oli jo aikakin!
_Sanmarck_. No, olipa kyllä! (Huoaten.) Koeteltiinhan siinä sinunkin kärsivällisyyttäsi, Hilda.
_Hilda_ (kiusaantuneesti). Niin, herra nähköön! (Kartio kääntyy hämillään pois.)
_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi; taputtaen Hildaa olkapäälle). Mutta kärsimättä ei tulla kirjavaksi!... Se on vanha totuus, näetkös. Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin! Ja onhan se nyt kestetty ja ohitse!
_Hilda_ (nousten hermostuneena). Niin, niin... se on ohitse! (Menee akkunaan.)
_Sanmarck_. Minä olen niin tyytyväinen — niin tyytyväinen!... (Huoaten.) Jollei vain tuntuisi niin tyhjältä... niin omituisen tyhjältä... nyt kun kaikki on ohi!
_Kartio_ (matalasti). Niinkö ajattelet?
_Sanmarck_. Niin, tunnen kaipaavani tuota vuosien jännitystä!... Kaiketi se on vain tottumusta, joka kyllä häviää! Uudet vaatteet eivät sovi heti.
_Hilda_ (kääntyen). Se vielä puuttuisi, että ryhtyisit uudelleen!
_Sanmarck_ (nousten). Ei, Hilda, saakoon elämäkin kerran oikeutensa! Nyt aion levätä, ainakin jonkun aikaa!
_Hilda_ (katkerasti). Niin, kun se ei vain olisi liian myöhäistä!... (Kartio luo Hildaan varoittavan silmäyksen). Hyvä Jumala, kymmenen pitkää vuotta!
_Sanmarck_. Siksipä olenkin iloinen voidessani todistaa, etteivät ne ole kuluneet hukkaan!
_Hilda_ (kärsimättömästi, istuutuen, ottaen kirjan pöydältä). No niin, saammehan nähdä!
_Kartio_ (vaihtaakseen puheenainetta). Onko epähienoa kysyä, mitä nuo sinun tutkimuksesi oikein tarkoittavat?
_Sanmarck_ (hyvin innostuneena; istuutuen). Olen työskennellyt epäorgaanisen ja fysikaalisen kemian alalla; tutkinut samoin kuin englantilaiset kemistit Ramsay ja Rutherford y.m. viime aikoina alkuaineiden muuttumista. Kokeillut etupäässä radioaktiivisilla alkuaineilla ja myöskin jalokaasuilla.
_Kartio_. Niinkö?
_Sanmarck_. Muistathan Ramsayn merkillisen huomion, että radiumimetallin emanationissa on heliumia ja xenonia?
_Kartio_. Muistan nähneeni siitä sanomalehdissä.
_Sanmarck_. Se oli järkyttävä löytö! Alkuaine oli hajaantunut muodostaen toisen, jolla oli alempi atomipaino. Tämä osoitti, etteivät alkuaineet olekaan niin kemiallisesti jakamattomia kuin oli luultu. Ja se antoi minulle aiheen koettaa hajoittaa alkuaineita.
_Kartio_. Ja sinä olet siis onnistunut?
_Sanmarck_. Täydellisesti!... Olen tehnyt useita tärkeitä huomioita radioaktiivisien alkuaineiden alalla. Sitäpaitsi olen, katodisäteitten suljetussa tilassa vaikuttaissa erinäisiin jalokaasuihin, onnistunut kokeellista tietä todentamaan eetterin olemassaolon.
_Kartio_. Se on uskomatonta!
_Sanmarck_. Olen löytänyt tavattoman korkeassa lämpötilassa hehkuvan heliumin spektrumista kuulakansinisiä viivoja ja vetänyt sen johtopäätöksen, että ne ovat eetterin viivoja.
_Kartio_. Ja millä voit saada sellaisen lämpötilan syntymään?
_Sanmarck_. Elektroneilla; äärimmäisen voimakkailla sähköräjähdyksillä... (Jenny tulee.)
_Hilda_ (hiljaa; pannen kirjan pois). Jumalan kiitos!
_Jenny_ (tervehtien kylmästi Kartiota). Tässä on jotakin, tohtori, josta minä en saa selvää. (Osoittaa kädessään olevaa paperitukkua.)
_Sanmarck_ (ottaen paperit). Jaha!... Istukaa, neiti, niin kauvaksi; minä järjestän ne!... (Katsoo kelloa.) Niin... ja pukeudun samalla! No niin, te kaksi menette omalle tahollenne, enkä minä ehkä näe teitä enää... Pitäkäähän nyt hauskaa! (Poistuu.)
_Kartio_ (sytyttäen savukkeen). Kiitos! Samoin! (Kiusallinen äänettömyys.)
_Hilda_ (lähestyen Jennyä). Sinähän olet aivan rakastunut kuivaan työhösi! Sinua ei näe enää koskaan!
_Jenny_ (kuivasti). No, enpä juuri luule siitä olevan suurtakaan vahinkoa sinulle!
_Hilda_. Niinkö luulet?... Etpä näytä olevan parhaalla tuulella tänään!
_Jenny_ (katkerasti). Suo anteeksi, jollen näe siihen mitään syytä!
_Hilda_ (ylpeästi). Oo, ei tee mitään! Suon jokaiselle vapauden olla niin epäkohtelias kuin miellyttää! Anteeksi, että poistun hetkeksi!
_Jenny_. Oo, älä anna ollenkaan häiritä itseäsi, Hilda! Me emme ole niin vieraita! (Hilda poistuu. Kääntyen Kartioon.) Sinä aiot taaskin lähteä hänen kanssaan, Aarne?
_Kartio_ (nousten hermostuneena kävelemään). Ainakin tämän kerran, Jenny! Ajattele — enhän voi kieltäytyä!
_Jenny_. Mutta sen sijaan voit jatkaa tuota kurjaa petosta! No niin, mene vaan, sitten minäkin tiedän mitä teen!
_Kartio_. Mutta, Jenny! Usko minua, — sinä et voita sillä mitään!
_Jenny_. Vaikken! Mutta minä tahdon lopettaa teidän kurjan vehkeilynne!... Jos hän olisikin sellainen, joka puolustaa oikeuksiaan! Mutta te petätte miestä, joka niin sokeasti luottaa teihin! Se on halpamaista!
_Kartio_ (masentuneena, heittäen savukkeen). Minun mielestäni meidän kahden ei sovi pitää moraalisaarnoja toisillemme!
_Jenny_. Ja niin sanot sinä aina!... Moraalisaarnoja!... Jos olenkin itseäni vastaan rikkonut, ei se velvoita minua sallimaan, että muita vastaan rikotaan!
_Kartio_ (kiihkeästi). Sinä et tunne tohtoria! Hän voi olla vaarallinen mies!
_Jenny_. Miksi sitten jatkat tuota suhdetta?
_Kartio_. Minun täytyy mennä! En voi peruuttaa lupaustani!
_Jenny_ (pilkallisesti, nousten). No niin!
_Kartio_. Hilda on päähänpistojen ihminen. Jos nyt jyrkästi kieltäytyisin... hän voisi tehdä... ties minkä varomattomuuden!
_Jenny_. Raukka!... Älä sitten pyytele enää! Se ei kumminkaan mitään auta.
_Kartio_. Hyvä Jumala, kuinka itsepäinen sinä olet! Etkö sitten ymmärrä, etten voi epäluuloja herättämättä peräytyä?
_Jenny_. Sitä on jo kestänyt tarpeeksi kauvan. Sen täytyy nyt loppua! Olen tehnyt päätökseni ja siinä pysyn!
_Kartio_ (kiivaasti). Onneton... ei sanaakaan siitä!
_Jenny_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! (Hilda tulee harsohuivi päässä ja päällysvaatteissaan.)
_Hilda_ (heittäen pilkallisen katseen molempiin). Oo, älkää antako häiritä itseänne! Kaikesta päättäen on keskustelunne hyvin mieltäkiinnittävää!
_Jenny_. Aivan niin, Hilda! Oikeastaan se koskee sinuakin.
_Hilda_ (tuimasti). Niin, niin, minä tiedän, mitä sinulla on mielessä, Jenny!
_Jenny_ (pilkallisesti). Sitä parempi!
_Hilda_ (istuutuen, intohimoisesti). Sinä haudot mielessäsi joitakin paljastuksia! Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan! Se ei onnistu kumminkaan, sen saat uskoa!
_Jenny_. Oletko ihan varma siitä?
_Hilda_. Olen... Tohtori Sanmarck ei usko juoruja!
_Jenny_. Oo, tohtori Sanmarck on ihminen, kuten kaikki muutkin! Sinuna minä en olisi noin tavattoman varma!
_Hilda_ (nousee, ollen suunniltaan). Luuletko hänen antavan paljon arvoa jonkun demimonde-naisen ilmiannoille? Siinä erehdyt suuresti!
_Kartio_ (nuhdellen). Hilda!...
_Jenny_ (purevasti). Ainakin yhtäpaljon kuin avionrikkojan vakuutuksille! Jollei hän sitä tee, on hän sokea!
_Kartio_ (tuskallisesti). Ooh, tämä käy inhoittavaksi!... Hilda!...
_Jenny_. Anna hänen vain puhua! Nyt näet, kuinka rakastettava hän on! Jatka vain sillä tavalla! Miksi et jatka?
_Hilda_. Minä tulen ponnistamaan kaikki keinoni tehdäkseni sinun aikeesi tyhjäksi! Ole varma siitä!
_Jenny_. Ja minä tulen taistelemaan viimeiseen saakka kukistaakseni sinut. Mitenkä varma oletkin, niin älä unohda, että minulla on yksi etu, jota sinulla ei ole!
_Hilda_. Ja mikä se olisi? Ehkä entisyytesi!
_Jenny_. Minulla ei ole enää mitään menetettävää; minä en voi kukistua! Sinä kai et voi sanoa samaa!
_Hilda_ (hermostuneesti). Ja mitä tuo sitten auttaa sinua? Kun hän nyt kerran ei voi sinusta pitää!... Herran nimessä — sille ei mitään voi!
_Jenny_. Tahdon kostaa. Aviovaimot kärsivät, mutta demimonde-naiset kostavat!
_Hilda_. No niin — kosta jos voit! Minä en pelkää!
_Jenny_. Siihen olet liian arvostelukyvytön! Muuten tietäisit, että yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella solmitut suhteet ovat arimmat ja vaarallisimmat. Sillä sellaisia luovat vain voimakkaimmat vaikuttimet. Sinä olet sellaisen suhteen särkemällä muodostanut toisen samanlaisen!
_Hilda_. Tiedän kyllä itse mitä teen! Sinun ei tarvitse opettaa minua!
_Jenny_. Voitko myöskin kestää yleisen mielipiteen painon? (Hilda kohauttaa olkapäitään eikä vastaa.) Sinä et vastaa!... Sen olen minä tehnyt. Ja siksi on minulle vaikeata tulla syrjäytetyksi!... Olen uhrannut ja uskaltanut enemmän kuin sinä koskaan voit tehdä! (Menee nopeasti kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja ratkee rajuun itkuun.)
_Kartio_ (nousee hermostuneesti). Äsh!... kiusallinen juttu! Että sinun pitikin vielä ärsyttää häntä!
_Hilda_. En voi sietää häntä! Tahdoin kerran masentaa hänet! — Mutta aika kuluu! Tule!
_Kartio_ (epäröiden). Emmekö jätä sitä nyt... tämän jälkeen?
_Hilda_ (ovella). Emme!... Juuri siksi tahdonkin mennä!... Tarvitsen ilmaa, valoa ja iloisia ihmisiä. Täällä tukehtuu!... Tule, Aarne!
_Kartio_ (vastentahtoisesti). Oo, Hilda, Hilda, tämä ei pääty hyvin! (Poistuvat oikealle.)
_Jenny_ (heidän jälkeensä kostonhimoisesti). Odottakaapas! (Jatkaa nyyhkytystään.)
_Sanmarck_ (tulee hännystakkiin puettuna; papereita kädessä; huomaa Jennyn itkevän). Tehän itkette, neiti! Onko teille tapahtunut jotakin ikävyyksiä?
_Jenny_ (nopeasti). Ei minulle mitään ole tapahtunut!
_Sanmarck_ (terävästi häntä katsellen). Kas niin teille ei ole tapahtunut mitään, ja kumminkin itkette! Ette suinkaan tee sitä huviksenne! (Silittää keveästi hänen hiuksiaan.) Olette hermostunut, eikä kirjoituskone ole mitään lääkettä sellaiseen. Heittäkää se toistaiseksi!
_Jenny_ (koettaen tyyntyä). Ei, ei, suokaa anteeksi, tohtori! Tämä menee kyllä ohi!... Olen vain niin heikko!
_Sanmarck_ (vieden paperit keskipöydälle). Minä näen sen. — Mutta on kai teillä joku syykin?
_Jenny_ (nousee huoaten raskaasti). Niin, tohtori... minulla on kyllä syykin!
_Sanmarck_. Tekisin mielelläni jotain teidän hyväksenne!... Itse parhaiten tiedätte...
_Jenny_ (epäröiden). Jumalani... jospa tietäisin! Mutta ei... minun täytyy sanoa se!... Tämä ei saa jatkua kauemmin!
_Sanmarck_ (terävästi). No niin, — ja mikä ei saa jatkua?
_Jenny_ (kiihkeästi). Teitä petetään, tohtori... täällä oman kattonne alla! Teitä petetään katalasti!
_Sanmarck_ (vastentahtoisesti säpsähtäen). Petetään!.. (Hiljemmin.) Kuka minua pettäisi?
_Jenny_. Ettekö ole huomannut, kuinka Hilda alituiseen seurustelee Kartion kanssa? He lähtivät juuri nytkin! Ettekö ole nähnyt, kuinka läheisiksi toisilleen he ovat tulleet?