v. 1778 näkemän läntisimmän niemen edustalla, tuli vastaan niin lujaa
jäätä, että kävi mahdottomaksi tunkeutua sen läpi. Nordenskiöldin täytyi odottaa aina syyskuun 18:nteen, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaa.
Onkilon
Rannalla tavattiin Onkilon kansa nimisen muinaiskansan majan pohjia, joista retkikunnan jäsenet kaivoivat esiin kivisiä ja luisia aseita ja kosolta eläinten luita. Tshuktshien kertomuksen mukaan oli Onkilon kansa hallinnut koko Anadyr-rannikkoa parisataa vuotta takaperin, kunnes tshuktshit karkoittivat sen meren taa maahan, jonka he sanoivat selkeällä säällä näkyvän Irkaipiin vuorelle. Wrangel, jolle he tämän jutun kertoivat, luuli huhuttua maata tarunomaiseksi, mutta englantilainen Kellett sen myöhemmin löysi ja kartoilla on sillä nyt Wrangelin nimi.
Syyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään, vaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain metrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy Koljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle saakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi herkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut. Jäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja oli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni höyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.
»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa... Johnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne erottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta. Hän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun teki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin vallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle valtamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme vielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman todellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina lähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin tulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen vuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä iltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja rakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme loppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen vaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä tuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä kymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina aukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja jolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä. Ilta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja savu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui veden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana tuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet pimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma tuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen. Tämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka tosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla ainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka kuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin kovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut päästä siitä kulkemaan.»
Kun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen suuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi, että sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen jäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä vakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja retkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat sen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein vasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli nytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä paikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.
»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian pohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä ainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa, että jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan satunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin meren pohjoisosissa.»
Talvimaja.
Muutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi talvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun vain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi matkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi voitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut turvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin vedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta. Talvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta turvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka nousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin sillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven kuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten kun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti, ettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin nimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin, mutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama tuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi meidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin joulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja vastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen metrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä tuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle mahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten muodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven alussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut pirstoiksi.»
Jo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä tuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän kantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas», ilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa matkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen vahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162 senttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja, milloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää, johon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä leveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden pintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen rannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen painosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden puristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää kuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden, avaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu, on yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä herättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä talvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme kuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä pelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti vuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat talvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat jamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään isompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään vedenpinnan alla olevaan osaan.»
Tshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä, Serdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti luutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva todella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta» matka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan» talvisatamasta oli 70 kilometriä.
Mannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa, johon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä vuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei kasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on metsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja. Muutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän, muun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat lakastuneet.
Kun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää laastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän, kunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli jääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja vastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin uljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui komentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi. Keulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan alle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea, jonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa, hänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi jäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina leivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone, jossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa joskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun. Täällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä keskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.
Jään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti retkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki varustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan moisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi apua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja Nordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi ynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja peitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä vartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit talven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.
Maalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen havaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän kiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi ollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi avantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen mittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei talvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä, jossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman myrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen vaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin koko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta pitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku, jonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen nojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin vain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien seinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut jäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana. Puhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä pohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus. Terveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin tapausta sattunut.
Lunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut, niin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin sakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka semmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien tavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.
Tshuktshit.
»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi tshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän telttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa lähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli useita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea kävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300 hengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin retkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei heitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin poikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan kostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen. Retkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät kuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen meitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja tupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»
Laivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten vastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi nietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla, maltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin sääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia vieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui pian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi muutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta tai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla säällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat kuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti koskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi paljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja vaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla retkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja huonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä tainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa melkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän kieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.
Lokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset viettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset onkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita tehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla. Omituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään istuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon kaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun, jossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle pienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään vahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.
Lokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä suorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se pian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi laivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla venäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli porotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen mies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta sinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin mitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla voitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr joen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun maailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen Ruotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja tämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa. Levottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin kuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.
Porotshuktshit.
Nordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa porotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin matkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa, jossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18 telttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon varakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen muun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella. Heidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa tai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan poronnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa. Venäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan porotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin kuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.
Nordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa saakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun tshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan, pettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.
Kun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri suunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään, susia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän kuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska niiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain riekko.
Joulu.
Joulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä koristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen sitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja lähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin puun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen syötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan muistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35 asteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja ilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin vain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain merkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.
Uuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin että jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden lähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että se olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin onni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt tuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan, niin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä Beringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin löyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta niin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.
»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja seitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin silavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa pantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä meitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan hyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan täälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta osoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota kuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon heidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka jo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin aikuisetkin, jälleen äkisti turvota... Lämpömäärän taas alentuessa jäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan näimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein kuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa, kantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa. Se oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat kyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota joku päivä ennen olivat halveksineet.
Pitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä palaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa, syömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat kaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka suunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea, koska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua ja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi Kjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan näkemänsä tapauksen.
Tshuktshi ja hänen poronsa,
»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta tullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha suurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut porolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen käsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan kuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja antoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti jokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen jälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus etupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän vaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella tavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti niitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä oli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies, katsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa olivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että hänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään, etenkin hänen liikkeellä ollessaan.»
Kevät.
Aurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä huolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja toukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi -20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön aikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi sulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana. Jo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen, sitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta lajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni soma _Sylvia Ewersmanni_, joita toukokuun alussa laskeutui suuret parvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä oli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet ja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla alkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja nisäkkäitä.
»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa Nordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin, oli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian ja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan» retkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita suinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien niemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä vähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien niemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten napamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja latuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa hyvin harvinaisena.
Kesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä ja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä keräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä tuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti kummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa myöden.
Vapautuksen sanoma.
Heinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että Nordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen, jonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka tshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen tätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua, retkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi heti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka jo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden tunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30 m. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä kohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja rantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta puolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi syvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin suunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa. Jinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset rannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat tulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä pois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme voineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten useimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että villi-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että eron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta, joka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»
Serdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten, mutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen korkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja raunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin peili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään vedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen ympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin oli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti haavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.
Itäniemi!
Maa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi jälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat. Nordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean kasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran laivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka yhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin Vanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.
»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet kansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby tykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja lukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani koillisretket alkuun... Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan tietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa rajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen menestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen hengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt, 336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat asian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin. Meriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja kunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman ja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan tehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain näin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan nousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä salmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat. Tosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan väliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten retkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä saattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»
Itäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi St. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien niemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät kuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla asuviin tshuktsheihin.
Alaskan rannalla.
Paremmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence lahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi kerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi ankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota minkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi. Eskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät. Näiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat kiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta niiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä jousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia kiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja myös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä murrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld vielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman eskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat erittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi tshuktshien niemimaan kasvistoon.
Port Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki Konyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi kerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa täydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon lisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä työntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta täytyi paeta ankkuripaikastaan.
Lawrence saarella.
Tämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t Lawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin erinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.
Kotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen, joka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä välin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien tuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat tulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen talja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa perästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti hyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani. Vaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet, suvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni heidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät tosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti luopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia, helmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä pahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen kantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin eurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen kimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden sinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota säestettiin pienellä rummulla.»
Nyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei usein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä, missä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he olivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä tshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.
Nordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä, joka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen talven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen aikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin johonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon retkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa lähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan niemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella, löytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi käydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella olevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p. marrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi varsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä vuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän eläimistön jäännöksiä.
Beringin saarella.
Beringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km leveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet itselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla osti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli venäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld täällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan kohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin. Hyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman tieteellisen kokoelman.
Tarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä vielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat väittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen sukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan koettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset epäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin ryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison joukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla niitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa ja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista pääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea kasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa, puolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja paineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä niitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun kaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja koruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut näyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada ainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa näistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja myöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että merilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden museoissa.
Naalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin siinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu oli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin silloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten tuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia tapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin ne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen, säästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä, että niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja repaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.
Merikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville niemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä mitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa tai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä heittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista, jommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja sodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa; heikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy hankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain näön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä asettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan poikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle, kootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään, heittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa tai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina valmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa sen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla ollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän varjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan yhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.
Kesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka ovat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen kohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin on uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä, ennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2 ojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden ensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä. Naaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka saavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa. Kaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen uroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä rannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat tuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä ja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten alkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän siteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin laihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat, poikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä, poikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun ottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen ja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten kuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.
Kuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten keralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä tepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen. maahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat, joita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä edellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja aina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois joukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät tainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.
Nordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria», siihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen koiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan kasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta metsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä, loistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin kauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin merikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen pääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin, arvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä oppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää. Vanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän, mutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä oli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri ja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot maata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä tapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä tai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat, hyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi vanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja asettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja puolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman elävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut taisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen mennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat. Usein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään hyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta sadoittain kuolleita penikoita.»
Kolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä vuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden nylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden tai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista löyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean kiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»
Elokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan, saapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin kylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja ilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä meriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden lämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä myötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan, joka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä Tyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi, vaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä salama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten sitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut, vaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies oli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja vaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.
Japanissa.
Maine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti maailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen ikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet alkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten loppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan puheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat retkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa tutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla tulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin sisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta siitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain poliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle». Poikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld kävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä, kootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista rakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman kivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon maasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen kirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti. Lähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä myötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta käsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld tutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.
Hongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa parhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin saareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi löytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen selville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia retkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka Singaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun 5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja tutki saaren jalokivikaivoksia.
Vega-miehistöä juhlitaan.
Ceylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin kiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka paraillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti »Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne »Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa ja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan tervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista pitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari hevoskuormaa.
Port Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli ensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne saavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi liputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti »Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia henkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan, heti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi kaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän sankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus kutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai »Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita hyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille kentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai historiallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä tehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin aamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa. Kuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran erikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan savua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä retkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin se asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti käytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa, maantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja päivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin kuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan» miehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse Köpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka helmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.
Marseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan, Pytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus. Lissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän sitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten kunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa, niin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty juhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot jäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin toimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin miellyttäväksi.
Huhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta jo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten juhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto Ranskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen seuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista napatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali. Sorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat ja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja tämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa, antaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan presidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi vielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin, kaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.
»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä, mutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä haihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne Brusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa täytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka meitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»
Helsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa tuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen, soittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita päiviä, kuningas ja hovi etupäässä.
Kun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta Tukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega» voinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun 24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan pääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön ankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega» aamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti. »Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä, joista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin tervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa tulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä, »Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä sytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien jyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä oli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman virtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.
»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun. Kaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut. Vallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan' vastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen linna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli vertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan' nuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»
Tukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut kylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme vastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan valtiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja Helsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta, Pohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman juhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme Japanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.» Vielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin, jossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin, vietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely avattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä, Pietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»
Ratkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen kaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän kansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.
Arvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut kohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin suurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas elämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet tiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.
Mutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa hiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa vaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä oikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta yleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten jälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki pitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein, joka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se oli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti ja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi käynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia ja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla perusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän historian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian tulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän julkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.
»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt», lausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta siihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes siperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi; ja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat pohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen vihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on hänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»
Tämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut seuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla menestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän oli.
Kansainväliset navanympärysasemat.
Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan jälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken tyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden syventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl Weyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.
»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten seutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme hallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle tutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija, maantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin seutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti, että navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia, joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka Harrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja 1880 hyväksyivät.
Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan aikaan samat havaintosarjat.
Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren, josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.
Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883. Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni korkeus.
Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan» retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa 1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta, propellinsa menetettyään.
»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva »Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi. Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.
Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.
Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä niinikään tehtiin revontulihavainnoita.
Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche», tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat kaikkien muitten kansain julkaisut.
Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K. Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.
Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle Fort Raeen.
Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus tutkia revontulia.
Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti tarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin keralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.
Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon Huippuvuorille.
Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen, Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli Alaskan pohjoisrannalla.
Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.
Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja oli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja 19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi eskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun 11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän, jossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76. Kun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin, retkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen työnsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman ankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo syksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää — -58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää -59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.
Yritys napaa kohti.
Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta pari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri Pavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä jäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään amerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun 23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren auki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein välttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää, että sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan luomisen aamusta alkain.
Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.
Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.
Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen jään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C. Robesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä, jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää maata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas laskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen ja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes pehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä edistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään palaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan suurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän kulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella maan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19', ankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan, mutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli niin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle, ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli koko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.
Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se jään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata asemalle.
Grinnellin maan sisäosissa.
Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen 1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen tuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän korkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon yli.
Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60 metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä reuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen ja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi ollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono oli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia vuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti ensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin kääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja pariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli 200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan saavuttanut sen suuta.
Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee samanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi tällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät tämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen hedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.
Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun laivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä oli.
Retkikunnan urhea paluumatka.
Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä retkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti matkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin suinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen. Korkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän väliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla, veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin ja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin eväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää ponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin tein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että todellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään kulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja veneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen täytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia ponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena, tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen kapeimmalla kohdalla.
Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta, jota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta ammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset rakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi, kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella. Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.
Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi. Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.
Nälkäleiri ja nälkäkuolema.
Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan piti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi eräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja voimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään kätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä niiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan palaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin huvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset, niin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.
Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se oli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat hyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä toinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin hylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista huolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja, merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.
Pelastus.
»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo Smithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten jo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle, Smithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan noudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain hallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja Englannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla apua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä yksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää pelastuksestaan.
Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42 tuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä hylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi puhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka uhkasi joka hetki kaatua.
Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta hänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, — levollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti välttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan kuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko noustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä kykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos. Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään, ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kuolemaa.
Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt olivat pelastetut.»
Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen hän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen vuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä. Raskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella mainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan ympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä utuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi pienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan. mutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.
»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.
»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.
Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin luo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat silmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja soinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.
»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.
»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella — mutta teltta on kaatunut.»
»Elääkö mr. Greely?»
»Kyllä, Greely elää.»
»Entä ketäs muista upseereista?»
»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on kaatunut!»
Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki hänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa olivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja teltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen Norman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja nyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin heikko ilonkajastus.
Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä teltan auki ja katsoi sisään.
Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää. Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento, joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä, jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.
»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan hajamielisyyteen vaipuneelta.
»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:
»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»
Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»
»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän meitä on enää elossa; tässä olemme... kuollaksemme kuin miehet... Olen tehnyt... mitä voin... laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein sammunut.
Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa, jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle tehtiin.
Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua. Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.
Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.
De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti joksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan, kunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta voitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.
De Longin retki. "Jeannetten" tuho.
Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin retkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long, Yhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla innostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada aikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän — pohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä sinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti, joka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen käytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut Koillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian koilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.
De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden joukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi amerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli Englannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten kolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata, osoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle, säilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena 1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.
Napaa kohti.
»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta sai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld olikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis omaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja saavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle ulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea tätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren ohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että ajanviettoa.
Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet, ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä »Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä tahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa. Vaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.
»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli toinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä. Vuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet päivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat heikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.
Uusia saaria.
Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat mieluista vaihtelua.
Laiva uppoaa.
»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään, kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj. leveyttä, 155° itäistä pituutta.
Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella, reipastuivat mielet taas.
Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen, että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long ilmoitti tämän masentavan tiedon.
Bennettin saari.
Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni, mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain 60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja, että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.
Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa. Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.
Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin tavanneet toisiaan.
Lenan suistamossa.
De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan. Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.
Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin auttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla lähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot, etteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin ja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt, vaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt pakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.
Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat ja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen tovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin kun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden valkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän peräänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla lähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin heittänyt henkensä.
De Longin kuolema.
Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi itse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan, ryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa ja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa tuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De Longin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun 30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.
Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei ole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät veneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.
Amerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen De Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut pienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan deltan.
De Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka se päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle sitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla Siperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan pintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti kaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin uskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka ehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä myötätuntoa.
»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön, käänteentekevä vaikutus.
Fridtjof Nansen ja "Framin" matka.
"Jeannetten" esineitten matka napameren poikki.
Kolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä, Uuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa 1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin edustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat kuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin allekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko joukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä teltan repaleita.
Tanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai tiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen merkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin kaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta huomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti, että kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden Siperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan vain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka kestäisi monta vuotta.
Norjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla huomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet Grönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen ympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.
Nansenin suunnitelma.
Fridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että Siperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse virta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken, joka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin vielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän hiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti laivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan stortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas Oskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.
Kokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin pitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten Inglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja. Naparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli kaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten tuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta Nansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen kanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen maantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä; hänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on lähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot synnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin »Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.
Nansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen laivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan uudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät voisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten kohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen pituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet että höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä kahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa voitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä parhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan hankki sähköä joko tuuli tai höyry.
Retkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen kaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni Otto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä Grönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen toverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti tähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri H.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.
Kaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten viihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin mahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut hyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta tiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan johtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.
Nansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua Jäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja suuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.
Uuden Siperian saarilla.
»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor salmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen tervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin Kap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan toinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella suunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin jääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi ja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.
Alussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä jäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan, kaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa, mistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta kuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka aika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin siten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta sitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla 1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin päähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka kuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti puoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien sitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan. Mutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin ensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo, kuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa pimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi röykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä, toisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski. Toisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa toistensa puhetta.
Jännittäviä hetkiä.
Tammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin koetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:
»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen jäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla voimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen, elleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit ja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina hylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.
»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui vielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.
»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa parraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti tilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut. Tämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa taistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden puristuksia.»
Lämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä jäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli koko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti kaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla vallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla velvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää», kirjoittaa Nansen.
Tieteelliset työt.
»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä päämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan mitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti. Scott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia ja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki revontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä tutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin Nansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti luotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys 79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä 3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan käsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.
Meritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden mittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa napameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan uudelle tolalle.
Kylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla oli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran vettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja keväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin pohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».
Kesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta ajautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram» kulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja muutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu leveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun 14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen hyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen leveyden itäisellä pituudella 102°27'.
Hyökkäys napaa kohti.
Nansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten hän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden toverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän ei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin alati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla, jonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä Huippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi tälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan napamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas urheilija kuten Nansen itsekin.
Lähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä oli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia, koirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.
Matka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan sanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli saavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin epätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten kulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa pohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet muuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa liikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat röykkiöiksi.
Rekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä oli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes Nansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne oikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet leveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista kohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä, jotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa, niin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen alhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat retkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti. Kuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa. Maasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä mukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.
Paluumatka.
Huhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti. Huhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat, kun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen ei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi retkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla yhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat loppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille ravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne alkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin pahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat hangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin ponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.
Joka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin laskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin kohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata ei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he vihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että lumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin, niin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti ruokaa.
Payer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita — Kuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin olemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt suuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.
Heinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli kauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin täynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä eteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille. Vasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli kolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti Hvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa keralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja vastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat suuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin Austria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen Payerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan määräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan silloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata kulun suoraan Huippuvuoria kohti.
Talvimaja Frans Josefin maalla.
Elokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi jäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka heidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli nimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä Huippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja polttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan, joka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä ja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa. Karhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun nahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen maa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät itseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja. Majan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja paistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä ja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa, illalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat lihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan. Majan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät, rosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin sitten löytyi.
Koko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä karhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne kun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven tuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun joskus tyyntyi.
»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät. Astelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön pimeydessä... Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät, kallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi. Yllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa; kaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään... Matalalla etelässä on pilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren päällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.
»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee unessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka ovat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi ja sitten tulee kevät, elämän kevät.
»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa juhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti... Johansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen paidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen vaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin lämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin pessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä. Nyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu ihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli tehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin puuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää. Huomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.
»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli harvinaiset revontulet.»
Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana. Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa. Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.
Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan. Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata matkan länteen Huippuvuoria kohti.
Tuho tulla!
Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti poispäin.
»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»
Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.
Ihmisiä! Pelastus.
Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:
»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan, vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki, veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento... ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani, hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää, eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen, likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti. Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut, kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»
Jackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän kun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän otaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen. Väkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.
Jackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat uudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten joukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui hirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä hän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia oli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin, että hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja etteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan menneet.
Jacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin Nansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä Nansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan laiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia, sillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi, ja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin retkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.
Kun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän kulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen sir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa, ja matka kävi sitten etelää kohti.
Elokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:
»Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.
Tohtori Nansen!
»Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin. Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.
Otto Sverdrup.»
Nansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui Tromsaan, oli »Fram» jo siellä.
»Framin» loppumatka.
Nansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895 oli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut eteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä sukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten oli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat kuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä pituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä jatkui hellittämättä kaiken talvea.
Tuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein kovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan kuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup aluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun viimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan ympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan perän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset ja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun lopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys riitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui »Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva rakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.
Sahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan, jonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät sitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta kesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla voimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti kohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram» jälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui, lankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla ei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan ollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka korkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.
Mutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin aina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä, kajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan tuhoisivat.
»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin kuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme olivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys oli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»
Lämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700 metriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän puolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.
»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran löyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla höyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden kestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan veteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren, jonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko hän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli kieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva uskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.
Tromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan oli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne. Mutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup päätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin maalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei olisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram» saapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin sähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla se ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma otettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki täydelliseksi.
Nansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua muistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas, stortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton moisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä innostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa pääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan hän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen toimeentulonsa.
Vaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu pohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen suuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa ensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki Frans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun jäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.
Retken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin» miehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää ja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä pohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä olevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan edustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen saattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.
Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.
Kauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin tutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan kolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.
Otto Sverdrup löytää uusia maita.
Kapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka oli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898 itsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen tunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen. Tämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn samoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi luopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle vastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.
Talven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja, joita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi jäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.
Sverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin salmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin olivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä talvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään suojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.
Mutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset, ettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi ruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa talvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin» täytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.
Tärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä, joista pisin kesti 77 päivää.
Sverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka olivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa suuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa löysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan pohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa. Näitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja että varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut puutetta.
Laivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja tätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti. 4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan. Moneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin paljon uusia maita kuin tämä.
Amundsen purjehtii luoteisväylän.
Vuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen retkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v. 1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen etelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa» nimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä magneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa» oli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty, mutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan Pohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan kulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.
Poikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty muistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin pitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään saapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui talvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.
23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden kuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita. Samalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä parhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.
Amundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin nopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.
Luutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja kartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.
Elokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti erinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja Viktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin Herschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi jäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo talvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken Klondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen retkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.
Mutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa» seuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä Amerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin, jolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa sulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä matkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka kesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906 Amundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran purjehdituksi.
Vielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa, varsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren pohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka pohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä kenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa eikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta houkuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty sen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.
Englantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi valaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan kauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen oli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli ollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja samoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen laiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.
Canadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin tutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä sisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös luoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä kerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat saataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on näitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on jonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v. 1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen saaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi matkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen, joka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan, sulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan vielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan mannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa» on ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.
Kapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa, sillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin vaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat. Baffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.
Rynnäköitä napaa kohti.
Parhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat kotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän hyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin jos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille yrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on sanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten urheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.
Kaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon mittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti kiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia on saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin lyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin ja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi olisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen oman kansansa lipun tulisi navalla liehua.
Eikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan tälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin tieteellisille saavutuksille.
Pohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan sisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.
»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan valloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät tyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä navalle suorinta tietä.
Amerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894 tunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen laivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin tuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan Norjaan.
Vuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla yritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla reellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa ja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan ja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin ja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja itäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.
Abruzzin herttuan retki.
Prinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo vuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä Alaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka piti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan meriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista alppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti varustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli norjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin maan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi pohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa vettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera talveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin. Talvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin tuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi maalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi vielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella uunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi sormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman vuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.
Maaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa kohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon kuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi alppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan saavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä, jäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.
Yhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori Cavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan saapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».
Kolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän ja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa ja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17 kilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56 kilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten kuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle, joka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä pitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas suunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä retkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta reestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty tovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan jäsenetkin.
Suotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille ruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi sitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia sai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä italialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans Josefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.
Zieglerin varustamat retkikunnat.
V. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta oli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin varoilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta, 420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna se palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston perustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien saarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat pääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta oli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat päämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.
Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä. Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi. Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.
Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti. Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut, eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova», edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin retkikunta kotiin palasi.
Andréen ilmapalloretki.
Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.
Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.
Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.
Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan mitään varmaa tietoa saatu.
Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin »Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13 p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»
Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.
Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua, muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa lähellä.
Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi. Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta, Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu vähintäkään jälkeä kadonneista.
Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt, ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.
Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään, jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.
Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.
»Jermak» Jäämerellä.
Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä, ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla, retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava, kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia kunnolla kestävän.
Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon, sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.
R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.
Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden, ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen, määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.
Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856 ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.
V. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa, tehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle. Tämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan retkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön reunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen tehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista reittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti oli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon, kolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin koillis-osiin.
Nansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin luopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan omistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat löytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat molemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla varoillaan saattoi alkaa työnsä.
Pearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.
V. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle tutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän laivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle, varusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta päätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä 1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla kulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön reunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle maahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden Independence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana päivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary luuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli sen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen erehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta hyökkäyksiin.
Pearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa ulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi lumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata, jolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä. Paluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki 1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki oli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.
Retkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja tyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla olivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta kunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson, joka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin matkoillaan.
Heti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja pitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän palasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin vuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja synnytti matkalla miehelleen tyttären.
Uusia yrityksiä.
Jo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen vuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan miestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan se osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa niin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on keskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat hirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet, niin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat matkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä keralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta hänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin. Kun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja polttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.
Pearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen rekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain jäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu. Maajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana glasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä glasierinpäätä.
Peary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla, vaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan, tehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten avulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä nousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei löydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin jatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä luultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se onneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta eläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman kanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin talviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja kaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä retkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui ajoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa keralla palasi kotimaahan.
Kahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista, Melvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi, jonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi saatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin se laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla samalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa pohjoisnavalle.
Peary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman voitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä, tokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi ensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja, kuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista, kunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.
Lordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun se oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja hankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla Amerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan edestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän täten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai muutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary Arctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen hän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.
Heinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt Smithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin luoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti. Jääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut tottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt Grinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä laivalleen rauhallisen talvimajan.
Peary palelluttaa jalkansa.
Peary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin Greelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä hän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat jalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta vaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut aikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa, Hayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan parannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle rekiretkelle.
Ensimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.
Matka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin luoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon Independence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän oli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.
Hän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka, mutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään, että hänen täytyi palata.
Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.
Uusia turhia yrityksiä.
V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja