Part 4

Edevartiin toverin taito teki syvän vaikutuksen. Tämä ei ollut koskaan maininnut osaavansa soittaa, hän oli merkillisempi kuin muut ihmiset, hurjapää ja suuri houkka, mutta viisas mies. Kuka saattoi päästä hänestä perille? Eikö hän ollut menomatkalla käyttäytynyt uskomattoman kurjasti ja pelosta itkenyt raemyrskyn kynsissä? Ja eikö hän ollut tunnustanut monta syntiä ja ilkityötä kiertelevän elämänsä varrelta? Mutta tässä hän nyt istui, sama mies, ja soitti mitä laatuisinta tanssisoittoa tai parasta hääsoittoa ja päälle päätteeksi lauloi englantilaisen laulun, oikein runopukuisen. Hänellä oli suuret lahjat.

Olen minä aikanani soitellut ylhäisille jos alhaisillekin, kehaisi August.

Missä sinä olet oppinut?

August ei ollut kysymystä kuulevinaankaan vaan jatkoi: Kerran soitin kuninkaallekin.

Lasket leikkiä!

Taka-Intian kuninkaalle soitin. Hän oli musta kuin kekäle ja hänellä oli torahampaat ja hänen ympärillään seisoi monta tuhatta miesmurhaajaa, mutta siitä huolimatta me kumpikin, hän ja minä, tulimme hyvin toimeen keskenämme. Soita nyt minulle tanssia, August! sanoi kuningas.

Mikä hänen nimensä oli?

Kaphavaripeilinglog.

Mikä kumma? Sehän vasta nimi oli!

Niin, se oli hänen nimensä, sanoi August ylpeästi. Kaphavaripeilinglog. Siellä vasta olisit nähnyt, oliko hänellä korvissaan renkaita. Ne killuivat olkapäihin saakka ja olivat kootut kaikkien hänen vihollistensa hampaista. Minä lahjoitin hänelle hanurini.

Annoitko pois hanurisi?

August hymyili raukeasti: Joo, mutta sen minä sanon sinulle, Edevart, etten tehnyt sitä ilmaiseksi. Sain monta arkun täyttä.

Edevartin ilme näytti tyhjältä, hän ei käsittänyt: monta arkun täyttä — mitä?

Sitä sinun ei pidä kysyä, sillä en ole niitä miehiä, joka sillä pyrkisi kehumaan. Enkä soisi sitäkään, että levittelet siitä tietoa kylällä. Mutta arkut kyllä odottavat Taka-Intian pääkaupungissa, kunnes käyn ne noutamassa.

Edevart: Siinä jutussa ei sitten ole nimeksikään perää?

Etteikö ole perää? Olenko minä ennen sinulle valehdellut? Uskotko minua, kun näet nämä avaimet? Ja August otti taskustaan ison avainnipun. Siinä oli kahdeksan avainta ja korkkiruuvi.

Edevart mykistyi sanattomaksi. Siitäkään ei August ollut koko aikana virkkanut mitään, että hänellä oli Taka-Intiassa kahdeksan arkkua. Ja ensi kerran Edevart näki avaimetkin. Hän oli voitettu.

III

Tämän köyhän kyläkunnan laita oli niin, että kaikki oli siellä horrostilassa. Ei ollut yritteliäisyyttä, kukaan ei hommannut mitään, ihmiset elivät kädestä kärsään. Pienissä peltotilkuissa kasvoi heinää, perunoita ja ohraa, karja kulki kesällä laitumella, talvella se pidettiin navetassa, tämä oli ainainen, muuttumaton elämän järjestys. Lapset oppivat saman, mitä heidän vanhempansa taisivat, ei vähempää eikä enempää, ja päivät kuluivat, elämä meni menojaan. Soudettuaan talvella Lofooteilla kalassa ja korjattuaan syyspuoleen pienen satonsa miehet olivat tehneet tehtävänsä. Muulla ajalla ei ollut merkitystä. Mihin he olisivat voineet ryhtyä, mitä he saattoivat tehdä? Ohhoh, he olivat niin laiskoja, pohjaltaan tyhjäntoimittajia, vetelehtivät pirtistä pirttiin soittaen suutaan joutilaina, unisina ja nälkiintyneinä. Kirkossa he kävivät uutisia kuulemassa.

Naapurikylissä oli joka kevät saatu pieni varma tulo siitä, että jahdit toivat Lofooteilta lasteittain kaloja, jotka oli kuivattava rantakallioilla. Siitä lähti kauniit killingit jauhoihin ja kahviin, kun lapset ja aikuiset kävivät kallioilla hoitamassa kalaa ja ansaiten vähin jokainen. Tässä kylässä ei ollut tehty mitään kuivaamispaikkojen perkaamiseksi puhtaiksi kanervista ja turpeista, jotta ne olisivat kelvanneet tarkoitukseensa. Se oli niin häpeällistä ja kelvotonta, että kävi aivan yli ymmärryksen, ja August, meripoika, tuli kerran lausuneeksi sanan tästä asiasta: entä jos lähdettäisiin ja kiskottaisiin kallioilta ohut turvepeite pois? Lähdettäisiin joka mies, mitä kylässä oli, niin työ olisi muutamassa päivässä suoritettu. August lupasi lähteä itse mukaan.

Hänelle ei vastattu mitään. Ihmiset kääntyivät poispäin mutisten keskenään ja jatkoivat entistä saamattomuuttaan. Eivät he tahtoneet ottaa oppia Augustista! Karolus, kahdeksanhangan omistaja ja Ane Marian aviomies, ei pitänyt asiaa mahdottomana: mitä muuta naapuripitäjäläisetkään olivat tehneet kuin lähteneet moniaita vuosia takaperin miehissä kalakallioille ja peranneet ne puhtaiksi? Siten he olivat hankkineet itselleen kuivauspaikat ikuisiksi ajoiksi. — Tänä vuonna ainakin on liian myöhäistä, vastattiin. Toinen painava vastaväite oli se, ettei koko kylässä ollut miestä, joka olisi ymmärtänyt kalan kuivaamista ja osannut johtaa työtä, mitäpä siis tarvittiin kuivauspaikkojakaan. August sanoi, että hän osasi kuivata kalaa. — Sinäkö? — Minä olen ollut New Foundlandissa, hän vastasi. — Missähän sinä et olisi ollut! arvelivat toiset.

August ei saanut asiaa alkuun.

Kerran iltapäivällä — kauniina sunnuntai-iltapäivänä heinäkuun alussa, miesten kävellessä ja odotellessa Olavin messun aikaa ruvetakseen heinäntekoon — sinä iltapäivänä tapahtui jotakin: Karoluksen ladosta kajahti äkkiä soittoa. Mitä — soittoa? Olivatko ne ulkomaalaiset posetiivinsoittajat palanneet takaisin? Lapsia juoksi paikalle joka taholta, he näkivät Augustin ja Edevartin istuvan ladossa ja Augustilla oli hanuri, kullattu, värikäs ja silkkilenkkinen kapine. Jaloa soittoa virtasi kaksinkertaisista näppäinriveistä ja kahdesta bassosta, Augustin sormet hyppelivät kuin vimmatut. Nyt juoksivat paikalle aikuisetkin, olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat aikoneet panna maata, mikä kerrankin jäi sikseen. Karolus tuli, tuli täysi huone, kaikki katsoivat ja ihmettelivät. Sitä Augustia, minkälaisista tarpeista se mies olikaan tehty! Kun hän lauloi ja soitti ylen liikuttavan laulun Barcelonan piikasesta, se valtasi kaikkien mielet.

August taukosi hetkeksi ja kuivasi silmiään. Hän taitaa enemmän kuin me! sanoi Karolus. Mistä sinä olet tuon oppinut? hän kysyi. — August ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän pani hanurin koteloonsa, ja suotta oli sitten enää pyytää häntä soittamaan.

Miehistä oli moni ennenkin kuullut hanurin soittoa sekä Lofooteilla että Ruijan kylissä, mutta ei kukaan ollut odottanut Augustilta mitään näin merkillistä. Täällä hän tuli nyt eläneeksi heidän parissaan vuoden päivät eikä ollut maininnut siitä sanaakaan, hän ei siis ollut ihan sellainen jollaiseksi häntä luultiin. Jumala tiesi, eikö lopultakin ollut totta kaikki sekin, mitä hän oli kertonut elämästään, tosia kaikki ne uskomattomat jutut, joita he olivat tähän saakka pitäneet silkkana valheena. Tästä pitäen kaikki katsoivat häneen toisin silmin, pidettiinpä häntä jossakin määrin salaperäisenäkin. Kyläläiset eivät tosin olleet nähneet hänen intialaista avainnippuaan, eivät kylläkään, mutta olivat nähneet hänen hanurinsa kaksinkertaiset näppäinrivit, eikä kukaan tahtonut voida ymmärtää, kuinka häneltä riitti sormia kumpaankin riviin. Mistä hän oli oppinut taitonsa? Ehkä jollakin tavattomalla tavalla, ehkä itse pimeyden ruhtinaalta!

Edevart oli itsekseen ylpeä toveristaan eikä suinkaan koettanut heikentää tämän tekemää vaikutusta. Hän meni Karoluksen luo ja sanoi: Siinä hän nyt istui ja soitti, niinkuin te kaikki näitte. Mutta minä olen hänestä nähnyt ja kuullut suurempiakin asioita. Nyt hän tahtoo, että meidän tulee raivata ja puhdistaa ne kalliot.

Niin aina, sanoi Karolus.

Sinä kai tulet sitten mukaan?

Tulen.

No sitten minä sanon, että työ aloitetaan huomenna.

He puhuttelivat useaa miestä, vieläpä itsepintaista Teodoriakin. Kun Karolus, veneenomistaja, halusi ruveta hommaan, eivät muutkaan voineet kauempaa harata vastaan, ja kun työ saatiin viikon kuluttua valmiiksi, kaikki olivat tyytyväisiä. Heillä oli nyt kuivauspaikat monelle tuhannelle kalalle, kaikkia lasteja varten, mitä kohtuudella voitiin otaksua Poldeniin kerrallaan tulevan.

August sanoi Edevartille: Nyt me molemmat saamme kesäksi hyvää ansiota, älä ole huolissasi!

Talveksi Edevart pestautui Lofooteille, Karoluksen veneeseen ja August lähti mukaan matkustajana. Augustin toimeksi oli annettu uuden kuivauspaikan tarjoaminen kalastaja-aluksille sekä työn johtaminen. Hänellä kun oli kultahampaat ja kultasormus, hän ei ollut tavallinen kalastaja, sitä paitsi hän oli lainannut Edevartilta entisen mustan verkanuttunsa ja näytti nyt varakkaalta mieheltä eikä hän suinkaan ollut huono asiansa ajaja. Hänellä oli onneakin. Kun hän oli viikon päivät soudellut kalastaja-aluksesta toiseen ja puhutellut laivureita, hän sai käsiinsä yhden, joka oli oikea löytö, Hardangerista kotoisin oleva talonpoikaislaivuri. Tämä omisti itse sekä laivan että lastin, hän oli komea mies, musta täysiparta ja rinnassa kultalukolliset hiuskäädyt. Myöhemmin hän osoittautui koko seuramieheksi ja hurmuriksi. Tämän miehen kanssa August alkoi hieroa kauppoja, ja laivuri kysyi häneltä kaikkea. Augustin täytyi tarkkaan selostaa sekä omat asiansa että kuivauspaikka, ja lorun loppuna oli sopimuskirja ja allekirjoitukset. Hardangerilaisella oli mukanaan suuret määrät rinkeleitä, viinatynnyri ja kajuutassa kokonainen laitio täynnä pähkinöitä. Kaikki tämä hyvyys oli kallioilla työtä tekeviä varten. Laivurin nimi oli Skaaro ja hänen jahtinsa _Lokki_.

August viipyi hardangerilaisen aluksessa koko talven ja oli laivurille avullisena kalanostossa ja muissa töissä, mitä milloinkin sattui olemaan, esimerkiksi tarpeen tullen kalanperkaajan sijaisena, sillä August pystyi siihenkin. Sanottavaa palkkaa hän ei tosin saanut, mutta aina sentään ruoan ja asunnon, eikä August näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut vaatia killinkejä jokaisesta työstä, minkä teki, hän oli pikemminkin kuin vieras, joka oli tullut kyläilemään. Valoisina kesäiltoina hän istui pelaamassa korttia laivuri Skaaron kanssa voittaen ja menettäen pähkinöitä, saattoi ottaa ryypynkin seuran vuoksi, mutta ei koskaan suostunut ottamaan sen enempää. Siis vakava ja sopiva kalliokalankuivaaja, hänessä ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Jutellessaan kokemuksistaan vieraissa maissa hän miedonsi mehevimpiä juttujaan, ja laivuri, joka ei tuntenut muuta kuin Hardangerin, Bergenin ja Lofootit, kuunteli halukkaasti. Jonkin aikaa kesärajan [kesäraja, Sumarmaa, on huhtikuun 14. p. Siitä kalastajat laskevat kesävuosipuoliskon alkavan] jälkeen Lofootien-kalastus päättyi ja _Lokki_ oli ottanut lastia viimeistä jalkaa myöten. Edevart tuli alukseen luotsatakseen sen Länsivuonon poikki; siitä hänellä ei tosin ollut luvassa sanottavaa palkkaa, mutta hän sai runsaasti ruokaa. Ihanana kevätyönä auringon paistaessa ja hiljaisen myötäisen vetäessä _Lokki_ ui Poldeniin ja sen kiinnitysköysi vietiin maalle. Yltympäri seisoi mäkirinteillä ihmisiä katselemassa uhkeaa näkyä.

Kalanpesu alkoi ryypyn ja rinkelin tarjonnalla koko joukolle. August kierteli pullo kädessä ja Edevart jakeli rinkeleitä. Pesusta maksettiin sangen hyvä palkka, se kun oli raskasta ja likaista työtä, niin ja niin paljon 120 kalalta, "isolta sadalta". Miehet nostivat kalat lastiruumasta, ne ladottiin veneisiin ja soudettiin rantaan; siellä seisoi miehiä ja muutamia naisiakin vedessä polviaan myöten pesemässä kaloja, joista oli poistettava kaikki hyytynyt veri ja musta mahakalvo ja saatava valkoista tavaraa. Pestyt kalat kannettiin pois kahden miehen paareilla ja jaettiin tasaisesti kallioille. August johti Edevart rinnallaan koko hommaa _Lokin_ kannelta käsin. Sieltä he näkivät kaikki, huusivat silloin tällöin, viittoilivat ja antoivat ohjeita veneille. Karolus ansaitsi nyt kahdeksanhangallaan kosolti rahaa, isolla veneellään hän toi maihin ison sadan kerrallaan. Laivuri Skaaro kävi usein maissa katsellen kuivauspaikkoja ja laskien leikkiä kaloja pesevien naisten kanssa. Hänen leikinlaskunsa herätti yleistä mielihyvää.

Muutaman päivän kuluttua koko lasti oli pesty, ja _Lokki_ huosittiin ja huuhdottiin hohtavan puhtaaksi. Kalat lojuivat nyt pitkin kallioita pienissä kasoissa odottaen vain viimeisenkin lumiläikän häviämistä. Ja sitten kuivaaminen alkoi.

Joka aamu miehet saivat aluksi ryypyn, lapset ja naiset rinkelin ja kourallisen pähkinöitä, mutta eivät ryyppyä. Mutta viina oli mietoa, se ei jättänyt suuhun väkevää makua, ryyppy oli vain merkiksi hyvästä suhteesta, ja se oli tapana antaa kaikilla kuivauspaikoilla. Edevart sai pienokaisten joukosta monta ystävää pistämällä heidän kouraansa salavihkaa ylimääräisen rinkelin tai muutaman pähkinän, sitten he ryhtyivät työhön iloisesti ja reippaasti eivätkä väittäneet vastaan. Kun kalat oli saatu hajalle, pidettiin päivällisaika ja tunnin lepo, sitten kalat käännettiin ja niiden annettiin maata selkä ylöspäin muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen ne taas illalla koottiin kasoihin. Kuivauspaikoilla vilisi väkeä.

Kaikki kävi nyt säännöllistä menoaan, ainoina keskeytyksinä juhlapäivät ja silloin tällöin jokin sadepäivä, jolloin kala sai olla kasoissa eikä siihen koskettukaan. Laivuri Skaaro oli jo Lofooteilta palauttanut tarpeettomina kotiin sinne etelästä tuomansa miehet, kalankaitsijan ja tämän apulaisen, koska nämä olisivat jääneet työttömiksi koko pitkäksi kesäksi. Skaaro itse alkoi matkustella ja käydä vieraissa muilla läheisillä kuivauspaikoilla olevien laivurien luona, ja August ja Edevart olivat kahden hänen aluksessaan. Mutta he olivat luotettavia miehiä eivätkä menettäneet päiviään toimettomuudessa. Augustin laittaessa ruoan ja valvoessa kalankuivausta Edevart maalasi jahdin ja kaapi ja öljysi maston ja kokkakoristeen. Kun sateen uhatessa jokin kalaerä oli kiireesti koottava, he lähtivät molemmat maihin ja raatoivat kuin miehet. Palatessaan pikimmältään alukseensa laivuri ei tavannut ketään toimettomana. Hän oli yhä tyytyväisempi molempiin nordlandilaisiinsa; siihen vaikutti kyllä sekin, että August oli lahjoittanut hänelle kultasormuksen. Hardangerilaisen mielestä tämä oli ylenpalttinen lahja, mutta August, joka oli hyvänluontoinen ja runsaskätinen meripoika, ei pitänyt sitä minään. Laivuri Skaaro kehui kuivaajaansa kaikissa naapurikylissä tehden hänet sitten kuuluisaksi ympäristössäkin.

Kerran iltapäivällä laivuri palasi kotiin vieraalta kuivauspaikalta iloisena, mieli kevyenä ja elämäänsä tyytyväisenä. Hän aikoi panna toimeen kutsut parille ystävälleen, laivassa syötäisiin ja maalla tanssittaisiin, Augustia pyydettiin hankkimaan pelimanni. August nyökkäsi hieman hymähtäen. Hänen piti vielä varata suurin lato ja hankkia tanssitettavia. August nyökkäsi taas. Entä ruokaa, tuoretta lihaa, kun merilinnut oli rauhoitettu ja metsästys kielletty? August osoitti karjaa, joka kävi laitumella ylhäällä viidakossa ja sanoi: Tuolla on varaa valita!

Pohjan puolen taloissa ei pidetty vakinaisia paimenia, ja usein niiden karjat kävivät syömässä kuivauspaikan lähistöllä. Lampaat olivat nyt hyvässä lihassa, ja laivuri Skaaro sanoi nuorelle Ane Maria vaimolle, että hän haluaa ostaa pässin tuoreeksi lihaksi, hän kun odottaa vieraita. Ane Maria lupasi puhua Karoluksen kanssa. Seuraavana päivänä hänellä oli tullessaan Karoluksen lupa, ja laivuri pyysi häntä saattamaan itsensä laitumelle ja näyttämään siellä teuraseläimen. He lähtevätkin, mutta Ane Maria viipyi poissa vain vähän aikaa, palasi takaisin yksin, kiihtyneenä ja hengästyneenä ja ryhtyi taas kaloja hoitelemaan. Toiset naiset ja tytöt virnistelivät keskenään, asia näytti huvittavan heitä. Etkö sinä löytänytkään lampaita? he kyselivät. Minne sinä laivurin kadotit? Eihän se vain ahdistellut sinua? — Ane Maria ei vastannut. — Laivuri Skaaro tuli laitumelta vähän myöhemmin ja meni heti laivaansa. Alkoi sitten hautoa toista silmäänsä kylmällä vedellä.

Augustin täytyi siis pässi ostaa ja olla jälleen välittäjänä. Se ei hänestä tuntunut vähääkään vaikealta, sekä Karolus että Ane Maria olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut ja myivät hänelle pässin heti ensi sanasta; Karolus lainasi latonsakin tanssihuoneeksi.

Siitä tuli hauskat pidot, mieliala oli korkealla, tarjottiin viinaa ja rinkeleitä, mutta niille, joita halutti, annettiin kauppiaasta tuotua viiniä. Muualta tulleita vieraita oli kaksi nuorempaa laivuria, naisina kylän nuoria vaimoja ja tyttöjä ja pelimannina itse August hanureineen. Oli suuri ja harvinainen tapaus, että August suostui soittamaan niin ihmeellisesti kaksinkertaisilla näppäinriveillä ja molemmilla bassoilla, siitä tuli soittoa, jota ei olisi hävennyt häissäkään, eivätkä laivuritkaan sanoneet kuulleensa sen vertaista.

Kaikkiko siis sujui erinomaisesti? Kyllä muuten, paitsi ettei Edevartin ollut hyvä olla. Ei ollut hyvä, sillä olihan täällä Ragnakin, pikku Ragna, josta oli tullut iso ja kaikin puolin sievä impi. Niin, hänkin oli siellä, ja laivurit oikein kilpailivat siitä, kuka saisi hänen kanssaan tanssia. Eikä Karoluskaan, aviomies, ollut kovin hyvillään, kun hänen täytyi nähdä Ane Marian tanssivan tanssimistaan, loppumattomiin laivuri Skaaron kanssa istumatta ainoaakaan tanssia. Minkä sille mahtoi! Vaimo oli nuori ja terve, oli mielellään täällä ja mielellään näki, että häntä haluttiin niinkuin siihenkin aikaan, kun hän vielä oli naimatonna, ja ehkä hänen mielestään hardangerilainen oli tanssissa oiva heittäjäkin, väkevä kuin karhu häntä kohottamaan. Ja eikö silläkin ollut merkitystä, että sama hardangerilainen kumarsi ja kiitti joka tanssin jälkeen, siihen Ane Maria oli tottumaton, sellaista hän ei ollut kokenut edes morsiamena!

Eikö lähdetä ulos vilvoittelemaan? kysyi laivuri Skaaro. — Ei, vastasi Ane Maria, ei hän tainnut lähteä. — Minulla on pieni viinipullo taskussa, sanoi laivuri. — En minä välitä siitä, vastasi Ane Maria.

Laivuri siis lähti yksin ja seisoi seinustalla. Siihen tuli myös Olga, jolla oli helmivyö. Olga oli oikeastaan naapuripitäjästä, mutta oli tullut tänne kauppiaan palvelijattareksi. Hän oli pieni, ruskeasilmäinen tyttö, tanssissa notkea kuin virpi, vaikkei oikeastaan sievä. Mitäpä siitä? Hänen nenänsä oli liian pysty, mutta mitäpä siitä! Laivuri Skaaro jäi seisomaan ja hetkiseksi juttelemaan tytön kanssa, tarjosi tälle viiniä taskupullostaan, katseli hänen helmivyötään ja hypisteli sitä eikä koskaan ollut nähnyt mitään somempaa.

Ane Maria istui sisällä tanssin ajan ja vilkuili yhtenään oviaukkoa kohti. Lopulta hän alkoi tanssia miehensä kanssa, mutta se ei ollut sama asia, tämä tallasi varpaille, ei kumartanut eikä kiittänyt, vaimolla oli monta muistutusta häntä vastaan. Kuinka kylmät hänen kätensä olivat, vaikka oli lämmin kesäyö, kuinka kosteilta ne tuntuivat, johtuen luultavasti siitä, että mies oli saanut monta ryyppyä. Karoluksen henkikin oli silkkaa viinaa eikä hän edes sekoittanut sen hajua pureskelemalla paahdettua kahvia, kuten hardangerilainen oli tehnyt.

Laivuri Skaaro tuli sisään Olgan kanssa, jolla oli helmivyö. He tanssivat nyt yhtämittaa, eivät lähteneet lattialta pois, jäivät vähääkään arastelematta keskelle lattiaa odottamaan seuraavaa tanssia, Skaaro oli aivan hullaantunut ja innoissaan, parhaillaan tanssiessaan hän ylimielisyydessään huusi soittoniekalta lisää: Älä kesken heitä! hän huusi, venytä kaksinkertaiseksi!

Oih! kerrankin oikein kunnolla hauskaa!

Mutta nyt pelimannin täytyy levähtää, hänen oikea peukalonsa oli käynyt valkoiseksi ja turtunut ahtaassa silkkilenkissä, vieraat laivurit ottivat kumpikin taskustaan talarin setelin ja antoivat palkaksi soitosta. Sanoivat, ettei se suinkaan ollut liikaa ja etteivät he olleet koskaan kuulleet moista soittoa. Hekin tahtoivat tietää, missä hän oli oppinut, mutta tähän August ei nytkään vastannut. Tanssitauon aikana laivurit sytyttivät piippunsa ja puhelivat naisten kanssa, Edevart kierteli miehestä mieheen tarjoillen ryyppyjä.

Miten ollakaan — yhtäkkiä alkoi tuntua savun hajua. Puolihämärässä ladossa, johon vain oviaukosta pääsi valoa, ei tosin näkynyt tulta, mutta savun katku yltyi. Kaikki haistelivat ja katselivat ympärilleen, laivurit peittivät piippunsa koko kourallaan ja päästivät ne sammumaan. Äkkiä kohosi ilmaan tulenlieska vasemmanpuoleiselta heinäparvelta. Vettä! alettiin huutaa, vettä! Naiset kirkuivat, Karolus naapuriensa kanssa juoksi ulos ja asuinrakennuksiin hakemaan vesiastioita, siinä syntyi suuri hämminki. Edevart säntäsi rantaan noutamaan _Lokista_ sankoja. Laivuri Skaaro oli juuri aikonut lähteä ulos Olgan kanssa, kun huomasi tulen; hän kääntyi takaisin, tempasi äkkiä takin yltään, heitti sen tulen päälle ja tallasi sitä jaloillaan. Se oli reippaasti ja älykkäästi tehty; hän sai liekit tukahutetuksi, takki kärventyi mutta siitä hän ei välittänyt vähääkään, semmoinen mies hän oli, sankari! Upeasti hänen sinipunervaruutuinen paitansa loisti heinäparvelta, kupeella riippui puukko kirkkaassa uushopeisessa tupessa. Ane Maria ei malttanut siirtää hänestä silmiään ja sanoi kuin itsekseen: Tärvelee hienon takkinsa.

Kun astiat ja vesi saapuivat, ei enää ollut muuta tehtävää kuin jälkisammutusta ja haikuavan heinän kastelemista kauttaaltaan. Mutta Karolus pelkäsi ja oli levoton vielä kauan aikaa, suurin osa vuoden heinäsadosta oli tämän katon alla, sen menetys olisi ollut miehen toimeentulon perustuksia järkyttävä vahinko. — Minä maksan heinät, jotka nyt menetät! sanoi laivuri Skaaro todistajien kuullen. Niin reilu mies hän oli. Ja Karolus tarttui silloin hänen käteensä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt, ja samoin Ane Maria tarttui hänen käteensä ja harjasi luudalla heinät ja tuhkan hänen takistaan. Skaaro sanoi: Ei, älkää kiittäkö minua, mehän juuri sytytimme piippumme ja sytytimme palon, kuka sitten lieneekään meistä ollut! — Hän vilkaisi molempiin vieraisiinsa, nämä olivat poissa, olivat lähteneet ulos ja piiloutuneet hämmingin ja sammutuksen ajaksi. Paria tytöistäkin kaivattiin, mutta Olga istui paikallaan.

Edevart juosta töytyytti rannasta, täysi vesisanko kummassakin kädessä. Huomatessaan tulleensa liian myöhään hän loi kaikkiin ympärillä olijoihin nopean katseen, laski sangot kädestään ja lähti taas ulos. Hän lähti hiipimään ohrapellon piennarta viidakkoon, tuntui ikään kuin epäilevän jotakin. Edestäpäin kuului juttelua ja kuiskailua, suuri sananjalkapehko heilui levottomasti ja hän hiipi varpaillaan lähemmäksi. Totta tosiaan toinen vieraista laivureista oli parhaassa suutelemisen touhussa, oli ehkä jo suudellut tyttöä monta kertaa. Kylmä väristys puistatti Edevartin koko ruumista, hän alkoi kuin vimmattu takoa itseään rintaan. Ragna huomasi hänet ensiksi ja päästi pienen huudahduksen, laivuri laski tytön irti ja antoi tämän nousta seisoalleen.

Tästä olisi oitis voinut olla vakavat seuraukset, mutta laivuri tunsi Edevartin _Lokin_ uskotuksi mieheksi eikä niin ollen haastanut riitaa hänen kanssaan. Tietenkin hän oli sekä nolo että harmissaan, kun häntä oli häiritty kesken leikin ja hänen hymynsä oli väkinäistä, mutta hän otti sentään puolikkaan taskustaan ja sanoi Edevartille: Tule, kaveri, ja ota täräys sinäkin! Edevart kyräili kiukkuisesti, pelkäsi näin suurta ystävällisyyttä. Laivuri kaatoi Ragnalle ja tämä maistoi sievästi huulillaan ja kiitti. — Onko se sinun sulhasesi tuo tuossa? kysyi laivuri. — Ei minun tietääkseni, vastasi tyttö. — Mitä hän sitten täällä tekee? — Mistäpä minä tiedän. —