v. 1807 matkustanut Grönlantiin hankkiakseen sieltä näytteitä

kivennäiskauppaansa. Napoleonin sotien vuoksi hän tuli viettäneeksi täällä kahdeksan vuotta ja sillä ajalla hän oppi tuntemaan Grönlannin länsirannikon tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen tutkimuksensa loivat perustuksen Grönlannin geologialle.

Tanskalainen Morten Wonnskjold teki samoihin aikoihin Grönlantiin kasvitieteellisen tutkimusretken. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi teoksen, jossa hän uudelleen kannatti sitä käsitystä, että Eystribygd perältäkin oli ollut itärannikolla, ja siten tämä vanha harhaluulo uudelleen pääsi joksikin aikaa vallitsevaksi.

Scoresbyt itärannikolla.

Ensimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät Grönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen matkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen samanniminen poikansa.

Vuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby muiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja Huippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät ajojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin tutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta seuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen kertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen Grönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman saavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja kartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen eli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät tavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta oli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta ruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti, hyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli Eystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä. Hän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis kuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle pendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan pohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän tapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia vieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat tekemään heidän tuttavuuttaan.

Graah.

Nämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun pelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan — vain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan Suur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin luonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan Grönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne Scoresbyt olivat päässeet.

Tutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella suurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa nousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja viisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi jäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan tämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen hylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi naista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin tätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat pistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat» satakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti virtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka kuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti »Vendom saaren» leveydellä 65°15'.

Graah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä Nukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja talvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin Amerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla satoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat. Kevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C. Ruokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi eskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä ankarina hätäaikoina todella sattuu.

Muutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat etevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia, naiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia, rehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.

Jo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen hataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli kovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven ollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle Fredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.

Graahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä. Lisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha Eystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla tanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä Eystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden vanhoista taloista ja kirkoista.

Itärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa länsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.

Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.

August Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja, oli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa napatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen purjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan, mutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.

Koldeweyn retki.

Jo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa yrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania» nimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi »Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana, tunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä saamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut alppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa pohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä helpoimmaksi päästä navalle.

Ahtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat kuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet, »Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää päässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti. Lopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14 henkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita varustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta he rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa etelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan, niin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun lopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi pelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen ja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä kuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta jäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä olevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli siis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.

Parempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja tapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella tuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen saaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja Payer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.

Koldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi pohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi jäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui talveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä rekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia alppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta, joka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja kasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät kehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.

Marraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun alussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka olivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja myskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin, missä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta hirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän tukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen metrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat kauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet olivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena nousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen nousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä rekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja vastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä ja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi mukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.

Helmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari aleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä talvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi odottanut.

Maaliskuun 24:ntenä lähtivät Payer, Koldewey ja kuusi miestä pitkälle rekiretkelle, tutkiakseen Grönlannin rantaa pohjoista kohti. Kauaksi ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tultiin tuiki tuntemattomille seuduille. Grönlannin ranta oli edelleenkin täynnään vuoria, vuonoja, jäävirtoja, ja oli kaiken kaikkiaan suurenmoisen kaunis. Retkikunta kulki jäätä pitkin. Pohjoista kohti jäävuorien luku yhä lisääntyi. 77:ltä pohjoiselta leveysasteelta retkikunnan täytyi eväitten niukkuuden vuoksi kääntyä takaisin. Tämä kohta jäi sitten moneksi vuosikymmeneksi Grönlannin itärannikon pohjoisimmaksi tunnetuksi. Paluumatka oli vielä vaivalloisempi kuin menomatka retkeilijäin voimain uupumisen ja nälän vuoksi, mutta huhtikuun lopulla he kuitenkin saapuivat onnellisesti laivaan. Matkan varrella he tapasivat tälläkin rannalla eskimoitten entisten asunnoitten pohjia.

Jo toukokuun 8:ntena Payer lähti uudelle retkelle, tutkiakseen Sabinen saaren kohdalla olevia suuria vuonoja. Suojat, likomärät kelit vaikeuttivat nyt tavattomasti kulkua.

Kesäkuussa Koldewey valmistautui lähtemään paluumatkalle, mutta vasta heinäkuun 22:ntena väylä aukeni. Kun kesä näytti suotuisalta, koetti hän laivalla tunkeutua pohjoista kohti, mutta jäät tuota pikaa sulkivat tien. Hän kääntyi silloin etelää kohti ja sinne päin oli sulaa. Kap Franklinin tuolla puolen löytyi erään vuonon suu, jota ei kartoilla ollut ensinkään; tämän vuonon löydöstä ja tutkimisesta tulikin sitten koko matkan loistokohta.

Payer nimitti vuonon hallitsijansa kunniaksi »Keisari Frans Josefin vuonoksi».

Frans Josefin vuono.

Vuonon suulla kohosi suoraan merestä 1 200 metrin korkuiset äkkijyrkät kallioseinämät ja näille Payer kiipesi, nähdäkseen vuonon sisustaan. »Mikä odottamaton näkö täällä ihastuneelle katseelle paljastui! Suunnaton, lukemattomien hohtavien jäävuorien peittämä vuono lepäsi lännessä jalkaimme alla, sulkien haaroineen helmaansa korkeita, jäätikön peittämiä kallioita, osaksi todellisia saaria, jyrkkäin kallioseinämäin piirittämättä, vuonon suu täynnään lukemattomia pieniä saaria. 70 km kauempana lännessä näimme erään vuonon päähaaroista poikkeavan länttä kohti 2400 m korkuisen vuorenharjanteen juurella. Etelässä Parryn yksinäinen kallioniemi pisti kauas mereen, ahtojäiltä tien sulkien, ja yli vielä selvittelemättömäin lahtien, niemensuikaleitten, vuorenjonojen ja jäävirtain vaelsi katse 100—110 km päässä olevalle, ehkä 3000 metriä korkealle 'Wernerin vuoristolle', jonka muodot muistuttivat Tyroolin Dolomiittteja».

»Germania» lähti paikalla sulaan vuonoon sitä kartoittamaan ja tutkimaan. Se haara, johon se laski, oli noin 7—10 km levyinen ja niin syvä, ettei 1,000 metrin luotilangalla tavattu pohjaa. Rannat olivat äkkijyrkkiä kallioseinämiä ja yli 600 metrin korkuisia jäävuoria uiskenteli vuonon pinnalla. Valtavia jäävirtoja päättyi monen kilometrin leveisin rintamin vuonoon.

Höyrykattilan huonon kunnon vuoksi »Germania» ei saattanut tutkia vuonon kaikkia mutkia, vaan retkikunnan täytyi tyytyä siihen, että kiipesi korkealle vuorelle saadakseen sieltä yleissilmäyksen. »Alppilaaksojemme reheväin niittyjen asemasta lepäsi täällä jalkaimme alla 2,100 metrin syvyydessä vuonon tumma vedenpinta. Lukemattomia jäävuoria, etäältä nähden kuin hohtavia helmiä, uiskenteli sen pinnalla ja hirmuinen vuorenseinä näytti suistuvan siihen äkkijyrkkänä. Kaikilta vuoripengermiltä, joka laaksosta laskeutui jättiläismäisiä jäävirtoja valtavan kalliosolan syvyyteen, ja niiden alapään korkeista jääseinämistä lohkeilivat nuo uljaat jäävuoret, jotka luode ja vuoksi ja merivirta sitten kuljettivat vuonon sokkeloista ulos valtamereen. Enemmän kuin mikään muu kiinnitti huomiotamme lännessä näkyvä valtava jääpyramidi. Se kohosi noin 1,520 metriä yli korkean vuorenharjanteen, joka kulki pohjoisesta etelään.» Sille annettiin nimeksi »Petermannin huippu», mutta Payer erehtyi koko joukon sen korkeudesta, uudempien mittauksien mukaan Petermannin huipun korkeus kaikkiaan on 2,800 metriä. Siitä laskeutui mereen jäävirta, jonka rintamaseinän leveys oli 6—7 kilometriä.

70 kilometriä »Germania» vielä kulki keisari Frans Josefin vuonoa länteen päin, löytäen yhä uusia salmia, joita se ei kuitenkaan voinut tutkia. Välttääkseen toisen talvehtimisen sen täytyi kesken lähteä paluumatkalle. Kun se syyskuun 11:ntenä 1870 saapui takaisin Weserin suulle, ei sieltä saatu luotsia, ei nähty merimerkkejä ja kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Retkikunnan poissa ollessa oli puhjennut Saksan ja Ranskan välinen sota. »Hansan» miehistö oli saapunut kotimaahan kymmenen päivää aikaisemmin.

Retkikunnan sekä maantieteelliset että luonnontieteelliset tulokset olivat mitä suuriarvoisimmat, vaikk'eivät ne herättäneetkään yleistä huomiota, kotimaassa kun sota täytti kaikkien mielet. Geologiset tulokset valaisivat paljon sitä maayhteyttä, joka Grönlannin ja Euroopan välillä on ennen muinoin ollut ja jonka tunteminen on elimellisen luomakunnan levenemisen ymmärtämiselle niin tärkeä.

Grönlannin maajäätikkö.

Paljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi tulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta kuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen, ylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden päälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman jäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla eivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten mielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita, sillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.

Paars.

Jo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä ratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle pakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten kerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa, ennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla oli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä päästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta 13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin koruineen, helyineen.

Sitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin. Amerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen kertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja väittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen ei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.

Vähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät Brown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä meni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut kaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja, etteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin koirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.

Nordenskiöld maajäätiköllä.

Grönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa tieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan Länsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.

Hän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa sisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä Jakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan maajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen vuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille onnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea piikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän kuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata takaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän suunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista oloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä, lumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja mahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin syvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin kalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka reunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat valtameren keskeltä.

Seuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v. 1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata jäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä retkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain puute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.

V. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon paremmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä sisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä yrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö siis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld lähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi yrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan edenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule heidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan etäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää, oli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että Grönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa jääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin käsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata jäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden aikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V. 1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta heidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.

Nansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.

Kun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä, esitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean tuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän lupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle, jolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena turvallisempi saapua.

Tuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta Nansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen ja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki Grönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik vuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan jätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien jäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten kaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle, olivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä leveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät, mutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän helpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon vaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.

Ilman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt muuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä oli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin huonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä Nansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä Disko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli halkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama kymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti Godthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin viimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön pinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat, viimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva lumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan, kuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli 2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän pinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti nopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja ankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä ja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen pintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja alas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka maajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle. Siellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä kuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo lähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven kuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen pelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.

Vaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti hänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla sulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa, vahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat tulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle nousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon pidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja hänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.

Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.

Huippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta norjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten aukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena siitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi itävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen meille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille suunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin todella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä luuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla muka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla kehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja Zichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja. Payer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan johdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä pohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen kautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa varten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v. 1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.

Heinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja saapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin, joka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.

Kesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä, jotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja nämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista kohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.

Kohtalokas päivä.

»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin olimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka puolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen Epätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme tienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina seuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä pyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia takaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän pohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla kaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet tutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia. Mutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen, että vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä tuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain mukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä hetki ei lyönyt milloinkaan.»

Retkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva kulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin tuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta alenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja jääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.

Kammon talvi.

Vuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät jäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää olisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun 13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan ja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan ja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan laivamme alta... jouduimme saarroksiin... Jäälauttamme ruhjoutui ja sinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka kohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä tammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa ja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta, ruhjoutuisi... 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat vyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»

Lukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit lähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön tietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset kohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut semmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.

»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin jäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta, että täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin töihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin ammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.

Näin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön ensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki kaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu auringonvalo!»

Auringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että retkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat niin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.

Helmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista kohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä 79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'. Laivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin vielä tuntemattoman maan vastavaikutus.

Kesä ei sanottavasti muuttanut jääsuhteita, mutta linnuista, hylkeistä ja jääkarhuista saatiin siksi paljon tuoretta lihaa, että terveydentila laivalla pysyi hyvänä. Joskus ilmestyi taivaanrannalle railoja, mutta niihin oli mahdoton päästä. Joka päivä vähenivät toiveet, että laiva edes kesällä vapautuisi kahleistaan, ja surullisella mielellä retkikunta jo valmistautui uutta talvea vastaanottamaan.

Maata!

»Odottamatta tilanne silloin muuttui suotuisammaksi. Jo kauan olimme jäälauttamme kuljettamina olleet seuduissa, joita ei ihmissilmä ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta turhaan olimme siihen saakka kurkkineet ja kurkkineet, eikö mistään näkyisi uutta maata. Mitä suurin yllätys ja retkikunnalle tärkeä tapaus sen vuoksi oli, kun elokuun 31:ntenä äkkiä näimme pohjoisessa sumuista selviytyvän korkeita maita, joille oli noin 26 km matkaa. Päämaan etelärintama näytti olevan 80:lla leveysasteella. Samalla näimme nyt ensi kerran ympärillämme suuret määrät jäävuoria.» Tällä maalla oli nimittäin paljon jäävirtoja, joista jäävuoria lohkeili. Lähin niemi, joka sai Tegetthoffin nimen, oli korkea, jyrkkä ja kallioinen, mutta monta matalampaakin saarta näkyi. Kapteeni Weyprecht komensi paikalla miehistön kannelle, veti lipun mastoon, piti puheen ja hurraahuutojen kaikuessa nimitti maan hallitsijansa mukaan »Frans Josefin maaksi.»

Frans Josefin maa.

Luutnantti Payerille kuului johto maalla, samoin kuin Weyprechtille, joka oli meriupseeri, merellä, ja viipymättä hän ryhtyi toimiin lähteäkseen tälle uudelle maalle. Mutta välillä oli niin paljon railoja, ettei se ollut mahdollista, vaikka Payer sanoo tunteneensa todellisia Tantaluksen tuskia kiihkeästi himoitessaan uudelle työmaalleen. Kuukausimääriä retkikunnan täytyi maata tämä uuden maan edustalla voimatta sitä saavuttaa. Vielä syys- ja lokakuunkin laiva tuulien oikkujen alaisena ajelehti pitkin tämän maan rantoja. Jos retkikunta olisi laivasta lähtenyt, olisi se auttamattomasti tullut siitä eristetyksi. Lokakuun lopulla »Tegetthoff» kuitenkin odottamatta ajautui viiden tai kuuden kilometrin päähän eräästä pienemmästä saaresta, ja nyt maihin meno kävi mahdolliseksi. Payer ei enää viivytellyt, vaan kulki röykkiöisen jään poikki lähimpään rantaan ja otti sen Itävallan omaksi, rakensi rannalle kivipyykin ja kätki siihen lyhyen kertomuksen retkestä. Kolkompaa, yksinäisempää saarta tuskin olisi voinut kuvitella kuin tämä itävallan kruunun uusin alusmaa, jonka kivikoita lumi ja jää peittivät, mutta retkikunnalle se oli kunnian pelastus.

Lokakuun 22:ntena alkoi jälleen napayö, mutta muutamia lyhyitä rekiretkiä kuitenkin tehtiin, vaikk'ei valon puutteen vuoksi ollutkaan mahdollista saada käsitystä uudesta maasta, oliko se vain pieni saaristo, vaiko suuri manner. Näihin kysymyksiin ei ollut mahdollista saada vastausta ennenkuin seuraavana keväänä, auringon taas noustessa — jos »Tegetthoff» jäälauttoineen silloin vielä oli entisellä paikallaan. Retkikunta pelkäsi nyt, että pohjoistuulet talven kuluessa jälleen ajaisivat sen kauas merelle.

Toinen talvi.

Onneksi pysyi »Tegetthoff» kuitenkin koko talven paikallaan. Jäät pysyivät rauhallisina, eivätkä pusertaneet laivaa, jolla talvi sen vuoksi nyt kului hauskemmin ja kaikki tieteelliset työt voitiin suorittaa paremmassa rauhassa. Mutta ankaria lumituiskuja oli ja monet viikot oli niin pimeä, että oli mahdoton erottaa päivää yöstä, ja viikkokausia oli elohopea jäässä. Jääkarhuja tuli tavan takaa vierailemaan, sen koommin takaisin palaamatta, ja niiden liha oli retkikunnalle oivallinen apu keripukkia vastaan. Mutta kolmatta talvea ei luultu enää kestettävän, ja kun »Tegetthoffin» vapautumisesta ei enää näyttänyt olevan toivoa ja oli pelättävä, että se kesällä lumen sulaessa kaatuisi, päätti retkikunta hylätä sen seuraavassa toukokuussa ja merijään poikki vetää veneet sulaan veteen ja pyrkiä niillä takaisin ihmisten ilmoille. Sitä ennen aiottiin kuitenkin rekiretkillä tutkia uusi maa.

Payerin rekiretket.

Julius Payerin keväällä tekemät rekiretket kuuluvat napatutkimuksen rohkeimpiin. Kun täytyi lähteä varhain liikkeelle, niin oli kestettävä ulkoilmassa lähes viidenkymmenen asteen pakkasia. Tuulet puhalsivat myrskyn voimalla, niin että kuormatut reet usein kulkivat pitkät matkat purjeiden vetäminä. Koirat olivat erinomaisia juhtia. Suurinta haittaa tuotti eväiden ja polttoaineitten niukkuus.

Ensimmäinen rekiretki tehtiin jo maaliskuussa luodetta kohti, saariston läntisen päämaan rantaa seuraillen, nousten 760 metrin korkuisille vuoriniemille.

»Vailla minkäänlaisia elonmerkkejä makasi edessämme maa. Joka puolella laskeutui valtavia jäävirtoja autioista vuoristoista, joiden vallitseva doleriittimuodostumaa kohosi jyrkiksi keilavuoriksi ja pöytämiksi. Kaikki lepäsi häikäisevän valkoisessa valossa ja symmetristen vuorikerrosten patsasrivit kannattivat lakeaan kuin sokerileivoksen päällykset. Kiven luonnollista väriä ei täällä näkynyt missään, vaikka se Grönlannin, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan kaltaisissa arktisissa maissa kylläkin esiintyy. Tämä oli seuraus runsaista sateista ja höyryjen tiivistyksestä kylmille vuorenseinämille. Ilman tavaton kosteus oli myös syynä siihen, että täällä, toisin kuin muissa arktisissa maissa, helposti arvasimme etäisyydet liian suuriksi, jota paitsi selkeitä päiviä oli vähän.» Ankarain pakkasten vuoksi tuottivat varsinkin yöt retkeilijöille paljon kärsimyksiä.

Palattuaan maaliskuun 16:ntena takaisin laivaan Payer paikalla rupesi valmistelemaan toista retkeään, jonka tuli kestää 30 päivää ja jonka päämäärä oli saariston pohjoisulottuvaisuuden tutkiminen. 24 p. hän taas lähti matkaan, kuusi miestä kerallaan. Vain kolme koiraa oli vetokunnossa, enimmäkseen miehet itse saivat vetää 800 kg painoista rekeään. Pakkaset eivät enää olleet yhtä kovat — kovin oli -32°C — mutta lumituiskuista, suojista, railoista ja jäälle kohonneesta merivedestä oli paljon vastusta. Saariston läpi kulkee etelästä pohjoiseen leveä salmi, jonka Payer nimitti Austrian salmeksi, ja sitä hän matkasi pohjoista kohti, lukemattomien jäävuorien ja röykkiöitten keskitse, ampuen pitkin matkaa jääkarhuja eväitten vahvistukseksi. Lopulta Payer jätti osan miehistään leiriin ja jatkoi vain kahden miehen keralla matkaa, kulkien Kruununprinssi Rudolfin saaren poikki suoraan pohjoista kohti. Payer, merimies ja koirat vetivät, vänrikki Orel kulki perässä ja työnsi.

Jäätikön halkeamassa.

Tie kulki alkumatkalla valtavan jäävirran poikki, jonka siltain Payer otaksui vielä kestävän, pakkaset kun olivat kovat. Tuskin olivat he kuitenkaan kulkeneet jäätikön pintaa parikymmentä metriä, kun Orel, joka oli kääntynyt taakseen katsomaan, eikö tavaroista ollut mitään jäänyt levähdyspaikalle, kuuli kovan romahduksen ja taas matkan suuntaan kääntyessään huomasi, että ihmiset, reki ja koirat olivat kadonneet ja että hän oli yksinään jäätikön pinnalla. Ruvetessaan kauhun valtaamana etsimään hän näki jäätikön pinnassa ammottavan aukon — sinne, jäätikön halkeamaan, olivat kaikki kadoneet. Payer oli onneksi jäänyt vetohihnasta riippumaan ja oli painautunut halkeaman toiselle partaalle jäälle vatsalleen. Tämä oli sen kautta mahdollista, että reki oli tarttunut halkeamaan poikittain. Orel kävi niinikään jäätikön pinnalle vatsalleen ja ryömi nelin kontin halkeaman reunalle. Payerin hän näki makaavan neljä metriä syvällä ja kuilun syvyydestä kuului merimiehen valitus ja hihnain päässä killuvain koirain uikutus. Orel heitti Payerille taskuveitsen, jolla hän saattoi leikata hihnansa poikki ja pelastua. Merimiehelle he sitten huusivat syvyyteen, ettei hänen millään ehdolla pitänyt istua, muutoin hän ehdottomasti kohmettuisi. Sitten he sukkasillaan henkensä edestä juoksivat ne 11 kilometriä, jotka he jo olivat kulkeneet taakse jääneitten toverien luota, toivat tankoja ja köysiä ja yhden apumiehen ja saapuivat 3 1/2 tunnin kuluttua takaisin halkeamalle. Apumies, joka oli tiroolilainen vuorikiipijä, laskettiin halkeamaan, josta hän toikin merimiehen, koirat ja reen jälleen jäätikön pinnalle.

Vaikka matka oli ollut vähällä näin lyhyeen päättyä, jatkoi Payer sitä kuitenkin rohkealla mielellä, muuttaen vain suuntaa. Kruununprinssi Rudolfin maan länsirannalla retkikunnan yllätti kevätsuoja ja kaikilla kallioilla oli tuhansittain ruokkeja ja muita arktisia lintuja, jotka olivat tulleet sinne pesimään, karhun, ketun ja jäniksen jälkiä oli kaikkialla ja hylkeitä loikoili jäällä. Jää huononi huononemistaan ja lopulta oli edessä sula meri ja matkaa täytyi jatkaa maisin. Kap Fligelystä leveydeltä 82°5' Payer vihdoin kääntyi takaisin. 300 metrin korkuiselta kallioniemeltä näkyi edessäpäin yhä laajoja vuorisia maita.

Paluumatkalla oli Austrian salmen eteläosa luonut jäänsä ja retkikunnan täytyi kulkea pitkiä kierroksia pitkin vaarallisia maajäätiköitä, ennenkuin se saavutti kohdan, missä saattoi kulkea salmien yli. Laiva oli vielä samassa paikassa, jossa se oli menomatkallakin ollut, ja siten rekiretkikunta pääsi raskaasta huolesta.

Toukokuun alussa Payer kahden kumppanin keralla teki vielä kolmannen retken länttä kohden, tavaten siellä 1,520 m korkean kukkulan, joka on koko saariston korkein.

Tämän retken päätyttyä täytyi ruveta ajattelemaan kotimatkaa ja toukokuun 20:ntenä 1874 raskaalla mielellä hylätä »Tegetthoff». Neljä venettä ja neljä rekeä mukaan ottaen koko miehistö — yksi oli talven kuluessa kuollut keuhkotautiin — lähti pyrkimään jään poikki etelää kohti. Kokoelmat, varustukset, suurin osa ruokatavaroista täytyi jättää laivaan. Alussa haittasi matkan tekoa vahva lumi. Sitten alkoi kulku lukemattomien railojen poikki. Matka edistyi niin hitaasti, että itsepintaiset etelätuulet ajoivat jäitä ja retkikuntaa niiden mukana saman verran taapäin kuin se eteenpäin ponnisti. Toisen kuukauden lopussa ei oltu päästy kuin 15 kilometrin päähän laivasta. Näytti jo siltä, kuin täytyisi palata takaisin ja viettää laivassa vielä kolmaskin talvi. Heinäkuun jälkipuoliskolla pohjatuulet ja sateet kuitenkin paransivat asioita sen verran, että parissakymmenessä päivässä päästiin 450 km eteenpäin. Elokuun alussa alkoi jäitten keskellä tuntua isoa maininkia, joka ilmaisi avoimen meren olevan lähellä, ja elokuun 14:ntenä veneet pääsivät sen reunaan. Elokuun 18:ntena ne saapuivat Novaja Zemljan rannalle ja sitä kuusi päivää etelää kohti matkattuaan tapasivat kaksi venäläistä pyyntialusta, joista toinen vei retkikunnan Ruijan Vesisaareen.

Paluumatka Euroopan kautta Itävaltaan muodostui triumfiretkeksi, tämmöiset yritykset kun olivat Itävallan aikakirjoissa aivan harvinaisia.

Payer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin Huippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari kolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista, hän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat ovat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi pienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi, olikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin erehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä toiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan päästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa ja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti Huippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin mainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.

Kului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia vieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan »Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin »Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki uuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka »Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai Leigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi viettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden ja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen retkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi, että Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin paljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.

Eteenpäin koillisväylällä.

Kara-meri.

Hollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella- ja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian pohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan päässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin oikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä. Aina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen, ainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.

1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja Zemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä antavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen vapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija, ja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana jäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki Samojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H. Johansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti pohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri, kuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia pyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä Novaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna jääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat ja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla Frans Josefin maahan.

Parempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan aatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä Siperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä Olisikaan mahdollinen.

Ajatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen merikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään Siperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia kohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä välillä kauppamatkoja.

Nordenskiöldin matka Jenisseille.

A.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana vuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar Dicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin, joka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi siihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina seurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana Huippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri FL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.

Kesäkuun 8:ntena v. 1875 Tromsasta lähdettyään »Pröven» parin viikon kuluttua saapui Novaja Zemljahan. Milloin vain sää myöden antoi, mittasivat tiedemiehet meren syvyyttä, vedon lämpötiloja eri syvyyksissä, ja tutkivat merieläimistöä. Kolmatta viikkoa retkikunta toimitti tutkimuksia Novaja Zemljan eteläsaaren länsirannalla ja Matotshkin-Sharrissa, joka erottaa saaren molemmat puoliskot. Sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei Nordenskiöld voinutkaan purjehtia Novaja Zemljan ympäri pohjoispuolitse, ja kun Matotshkin-Sharrkin ja Kara-meren portti samoin olivat tukossa, täytyi hänen yrittää Jugor-salmen kautta, joka on Waigatshin saaren ja mannermaan välillä, ja se todella oli puhdas jäistä. Ohimennen tiedemiehet poikkesivat Waigatshiin.

Elokuussa »Pröven» kulki Jugor-salmen kautta ja tuli Kara-mereen. Tämä pelätty vesi tavattiin aivan vapaana jäistä ja »Pröven» saattoi suunnata sen poikki suorinta tietä Jalmal-niemen keskivaiheille. Tuuli oli hyvin heikko ja kulku sen mukaan hidasta, mutta tästä oli se etu, että tiedemiehet saattoivat laahusverkollaan ja muilla kojeillaan mitä tuloksellisimmin tutkia tätä merta, jolla ei siihen saakka ollut käynyt ainoakaan tieteellinen retkikunta.

Elokuun 8:ntena retkikunta saapui Jalmalin rannalle, jossa tiedemiehet pikimältään kävivät maalla. Sitten matka kävi pohjoista kohti, kunnes vahvat ajojäät kokonaan sulkivat tien, mutta Jalmalin pohjoiskärki oli jo aikoja sitten sivuutettu, niin että tie itään oli vapaa. Elokuun 15:ntenä »Pröven» kohotti haarukkansa nokkaan Ruotsin lipun, tervehtiäkseen ensimmäisenä Euroopasta tulleena laivana Siperian mahtavaa Jenisseitä, jonka suuhun se oli saapunut. Ankkuripaikan Nordenskiöld nimitti »Dicksonin satamaksi».

Nordenskiöld jakoi täällä retkikuntansa. Kjellmanin hän lähetti laivalla takaisin Norjaan purjehtimaan, itse hän Lundströmin ja Stuxbergin kanssa lähti mukanaan tuomallaan norjalaisella soutuveneellä nousemaan Jenisseitä, palatakseen Turuhanskin ja Jenisseiskin kautta kotia.

»Prövenin» paluumatka.

Elokuun 19:ntenä Dicksonin satamasta lähdettyään »Pröven» merivirtauksen auttelemana jo 23:ntena saapui Novaja Zemljan koillisrannalle, jossa Kjellman viikon päivät, tyyntä pitäessään, kalasti laahusverkolla. Meressä oli niin runsaasti eläimiä, että kun verkko sai olla pohjassa parikin minuuttia, se paikalla aivan täyttyi väriuhkeista meritähdistä, valtavista pensasmaisista alektoista, äyriäisistä ja likoeläimistä.

Elokuun 28:ntena »Pröven» jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa, jolta laskeutui mereen valtavia jäävirtoja. Ranta oli jyrkkä ja jylhä. Uddelahdessa oli merikasvisto erinomaisen uhkuvaa, vaikka Kara-merta siihen saakka oli pidetty kasveista köyhänä. Maakasvisto sitä vastoin oli ylenmäärin niukkaa. Siellä täällä näkyi pari surkastunutta pajua. Unikukka vielä kukki. Luonto tuntui sanomattoman autiolta.

Syyskuun 3:ntena »Pröven» laski Matotshkin-Sharriin, jonka läpi oli vapaa kulku ja jossa retkikunta viipyi syyskuun 11 päivään saakka. Lokakuun 3:ntena se kävi Tromsan satamassa ankkuriin, erinomaisen onnistuneen, tutkimukselle tärkeän, maailmankaupalle uran aukaisevan matkan suoritettuaan.

Nordenskiöldin venematka Jenisseillä.

Nordenskiöld lähti seuralaisineen nousemaan Jenisseitä samana päivänä, jona »Prövenkin» lähti paluumatkalle. Joen suupuolessa kasvullisuus oli sangen laihaa. Suuret pensaat, vaivaiskoivutkin, puuttuivat kokonaan eikä maata missään peittänyt oikea nurmikko. Hyljättyjen kylien pohjilla vain kasvullisuus oli niin rehevä, että se kävellessä haittasi. Veden lämpö oli Krestowskojen aution kylän kohdalla 11°C. Jewremow Kamenin eteläpuolella alkoivat Jenissein itärannalla loivat hiekkatörmät. Siitä alkoi niinikään rannaton tundra, loivasti aaltoileva lakeus, joka oli täynnään alavia soita ja pieniä matalia lampia. Tundralla kasvoi karu kasvisto, joka jo oli lakastumaisillaan. Marjoja sitä vastoin oli toisin paikoin runsaasti. Shaitanskiniemi oli vaivaiskoivun pohjoisin kasvupaikka. Toisilla niemillä oli suunnattomat ryteiköt joen tuomia ajopuita. Lähinnä vettä makaavat puut olivat vielä aivan tuoreet, kauempana maalla makaavat sitä vastoin, joista toiset olivat vuosisatoja siinä lojuneet, olivat mikä mitenkin paljon lahoneet. Ylempänä ajopuut sitä vastoin vähenemistään vähenivät. Ruohojen ja vesikasvien luku alkoi lisääntyä, nurmi käydä vehmaammaksi, mutta imettäväisiä, lintuja ja hyönteisiä oli huomattavan niukasti. Ei edes sopuleja ollut täällä sanottavasti, vaikka niiden kolot Novaja ZemIjallakin risteilivät maassa joka suuntaan.

Mesenkinin, pienen, oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suulta retkikunta sai kasakan oppaakseen. Tämä paikka oli paremmin suojattu pohjoistuulilta, jonka vuoksi siellä jo kasvoi puolentoista metrin mittaisia leppäpensaitakin. Kasviston lajirikkauskin oli tuntuvasti suurempi, vaikka tämä paikka oli vain 40 km edellisestä etelään. Kulkukivien puutteesta Nordenskiöld päätteli, ettei Jenissein jokilaakson muodostuma ollut jääkauden muodostama, mutta kallioissa hän luuli huomaavansa jääkauden naarmuja, jonka mukaan siis Siperiallakin kuitenkin oli ollut jääkautensa — myöhemmät tutkijat tämän kielsivät, mutta nykyään siitä ollaan varmat. Nordenskiöld kokoili fossiileja ja kivennäisiä pitkin matkaa ja hankki kokoelman Jenissein kaloja, jonka hän vei Ruotsiin; Jenissei on, kuten tunnettua, erittäin kalaisa.

Elokuun 31:ntenä retkikunta saapui Dudinskiin, jossa tundrat loppuivat, ja pääsi sieltä kesän viimeisellä höyrylaivavuorolla Jenisseiskiin ja sieltä Irkutskiin, josta se maatietä matkusti Pietariin. Siperiassa ja Venäjällä tämä retki herätti mitä suurinta huomiota, samoin kuin koko Euroopassakin. Nordenskiöld kuvaili Jenissein laakson suurenmoisia luonnonrikkauksia, jotka tämän matkan kautta olivat tulleet maailmankaupan liikeväyläin varteen. Hän todella oli tullut vakuutetuksi siitä, että yksin tundratkin, joita siihen saakka oli pidetty karuuden ja autiuden perikuvina, kykenivät elättämään suuria karjoja.

Viipymättä Nordenskiöld uusilla retkillä osoitti, ettei hänen ensimmäinen onnistunut matkansa riippunut vain onnellisesta sattumasta, vaan että Kara-meren poikki todella on säännöllinen väylä, kun vain otetaan vaari oikeasta vuodenajasta. Vasta loppukesällä ovat jääolot Siperian rannikolla semmoiset, että laivaliike on siellä mahdollinen. Vasta elokuussa sulavat rannoilta jäät, etupäässä sen lämpöisen veden vaikutuksesta, jota Siperian suuret joet kaukaa ylämaista purkavat Jäämereen. Ainoastaan Novaja Zemljan eteläpuolisiin salmin jäät pyrkivät patoutumaan ja niissä sen vuoksi useinkin on vaikein vastus voitettavana Juuri nämä salmet ja liian aikainen matkaan lähtö tekivät tyhjiksi kaikki varhaisemmat yritykset saavuttaa Siperian jokien suistamo.

Nordenskiöld oli kuitenkin jonkin verran liian sangviininen. Myöhempi kokemus on osoittanut, että tällä väylällä on hyvät ja huonot vuotensa. Kaikkina vuosina eivät olot ole olleet niin suotuisat, että laivat olisivat matkansa päähän päässeet. Vuodesta 1874 vuoteen 1890 28 Siperian matkaa epäonnistui ja 25 onnistui. V. 1893 pääsi Jenisseihin 6 ja v. 1897 kokonaista 11 höyryä, jotka kuljettivat Siperian rataa varten rakennustarpeita, ja vielä samana vuonna ne palasivat takaisin Eurooppaan. Epäilemättä voidaan väylän turvallisuutta paljon parantaa, kun sen varteen saadaan vakinaiset havaintoasemat, jotka langattomalla lennättimellä antavat tiedon jääsuhteista.

»Ymerin» retki.

Nordenskiöld lähti v. 1876 viemään Siperiaan kauppatavaroita, yhden lähetyksen maata, toisen vettä myöden. Itse hän kulki vettä höyrylaiva »Ymerillä», joka heinäkuun 30:ntenä saapui Matotshkin-Sharriin, ja sen kautta kulki Kara-mereen. Tämä meri näytti kuitenkin nyt olevan täynnään ajojäitä. Siitä säikähtämättä Nordenskiöld kuitenkin jatkoi matkaa rantasulaa pitkin ja lopulta, vain parin päivän viivytyksen koettuaan, pääsikin sulaan veteen ja lyhyessä ajassa saavutti Jenissein suistamon. Hän ajoi nyt jokea ylöspäin, niin pitkälle kuin vettä oli riittävästi, toivoen tapaavansa etelästäpäin tulevat tiedemiehet. Mutta pari kolme viikkoa hän sai turhaan odottaa. Tavarat täytyi lopulta purkaa laivasta, viedä maalle ja muiden suojain puutteessa tallettaa erääseen kesäkylään, ja syyskuun 2:na »Ymer» Jenisseiltä lähti paluumatkalle ja saapui takaisin Ruotsiin näkemättä nyt koko matkalla tuskin ensinkään jäitä. Kara-meri varsinkin oli sulana, vaikka Nordenskiöld kulki sen poikki paljon pohjoisempaa reittiä kuin ennen. Paluumatkallakin »Ymer» kulki Matotshkin-Sharrin kautta ja saapui syyskuun 18:ntena Hammerfestiin.

T:ri Théelin johtama maaretkikunta, johon ruotsalaisten Frybomin ja Arnellin ohella kuuluivat suomalaiset rehtori Brenner ja t:ri Sahlberg, oli jo heinäkuun 17:ntenä lähtenyt Turuhanskista Jenisseitä laskemaan, mutta höyrylaiva ei millään ehdolla suostunut viemään heitä niin kauas, että he olisivat Nordenskiöldin tavanneet, eivätkä he saaneet soutajiakaan tälle matkalle, vaikka heidät Nordenskiöldistä erotti vain 40 km. Yhtä mahdotonta oli Nordenskiöldin ollut saada venettä viemään tietoa itsestään. Vasta Nordenskiöldin lähdettyä sai maaretkikunta sanoman hänen lähdöstään. Syynä tähän haluttomuuteen olivat Siperian kauppiaitten juonet, he kun pelkäsivät etujensa kärsivän hallaa, jos meriteitse näin alkaisi tulla halpoja tavaroita.

Rikas siperialainen kauppias AlekSanteri Sibiriakow ei kuitenkaan kuulunut näihin ahdasmielisiin, vaan hän ryhtyi kaikella tarmollaan tätä kauppatietä käyttämään, vaikka ensimmäinen, kapteeni Wigginsin johtama laiva, kärsikin haaksirikon Jenissein suussa. Kauppias Sibiriakowin tilaama lasti kuitenkin tuli onnellisesti perille.

V. 1877 kävi eräs Bremenin laiva 42 päivässä Jenisseillä, Sibiriakowin lastia viemässä. Muuan englantilainen höyry kävi Hullista Obilla ja Tobolskissa saakka 65 päivässä. Seuraavana vuonna kävi Siperian joilla kuusi laivaa ja joku niistä toi paluulastinkin. Mutta v. 1879, jolloin kymmenkunta laivaa lähti Siperiaan, olivat kaikki Kara-mereen vievät salmet tukossa, niin että vain yksi laiva, joka odotti muita kauemmin, syyskuun alussa pääsi tuon meren poikki, joka silloin taas oli jäistä vapaa. Sama laiva pääsi vielä takaisinkin, vaikka Kara-meren salmet olivatkin sen pidättää.

"Vega" purjehtii koillisväylän.

Yllämainittujen valmisteleväin matkainsa jälkeen Nordenskiöld saattoi ryhtyä täydellä todella suunnittelemaan tuon vuosisataisen suurtehtävän ratkaisemista, jonka vuoksi uuden ajan alusta saakka oli niin paljon uhrauksia tehty: laivamatkaa Aasian pohjoispuolitse Tyynelle merelle. Kenellä toisella olisikaan ollut siihen yhtä hyvät edellytykset! Amerikkalainen napamatkustaja Greely lausuu hänestä:

»Tämän nukkuvan kysymyksen saattoi jälleen päiväjärjestykseen ponnistuksillaan mies, jonka harrastukset ja toimet arktisissa asioissa olivat semmoiset, että ne kysymyksen ratkaisemiseen takasivat tieteellisen ja tarmokkaan pyrkimyksen; tämä mies oli Adolf Erik Nordenskiöld. Suomessa syntyneenä v. 1832 hän oli napamaissa toiminut laajemmalta kuin ainoakaan toinen tutkija ja hänen työnsä on ennen kuulumattomassa määrässä rikastuttanut ja hyödyttänyt ihmiskuntaa tärkeillä tuloksilla. Beringin merestä Grönlantiin, Huippuvuorilta Novaja Zemljahan ja Pohjois-Aasiaan saakka ovat hänen matkansa poikkeuksetta edistäneet tieteen asiaa, hyödyttäneet kauppaa ja olleet muille tutkijoille rohkaisuksi.»

Niin pitkän, menestyksellisen ja suuressa määrin onnenkin suosiman arktisen tutkijatoiminnan jälkeen Nordenskiöldin ei ollut vaikea saada varoja ja kannatusta yritykselle, josta oli tuleva hänen arktisen tutkijatoimensa suurin saavutus. Suurimman osan koillisväylän kulkemiseen tarvittavissa varoista, 300.000 markkaa, antoi jälleen gööteporilainen Oscar Dickson, kuningas Oskar antoi 11.000 mk ja kauppias Sibiriakow saman verran. Ruotsin valtiopäivät antoivat varoja »Vega» nimisen pyyntialuksen varustamiseen.

»Vega» ei tosin ollut erikoisesti rakennettu tätä retkeä varten, mutta samanlaisia vaikeuksia se kyllä oli suunniteltu kestämään, se kun oli puolta vuosikymmentä aikaisemmin rakennettu Jäämerelle valaanpyyntilaivaksi. Se oli kauttaaltaan tammea, jäänpuristusta varten vahvistettu, ulkopuolelta vahvalla kovapuisella jäänsuojuksella peitetty, tilavuudeltaan 357 tonnia. Sillä oli höyrykone, jonka voimalla se kulki noin 6—7 solmua tunnissa, sekä parkkitaklaus. Matkaa varten sitä tietysti oli koko joukon muutettava, varsinkin sisustusta, mutta kaiken kaikkiaan se oli tarkoitukseensa niin hyvä laiva kuin toivoa saattoi. Laivan päällikkönä oli Arnold Louis Palander, joka jo ennen oli purjehtinut Nordenskiöldin keralla (»Polhemin» kapteenina vv. 1872—73). Tiedemiehiä lähti mukaan F.R. Kjellman, kasvitieteilijä, A.J. Stuxberg, eläintieteilijä, ja E. Almqvist, lääkäri, jäkäläin tuntija, jota paitsi laivan upseerit niinikään hoitivat kukin tieteellistäkin työvelvollisuutta, italialainen G. Bove meritutkimuksia ja tanskalainen A. Hovgaard magneettisia ja ilmatieteellisiä havainnolta. Suomalainen O. Nordqvist seurasi mukana tulkkina ja apulais-zoloogina. Laivan miehistö oli Ruotsin laivastosta valittu, kauttaaltaan koeteltua, kunnollista väkeä. Kolme mursunpyytäjääkin oli mukana. Kolme laivaa seurasi mukana alkumatkalle noustakseen tavarakuormineen Siperian jokiin, höyrylaiva »Fraser» ja purjelaiva »Express» Jenisseihin ja uusi pieni »Lena» niminen höyrylaiva Lenaan.

»Vega» lähti Gööteporista heinäkuun 4:ntenä 1878, suunnaten ensin Tromsaan, josta Nordenskiöld itse tuli laivaan. Ankarat myrskyt pidättelivät siellä laivaa. Kara-merestä palaavat valaanpyytäjät pelottelivat retkikuntaa sillä tiedolla, että muka jääsuhteet siellä paraillaan olivat niin epäsuotuisat kuin suinkin. Matkalla Novaja Zemljahan ei kuitenkaan näkynyt jäitä ensinkään ja »Vega» kulki vastuksia kohtaamatta Waigatshin ja mantereen väliseen Jugor Sharriin, johon se pienen Habarowa nimisen pyydystäjäkylän eteen kävi ankkuriin; tämä nimittäin oli kaikille laivoille edeltä määrätty yhtymäpaikka.

Waigatshilla.

Täällä asui kesällä koko joukon samojedeja, joiden porolaumat kävivät laitumella Waigatshilla ja mannerrannikon tundroilla, sekä venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia, kauppiaita, kalastajia ja pyyntimiehiä. Nordenskiöld oli jo kolme vuotta aikaisemmin käynyt Habarowassa, joten hän tuli vanhana tuttuna. Nyt hän käytti tilaisuutta hankkiakseen samojedeilta kansatieteellisiä esineitä, varsinkin epäjumalankuvia ja naisten vaatteita. Eräs venäläinen opasti hänet Waigatsh saarella olevalle samojedilaiselle uhrikummulle, vaikka venäläisetkin niitä taikauskoisen pelon vuoksi kammosivat. Tämä käynti ei kuitenkaan häirinnyt ystävällistä seurustelua samojedien kanssa, jotka tyytyivät siihen vakuutukseen, että kyllä jumalat kostavat puolestaan.

Kara-merellä, koillisväylän pahamaineisessa »jääkellarissa», ei nyt tavattu jäitä paljon ensinkään. Idempänä veden suolapitoisuus väheni siihen määrään, että se melkein kelpasi juotavaksi, mutta väriltään se oli keltaisenharmaata ja läpinäkymätöntä, niin että laivat kulkivat kuin savivellissä. »Olemme epäilemättä Ob-Jenissein virta-alueella». Meren syvyys oli monessa kohden vain kymmenkunta metriä, mutta kun pohja oli hyvin laakeata, ei karille ajosta ollut paljoakaan pelkoa. Elokuun 6:ntena »Vega» laski Jenissein suuhun Dixonin satamaan, jonka Nordenskiöld oli v. 1875 löytänyt ja jonka hän suojatun asemansa ja hyvän ankkuripohjansa vuoksi luuli tulevaisuudessa kehittyvän tärkeäksi kauppapaikaksi, vaikka siinä vielä v. 1878 samoili jääkarhuja ja peuroja.

Jenissein ajopuut.

Sama lienee kyllä laita vielä tänäpäivänäkin. Satamassa oli niin kosolta ajopuita, että merenkulkija sieltä helposti sai polttopuu-tarpeensa. Suurin osa Jenissein tuomista ajopuista kulkee kuitenkin mereen, jossa ne ajelevat edelleen merivirtain keralla, kunnes joko vettyneinä vajoavat pohjaan, tai kulkevat Novaja Zemljan, Siperian, Huippuvuorien ja Grönlanninkin rannoille saakka. Osa puista juuttuu Jenissein omaan uomaan, ennenkuin on vielä mereen ennättänytkään, tai muodostaa rannoille suuria ryteikköjä.

Jalmal.

»Lena» oli poikennut Jalmalin niemimaan pohjoispään edustalla olevaan Beli Ostrow saareen tarjotakseen Hovgaardille, Nordqvistille ja Almqvistille tilaisuuden tutkia saaren kasvi- ja eläinkuntaa. Saaren rantavedet olivat niin matalat, ettei sitä päässyt lähestymään 300 metriä lähemmä tavallisella meriveneelläkään. Beli Ostrow on pelkkää hienoa hietaa, eikä sillä löydetty pienintäkään kiven mukulaa. Kasveja ei ollut kuin nimeksi, ja nekin ruohot, mitä oli, olivat vain jonkun sentin korkuisia, kitukasvuisia. Vaikka jäkäläkasvullisuuskin oli kovin lyhyttä, nähtiin saarella kuitenkin peuralaumoja. Retkeilijät kulkivat sitten salmen poikki Jalmalin puolelle ja näkivät niemimaan aavalla rannalla ryhmän samojeditelttoja, pääsemättä kuitenkaan niiden lähettyvillä maihin rannan mataluuden vuoksi. Tuonnempana maihin meno kuitenkin onnistui ja olivat nämä kolme miestä ensimmäiset luonnontutkijat, mitä Jalmalin pohjoisrannalla oli käynyt. Niemimaa oli koko joukon vehmaampaa maata kuin Beli Ostrow. Otettuaan näytteitä kasvi- ja eläinkunnasta retkeilijät palasivat »Lenaan», joka sitten muitten perässä laski Jenissein suuhun.

»Fraser» ja »Express» nousivat nyt Jenisseihin kuormaa ottamaan; »Vega» ja »Lena» lähtivät itää kohti viilettämään, pitkin vaikeata, luotoista väylää, jonka kartoitukseen ei ollut luottamista. Sankka sumu toisin ajoin pakotti käymään ankkuriin, ja silloin tiedemiehet poikkesivat maihin rannikon luontoa tutkimaan. Eläinmaailma oli tällä kaamealla rannikolla kuitenkin tavattoman köyhä esim. Huippuvuoriin verraten. Nisäkkäitä ei näkynyt ensinkään, »ei edes aution jäämerikallion tavallista asukasta, jääkarhuakaan, joka tavallisesti sellaisissa seuduissa, missä eivät pyydystäjäin luodit eivätkä keihäät ole sen rauhaa häirinneet, luottaen voittamattomuuteensa, jonkun jäälohkareen tai kallion nenästä rohkeasti katselee lähestyviä vieraita». Lintuja nähtiin vain kuutta lajia, joista varsinkin pulmunen herätti huomiota. Vielä nähtiin pari kahlaajaa. Tapettujen lintujen kuvut olivat usein täynnä hyönteisten jäännöksiä, vaikka luonnontutkijan täällä, autioilla kolkoilla Jäämeren saarilla, usein täytyi etsiä tuntikausia löytääkseen edes kymmenkunnan sääskeä tai muuta samanlaista hyönteistä. Matkaa jatkettaessa alkoi olla yhä enemmän jäitä, vaikk'eivät ne vielä kulkua haitanneet. Pitkin rantaa oli talven jäljeltä korkea jää- eli lumipaarre, vaikka maa itse oli sulana. Merivesi alkoi jälleen olla kirkasta ja suolaista, jonka vuoksi pohjasta saatiin naaraushaaviin paljon sekä leviä että pohjaeläimiä.

Tajmyrin niemimaan länsirantaa pohjoista kohti purjehdittaessa oli sumua niin usein, että kartan oikominen jäi summittaiseksi, ja kun ei aurinkoa nähty kertaakaan, ei voitu saada luotettavaa paikanmääräystäkään ennenkuin Kap Tsheljuskinilla.

Aasian pohjoisin nokka.

»Elokuun 19:ntenä sumu esti kauas näkemästä ja pelkäsin jo Aasian pohjoisimman nokan olevan niin jäiden ympäröimänä, ettemme pääsisi siihen maihin. Mutta pian alkoi musta, jäätön niemi häämöttää koillisesta sumun seasta. Mantereeseen pisti tällä kohden pohjoista kohti aukea lahti, ja tähän laskettiin molemmat laivat ankkuriin k:lo 6 i.p.

»Nyt olimme saavuttaneet sen suuren päämäärän, johon vuosisatoja oli turhaan pyritty. Ensi kerran kävi laiva Vanhan Maailman pohjoisimman niemen edustalle ankkuriin. Ei kumma siis, että vedimme liput liehumaan ja panimme tykit paukkumaan. Kun olimme vähän maissa käyneet, panimme laivassa toimeen pidot, joissa maljoja ahkeraan kallistettiin.

»Samoin kuin Jenisseille tullessamme vastaanotti meitä täälläkin iso jääkarhu, joka laivaa ankkuriin laskettaessa käyskenteli edes takaisin rannalla, silloin tällöin vilkaisten ja nuuskien merelle päin ikäänkuin tutkiakseen, mitä kummallisia vieraita nyt ensi kertaa oli saapunut hänen valtakuntaansa. Vene laskettiin vesille ja Brusewitz valittiin antamaan karhulle tervehdykset turkkiin, mutta sepä ei huolinut tällä kertaa lähemmin tutustua pyssyihimme. Tykkien pauke säikäytti äijää niin peräti, ettei hän karhujen tapaan palannut seuraavanakaan päivänä.

»Aasian pohjoiskärki on pitkä, lahden kahtia jakama niemi, jonka oikeanpuolinen haara pistää vähän kauemmaksi pohjoiseen kuin vasemmanpuolinen. Luisurinteinen vuorenharjanne kulkee eteläiseen suuntaan itäisestä niemestä mantereeseen päin ja näkyy jo silmäkantaman päässä nousevan noin 300 metrin korkuiseksi. Sen laki oli lumeton, samoin kuin juurella oleva tasankokin. Ainoastaan vuoren rinteillä ja syvissä, vesipurojen kaivamissa uomissa sekä tasangon laaksoissa näkyi suuria valkoisia lumilaikkoja. Rannalla oli yhä vielä monessa kohden matala jääpaarre. Mutta vuorien rinteiltä ei siintänyt valtavia jäävirtoja, maisemaa eivät kaunistaneet järvet, ulkonevat kalliopolvet eivätkä korkeat vuorenhuiput, se oli yksitoikkoisinta ja autiointa maisemaa, mitä olen pohjan perillä nähnyt.»

Kasvisto oli täällä yhä köyhempää ja kitukasvuisempaa. Useat ruohokasvit pyrkivät muodostamaan hyvin tiheitä pyöreitä mättäitä, suojellakseen itseään tehokkaammin ilman sanomatonta kolkkoutta vastaan. Hyönteisiä nähtiin joku kärpänen, vieläpä kovakuoriainenkin, lintuja vikloja ja suuri parvi sepelhanhia, jotka epäilemättä olivat muuttoretkellä vielä kauempaa pohjoisesta, muutamia lokkeja sekä pöllöjen jäännöksiä. Meressä nähtiin mursu, joitakuita kiehkuraishylkeitä sekä pari maitovalasparvea. Nordenskiöld oli kuitenkin vakuutettu siitä, että luonto vähän kauempana maan sisässä oli paljon vehmaampaa. Vanhaan napamatkustaja-tapaan Nordenskiöld niemelle kasasi komean muistomerkin kivistä.

Umpimutkassa.

Tsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian saaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta maata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan esteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, että täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin kun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja täällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin jääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli kuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin suuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli näihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli oli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda napamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois siitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli tunkeutunut.

Napameren harhanäöt.

»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut, voisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin, missä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu, jonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät. Käsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa tykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja usein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät haahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla, Koillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi soutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille laskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi ampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme ehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa salmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse. Kaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka rantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava tumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman juovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen tulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin. Kohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja heti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi merihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen lähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat näyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin oli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata keulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan vuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa silmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään syrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa rekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon karhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme tavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus säikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin sopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että hän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran sumuilmassa..., ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota vaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti mutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen pistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti jättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa. Samalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella puuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura, hyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura olikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian, että sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä kertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on sumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»

Meren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen runsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita, tavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden lämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka pohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.

Taimyrin niemimaan rannalla.

23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli 10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon suunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta. Maa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi näkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita. Vain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa lyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä, jopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari, jonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi ankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja, jotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että Pohjois-Siperian kartta on oikaistava».

Preobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi suunnattomat parvet pohjan kiisloja (_Uria Brünnichii_), kolmivarpaisia lokkeja (_Larus tridactylius_), sekä riskilöitäkin (_Uria grylle_, kaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä juoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi saalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka lienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä nähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin oli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi seudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin vesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.

Muutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti tärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti matkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi »Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva, joka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli kuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman kartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi saariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan toisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei edes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta onnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea innokkaasti vastaanottamana.

Matkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos hän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan suistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan olevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli Kara-merestä yli päästy.

Ljahow-saari.

»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden Siperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki kaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7 metriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä. Meren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin eksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui Ljahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille, ellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon, ettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän laski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen rantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia kukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita ja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta eikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut Pohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes jääkaudella.

»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman suistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä yönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat valkoisenaan.

»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet muita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita, tasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein pinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä myöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien rannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista, Ljahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin Huippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi kovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.» Karhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin paljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula uoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan autiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku harva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan alempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.

Kolyman suulla.

Karhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki, mutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan, ettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen »Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan, jota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena retkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin, josta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.

Ensimmäiset tshuktshit.

»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin yksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä pelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun, matalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko matkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota tupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme syyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä. Joka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään tapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka kiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet olivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten veneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla laivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan yli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat ennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme, ettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä kieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen sijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat suuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia savipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa, mutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen väestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien kuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään tshuktsheiksi eli tshantshuiksi.

»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna olivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli paljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta riippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään samanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin pidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä lakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset olivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja, vieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet eivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten. Olipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia. Samojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen punainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat sellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta, sotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja heihin perehtyneet.»

Tshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja vaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas erinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi matkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat pois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin vesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa voitaisiin ostaa rahalla.

Tshuktshien vieraina.

Syyskuun 18:ntena kävi maanasukkaita jälleen laivalla, jossa heidän osakseen tuli yhtä herttainen vastaanotto. Tshuktshit puolestaan pyysivät retkeilijöitä maalia käymään, ja kun sumun vuoksi oli mahdoton matkaa jatkaakaan, lähti Nordenskiöld useiden muiden keralla heidän kyläänsä. Rantana oli meren ja pienen laguunin välinen hiekkasärkkä; etäämpänä maa verkalleen kohosi kaljuiksi tai vitilumen peittämiksi vuorenharjanteiksi.

Tshuktshit tavallisesti pystyttävät majansa laguunin ja meren väliselle särkälle. Nämä majat ovat avaroita nahkatelttoja, joiden sisässä on peurannahkoista tehty, lamppujen valaisema ja lämmittämä makuuhuone. Tässä sisähuoneessa perhe kesällä nukkuu ja talvella oleskelee päivätkin. Kesällä, harvemmin talvella, ulkotelttaakin lämmitetään puilla.

»Joka paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ravintoaineita oli sillä kertaa runsaasti. Eräässä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa valurautaisessa padassa. Toisessa parastaikaa puhdistettiin ja paloiteltiin kahta hiljan ammuttua tai teurastettua peuraa. Kolmannessa akka ammensi peurojen mahalaukuista viheriäistä rapaa ja sulloi sitä talven varaksi peurannahkaiseen säkkiin. Käsi toimitti tässä työssä kauhan virkaa, ja eukon käsivarret olivat korkealle tämän vastenmielisen syötävän tahraamat; Grönlannin tanskalaiset eivät kuitenkaan sano sen maistuvan pahalta. Pitkin seiniä seisoi säkkejä, jotka olivat traania täynnään.

»Traania tarjoiltiin meillekin kaupan ja kummasteltiin, kun se ei kelvannut. Joka teltassa näkyi paloiteltuja hylkeitä, joista päättäen hylkeen saanti oli viime päivinä ollut runsas. Erään teltan edustalla oli kaksi tuoretta mursunpäätä, joissa oli suuret kauniit torahampaat. Turhaan koetin vaihtaa näitä päitä itselleni, mutta seuraavana päivänä tarjottiin meille hampaat. Joku taikausko näyttää estävän tshuktsheja myymästä kuolleiden eläimien päitä. Vanhemmat matkustajat kertovat heidän palvelevankin mursunpäitä.

»Lapsia oli paljon, terveitä ja lihavia. Sisäteltassa kuljeskelivat isommat lapset melkein alastomina, ja sieltä näin niiden avojaloin ja alastomina lähtevän ulos juoksemaan pitkin härmäistä maata... Pienempiä, jotka vahvassa pukimessaan olivat kuin mitkäkin karvatukot, kantoivat sekä miehet että vaimot hartioillaan. Lapsia kohdeltiin erinomaisen ystävällisesti, eikä kertaakaan kuultu aikuisten lausuvan niille pahaa sanaa. Vaihdoin itselleni täällä paljon huonekaluja ja pukuja»...

Sumu pidätteli »Vegaa» tällä rannalla siksi kauan, että retkikunta ennätti perehtyvä sen luonnontieteellisiin oloihin. Kasvullisuus oli verraten runsas, vaikka maa lähellä pintaa onkin ainaisessa jäässä; kesemmällä se tietenkin olisi ollut vielä paljon runsaampi.

Vaihtokauppaa tshuktshien kanssa jatkettiin edempänäkin, mutta pian loppui lehtitupakka, eikä »Vegalla» ollut sanottavasti muuta vaihtotavaraksi kelpaavaa; rahasta taas tshuktshit eivät huolineet. He olivat viekkaita ja puolensa pitäviä kaupanteossa; mutta heidän käsiensä kautta osaksi kulkikin Amerikan puolelta Siperian markkinoille suuntautuva turkiskauppa. Tämän vaihtokaupan markkinapaikka oli Nordenskiöldin tietojen mukaan joku Beringin salmen saarista.

Yöllä vasten syyskuun 10:rnnettä päivää meni meri jotenkin vahvaan jäähän, jonka vanhat jääkappaleet kuitenkin mursivat rikki. »Vegan» täytyi nyt tuurilla ja kirveillä raivata tietä pahimpien paikkojen läpi. Kun jäistä oli päästy, teki taas sumu haittaa. Irkaipiin, Cookin