v. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen

tapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai aivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen. Jälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.

Myöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten tuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten kuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli lahteen samojedisiirtokunta.

V. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki. viidessä päivässä ankarassa pakkasessa.

Nossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän ilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä ankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki ja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi Th. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä itään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että Novaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin Fenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan päin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu ylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan olleen syvällä merenpinnan alapuolella.

Vv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien tarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.

Venäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli pohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka erottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli maksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen retkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C, suurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme kylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.

Novaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta kuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu, ruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita peuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin on suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin paikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on lukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka kesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä ja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.

Jo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja Zemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita, sekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat saarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän pyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet viettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti keripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten kuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten, jotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen toimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.

Uuden Siperian saaret.

Uuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan alkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat, koska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin tutkituiksi.

A. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja 1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon mammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia siitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä leveyspiirillä.

V. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä Sannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo v. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään ensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki pohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät pakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi viettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta etsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa hän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu apuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula toukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta saarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä Seebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian niemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat retkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään perille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä Lenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä miehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi työmaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia ei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen c£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen vuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt jo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja, joiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200 neliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa ja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen seuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat tuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo avasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja yleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.

Koillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen laivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä sota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein suuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin perille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi. Obin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu. Kara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia asemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja laivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen edellytysten selville saamiseksi.

Koillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin retkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen välisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan oli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin laivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,, että liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman ja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.

ARABIAN AAVIKOIDEN SALAISUUDET

Matkustajain ponnistukset niiden ilmi saamiseksi.

Englantilaisten valloitukset Intiassa, ne monenlaiset nöyryytykset, joita Persia ja Turkki saivat kokea kristittyjen valtain puolelta, muhamettilaisten merenkulun rappeutuminen itäisillä vesillä, kaikki nämä syyt kehittivät muhamettilaisessa maailmassa solidarisuuden tunnetta ja yhteistä vihaa kristittyjä vastaan, jonka vuoksi Arabiassa matkustaminen kävi yhä vaikeammaksi. Lisäksi niemimaa kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla joutui uusien uskonsotien näyttämöksi ja tunkeutuminen sen sisäosiin kävi sen kautta joksikin ajaksi aivan mahdottomaksi.

Wahhabilaiset.

Niebuhr oli jo matkakertomuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen uuteen uskonnolliseen liikkeeseen, joka oli Arabiassa kehittymässä, ynnä seurauksiin, joita siitä saattoi olla, ja hänen ennustuksensa toteutuivat pian. Nedjdissä — Arabian sydämessä — nousi kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskonpuhdistaja, Muhammed Ibn Abdul Wahhäb, joka oli kauhistunut Hedjasin pyhissä paikoissa vallitsevaa tekopyhyyttä ja riettautta ja tahtoi palauttaa uskonnon koraanin aikaisimpien käskyjen kannalle. Tuomiten Muhammedinkin palvelemisen hän sanoi, että Jumalaa yksin oli palveltava ilman minkäänlaisia välittäjiä, hänen edessään nöyrryttävä ja palattava siihen yksinkertaiseen siveelliseen elämään, joka vallitsi vanhimmassa muhammedilaisessa yhteiskunnassa. Kaikki aineellisuuden houkutukset, haudat, pyhät esineet ja muistorakennukset olivat hylättävät ja hävitettävät. Ihmisen tulee itsensäkieltämisen kautta puhdistaa ja vahvistaa itsensä, voidakseen pyrkiä korkeampaan ihanteeseen. Itseänsä Wahhäb piti vain tavallisena ihmisenä, eikä hän opetuksillaan tavoitellut minkäänlaista ajallista mahtia.

Liike voitti nopeasti alaa ja muuttui pian perustajansa opetuksista huolimatta samanlaiseksi valloittavaksi uskonliikkeeksi kuin muhamettilaisuuskin oli ollut. Deraien sheikki Muhammed Ibn Sand, ponteva, jalosukuinen mies, kääntyi Wahhäbin oppiin ja alkoi sitä heimonsa kanssa miekalla levittää. Harvaan asutussa maassa pienenkin joukon oli helppo saada suuria aikaan. Kuoliossaan v. 1765 Deraien sheikki oli kääntänyt uuteen uskoon ja valtansa alaiseksi alistanut koko Nedjdin ja hänen poikansa Abd el-Aziz, ponteva sotilas, alisti Kasimin ja Danasirin, jopa osan Shanmariakin. Mutta vasta tämän poika Saud näytti maailmalle, että Arabian sisäosista oli noussut uusi »Jumalan vitsa». Hän valloitti El Hasan, Persian lahden rannikkomaakunnan, ja hävitti ja ryösti Kerbelan, joka oli shiittien, muhamettilaisten itäisen uskonsuunnan pyhin paikka, saaden sieltä suunnattoman saaliin; V. 1802 hänen puolialastomat laumansa saapuivat Mekan eteen ja anastivat ja puhdistivat sen. Kaikki uskonnolliset menot, jotka sisälsivät kuolevaisten palvelemista Abrahamista Muhammediin saakka, ja kaikenlainen pyhien esineiden kauppa kiellettiin, jota vastoin semmoiset menot, jotka tarkoittivat yksinomaan Jumalan kunnioittamista, kuten pirun kivittäminen ja Kaaban pyhän kiven suuteleminen, säilytettiin, olivatpa kuinka pintapuolisia tahansa. Vielä perusteellisemmin puhdistettiin Medina seuraavina vuosina. Kun Omankin oli valloitettu, hallitsivat wahhabiitit v. 1804 koko Arabiaa. Koko muhamettilainen maailma kauhistui, kun sen pyhimmät paikat näin olivat lahkolaisten käsissä. Turkki ja Egypti hankkiutuivat niitä takaisin valloittamaan ja Euroopassa pelättiin uutta maailman valloittajaa, joka saattaisi käydä vaaralliseksi vielä länsimaittenkin rauhalle. Tällä kannalla olivat asiat, kun tapaamme seuraavat eurooppalaiset matkustajat Arabiaan tunkeutumassa.

Ali bei.

Alkupuolella vuotta 1807 Djiddaan saapui lännen maista pyhiinvaeltaja, Ali bei al-Abbasi, joka kulki ruhtinaallisena henkilönä, Abbasidien kaliifihuoneen jälkeläisenä, paljon tieteellisiä koneita, opinvälineitä ja palvelijoita kerallaan. Mekassa hänet otettiin mitä parhaiten vastaan, hänelle suotiin paljon etuoikeuksia, kuten Jumalan huoneen puhtaaksi lakaiseminen, joka kallis meno oli vain ylhäisinten pyhiinvaeltajain vallassa. Muun muassa tämä oppinut muhamettilainen ruhtinas sai vapaasti käyttää tieteellisiä koneitaan. Medinatm wahhabilaiset eivät kuitenkaan laskeneet häntä. Ali bei palasi sitten Egyptiin ja matkustettuaan sieltä Syyrian ja Turkin kautta Eurooppaan ilmoitti itsensä Parisiin saapuneeksi v. 1813. Vuotta myöhemmin julkaistiin Parisissa hänen matkakertomuksensa, joka oli espanjan kielestä käännetty, sillä tämä mies olikin espanjalainen Domingo Badia y Leblich, joka v. 1803 oli lähtenyt Cadizista Itämaille, neuvoteltuaan Parisissa ja Lontoossa eteväin henkilöitten kanssa. Hän oli sangen perehtynyt geologiaan ja kasvitieteeseen, tähtitieteelliseen paikanmääräykseen ja arabian kieleen. Mutta kuka hän todella oli, se on vielä tänä päivänäkin arvoitus. Hän näyttää todella olleen muhamettilainen, ainakin hän muhamettilaisena ilmestyi näyttämölle ja sinä taas katosi. Jotkut väittivät häntä juutalaiseksi ja Napoleonin vakoojaksi.

Ali bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta lisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän oli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi ensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi Länsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten pääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.

Seetzen.

Kolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa, sinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar Seetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa Arabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.

Seetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä Aleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta, ja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille, kuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin. Vähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa Palestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät, joiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat kreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan entistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena teki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella olevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen aikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä hän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan. Käännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi pyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin Sanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta kun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran, aikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla, luultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa ja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti valmisteltu työ sen kautta menetettiin.

Turkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja harhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten hengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani antoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että hänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset olivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville saakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali Suezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa. Tussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä kukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä toimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä eurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith, Skotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli Medinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista kuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin hyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa oli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi se kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina valloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin kuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan saavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista puhdistetuksi.

Burckhardt.

Djiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon kääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän, ennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona. Oikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin, Johann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa opinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen. Hän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään itämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen meren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn kalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja Filistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa joutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut vain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa rosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän halusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden saavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua Marokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi vuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi puettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen meren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa, tapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän palasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden oikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814 otti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä seuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla. Burckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä voinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä el Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin nabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa Petrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti meritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan suunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.

Burckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen suuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut. Varsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman kertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä uskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin vähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut suuremmalla asiantuntemuksella.

Burckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla sisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä Abulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut wahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta Napoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin ja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi hänkin omalle maalleen.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut mikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja lähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin, jatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita eurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti, samoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät beduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä syvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä vuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen kaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie wahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818 alkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille tuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta menetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan, kunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun 9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet Alin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella ja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina Omanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan toipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan haltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.

Intian brittiläiset vallanpitäjät olivat kauan halunneet saattaa Persian lahden rantamaat vaikutuspiiriinsä, ja luullen Egyptin aikovan pitää Sisä-Arabian pysyväisesti hallussaan, he Bombaysta lähettivät sotalaivan lahteen ja kapteeni G.F. Sadlierin brittiläisenä lähettiläänä onnittelemaan Ibrahimia Deraien valloituksen johdosta ja tarjoamaan hänelle apua wahhabilaisten lopulliseksi kukistamiseksi.

Sadlier Nedjdissä.

Kapteeni Sadlier tapasi Ismailin etuvartioita Kalifissa, Persian lahden rannalla, mutta pashan itsensä olinpaikasta ei ollut mitään varmaa tietoa; englantilaisella sotilaalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä etsimään häntä niemimaan sisäosista. Kun Ibrahim oli kutsunut etujoukkonsa palaamaan, niin oli luultavaa, että hän itsekin oli paluumatkalla. Egyptiläisen sotaväen keralla englantilainen kapteeni matkusti verraten turvallisesti, vaikka sekä maataviljelevä väestö että beduiiniheimot kaikkialla olivat ilmikapinassa. Sadlierilla oli hyvä tilaisuus tutustua egyptiläisten aikaansaamaan hävitykseen, hän kun kulki sekä Deraien että Nedjdin muitten tärkeimpien paikkain läpi. Kompassin ja kellon avuilla hän laati jotenkin tarkan »itinerarion» eli retkikartan koko Arabian niemimaan poikki. Ibrahim nimittäin kulki edellä, sitä myöden kuin Sadlier perässä ennätti, eikä Sadlier saanut häntä kiinni ennenkuin lähellä Medinaa. Pyhään kaupunkiin häntä ei laskettu.

Kapteeni Sadlier oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka kulki Arabian niemimaan poikki, ja hänen retkikarttansa avulla voitiin melkolailla korjata Sisä-Arabian karttaa, vaikk'ei hän voinutkaan toimittaa havaintoja muuta kuin tiensä kahden puolen. Se diplomaattinen tehtävä, jota varten hänet oli lähetetty, epäonnistui täydelleen. Ibrahim ei ilman isänsä tietoa uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin välipuheihin Intian hallituksen kanssa.

Egyptiläisten poistuttua wahhabilaisuus jälleen alkoi elpyi ja sen pääkaupungiksi tuli el Riad, joka oli kappaleen matkaa idempänä hävitettyä Deraiea. Suojellakseen pyhiä kaupunkeja Egyptin täytyi jälleen v. 1824 ja v. 1836 lähettää sotajoukkoja sisämaahan ja viimeksimainitusta vuodesta alkaen Nedjdiä pidettiin miehitettynä kuusi vuotta.

Asir.

Eräässä toisessakin Arabian osassa maantuntemus levisi egyptiläisten sotaretkien kautta. Jemenin ja Hidjasin välinen alue, Asir, oli ainoa osa Arabiaa, josta Niebuhr ei kyselyilläkään voinut saada mitään tietoja, se kun oli arabeillekin tuntematon. Tämä alue oli ainoa osa Arabian rannikkoa, joka täydestä sydämestään kääntyi wahhabilaiseen oppiin. Nedjranin suuri keidas, joka on Asirin ja Jemenin välimailla, oli aikanaan ollut kollydarisen [Koliydarilaisten kesken neitsyt Mariaa palveltiin Jumalana ja naiset uhrasivat hänelle leipiä, josta lahko sai nimensä. Se oli laajalle levinnyt Thrakiassa, Skyytiassa ja Arabiassa.] kristillisen harhaopin pesäpaikkoja ja vastahakoisesti muhammedin oppiin käännyttyään suosinut sen iranilaisia opinsuuntaa, ja sama vaikutus oli levinnyt laajemmallekin, sekä Jemeniin, että varsinkin Asiriin, jonka vuoksi nämä maat oikeaoppisten egyptiläisten mielestä olivat uskolle pahennukseksi ja Asir sitä paitsi naapuruutensa vuoksi ainaisena vaarana Mekalle. Mehemet Ali teki Taifista käsin useita lyhyitä sotaretkiä Asiriin, jonka asukkaat kuitenkin puolustivat itseään sangen urhoollisesti. Jälkeen vuoden 1832 Asirin asukkaat alkoivat käydä niin vaarallisiksi Mekalle, että Mehemet Alin täytyi lähettää heitä vastaan 18,000 miehen armeija. Tällä retkellä oli mukana useita ranskalaisia, ja heidän keräämänsä tiedot ovat ainoat, mitä tästä maasta on tänäpäivänäkään olemassa. Jomard saattoi maanmiestensä tietojen nojalla julkaista Asirista kartan, joka pääpiirteissään lienee oikea. Ei ainoakaan eurooppalainen ole uskaltanut tunkeutua tähän vuorimaahan sen jälkeen kuin Mehemet Ali v. 1841 yhdentoista epäonnistuneen sotaretken jälkeen teki sen asukkaitten kanssa kunniattoman rauhan.

Asirissa on, samoin kuin Hedjasissa ja Jemenissäkin, ensin kapea kuiva ja karu rantalakeus, Tihamma, tämän takana jyrkkään kohoava rantavuoristo, joka oikeastaan on sisämaan ylängön reuna, ja sen takana vihdoin Persian lahtea kohti loivasti viettävä ylänkö. Asir kuuluu vielä monsuunien piiriin, jonka vuoksi ylämaassa sataa runsaasti ja itäiseltä rinteeltä lähtee paljon jokia Arabian sisämaata kohti. Jokilaaksot sen vuoksi ovat Hedjasiin verraten hedelmällisiä ja niissä viljellään sekä vehnää että taateleita, ynnä erinomaisen hienoa kahvia. Itsenäisyyttään tämän maan urheat asukkaat ovat puolustaneet turkkilaisiakin vastaan tähän päivään saakka. Asirinkin joet jonkun ajan virrattuaan ehtyivät kuiviksi jokilaaksoiksi, »vadeiksi», joissa vain rankkasateiden jälkeen on vettä pinnalla, maan sisässä sitä vastoin vuoden umpeensa. Asirin vadit laskevat kahteen suureen päävadiin eli kuivaan uomaan, Dauasiriin ja Ruminaan, jotka niemimaan poikki jatkuvat Persian lahteen saakka.

Arnaud Maribissa.

Jemeninkin tutkimus edistyi jonkun verran egyptiläisten sotaretkien kautta, koska eurooppalaisille kävi niiden johdosta mahdolliseksi tunkeutua sisämaahan. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Louis Arnaud, joka v. 1843, turkkilaisten keralla Sanaan päästyään, sieltä arabialaisen tuttavan avulla pääsi tunkeutumaan satakunnan kilometriä kauemmaksi maan sisään Maribiin, sabalaisten muinaiseen pääkaupunkiin. Retki oli hyvän vaarallinen, sillä heti Sanan takana vallitsi täydellinen nyrkkivalta ja beduiinirosvot tuon tuostakin pysäyttivät sen pienen kauppamatkueen, johon Arnaud eurooppalaisuuttaan salaten oli liittynyt. Tavattuaan ensimmäiset sabalaiset rauniot matkue laskeutui loivaa rinnettä laajalle vehmaalle lakeudelle, jonka läpi virtasi jokia itää ja etelää kohti, ja sieltä löytyi Maribin kuulu pato, perintätiedon mukaan Salomonin sabalaisen kuningattaren Balkiin rakentama. Arnaud löysi raunioista paljon kirjoituksia ja kuvanveistoksia, joita hänen beduiinisaattajansa ei tahtonut sallia hänen tutkia. Kylässä sherifi alussa otti hänet hyvin vastaan ja hän kuuli paljon mieltäkiinnittäviä asioita muun muassa huhun v. Wredestä, joka oli vähän ennen matkustellut Arabian eteläosassa, Hadramautissa, mutta sitten beduiinit alkoivat epäillä Arnaudia englantilaiseksi vakoojaksi. He eivät kuitenkaan tehneet hänelle väkivaltaa. Sherifin oma poika näytteli hänelle Maribin merkillisyyksiä ja hän sai palata kauppamatkueen keralla takaisin Sanaan. Arnaud toi tältä matkaltaan oppineelle Fresnelille, joka oli Ranskan konsulina Djiddassa, puolensataa himjarilaista kirjoitusta, ensimmäisen huomattavamman keräyksen, mitä Arabiasta oli siihen saakka saatu.

Egyptiläisten sotaretkien jälkeen oli Arabian poikki alue verraten hyvin tunnettua maata, joka lännestä oli leveämpi, itää kohti sitä vastoin kapenemistaan kapeni, mutta tämän vaajamaisen alueen kahden puolen oli suunnattoman laajalta aivan tuntematonta maata. Suurin osa siitä epäilemättä oli erämaata, se tiedettiin vanhoista arabialaisista auktoreista, mutta varmaan oli joukossa asuttujakin maita, kuten Etelä-Arabiassa Hadramaut, Genesiin Hazarmaveth, vanhain helleenien Adramytta ja Khadramotites, joka vanhastaan oli suitsutuksistaan maineessa, ynnä Oman, josta vain rannikko tunnettiin.

Englantilaiset Omanissa.

Englannin meriministeriön toimesta kartoitettiin Arabian rannat 1820-luvulla. Tässä työssä oli muun muassa osallisena luutnantti James Wellsted ja hänet Intian hallitus v. 1835 lähetti tutkimaan Omanin sisäosia, haluten tarkempia tietoja tästä maasta, jonka hallitsijan kanssa se oli tehnyt liiton. Niin pitkältä sisämaahan kuin Maskatin imamin valta ulottui, Wellsted siis sai matkustaa ja tutkia kenenkään häiritsemättä. Tunkeutuen Omanin eteläosasta sen rantavuoriston taa hän löysi pitkäveteisen, luodetta kohti kulkevan vadi Bethan, jonka keinotekoinen hedelmällisyys häntä hämmästytti. Asukkaat olivat kaivaneet lähdepaikkoihin toistakymmentä metriä syviä kaivoja, joiden pohjasta oli myötämaahan kaivettu maanalaisia kanavia veden juoksuttamiseksi kymmenen kilometrin päähän ja kauemmaksikin. Kanavaan oli aina määrätyn matkan päähän puhkaistu reikiä maanpinnasta, että niiden perkaajat saivat valoa ja ilmaa. Vesi ei maan alla juostessaan päässyt haihtumaan. Omanilaiset luultavasti olivat oppineet tämän rakennustaidon Persiasta, jonka kanssa Oman oli kauan ylläpitänyt läheistä yhteyttä.

Semedissä Wellsted tapasi erään maanmiehensä, joka oli tullut sinne rantavuoriston, Djebel Akhdarin poikki. Molemmat matkustajat ihailivat sitä paratiisia, joka tältä vuorelta juoksevalla vedellä oli saatu aikaan: »Onko tämä Arabiaa, me sanoimme, onko tämä se maa, jota tähän saakka olemme tottuneet pitämään erämaana? Edessämme on mailittain vihantia kenttiä viljoineen ja sokeriruoko-laihoineen; tiemme poikki juoksee puroja joka suuntaan ja asukkaitten onnellinen ja tyytyväinen ulkomuoto mitä parhaiten täydentää tätä hymyilevää kuvaa.» Suotakin tällä seudulla on, ja samat kasvit, pumpulipensas ja sokeriruoko, joihin Egyptin rikkaus meidän aikanamme perustuu, kasvoivat täällä hyvän yleisinä. Vuorimaassa kukkulat olivat kolkkoja ja paljaita, laaksot sitä vastoin erinomaisen hedelmällisiä. Niissä viljeltiin viiniä ja manteleita. Vuorimaan asukkaat olivat pakanoita ja aivan itsenäisiä. Yleensä ei Maskatin imamilla ollut rantavuoriston takana juuri mitään sanottavaa.

Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille.

Wellsted kävi sitten kauempana lännessä suuren erämaan partaalla, uskaltamatta kuitenkaan siihen tunkeutua. Tältä puolelta ei kukaan ollut koskaan käynyt Dahnan hieta-aavikoilla. Wellsted näki sinne kuitenkin eräänä päivänä sangen kauas Djebel Akhdärin kukkuloilta. Silmän siintämättömiin oli vain aavoja lentohiekka-aavikoita, joille ei edes karkaistu beduiini uskaltanut lähteä. Ei ainoakaan kukkula, ei edes toisenlainen väri vilkastuttanut hietalakeuksien muuttumatonta toivotonta autiutta.

Kuumeeseen sairastuttuaan Wellsted sitten kulki Djebel Akhdarin poikki Maskatiin pitkin rosoisia laaksoja, joista eräässä virtasi kuusi metriä leveä, mereen saakka jaksava joki. Maskatista hän koetti matkustaa luodetta kohti Nedjdin sisäosiin, mutta ei tarvinnut siihen suuntaan kauaksikaan kulkea, ennenkuin vastassa oli 'wahhabilaisia, »pieniä miehiä, joilla ei ollut muuta pukua kuin vaate vyötäisillään», ja nämä pakottivat retkikunnan oikopäätä palaamaan takaisin. Töin tuskin Wellsted enää pääsi samaa tietä takaisin palaamaan. Tällä retkellä hän tutustui. Batina nimiseen rannikkomaakuntaan, joka hänen mielestään oli maailman taajimpaan asuttuja merenrantamia. Tästä hämmästyttävän viljavasta maasta vietiin ulkomaille indigoa, sokeria ja taateleita. Ennen poislähtöään hän vielä tutki Ras-el-Djebel vuoristoa, joka pohjoista kohti tunkeutuen pistää kauas Ormus salmeen ja päättyy ammoin kuuluun, mahtavaan Musandam nimiseen vuoriniemeen. Tuskin oli Wellsted maasta poistunut, kun wahhabilaiset tekivät Omanin hedelmällisiin keidasseutuihin ryöstöretken.

V. 1876 eversti Miles jatkoi Wellstedin työtä Omanissa, mutta kauas sisämaahan ei hänkään päässyt tunkeutumaan, ennenkuin ääretön hiekkameri ylipääsemättömänä pakotti hänetkin palaamaan.

Wellsted oli yrittänyt tunkeutua Hadramautin sisäosiin, ennenkuin alkoi työnsä Omanissa. Cruttendenin, »Palinuruksen» merimittausretkikuntaan kuuluvan upseerin keralla hän oli etelärannalta noussut kappaleen matkaa sisämaahan ja löytänyt Nakab-el-Hadjarin rauniot himjarilaisaikaisine kivikirjoituksineen, mutta kun hän v. 1835 aikoi Asirista käsin pyrkiä Hadramautin sisäosiin, saapui tieto egyptiläisten siellä kärsimästä suuresta tappiosta ja hänen oli jättäminen matkansa sikseen. Omanistakin käsin hän yritti päästä Hadramautin salaperäisiin sisäosiin, mutta sen esti Dahnan eli Ruba-el-Khalin suunnaton hietameri.

Hadramaut.

Vanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin kuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan nimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta kirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän muinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin Arabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta sinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin päässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi rauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja neliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen, sortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen varma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli säilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia ja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan historiaan.

[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla e.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa nimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen valtakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin abessinialaiset sen kukistivat.]

Hadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle tuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä. Maakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka kapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein yhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi ylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä mitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä muun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu Arabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla ja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi ehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan ovat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen seurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään hyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan varallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat alkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia päässyt heidän maahansa tunkeutumaan.

v. Wrede Hadramautissa.

Heidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden tasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa kuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut Itämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua muhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä varten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin rannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa, tekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka tiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan rantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön poikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin vesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan rotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja taatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin etelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä Niebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä hyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä ja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen kirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä kääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa Wellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi Doanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt Intiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä maailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen, mutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes tuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle ja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan suolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli Bahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen sitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin pinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit sanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat siihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla Wrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen varovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa pölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se upposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden minuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»

Palattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan Hudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja eräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin ottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän osan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi vapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.