Part 38

Joakim oli navetan laajennuspuuhissa. Siihen piti tulla kaksi pilttuuta lisää, mutta ei enempää, ei kolmea pilttuuta eikä tallia hevoselle. August havaitsi oitis hyväksi puuttua asiaan sekä ehdottaa omaa karsinaa kahdelle vasikalle, mutta sitäpä ei otettu kuuleviin korviinkaan. August ei siitä loukkaantunut, hän oli sellaiseen tottunut, mutta Joakim oli tehnyt sen mahdollisimman hävyttömällä tavalla ja kysynyt lopuksi, eikö siihen pitäisi tehdä oma koppinsa vielä kanarialinnuillekin. Augustin täytyi heti päästä mukaan auttamaan, hän oli saanut päähänsä, että kyllä pystyy siihen työhön, ei muistanut varoa haavaansakaan. Mutta häntä ei työhön huolittu, ja tällä kertaa se jo loukkasi häntä, varsinkin kun Joakim otti avukseen vieraan kirvesmiehen.

Mutta kun August ei voinut pysyä toimetonna, hän teki postilaatikon. Hän maalasi sen veripunaiseksi ja sai Joakimin piirustamaan siihen "Posti", ja sitten hän naulasi sen kaupan seinään ja oli miestä mielestään. Ihmiset ihmettelivät, mitä hän teki postilaatikolla, kun ei ollut postipysäkkiäkään, mutta August tuumi, että kun kerran Australiassa oli aina maakauppojen seinässä postilaatikko, niin miksi ei silloin täälläkin? Poldenilaiset saattoivat panna lofootien- ja rakkauskirjeensä tähän laatikkoon, niin saivat ne varmasti menemään kerran viikossa kirkkomiesten mukana. Ja sitä paitsi, August vielä vakuutteli, piankin olisi postipysäkki tarpeen täällä Poldenissa, sillä tämähän oli iso paikkakunta!

Niin, August osasi olla huima mies, sellainen hän oli ollut kaiken ikänsä. Ei edes rintaan osunut hengenvaarallinen puukonpistokaan ollut tehnyt häntä sen kesymmäksi. Mutta August oli kuitenkin kaikitenkin Poldenin ainoa August ja maapallonympäripurjehtija, hän oli sentään hyvä olemassa. Miksi seudun tyttölapset olivat todella hiukan häntä ajatelleet monta vuotta sitten hänen tullessaan ensimmäistä kertaa matkoiltaan, mutta eivät sitten enää? Hän ehkä ei pystynyt tarjoamaan kaikkein varminta toimeentuloa, mutta kukapa siihen pystyi koko niillä tienoin? Mutta asioiden ollessa nykyisillään he saattoivat huoleti kujeilla hänen kanssaan ja kertoa rakastaneensa häntä sekä haluavansa kuolla hänen haudallaan. Ja August oli aseetonna, vetäytyi kuoreensa ja hymyili vain.

Mutta sentään tämä mies oli hyvä olemassa. Hän sai kaikki liikkeelle, hänen läsnäolonsa tuntui jossakin. Hänen tähtensä oli milloin korkealla taivaalla, milloin painui aivan alas. Jos olisi saanut parkkilaiva _Solegladin_ haaksirikossa menettämänsä tavarat, hän ehkä olisi pyörähdellyt Poldenin ja koko seutukunnan pääkukkona. Ei käynyt sillä tavalla, seuraavat vuodet eivät olleet suotuisia. Mutta laiskuus oli Augustista kaukana; vaikkei olisikaan saanut aikaan mitään, hän ei silti heittäytynyt toimettomaksi. Niinkuin nyt tämäkin postilaatikko, sehän loisti punaisena kuin tulenliekki. Se ei suinkaan pilannut kaupan seinää, päinvastoin teki sen vasta jonkinnäköiseksi. Myöhempään kesällä saattoi laatikon viereen ilmestyä tärkeitä nimismiehen tai kirkollisia kuulutuksia, vieläpä perintöasioiden päätöksiäkin, joissa oli otsikossa Norjan leijona. Postilaatikko osaltaan auttoi kauppaa muodostumaan julkiseksi paikaksi.

Pikku Pauline liikkui nyt ainoana "isäntänä" tiskin takana. Kaikki kävi hänen päänsä mukaan ja hänen käsiensä kautta, niin ostot ja myynnit kuin hinnat ja velaksianto. Hän vaurastui hiljalleen. Markkinoilta tullessaan Edevart luovutti hänelle sen vähän, mitä hänellä oli myymättömiä tavaroita jäljellä, sekä koko matkalla kertyneet rahat. Silloin kävi selville, että Joakim sai takaisin kaiken, mitä oli kauppaan uhrannut, vieläpä vähän enemmänkin, ja että Edevart jälleen oli kaupan ainoa omistaja. Voit pitää koko kaupan, sanoi Edevart sisarelleen, en minä rupea sitä maasta korjaamaan, jos heität sen jälkeeni! — Entä mitäs sinä itse aiot ruveta puuhaamaan? kysyi sisar.

Niin, mihin Edevart aikoi ryhtyä? Hän oli taas kuin lamauksissa, vetelehti päiväkaupalla laiskana ja velttona, ei huolinut leikata tukkaansakaan; meni maata iltasella, mutta nukahti vasta aamupuolella yötä. Mutta August! Saatuaan postilaatikon valmiiksi hän teki kaivoon vedennostovehkeet. Siitä oli suuri apu Paulinelle, jonka täytyi talvisin juottaa monta lehmää. Saatuaan sen työn valmiiksi August siirtyi muitta mutkitta navetansalvokselle, ja silloin oli vieras apumies moisessa pikkutyössä jo tarpeeton. August otti nyt johdon käsiinsä ja laajensi rakennuksen pohjapiirrosta omin päin. Joakim itsekin oli jo tullut huomaamaan tarvitsevansa karsinan vasikoille, mutta ei tahtonut mitenkään sitä myöntää, vaan oli olevinaan äkeissään ja tiuskaisi Augustille: Mitä helkkaria sinun päähäsi pälkähtääkään? — Pitää saada karsina kahdelle vasikalle, vastasi August. — Ihan turha koko karsina, ja nyt siinä olisi tilaa vaikka kuudelle vasikalle! — August vain murahti. Hän sai pitäneeksi päänsä, mutta Joakim lupaili kauheasti kostavansa, jahka navetta ensin olisi valmis.

Mutta sellainen August oli, aina puuhassa, aina eloisa, hurjapäinen ja hulluttelija, oikea mies.

Entä Edevart? Herra nähköön, kun ei vain hänen täytyisi loppujen lopuksi kerjätä Hosealta ja Ezralta, että saisi jäädä heidän luokseen syömään armonleipää elämänsä loppuun saakka. Mihin vain ryhtyi, siihen hän kyllä pystyi, mutta kun ei yrittänyt mitään. Se mitä hän kaipasi ja mistä hänelle olisi löytynyt apu, se ei ollut yhden päivän työllä saavutettavissa.

Hän sai Romeo Knoffilta kirjeen. Se oli hyvin ystävällisesti kirjoitettu, mutta sen sisällys oli vakava: Eikö Edevart myisi Doppenia hänelle, koska kerran ei itse asunut siellä eikä voinut kunnolla hoitaa sen viljelyksiä? Naapurilla, Karelilla, oli kaksi täysikasvuista poikaa, ja tämä aikoi ostaa Doppenin vanhemmalle heistä. Romeo suostuisi ottamaan takaisin melkeinpä käyttämättömät vuodevaatteet, jotka Edevartiita olivat jääneet maksamatta, ja muutenkin Romeo koettaisi katsoa hänen parastaan, jotta hän saisi tavaravelkansa suunnilleen kuitatuksi. Vene voisi mennä kaupassa mukana, koska se oli uudelle omistajalle välttämätön, mutta koskesta ei osannut vielä päättää mitään. Se saattoi vielä jäädä Edevartin haltuun. Jos Edevart niinkuin tuonnempana haluaisi sen myydä ja Romeo sen ostaa, voisi ajatella myllylaitoksen rakentamista siihen. Siinä tapauksessa Romeo ilomielin suostuisi ottamaan Edevartin sen hoitajaksi, niinkuin tämän toveri August oli vihjannut —

Kaunis ja maltillinen kirje, jossa oli lopuksi ystävälliset terveiset isältä ja Romeolta itseltään. Ihmeellistä, kuinka juurettomaksi Edevart tunsi itsensä! Tämä vieraan miehen vieraasta paikasta lähettämä kirje liikutti hänen mieltään kuin kotoinen viesti; se sai hänet unohtamaan siellä hukatut vuodet ja päivät ja taas kaipaamaan sinne takaisin. Hän kirjoitutti Joakimilla vastauksen, ettei hänellä ole mitään Doppenin myyntiä vastaan ja että hän kiittää Romeota hyväntahtoisuudesta.

Nyt siis Edevartilla ei enää ollut etelänpuolessa omaa taloa. Täällä hänellä oli kauppa, josta hän ei huolinut, siis hän oli yhtä koditon joka paikassa! Hän uskoi huolensa Augustille; tämä nyökäytti päätään sanoen: Lähdetään yhtä matkaa; meidän on kummankin päästävä täältä pois!

Ja päivät kuluivat. Navetan lisärakennukseen saatiin katto päälle, nyt oli tehtävä pilttuut. Iltana muutamana Pauline sai houkutelluksi Joakimin lähtemään uistelemaan; täytyi saada kalaa, edes muutama kolja; se oli ihan välttämätöntä, kun oli niin monta miestä talon ruoassa. Tuo kaikki kuulosti kovin viattomalta, mutta oli sulaa koiruutta, sillä August ja Edevart uurastivat koko yön, niin että hiki valui virtanaan, navetan rakennuksella omin nokkinsa. Pauline pistäytyi hetkiseksi katsomaan miesten puuhia; mutta kun Joakimia saattoi kohtapuoleen odottaa kotiin, hän nousi lähteäkseen sanoen menevänsä tupaan, jottei olisi tiellä.

Joakimin tullessa kotiin aamunkoitteessa toverukset olivat saaneet urakkansa, suuren vasikkakarsinan, valmiiksi. He olivat lohkaisseet siitä sopivan tilan kahdelle vasikalle, mutta lopusta tehneet tallin, hevostallin! Eikä sillä vielä hyvä; pitihän talliin olla oma ovi, ja totisesti, olivat puhkaisseet uuden oviaukon navetan seinään!

Joakim jäi seisomaan suu auki, kuin paikalleen naulattuna. Mutta, Herra nähköön, eiköhän hän ollut sittenkin hiukan kuin vainunnut jotakin tällaista? Hän oli olevinaan niin ällistyksissään, että tuskin pysyi jaloillaan, mutta sai sentään sanoneeksi: Oletteko tulleet ihan pähkähulluiksi!

Syntipukit pysyivät vaiti. Minä kysyn: mitä te oikein ajattelette? Mitäkö me ajattelemme? August tuntui olevan valmis aloittamaan sanasodan.

Edevart kysyi: Onko siis muka jotakin hullusti? Ja sitten hän vieritti syyn niskoiltaan selittäen vain tehneensä niinkuin käskettiin.

August avasi jälleen suunsa, havaitsi viisaimmaksi puhella mielin kielin: Katsos, Joakim, minä ymmärsin lopuksi, että sinä olit oikeassa enkä minä, ja että vasikkakarsina oli liian iso. Silloin lohkaisimme siitä sopivan kokoisen osan kahdelle vasikalle — eikö sinustakin tämä ole tarpeeksi iso siihen? Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä ajattelet.

Joakim sinkautti Augustiin musertavan katseen: Jollei minulla olisi kalat kädessä, näyttäisin tuossa paikassa, mitä ajattelen.

Edevart puuttui puheeseen lempeästi ja avuliaana: Etkö voi laskea kaloja siksi aikaa kädestäsi maahan?

August kiirehti lisäämään: Silloin meille jäi liika suoja; siitä ei pääse puuhun ei pitkään; mutta tuossa se on, emme ole liikuttaneet sitä mihinkään!

Nyt näytti ihan siltä kuin Joakimilla olisi ollut täysi työ hillitessään kiivastumistaan, jottei ruvennut kiljumaan ja karjumaan keskellä yötä. Hän yritti irrottaa yhden koljan nipusta, mutta se kai todisti vain hänen neuvottomuuttaan. Samassa hän kysyi: Talliko tuo on, jonka olette tehneet?

Niin, hevostalli, siltä se ainakin näyttää.

Mille ihmeen hevoselle?

Nyt Edevart otti jälleen puheenvuoron: Mitä ihmettä! Näinkö asia onkin! Ja minä kun luulin, että kaikki oli sovittu ja puhuttu valmiiksi teidän välillänne! Jos olisin tiennyt, ettei tähän pitänyt tallia rakentaa, en toki olisi puuttunut pikkusormellanikaan koko hommaan!

Nyt Joakim oli vihdoin viimein saanut irrotetuksi koljan nipusta ja vetäisi Edevartia päin naamaa raa'alla kalalla. Sen nähdessään August väistyi vähän syrjemmäksi ennättääkseen, jos niin tarvittaisiin, ottaa jalat alleen. Edevart syljeskeli ja kuivaili naamaansa.

Joakim kääntyi nyt Augustiin päin tullen hitaasti kohti: Huomispäivänä revin maahan koko tallinne. En tahdo joutua ihmisten hampaisiin; miehellä on talli, mutta ei hevosta!

Niin, kyllä sinun on saatava hevonen, myönsi August.

Mistä, jos saan kysyä?

Nyt Joakim oli tullut niin likelle, että August siirtihen hiukan edemmäs, ennen kuin vastasi: Tuo Edevart ei ottanut uskoakseen, että sinä tulisit ilman hevosta toimeen talossa, jossa on viisi lehmää.

Minäkö en muka uskonut? huudahti Edevart kuin puusta pudonneena.

Vai ei Edevart uskonut! Vai olisi hänen vielä pitänyt uskoa! jahkaili Joakim kiukustuneena. Eikä minulla ole viittä lehmää, vaan kolme.

Niin, ja yksi lehmä Hosean navetassa.

Mistä sinä sen tiedät?

Siis neljä, vastasi August.

Siis neljä, siis neljä! matki Joakim raivoissaan. Mutta viittä siitä ei tule ainakaan, ei vaikka pakahtuisi.

Sitten yksi uusi ensi vuonna, silloin niitä on viisi, sanoi Edevart siirtyen samalla varovasti kauemmas. Senkö vietävää sinä siinä visertelet uusista lehmistä? Edevart virkkoi ikään kuin torjuen: Ka, Pauline itse kertoi. Ja onhan sinulla viisi pilttuutakin.

Joakim seisoi hetken äänetönnä. Paulineko? hän sitten äännähti. Mitä ihmettä Pauline tietää koko asiasta? Ahaa, hänkin on teidän kanssanne samassa juonessa; olipa hyvä, että sain sen tietää. Onko mokomaa kuultu! Mutta eivätpä nämä koljat joutuneetkaan Paulinen pataan, siitä saa olla huoleti! Vien nämä heti pois ja annan oikeille kunnon ihmisille! Niin sanoen Joakim lähti navetasta ja piti sen varansa, että tuli sivuuttaneeksi Augustin siksi läheltä, että yletti sipaista tätäkin koljalla vasten naamaa.

Silloin kaikkien kolmen täytyi jo nauraa, vaikka Joakimin nauru tuntuikin hieman väkinäiseltä. Hän harppaili pitkin askelin Martinus vainajan tuvalle ja ripusti kalat ovenkääkään riippumaan...

Tietystikään ei tallin purkamisesta tullut mitään. Joakimin täytyi malttaa mielensä ja odottaa, kunnes sai hevosen. Hänen täytyi sietää yhtä jos toistakin Augustilta, joka aina oli kaiken koiruuden alku ja juuri. Niinpä Joakimin oli mahdoton estää Augustia kyhäämästä muutamana kesäisenä yönä somaa kanakoppia, jossa oli orret ja kaikki, tallin viereen, mutta niin, että kanat pääsivät vapaasti talliin ja navettaan elukoiden pilttuisiin. Tästä hullutuksesta Pauline emäntä sanoi hänelle salaa sulimmat kiitokset luvaten korvaavansa sen jotenkin, mutta Joakimin vaatiessa selitystä August vastata töksäytti: Ka, onko sitten sanottu kirjoissa tai kansissa, ettei kanoja saa olla kenelläkään muilla kuin Gabrielsenilla?

August oli lakkaamatta menossa niinä päivinä, jotka vielä viipyi Poldenissa. Hän kävi kunnanvaltuuston puheenjohtajan Karoluksen puheilla vaatien postilaatikolleen postipysäkkiä. Niin, August ei enää aikonut sietää nykyistä olotilaa. Laatikko oli ollut seinässä muutamia viikkoja, mutta yhtään ainoaa kirjettä ei siihen ollut vielä tullut, mihin oli syynä ainoastaan postipysäkin puute. Miten Joakimkaan saattoi enää tulla toimeen? Joakimille tuli sanomalehti, eikä hän voinut saada sitä muuten kuin käymällä sen joka sunnuntai jalan syten kirkolta hakemassa. Hitto sellaiseen urakkaan ryhtyköön! Asia täytyi ottaa käsiteltäväksi kunnanvaltuustossa. Joakim piti pöytäkirjaa, ja hän oli luvannut sommitella sen kaiken parhaimpaan muotoon: Polden oli laaja paikkakunta, ympäristöseutujenkin liikenne kävi sen kautta. Kirkkoherra, nimismies ja muut, jotka kirjoittivat monen monet kirjeet vuodessa, korottakoot äänensä ja vaatikoot postipysäkkiä! Puheenjohtajan, Karoluksen, täytyi ensimmäisenä olla asiassa mukana, hän kun tuon tuostakin kirjoitteli amtmannille ja hallitukselle Poldenin asioista. Entä kauppa sitten, toiminimi Edevart Andreassen, Pauline, joka lähetteli kirjeitä ja suuria rahasummia tavarantoimittajilleen läpi vuoden! Ei siinä enää muu auta, toimitti August; kyllä meidän on saatava tänne Poldeniin oma postipysäkki!

Niin. Ei Karolus väittänyt vastaankaan; kyllähän se oli oikein ja kohtuullista, hän ottaa asian käsiteltäväksi ensimmäisessä valtuuston kokouksessa. Karolus tuumi: Ja kiitos vain sinulle, kun tulit ajatelleeksi asiaa; minulle voi tulla tärkeitä kirjeitä lähetettäväksi minä päivänä tahansa, ja nyt joudun kanniskelemaan niitä taskussa, että vääntyvät koirankorville ja likaantuvat, ennen kuin saan ne matkaan. Kyllä asia on pantava vireille, minusta se on ihan kiireellinen...

Mutta voi puheenjohtaja Karolus parkaa! Varmastikin hän aikoi tehdä voitavansa, ja hyväntahtoinen ja valmis hän oli auttamaan, mutta ruudinkeksijä hän ei ollut koskaan ollut. Ja nyt hän vielä oli ollut syvissä ajatuksissa ja mietiskelyissä, niin että jo nykyisissäkin asioissaan hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi tietämistä. Oli pidettävä huoli talosta, heinänteko oli ovella, eikä ollut odotettavissa muuta apua kuin Teodor, jolla oli kohju ja joka muutenkin oli sellainen puolikuntoinen. Nyt vielä Ane Maria tulee kotiin, Karolus oli saanut siitä varman ilmoituksen, ja miekkonen pohti ja tuumi loppumattomiin ja pikkuseikkoja myöten, miten hänen on tehtävä, kun vaimo tulee kotiin. Mutta postipysäkki — se oli varmasti saatava!

Saahan nähdä, kun tulen takaisin! sanoi August.

Aiotko matkaan?

Aionpa niinkin.

Vai niin. Ja minnepäin?

No, aluksi olen aikonut pistäytyä Intiassa ja Etelä-Amerikassa. Siellä minulla on yhdessä jos toisessakin paikassa omaisuutta, jota pitää käydä katsastamassa.

Intiassa ja Etelä-Amerikassa! toisti Karolus ihmeissään. Sitten sinua ei saakaan nähdä Poldenissa pitkiin aikoihin.

Eipä kylläkään. Mutta kun kirjoitan kirjeen tai lähetän rautaisen arkun tai jotakin sentapaista, pistän osoitteeksi _Polden Post-Office!_ Niin että laittakaakin pysäkkinne siihen mennessä valmiiksi!

August lähtee matkaan. Hän ei saa Edevartia mukaansa, mutta ei Edevart silti aio asettua Poldeniinkaan. Hyvä halu olisi kyllä lähteä hänelläkin, maankiertäjällä, eikä Polden merkitse hänelle enempää kuin mikä muu paikka tahansa, mutta eipä viitsi toista kertaa kerjätä Paulinelta matkarahoja, ei ikinä! Ja nyt juuri hän on auttanut Augustin matkaan.

Augustin matka pitää Bergeniin, missä hän ottaa pestin suurille merille lähtevään laivaan. Pauline on varustanut hänet runsaasti vaatetavaroilla, Ezra ja Hosea olivat kumpikin hyvästelemässä, vanha isä piteli hänen kättään omassaan ja toivotti Jumalan siunausta matkalle, ja sekä Joakim että Edevart tulevat soutamaan häntä laivaan.

Edevart puhuu — isoveli ja toveri, joka on irtaantunut melkein kaikesta maan päällä: Mutta näytäkin nyt, että todella otat pestin etkä mene hupsuttelemaan mitään muuta!

August ei vastaa siihen mitään, mutta sanoo: Harmittaa, ettei tullut rakennetuksi sikolättiäkin yksin tein!

Siihen taas ei Joakim vastaa halkaistua sanaa.

Heidän saapuessaan perille laiva jo on näkyvissä vuonolla. August saa vielä kaikessa kiireessä viedyksi Edevartin syrjään ja sanotuksi tälle: Se, mitä minä silloin markkinoilla sinä yönä puhuin sinulle, että meitä muka oli neljä miestä ja että otimme siitä neekeritytöstä hengen, se oli pelkkää lorua.

Mitäpä se muutakaan...

Niin, sillä kuinkas sinä voisit ajatellakaan semmoista? Neljä miestä — en ole koskaan kuullut mokomaa, olimmehan sentään ihmisiä! Äläkä sinä hiisku siitä sanaakaan!

Ole huoleti.

Ja kiitoksia vain siitäkin, ettet lähtenyt hakemaan pappia. Et huoline puhua siitäkään.

En puhu.

Sillä katsos, asia on, niinkuin olen kertonut, että semmoisesta ruvetaan miestä joka paikassa hylkimään ja karttamaan. Tiedän yhdenkin kaverin, jolle kävi niin; sai lähdön joka laivasta, ja kaikissa satamissa häntä hylittiin ja karteltiin, kukaan ei tahtonut lähteä matkaan hänen kanssaan.

Suotta minua varottelet.

Veneisiin! kuului samassa huuto laivasta.

Veljekset soutivat takaisin kotiin. He puhelivat miehestä, jonka olivat juuri saattaneet laivaan, ja Joakim tuumi: Minusta on niin kummallista, mutta — eiköhän hän ollut tavallaan kuin tänne lähetetty?

Mitä sinä tarkoitat?

Ei Joakim itsekään osannut selittää sitä sen paremmin. Mutta viimeisten kahdentoista vuoden aikana ei Poldenin elämää ja olemista voinut ajatella ilman Augustia; hyvä ja paha, edistys ja kehitys, ylellisyys, irstailut ja epävarmuus — kaikki tuntui juontavan juurensa hänestä. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensi kerran sukeltautui esiin tuntemattomuuden hämärästä, tuo maailmanympäripurjehtija aivan kuin tartutti joka sielun niin kylässä kuin naapuristossakin. Hän sai aikaan paljon hyvää, sanoi Edevart, ja Joakim, nuori nulikka, joka oikein tilasi sanomalehteä, oli samaa mieltä. Mutta eiköhän hän vain tavallaan ollut ase voimakkaamman kädessä?

Veljekset soutivat tiukoin, voimakkain vedoin. He olivat saaneet laivasta tavaroita kauppaan, niin että nelihanka oli tukevassa lastissa, mutta ilma oli kaunis. Kun Edevart souti alahangoilla, Joakim näki ainoastaan hänen selkänsä, joten hän puhui vapaammin kuin jos isoveli olisi istunut kasvot häneen päin. Edevartia hiukan ihmetytti Joakimin tavaton puheliaisuus. Tämän äänessäkin oli jotakin outoa, ihmeen veljellistä. Tai jollei juuri veljellistä, niin kuitenkin siinä oli tavallista lempeämpi sävy.

Hän on senluonteinen mies, jatkoi Joakim mietiskelyään, että ikään kuin sai meidät kaikki muuttumaan. Niin, hän kohotti meitä ylös ja veti taas alas. Mahtaneeko sinusta tuntua samalta?

Voipa hyvinkin olla niin, myönsi Edevart.

Omasta kohdastani puhuen: minä kyllä olisin tullut toimeen ilman hevostakin.

Eikö mitä, et olisi tullut, vastasi Edevart.

Vai niin luulet?

Veljekset soutivat ja ajattelivat, soutivat ja ajattelivat.

Uudispaikkalaisille hän teki tavattoman avun, virkkoi Edevart.

Niin, eikö tosiaankin! huudahti Joakim. Mutta jotakin merkillistä siinä kuitenkin on; emme ole saaneet lepoa emmekä rauhaa. Hän oli täällä vieras ja toi kaikkea vierasta ja outoa meidänkin elämäämme. Ihmiset ovat nyt täällä pohjan puolessa ruvenneet elättämään vasikoita ja syöttämään niitä jonkin aikaa, sitten myyvät ne teuraselukoiksi sisämaahan. Saavat siitä hyvät rahat.

Onko se sitten paha?

Ehkä ei, virkkoi Joakim.

Ja onko sekin Augustin syytä?

Eiköhän vain liene, toinen kuten toinenkin, kaikki tyynni. Täällä oli ennen perin rauhallista. Isä on ollut köyhä kaiken aikansa; se ei haitannut, hän alistui siihen nöyrästi, ei valittanut, eikä äitikään. Muistatko, että kun äidille annettiin jotakin, hänellä ei ollut varaa sitä käyttää. Ja muistatko, että kun kannettiin hänelle avuksi sangollinen vettä, hän sanoi meidän totuttavan hänet laiskaksi. Ja äidillä oli kuitenkin heikko terveys.

Edevart muisti sen kyllä.

Minusta siinä vasikkahommassa on sentään jotakin pahaa, oikein sikamaista! tuumi Joakim. Ensin niitä hoitelee ja hyvittelee, niin että ne oikein tutustuvat, ja sitten taluttaa ne sisämaan herkkusuiden syötäväksi! Miten oli ennen? Hoideltiin elukoita ja oikein pidettiin niistä, eikä koskaan lehmää myyty, jollei tiedetty, että se joutui hyvään paikkaan, Tuntui ihan siltä kuin olisi lähetetty lapsi pois kotoa. Mutta nyt me emme ole enää sellaisia; olemme muuttuneet.

Edevart ei huomaa, mihin pikkuveli oikein pyrkii, mutta vastaa kuitenkin: Totta puhut, olemme muuttuneet.

Pitkän aikaa vaiti oltuaan Joakim virkkaa taas: Hän oli orpo, isätön ja äiditön, eikä hänellä ollut kotia. Tullessaan takaisin luoksemme hän oli vieras ja muukalainen.

Edevart alkaa aavistella pikkuveljen tähtäävän puheillaan johonkin ja pääsee siitä täysin selville tämän äkkiä kysäistessä: Mitäs arvelet, Edevart, mitenkähän meidän olisi käynyt, jollei olisi ollut kotia ja vanhempia? Silloin meidän ei olisi käynyt sen paremmin kuin Augustin! Tähdäten vieläkin suoremmin Edevartin arkaan kohtaan hän sanoo: En usko, että kenellekään on hyväksi joutua kodittomaksi ja harhailla paikasta toiseen. Jokaisen pitää pysyä siellä, minne hän kuuluu.

Edevart ei halua vetää suutaan hymyyn. Hän suhtautuu asiaan vakavasti, ajattelee sitä ja virkkaa sitten: Mikäli asia ei ole niinkin, että meidän on pyrittävä eteenpäin — ja koeteltava, mihin parhaiten kuulumme?

Joakim: Emmekö siis kuulu siihen paikkaan, mihin meidät on asetettu? Sillä muuten meitä ei kai siihen asetettaisi. Niinkuin nyt Augustkin: lapsena hän oli ensin yhdessä paikassa, kuten tiedät, mutta sitten niillä ihmisillä ei ollut enää varaa häntä pitää luonaan, ja sitten hän joutui toiseen paikkaan, jossa oli sekä enemmän ruokaa että paremmat vaatteet. Mutta kolmen viikon päästä poika jo karkasi takaisin entiseen asuntopaikkaansa. Olethan itse kuullut hänen kertovan siitä. Ja muistatko, miten hän sanoi, ettei hänellä koko elämänsä aikana ole ollut niin raskasta surua kuin silloin, kun hänen täytyi uudelleen lähteä pois ensimmäisestä, kovin köyhästä olinpaikastaan?

Edevart muisti senkin.

Joakim: Koetellako, minne parhaiten kuulumme? — Niin, hän ainakin on sitä saanut koetella! Kuulummeko parhaiten sinne, jossa saamme runsaamman ruoan, paremmat vaatteet ja enemmän rahaa? Silloin eivät isä ja äiti olisi koko ikäänsä eläneet tyytyväisinä ja kiitollisina täällä Poldenissa, ei, silloin he eivät olisi eläneet paljon onnellisempina kuin sekä August että — että muut, jotka kiertelevät paikasta toiseen tuntematta missään olevansa kotona. Mitäs siitä ajattelet?

En ajattele sitä enkä tätä, mutisi Edevart.

Nyt täällä pohjan puolessa on koko joukko väkeä, jotka eivät tahdo enää pysyä kotona, vaan ovat ruvenneet säästämään matkarahoja, siksi he syöttävät vasikoitaan ja myyvät silloin tällöin lehmänkin. He ovat kuunnelleet Augustin loruja, heidän pitää päästä Amerikkaan.

Niin, moni on ajatellut lähteä sinne, sanoi Edevart.

Joakim: Et suinkaan sinä liene sitä ajatellut?

Edevart: Ajatellut sinne tai ajatellut tänne — ei siitä kuitenkaan mitään tule.