v. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan

eri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin monella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat Huippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista napamaista.

Vuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen matkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne kuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä, jotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja pohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli ja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän haittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se uhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin että saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain keralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat Advent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään Huippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.

V. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen siellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja pyyntioikeudet.

Frans Josefin maa.

Frans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan saavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti sinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v. 1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan saavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja ryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari viikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen ankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin verrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä parhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei Jackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan vaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven jälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä ruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.

Kesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja veneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.

Jackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä jääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka ovat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle on kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen, jolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku vähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa korkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla, moniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen. Tavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt, lumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin piirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi. Muutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan hän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen suureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui Flora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet Nansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston luoteismaalla, kuten olemme kertoneet.

Abruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat korjailivat niinikään saariston karttaa.

Novaja Zemlja.

Novaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita valaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin Lütkenin johtama suuri retkikunta.

Luutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835 monia vaaroja ja vastuksia kokien.

Ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja ZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).

Seuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten kartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen miehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen moneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..

Puolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat retkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli entistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti